lauantai 28. toukokuuta 2016

Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar

Alkuperäinen teos: La Princesse de Clèves (1678)
Otava, 1998, kovakantinen, 252 sivua
suomentanut Annikki Suni


Rouva Chartres, joka oli niin uutterasti painottanut hyveellisyyttä tyttärelleen, jatkoi samaa opetusta paikassa, missä se oli todella tarpeen ja missä oli nähtävissä niin monta varoittavaa esimerkkiä. Pyrkyryys ja hakkailu olivat suorastaan hovielämän sisältö, ja niitä harrastivat niin miehet kuin naisetkin. Hovissa harjoitettiin monenlaista omanvoitonpyyntiä ja juonittelua, joihin naisilla oli suuri osuus, joten rakkauteen liittyi aina keinottelua ja keinotteluun rakkautta.
(s. 23)

Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar on ilmestynyt aikaisemmin nimellä Clèvesin prinsessa. Jäin miettimään, voisiko Clèvesin prinsessa olla lyhennetty käännös ja Clèvesin ruhtinatar alkuteokselle uskollisempi käännös? Kirjaston tietokannan mukaan ero sivumäärässä näiden kahden version välillä on jopa 40 sivua. Clèvesin ruhtinatar on siis se versio, jossa on enemmän sivuja. Oli miten oli, La Fayetten teos kuuluu rakkausromaanien klassikoihin. Samalla teos on yksi ensimmäisistä psykologisista romaaneista koko kirjallisuuden historiassa.

Ylhäinen aatelisneito mademoiselle de Chartres herättää ihastusta Henrik II:n hovissa. Hänen äitinsä on tähdännyt tyttären kasvatuksessa äärimmäiseen hyveellisyyteen. Erityisesti hovissa hyveellisyys täytyy muistaa, sillä hovi on tunnetusti monenlaisten paheiden pesä. Clèvesin ruhtinas ihastuu korviaan myöten kainoon neitoon, mutta myös moni muu hovin miespuolinen jäsen on huomannut kaunottaren. Clèvesin ruhtinas kosii tyttöä, ja tyttö suostuu kosintaan täyttääkseen äitinsä toiveet. Hyveellisyyden korostaminen on kuitenkin jättänyt jälkensä. Ruhtinatar ei pysty kuvittelemaan omalle kohdalleen intohimoista rakkautta, eikä hän näin ollen rakasta myöskään aviomiestään. Tavattuaan komean Nemoursin herttuan ruhtinattaren on vaikea pitää kiinni hyveellisyydestään.

Teos maalailee Ranskan hovista kuvan varsinaisena salarakkaiden tyyssijana. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvulle, jolloin (ainakin tämän teoksen mukaan) hovissa oli salassa pysyviä suhteita sekä julkisesti tiedossa olevia suhteita. Tieto oli valtaa ja tietoa salasuhteesta käytettiin armottomasti hyväksi omaa hyötyä edistäessä. Epäilykset salarakkaista levisivät nopeaan tahtiin, kuten eräässä kadonneen kirjelappusen tapauksessa, jossa lyhyen ajan sisällä useampi henkilö oli saanut asian tietoonsa. Kuten salasuhteista saattaa päätellä, rakastuvat hovin jäsenet tiheään tahtiin. Esimerkiksi mademoiselle de Chartresin perään haikailee useampi mies, eikä rakastumisen este ole se, ettei ole vielä edes tavannut toista henkilöä! Clèvesin ruhtinasta lukuun ottamatta avioliittoja ei solmittu rakkaudesta vaan ne olivat kuin liiketoimia, joista oli tarkoitus saada hyötyä itselleen.

Fiktiivisten hahmojen lisäksi monet kirjan hahmoista ovat oikeita 1500-luvulla eläneitä henkilöitä. Ranskan hoviin kuuluneiden henkilöiden lisäksi kirjan aikana mainitaan myös Englannin Elisabet I ja Skotlannin Maria Stuart. Välillä menin jopa sekaisin siinä, ketkä hahmoista ovat oikeita historiallisia henkilöitä ja ketkä puolestaan kuvitteellisia hahmoja. Kirjan lopussa onkin kätevästi lyhyt luettelo henkilöistä, arvonimistä ja tapahtumista. Suurin hahmoihin liittyvä yllätys oli heidän puhetapansa. He pohtivat asioita ja tapahtumia analyyttisesti, eivätkä suinkaan kaikki repliikit ole mitään korulauseita tai tunteiden paloa. Analyyttista pohdintaa harrastavat miesten ohella myös naiset!

Näin nykyajan lukijana en ole varma, miten kirjaan pitäisi suhtautua. Kirjan puiseva tyyli ei iskenyt, mutta jatkoin siitä huolimatta lukemista sinnikkäästi loppuun asti. Niitä hyviäkin puolia löytyi toki. Ihmiskuvaus on ihailtavan tarkkanäköistä, ja varmasti ainakin osittain siitä syystä teos on ollut omana aikanaan edelläkävijä. Minua viehättää ja samalla jopa huimaa ajatus siitä, että teos on kirjoitettu 1600-luvun lopulla – yli 300 vuotta sitten, eikä kirja ole unohtunut historian havinaan.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

William Shakespeare: Myrsky

Alkuperäinen teos: The Tempest
WSOY, 2010, kovakantinen, 158 sivua
suomentanut Matti Rossi
viisinäytöksinen näytelmä


Jos te, rakas isä, mahdillanne panitte nuo villit vedet myrskyämään, rauhoittakaa ne. On kuin taivas haluaisi sataa liekehtivää tervaa, mutta meri, pilven poskiin saakka nousten, sammuttaa sen tulet. Mitkä tuskat minä kärsin niiden kanssa, joiden kärsimykset näin: uljas laiva, jossa varmaan oli joku jalo ylhäinen, noin vain meni kappaleiksi!
(s. 30)

Olen joskus yläaste- tai lukioikäisenä lukenut Romeon ja Julian näytelmätekstinä, kun tutustuimme näytelmiin. Myöhemmin olen lukenut veronalaisnuorten rakkaustarinan sekä Kesäyön unelman Annina Holmbergin sovittamana proosaversiona. Muuten William Shakespearen tuotanto on valitettavan tuntematonta minulle. Haluaisin korjata asian ja koska osallistun Näytelmähaasteeseen, mikä olisikaan sopivampi tapa kuitata yksi luettu näytelmä kuin perehtyä johonkin Shakespearen näytelmistä?

Milanon entinen herttua Prospero on joutunut veljensä Antonion ja Napolin kuningas Alonson juonittelun kohteeksi. Prospero on karkotettu yhdessä tyttärensä Mirandan kanssa pienelle syrjäiselle saarelle. Prospero hallitsee ilmanhenki Arielia, jonka avulla hän toteuttaa magiikkaa vaativia tekoja. Ariel aiheuttaa myrskyn, jonka seurauksena laiva, jossa Antonio ja Alonso seurueineen matkustavat, ajaa karille saaren lähettyvillä. Prosperon juonien takia Alonson poika, Napolin prinssi Ferdinand, joutuu eroon muusta seurueesta, jotta Prospero saisi prinssin yhteen tyttärensä Mirandan kanssa.

Teos sisältää dosentti Marjo Kaartisen laatiman esipuheen, jossa hän avaa näytelmän teemoja. Kaartisen mukaan teemoja ovat muun muassa vapaus, valloittaminen ja vankeus. Mielestäni erityisesti nämä kolme teemaa nousevat esiin näytelmän aikana. Saaren syrjäisen sijainnin takia sinne päätyneet ovat ikään kuin vankeina, kaukana muusta maailmasta. He haluavat vapauteen eli pois saarelta. Vapauteen haluavat myös ilmanhenki Ariel ja Prosperon villi ja rujo orja Caliban, jotka haluavat vapautua isäntänsä otteesta. Valloittaminen ilmenee siten, että Prospero on valloittanut saaren. Samaten haaksirikkoutuneet haluavat heti valloittaa autiokseen luulemansa saaren.

Saari vaikuttaa näytelmän aikana eräänlaiselta satumaailmalta, jossa mikä tahansa on mahdollista. Ilman ennakkovaroitusta nousee hurja myrsky, henkilöt näkevät harhanäkyjä ja osa heistä vaipuu uneen. Eräässä kohtauksessa saarella on myös nymfejä ikään kuin korostamassa maagisuutta. En päässyt täyteen selvyyteen siitä, oliko saaressa alun perinkin jotain maagista. Mielsin saarella tapahtuneet maagiset asiat ainoastaan Arielin aikaansaannoksiksi ja vain hänen kykyjensä tuotoksiksi. Hahmojen poistuttua saari todennäköisesti palaa aivan tavalliseksi saareksi.

Totesin jo Holmbergin proosasovituksen yhteydessä, että proosan muotoon mukautettu näytelmä on helpompi lukea kuin tavalliset näytelmät. Myrskyn luettuani olen edelleen samaa mieltä. Lukeminen tuntui välillä haastavalta. Haastetta toivat myös hahmojen määrä ja joidenkin hahmojen samankaltaiset nimet. Olen kuitenkin aivan tyytyväinen näytelmävalintaani. Myrsky ei taida olla Shakespearen kaikkein tunnetuinta tuotantoa, kuten Romeo ja Julia tai Kesäyön unelma, joten oli mielenkiintoista tutustua vähän tuntemattomampaan teokseen.

lauantai 21. toukokuuta 2016

J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

Alkuperäinen teos: The Tales of Beedle the Bard (2008)
Tammi, 2009, kovakantinen, 93 sivua
suomentanut Jaana Kapari-Jatta


Olipa kerran kolme veljestä, jotka taivalsivat mutkaista syrjätietä hämärän aikaan. Aikanaan veljekset tulivat joelle, joka oli liian syvä kahlata poikki ja liian vaarallinen uida. Mutta veljekset olivat oppineita taikojia, joten he vain heilauttivat taikasauvojaan ja ilmaannuttivat sillan petollisen veden yli. He olivat puolessa välissä siltaa, kun he huomasivat huppupäisen hahmon tukkineen tiensä.
(s. 77)

Päätin osallistua Hyllytontun höpinöitä -blogista liikkeelle lähteneeseen Okklumeus-lukuhaasteeseen. Luin Potterit hiljattain uudestaan, joten osallistun haasteeseen kirjasarjan oheiskirjoilla. En ole lukenut niistä vielä yhtäkään, joten tulevatpahan nekin tutuiksi haasteen myötä.

Siuntio Silosäkeen tarinat tuli tunnetuksi viimeisessä Harry Potter -kirjassa, jossa yksi satukirjan tarinoista oli juonen kannalta merkittävässä roolissa. Kirja sisältää seuraavat velhosadut: Velho ja pomppiva pata, Oivan onnen alkulähde, Tietäjän karvainen sydän, Tanili Kanilin käkättävä kanto ja Tarina kolmesta veljestä. Satujen lisäksi kirja sisältää fiktiivisen hahmon, Potter-kirjoista tutun Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren, kommentit jokaisesta sadusta. Kirjan kuvitus on J. K. Rowlingin itsensä piirtämää.

Velho ja pomppiva pata kertoo jästinaapureitaan auttavasta ystävällisestä velhosta. Velhon kuoltua taikapata siirtyy hänen pojalleen. Kun naapurit tulevat pojan juttusille niin pienempien kuin isompien murheidensa kanssa, ei poika aiokaan jatkaa isänsä jalan jäljissä. Hän torjuu tulijan toisensa jälkeen. Lopulta poika saa opetuksen.

Toinen satu Oivan onnen alkulähde kertoo lähteestä, jonka vedellä uskotaan olevan taikavoimia. Lähteestä juoneet parantuvat sairaudesta tai saavat muuten elämäänsä uuden onnen ajan. Kolme noitaa ja ritari, joilla jokaisella on erilaiset syynsä toivoa uutta onnea, saavat tilaisuuden tavoitella lähteelle pääsyä. Matkalla lähteen luokse he kohtaavat monenlaisia vastoinkäymisiä.

Kolmas satu Tietäjän karvainen sydän on satu mahtavasta velhosta, joka päätti, ettei hän halua koskaan sortua rakkauden kaltaiseen heikkouteen. Niinpä velho poisti oman sydämensä rinnastaan. Velho kuvitteli, että kaikki kadehtisivat hänen rikkauksiaan ja voimiaan. Todellisuudessa palvelijat surkuttelivat häntä, sillä kukaan ei rakastanut häntä. Ilman sydäntään velho ei pysty rakastamaan, minkä takia tarinalla on surullinen loppu.

Tanili Kanilin käkättävä kanto kertoo kuningaskunnasta, jonka hallitsija halusi, että ainoastaan hän itse, eikä kukaan muu, osaa taikoa. Kuningas etsii opettajaa opettamaan taikuutta, mutta yksikään noita tai velho ei uskalla ilmoittautua työhön. Niinpä eräs huijari väittää osaavansa taikoa ja hänestä tulee kuninkaan opettaja. Huijari jää kiinni valheestaan, ja todellinen noita, vanha pyykkäri nimeltä Tanili, paljastaa taikakykynsä.

Tarina kolmesta veljestä oli mukana kirjassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Sadussa kolme veljestä kohtaa sillalla Kuoleman, joka suo jokaiselle palkinnon, koska veljekset pystyivät päihittämään hänet. Vanhin veli on tappelupukari ja haluaa vahvemman taikasauvan kuin yksikään muu sauva on. Keskimmäinen veli haluaa nöyryyttää Kuolemaa lisää toivomalla kykyä herättää kuolleet takaisin henkiin. Nuorin veli toivoo jotakin, minkä avulla Kuolema ei voi seurata häntä.

Jokaisessa sadussa on tyypillisiä sadun piirteitä, jotka toivat mieleen esimerkiksi Grimmin sadut. Kirjan sisältämät sadut ovat opettavaisia ihan yleismaailmallisesti, mutta myös Harry Potter -tarinoiden maailmankatsomuksen mukaan. Opetukset käsittelevät esimerkiksi ihmisarvoa, sekä velhot ja noidat että jästit (ihmiset, jotka eivät pysty taikomaan) ovat samanarvoisia, eikä taikuus tee kenestäkään parempiarvoista. Albus Dumbledoren kommentit olivat ihan mukavaa luettavaa ja niistä sai lisätietoa velhojen historiasta. Oma suosikkini saduista oli ehdottomasti Tarina kolmesta veljestä, sillä se puhutteli kaikista eniten. Kokonaisuudessaan Siuntio Silosäkeen tarinat oli kaltaiselleni Potter-fanille mukavaa lisälukemista, mutta kovin paljon en jaksanut innostua saduista.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Michele Hauf: Rakas vampyyrini

Alkuperäinen teos: Her Vampire Husband (2010)
Harlequin, 2011, pehmeäkantinen, 348 sivua
suomentanut Eeva Parviainen


Rauha olisi tosiaan tervetullut, Blu myönsi. Vuosikymmeniä ja luultavasti vuosisatoja vampyyrit ja ihmissudet olivat olleet toistensa kimpussa. Vampyyrit olivat olleet julmempia: he olivat metsästäneet ja teurastaneet Blun lajia armotta.
    Mitä vampyyrit muka uhraisivat? Eivät mitään, ainakaan Blun silmissä.

(s. 13)

Muistaakseni ”löysin” Michele Haufin Rakas vampyyrini -kirjan alun perin muutama vuosi sitten Emilien Le Masque Rouge -blogista. Kirja jäi mieleen siinä mielessä erikoisena, että se kertoo vampyyrin ja ihmissuden rakkaustarinan. Jotenkin se tarkempi tutustuminen kirjaan kuitenkin jäi, kunnes ihan sattumalta huomasin sen tuossa huhtikuun alussa kirjastossa.

Kirjan alussa vampyyriheimon vanhin Creed Saint-Pierre ottaa vaimokseen ihmissusiklaanin prinsessan, Blun. Kumpikaan heistä ei ole mitenkään innostunut häistä, mutta politiikka menee yksilöiden mielipiteiden edelle. Avioliiton ainoa tarkoitus on tuoda rauhaa toisiaan vastaan taistelevien rotujen välille. Vanhoista ennakkoluuloista ei kuitenkaan niin vain päästä eroon. Vampyyrit ja ihmissudet eivät luota toisiinsa ja kumpikin osapuoli vihaa toisiaan. Erityisen hankalaksi tilanteen tekee se, että ihmissudet pyörittävät taisteluareenoita, joissa vampyyrit joutuvat taistelemaan kirjaimellisesti henkensä edestä.

Rakas vampyyrini on niitä kirjoja, joissa lopun voi päätellä jo oikeastaan ennen kuin on yhtäkään riviä lukenut. Alun inhosta toista kohtaan päästään nopeasti eroon ja Creed ja Blu lähentyvät. Pääparin suhteen tarina on kovin ennalta arvattava, mutta erikoisempi aihe, ihmissuden ja vampyyrin rakkaustarina oli minulle uusi aluevaltaus. Aikaisemmin olen lukenut lähinnä ihmisen ja vampyyrin tai ihmisen ja ihmissuden romansseista kertovia kirjoja. Tässä kirjassa kipinöitä lentelee ja sen sorttista toimintaa riittää. Toimintaa riittää myös väkivallan puolella, mikä meni paikoitellen jopa liiallisuuksiin.

Ennalta arvattavuudesta huolimatta luin ihan mielelläni siitä, kuinka vampyyri ja ihmissusi opettelivat tulemaan toimeen keskenään. Vampyyrien ja ihmissusien erottelu oli muuten silmiinpistävää. Lukiessa tuli sellainen tunne, että vampyyrit olivat huomattavasti hienostuneempia, kun taas ihmissusista sain paljon rähjäisemmän kuvan. Ihmissusien lauman hierarkia oli kuitenkin tehty kiinnostavaksi. Itse ihmissusiprinsessa Blu oli puolestaan lähinnä ärsyttävä kaikkien peruukkiensa kanssa toilaillessa.

PS. Näin jälkikäteen ajatellen kirkkaan kukallinen peitto ei ollut paras mahdollinen tausta näin tummanpuhuvalle kirjankannelle, mutta näillä mennään. :)