keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Yhteenveto vuodesta 2014

Taas on vuosi vierähtänyt ohitse ja on aika koota ajatuksia vuoden aikana lukemistani kirjoista. Parhaiten tätä toista aktiivista blogivuotta varmaan kuvastaisi ajanpuute. Suunnittelin pitkin vuotta, mitä mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja voisin lukea ja laadin alati piteneviä kirjalistoja. Opiskelut ja työt veivät paljon aikaa lukemiselta, enkä ehtinyt toteuttaa suurinta osaa lukusuunnitelmistani. Onneksi rajallisesta ajasta huolimatta vuoteen mahtui laaja valikoima kirjoja, jotka herättivät ajatuksia laidasta laitaan.

Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa lukuhaasteisiin. Tänä vuonna jatkoin samaa tahtia. Kirjablogeissa oli käynnissä useampia lukuhaasteita, joihin olisin voinut osallistua useampaankin. Valitsin kuitenkin kolme sellaista haastetta, joista ajattelin, että niihin löytyy eniten mielenkiintoisia kirjoja luettavaksi.

Anna minun lukea enemmän -blogin Annami järjesti Vive la France! -haasteen, jossa tavoiteltiin Ranskan lipulle raitoja. Tarkoituksena oli lukea sellaisia kirjoja, joiden kirjoittajia voi pitää ranskalaisina. Lähdin tavoittelemaan tricoloria ja onnistuin tavoitteessani.

Luin haastetta varten:
* David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
* Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa
* Voltaire: Candide
* Colette: Chéri
* Colette: Chérin loppu
* Antoine de Saint-Exupéry: Der Kleine Prinz


Kirjasähkökäyrän Mai emännöi Lukuiloa Perhoslaaksossa -nimistä haastetta. Aikaa lukemiselle ja kirjoista bloggaamiselle oli koko vuosi. Haasteessa luettiin kirjoja, joiden nimissä esiintyy perhonen tai jokin muu puutarhaan kuuluva hyönteinen, kuten mehiläinen, kärpänen tai sudenkorento. Haasteosallistumiseni olivat nimiltään lopulta perhospainotteisia, mutta Main antama lukuvinkki Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet on painettu mieleen ja tarkoituksenani olisi lukea se ensi vuoden aikana. Viidelle luetulla kirjalla lukeudun neitoperhosten joukkoon.

Haasteosallistumiseni:
* Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen
* Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa
* Leena Lander: Tummien perhosten koti
* Mila Teräs: Perhosen varjo
* Lars Trolle: Amiraali ja neitoperho – Suomen ja Pohjolan perhosia


Tuulevin blogista löytyi mielenkiintoinen Italialainen ateria eli pasto italiano -haaste, jossa ”syötiin” italialaista ateriaa. Mukaan kelpasivat Italian valtion olemassaolon aikana julkaistut teokset, joiden tuli olla alun perin italiankielisiä. Viidellä luetulla kirjalla ”söin” aperitivon, antipaston, primon, secondon ja contornon. Vatsa tuli varmasti täyteen. :)

Luetut kirjat
Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
Italo Calvino: Paroni puussa
Marcello Fois: Sumu


En voinut vastustaa vielä yhtä loppuvuodesta ilmestynyttä haastetta. Lokakuussa Le Masque Rouge -blogin Emilie järjesti Halloweenin kunniaksi minihaasteen , jossa luettiin aiheeseen sopivaa kirjallisuutta. Osallistuin kolmella vampyyreista kertovalla kirjalla, Veren sitomilla, Lumotulla ja Suloisimmalla suudelmalla.

Kiitos vielä lukuhaasteiden järjestäjille kivoista haasteista! :)

Kirjavuosi 2014:
Luettuja kirjoja 71
Kesken jäi ainoastaan Tessa Grattonin Veritaika, josta en edes viitsinyt mainita blogissa, koska olin niin tuskastunut kirjan lukemiseen.
Yhtä parasta kirjaa on vaikea nimetä, mutta suosikkien joukossa ovat ainakin Bolšoin perhonen, Helena Wariksen trilogia (Uniin piirretty polku, Sudenlapset & Talviverinen) ja Johanne Hildebrandtin teokset Freija ja Idun.
Huonoimman kirjan valinta oli melkein yhtä vaikeaa, joten päädyin kolmen huonoimman valintaan. Fifty Shades of Gray, Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan ja Suloisin suudelma eivät olleet mieleen. Jatkossa tiedän karttaa niiden tyyliset kirjat.

Hyvää uutta vuotta!

maanantai 29. joulukuuta 2014

Amiraali ja neitoperho - Suomen ja Pohjolan perhosia

Lars Trollen tanskankielinen alkuteos Sommerfugle ilmestyi 1999
Kuvittanut Birgitte Rubæk, suomentanut Iiris Kalliola
WSOY, 1999, kovakantinen, 231 sivua


Perhosten elämä ja kehitys on luonnon suuria ihmeitä: huomaamattomasta toukasta uljaaksi perhoseksi. Niiden esiintyminen kertoo myös paljon luonnon tilasta - lukuisten perhosten lentely on paitsi ilo silmälle myös merkki monimuotoisesta ja terveestä ympäristöstä.
(takakansi)

Viimeistä viedään, nimittäin perhosaiheisessa lukuhaasteessa. Olen saanut kirjan lahjaksi joskus lapsena. Tarkoituksena oli kai innostaa minua tunnistamaan perhosia. Joskus aikaisemmin se onnistui paremmin, mutta nykyään tunnistaminen jää (noloa kyllä) neljään perhoseen, joista voin sanoa olevani melko varma, kun näen ne luonnossa. Yksi niistä on kirjalle nimensä antanut neitoperhonen, muut ritariperhonen, sitruunaperhonen ja nokkosperhonen. Aloitin lukemisen kesällä, mutta hassusti kävi niin, että sain kirjan luettua vasta, kun vuosi lähenee loppuaan.

Amiraali ja neitoperho esittelee 149 perhoslajia, joista useimpia on Suomessa. Näiden lisäksi kirjassa esitellään lajeja, jotka elävät Luoteis-Euroopassa. Kirja alkaa kirjoittajan esipuheella, jossa hän kertoo kiinnostuneensa perhosista jo pienenä poikana. Eikä perhosten viehätys ole kadonnut minnekään vuosien varrella, päinvastoin. Esipuhetta seuraa luku kirjan käyttäjälle. Osiossa valotetaan kuvitusten kokoa ja lajiesittelyjen yhteydessä olevia levinneisyyskarttoja. Jos kuvan yhteydessä ei ole erikseen mainintaan muutetuista mittasuhteista, esittävät piirroskuvat perhosia niiden oikeassa koossa. Kartoissa puolestaan kuvataan lajien levinneisyys Luoteis-Euroopan lisäksi myös Pohjois-Saksassa, Puolassa ja Baltian maissa. Karttoihin on kuvattu kaksi eri astetta levinneisyydestä: vakinainen laji sopivilla paikoilla ja vaeltava laji.

Johdannossa käsitellään perhosen tuntomerkkejä, kehitystä, elintapoja, käyttäytymistä ja paljon muuta. Perhospuutarha kuulosti mielenkiintoiselta. Kappaleessa kerrotaan, kuinka omasta puutarhastaan voi oikeanlaisilla kasveilla tehdä perhosia houkuttelevan paikan. Yllätyin siitä, että mustikka houkuttelee perhosia. Kirjassa mainitaan, että mm. kanervan, orvokin ja kultapiiskun lisäksi puutarhassa kannattaa vaalia mustikkaa. Olen aina kuvitellut perhosten saavan ravintonsa kukista, joten ihmettelen, mihin mustikka liittyy. Kirja ei harmittavasti paljasta enempää.

Tämän jälkeen siirrytään jo perhosryhmiin. Kirja aloittaa esittelyn päiväperhosryhmillä, joihin kuuluvat ritariperhoset, apollot, kaaliperhoset, täpläperhoset (näitä on kolmea eri alaryhmää), noppaperhoset, nopsasiivet, kultasiivet, sinisiivet ja paksupäät. Oho, näitä ryhmiä on yllättävän paljon. Päiväperhosten jälkeen mainitaan yöperhosista, jotka liikkuvat myös päiväsaikaan. Suuri tietämättömyyteni perhosiin liittyen tulee taas ilmi, mutta luulin, että yöperhoset elävät nimensä mukaan vain yöllä.

Perhosten esittelyissä selviää jokaisesta lajista tuntomerkit sekä elinympäristö ja elintavat. Näiden lisäksi levinneisyyskartalta näkee, kuinka laajalle alueelle mikäkin laji on levinnyt. Jokaisesta lajista on piirretty kuva, joka on useimmiten luonnollisessa koossa. Joistakin lajeista on lisäksi kuvat toukka- ja kotelovaiheissa. Erittäin hyödyllisinä koin ”Älä sekoita tähän” -kuvat, jotka esittävät tietyn lajin kanssa hyvin samannäköistä perhosta. Esimerkiksi ritariperhosen esittelyssä ”älä sekoita tähän” -kuvassa on purjeperhonen, joka on lähes samannäköinen kuin ritariperhonen. Lajit eroavat toisistaan väritykseltään ja siivet ovat hieman erimuotoiset.

Kirjan kieli on sopivan tavanomaista ja helppolukuista. Asioita ei kerrota liian tieteellisesti, mutta tyyli on kuitenkin selvästi tietokirjamainen. Luulen että lapselle tämä voi olla vähän tylsä ainakin yksinään luottavaksi. Kirja sopii tunnistuskirjaksi. Etsin kesällä yhtä perhosta tämän avulla, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään kirjassa esiteltyyn lajiin. Lopulliseksi määritelmäksi jäi ”se ruskea perhonen, joka oli ikkunalaudalla.”

tiistai 23. joulukuuta 2014

Mila Teräs: Perhosen varjo

Otava, 2012, kovakantinen, 252 sivua


Ääni kantautuu kaukaa. Tai sitten se nousee jostakin oman otsani luiden sisältä.
Se on kuin hiljaista musiikkia.
Sävelet saavat kummallisen kaipauksen liukumaan vartaloni läpi.
Sävelmässä on jotakin tuttua. Raotan luomiani, tuijotan kesäyön lempeää hämärää, ajattelen aikaa vuosia sitten ja äitiä, joka lauloi minut uneen.

(s. 35)

Huh, vihdoinkin kaikki kiireet ovat jääneet taaksepäin, ja on aikaa blogipostaukselle. Sain Perhosen varjon luettua jo joulukuun alussa, mutta sen jälkeen opiskelut veivät sen verran aikaa, etten ole ehtinyt kirjoittaa tästä kirjasta. Löysin Perhosen varjon sattumalta kirjastosta ja sen takakansi vei mukanaan. Osallistun kirjalla Perhoshaasteeseen.

Neljätoistavuotiaan Linnean elämä ei ole helpoimmasta päästä. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Äiti on löytänyt uuden totaalisen kamalan miesystävän, jonka luokse äiti ja Linnea ovat muuttaneet. Tytöllä ei oikeastaan ole ystäviä. Kaikkein pahin ongelma on kuitenkin lihavuus. Linnea näkee itsensä järkyttävän isona, ainakin elefantin kokoisena ihrakasana, jonka elämällä ei ole tarkoitusta. Eihän lihava ole mitään, jos elämä alkaa vasta silloin, kun on kaunis ja laiha. Linnea on tuominnut ajatuksissaan tulevan kesän jo ennalta surkeaksi, mutta yllättäen hän saa kutsun isoäitinsä luokse.

Linnean äiti ei ole koskaan puhunut paljoa perheestään. Jotain salaperäistä äidinpuoleiseen sukuun on pakko liittyä, sillä aina välillä ikään kuin lipsahdusten avulla, tyttö on poiminut kummallisia vihjeitä muiden puheista. Äiti ei haluaisi nytkään päästää tytärtään viettämään kesää isoäidin luokse ja kehottaa tätä jopa palaamaan heti, jos jotain omituista tapahtuu. Linnea on aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, aivan kuin hän kuuluisi toiseen maailmaan. Isoäidin luona Usvalassa hän saa vihdoinkin selville sukunsa salaisuuden ja oppii samalla, mistä erilaisuuden tunteet kumpuavat.

Perhosen varjo kuvailee todella aidon tuntuisesti anoreksiaa. Sitähän Linnea on, anorektikko. Hänellä ei ole ystäviä ja kun äiti on kiireinen uuden miesystävänsä kanssa, kukaan ei ole huomaamassa, mitä Linnealle tapahtuu. Tyttö antaa laihduttamisen hallita elämäänsä. Hän laskee tarkkaan syömiään kaloreita. Jos hän omasta mielestään harhautuu syömään liikaa, luvassa on rankaisu: hän ei joko syö mitään tai rasittaa itseään pitkillä juoksulenkeillä. Linnea haaveilee olevansa kaunis ja kevyt kuin keijukainen tai perhonen.

Kirjassa on jatkuvasti esillä toinen maailma, jossa taianomaiset asiat ovat täysin mahdollisia. Toisesta todellisuudesta vihjaillaan alusta alkaen, jolloin näin fantasiannälkäisen lukijan kuin minä olen, mielenkiinto onnistuttiin vangitsemaan. Loppupuolella keijujen kansa näyttäytyy Linnealle, mutta kohtaaminen jää harmittavan lyhyeksi. Olin ehtinyt muodostaa käsityksen, että tapaaminen muuttaisi tytön elämää merkittävästi. No joo, kyllä hän saa tietää sukunsa salaisuuden, mutta muuten keijut eivät olleet niin merkittävässä osassa kuin mitä olin kuvitellut. Mielestäni enemmän Linneaan vaikuttivat uudet ihmiset, joihin hän tutustui: ensimmäinen kunnon ihastus Mikael ja Valeria, josta Linnea saa hyvän ystävän.

Kirjassa käytetty kieli on todella kaunista. Teksti soljuu eteenpäin ja sitä on helppoa lukea. Lukemisen aikana ihan hätkähdin, kun huomasin, miten kaunista kieltä tässä käytetään, vaikka yksi kantavista teemoista on hyvin vaikea ja raskas. Ei vain kieli, mutta myös miljöö, erityisesti isoäidin luona Usvalassa, on kaunis ja herkkä, toisaalta taas jopa julman raaka.

Perhosen varjo on tarkoitettu teini-ikäisille, mutta pystyin samaistumaan Linneaan ja hänen ajatuksensa koskettivat. Myönnän että joskus teini-iässä tuli ajateltua samalla tavalla. En tiedä, johtuiko tulkintani siitä, etteivät keijut tuntuneet (vielä) olevan kovin suuressa osassa vai mistä, mutta lukemisen jälkeen tuli tunne, että tämä kirja aloittaisi Linnean tarinan ja lisää olisi luvassa jossain vaiheessa.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Tove Jansson: Sent i november / Muumilaakson marraskuu

Sent i november
Alkuteos ilmestynyt 1970
Schildts 2008, kovakantinen, 170 sivua

Muumilaakson marraskuu
WSOY, 2010, pokkari, 161 sivua
suomentanut Kaarina Helakisa
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Ett uppbrot kommer som ett språng! Med ens är allting förändrat och den som ska resa är rädd om varenda minut, hän drar upp tältpinnarna och släcker glöden snabbt, innan han blir hindrad och utfrågad, han springer medan han kränger ryggsäcken pä sig och är äntligen på väg, plötsligt lugn som ett vandrande träd med varje blad i fullständig vila. Tältplatsen är en tom rektangel av vitnat gräs. Och senare på morgonen vaknar vännerna och säger: Han har gett sig av, det blir höst.
(s. 5)

Kaipasin Prinsessa Ruususesta kertovan kirjan lisäksi muuta luettavaa. Omasta kirjahyllystä löytyi sopivasti Muumilaakson marraskuu suomeksi ja ruotsiksi. Paluu muumien maailmaan tarjosi vaihtelua, jota tarvitsin Ruususkirjaa lukiessa. Kirja oli ihanan tuttu ja turvallinen, kun sitä vertasi kirjaan, joka ei ollut laisinkaan sopivaa luettavaa.

Muumitalo on jäänyt autioksi syksyiseen laaksoon. Muutama muumilaaksolainen saa päähänsä tulla tervehtimään muumiperhettä, mutta vastassa heitä odottaa tyhjä talo. Perhe on lähtenyt muualle. Hemuli, Vilijonkka, homssu Tuhto, Nuuskamuikkanen, Ruttuvaari ja Mymmeli asuttuvat taloksi ja yrittävät tulla toimeen keskenään odottaessaan muumien paluuta. Aluksi tulijoiden välillä kipunoi erilaisten persoonallisuuksien kohdatessa. Uupuneella Vilijonkalla on omat murheensa, jotka johtuvat mm. siivoamisesta, kun taas Mymmeli tanssii hiukset hulmuten, koska ei voi olla tanssimatta. Nuuskamuikkunen kadotti sävelmän matkallaan etelään ja palasi etsimään sitä Muumilaaksosta. Hemuli järjestelee jatkuvasti asioita, erityisesti muiden asioita. Tuhto oli tullut esittäytymään, sillä hänen olemassaolostaan ei kukaan tiennyt. Ruttuvaari haluaa kunnon kemut, mutta ei omaksi kunniakseen vaan esi-isän. Lopulta he löytävät yhteisen sävelen.

Kirjassa ei ole paljon tapahtumia, mutta sitäkin enemmän Jansson kuvailee hahmojen ajatuksia, tunnetiloja ja ympäristöä. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa mietteet toisten kohtaamisesta. Jokaisen on myös kohdattava ja käsiteltävä heille hankalia asioita. Vilijonkan täytyy päästää irti peloistaan ja Hemulin on otettava toiset paremmin huomioon. Tunnelmaltaan Muumilaakson marraskuu on haikean syksyinen, on ankeaa ja sataa paljon. Kirja on filosofinen ja melankolinen. Syksyinen melankolia tulee vastaan joka sivulla, eikä sitä voi ohittaa. Syksystä maalaillaan kauniin haikeaa kuvaa, mutta sen aikana on myös tarkoitus valmistautua talven tuloon.

Luin kirjan kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Aloitin toisella kotimaisella ja sen jälkeen luin suomenkielisen version. Ymmärtäminen ja hahmojen nimet olivat erot, jotka jäivät mieleen lukemisen jälkeen. Sent i november oli mukava muumikirja, joka kertoi syksystä ja jokunen kohta jäi ymmärtämättä. Ruttuvaarin (Onkelskruttet) ja Tuhton (Toft) nimet hämmästyttivät, keistä tässä kerrotaan? Muumilaakson marraskuu kosketti, herätti monenlaisia ajatuksia ja nousi suosikikseni. Samalla ei voi kuin arvostaa taidokasta käännöstyötä.

Oikeastaan laakson hiljaisuus oli hyvin suloista ja rauhoittavaa, he tottuivat toisiinsa paremmin nyt kun he eivät tavanneet toisiaan kovin usein. Sininen lasipallo oli aivan tyhjä. Se oli valmiina täyttymään ties mistä. Ilma kylmeni päivä päivältä.
(s. 148)