maanantai 22. marraskuuta 2010

Donna Leon: Seitsemän syntiä


Varakas vanha rouva löydetään kotoaan raa’asti murhattuna. Signora Battestinin romanialainen kotiapulainen on kadonnut ja poliisi epäilee häntä syylliseksi signoran murhaan. Kotiapulainen saadaan kiinni, mutta hän pelästyy ja pakenee suoraan junan alle kohti kuolemaa. Hänen hallustaan löytyvät väärennetyt paperit sekä huomattavan suuri summa rahaa. Juttu vaikuttaa ratkaistulta. Sitten vanhan rouvan naapuri todistaa, ettei kotiapulainen voinut olla osallisena murhaan, eikä hänen hallustaan löytyneet rahat olleet varastettuja. Lomaltaan palannut komisario Guido Brunetti ryhtyy tutkimaan murhaa, jota ehdittiin pitää jo ratkaistuna. Brunetti joutuu huomaamaan tutkimusten edetessä, ettei tapaus ole niin yksinkertainen, kuin miltä se vaikuttaa.

En yleensä lue dekkareita ja tämän teoksen huomasin ihan sattumalta, kun viimeksi kävin kirjastossa. Kirjailijan muista teoksista olen kuullut vain positiivista sanottavaa. Kun nimikin kuulosti niin kiehtovalta (juonella varmasti tekemistä jotain kuolemansyntien kanssa), niin nappasin teoksen mukaani. Se osoittautui kuitenkin pieneksi pettymykseksi. Odotin että juoneen liittyisi enemmän ne koulun uskonnontunneilta tutut seitsemän kuolemansyntiä, jotka olisivat varmasti tuoneet teokseen mukaan lisää jännitystä. Olisi ihan hauska tietää, mitä suomenkielistä nimeä valittaessa on ajateltu, sillä mielestäni alkuperäinen Doctored Evidence antaa huomattavasti paremman kuvan, että mitä oikein on luvassa. Donna Leonin kirjoitustyylistä tykkäsin sen verran paljon, että annan kirjailijalle uuden mahdollisuuden ja luen joskus jonkun hänen muista teoksistaan, vaikka tämä olikin hiukan pitkästyttävä minun makuuni.

Vianello ei ollut vielä tullut. Ja lähtiessään konstaapelien huoneesta Brunetti törmäsi ylietsivä Scarpaan. Paljonpuhuvan paussin jälkeen, tukittuaan tehokkaasti oviaukon, Scarpa perääntyi ja sanoi: ”Voisinkohan saada vaihtaa sanasen komisarion kanssa?”
”Totta kai”, Brunetti sanoi.
”Vaikkapa minun huoneessani”, Scarpa ehdotti.
”Valitettavasti minun on palattava omaan huoneeseeni”, Brunetti sanoi suostumatta sallimaan kollegalleen kotikenttäetua.
”Tämä voi olla tärkeää. Koskee Battestinin murhaa.”
Brunetti otti naamalleen tutkimattoman ilmeen ja sanoi: ”Niinkö? Mitä siitä?”
”Rouva Gismondia”, Scarpa sanoi ja kieltäytyi puhumasta enempää.
Vaikka signora Gismondin nimen mainitseminen kutkuttikin Brunettin uteliaisuutta, hän ei sanonut mitään. Pitkän ajan kuluttua tekniikka puri ja Scarpa jatkoi: ”Olen tutkinut puheluita jotka hän soitti meille, ja kahdesta niistä hän uhkailee häntä.”
”Kuka uhkailee ketä?” kysyi Brunetti.
”Signora Gismondi uhkailee signora Battestinia.”
“Poliisille soittamassaan puhelussa? Eikö se olisi hiukan liian uskaliasta?”
Hän katsoi miten Scarpa hillitsi itsensä, näki miten hänen suupielensä kiristyivät ja hän nousi päkiöilleen. Hän mietti, miltä tuntuisi olla alakynnessä Scarpan suhteen, eikä pitänyt ajatuksesta.
”Jos ehtisitte kuunnella nauhat, saattaisitte ymmärtää mitä tarkoitan”, Scarpa sanoi.

(s. 147-148)