tiistai 29. joulukuuta 2015

Liebster Award

Lokakuussa minua muistettiin kahdella Liebster Award -tunnustuksella. Kiitos tunnustuksesta Ruusa ja Kattinka!



Haasteessa toimitaan seuraavasti:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämiin 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin puolestaan palkitsemasi bloggaajat vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässä vastaukseni Ruusan kysymyksiin:

1. Minkä genren kirjoja luet eniten?
- Selvästi eniten luen fantasiakirjallisuutta.

2. Mikä on lempikirjasi?
- Yhtä lempikirjaa on todella vaikea nimetä, mutta kirjasarjoista pidän eniten Harry Pottereista ja L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista.

3. Entä lempi lukupaikkasi?
- Oma sänky! :) Tämä näkyy jossain määrin blogissakin, sillä aika monta kertaa olen ottanut postaukseen kuvan kirjasta juuri sängyllä niin, että kirja on esimerkiksi tyynyn päällä.

4. Onko sinulla lukulista, vai valitsetko kirjat aina fiiliksen mukaan?
- Minulla on lukulista, johon kerään muista blogeista poimittuja, kavereilta saatuja tai mainoksista bongattuja lukuvinkkejä. Valitsen kirjoja myös hyvin paljon fiiliksen mukaan. Vähintään joka toisella kirjastoreissulla mukaan tarttuu kirja, jonka olen vaikkapa kansikuvan takia lainannut täysin fiilispohjalta.

5. Vaihteleeko lukemiesi kirjojen genret vuodenaikojen mukaan?
- Ei vaihtele.

6. Luetko e-kirjoja?
- En lue, pysyttelen mieluummin perinteisissä kirjoissa.

7. Mitkä kaksi kirjaa on jäänyt parhaiten mieleesi tänä vuonna? Miksi?
- Johanne Hildebrandtin Saaga, koska melkeinpä rakastan tätä sarjaa. Saaga on hieno lopetus tarinalle, joka kertoo kolmen naisen tarinan kolmen sukupolven ajalta. Myös Philippa Gregoryn Sininen herttuatar jäi positiivisesti mieleen. Minulla oli suuret odotukset kirjaa kohtaan ja onneksi odotukset täyttyivät.

8. Minkä aihealueen kirjoja luet eniten?
- Ööh, minusta tämä kysymys ei eroa genreen liityvästä kysymyksestä...

9. Onko kirjan ulkonäöllä väliä?
- On ainakin siinä mielessä, että kirjastossa kiinnitän paljon huomiota kirjojen kansiin ja valitsen kirjoja luettavaksi kansikuvien perusteella.

10. Minkä kirjan maisemat haluaisit näkyvän omasta ikkunastasi?
- Ensimmäisenä tulee mieleen Harry Pottereista tuttu Tylypahka.

11. Luetko mieluummin sarjoja vai yksittäisiä romaaneja?
- Luen kumpiakin. Ehkä kuitenkin enemmän sarjoja, koska löydettyäni minulle entuudestaan tuntemattoman kirjan haluan tietää, miten tarina päättyi, jos kirja kuuluu sarjaan, eikä ole yksittäinen romaani. Tästä syystä on helppoa jäädä saman sarjan pariin.

Ja sitten vastaukset Kattinkan kysymyksiin:

1. Mikä oli lapsena lempikirjasi?
- Ihan pikkulapsiajan lempikirjaa en muista, mutta myöhemmin Anna ja Harry Potter -kirjat.

2. Missä lukemassasi kirjassa on mielestäsi kaunein kansi?
- Voi apua, eihän tällaista voi mitenkään muistaa... Lunttasin blogista tänä vuonna lukemani kirjat, niistä kaunein/tunnelmallisin kansi on John Boynen Tarkoin vartioitu talo -kirjalla.

3. Mikä on tällä hetkellä eniten odottamasi uutuuskirja?
- En oikeastaan seuraa uutuuskirjoja, joten en edes kunnolla tiedä, mitä kirjoja on vastikään ilmestynyt. Ehkäpä tällä hetkellä odotan eniten Philippa Gregoryn serkusten sota -sarjan seuraavan osan ilmestymistä suomeksi, mutta ei mitään aavistustakaan, koska se ilmestyy.

4. Minkä perusteella valitset luettaviksesi päätyvät kirjat?
- Houkuttelevan kansikuvan tai takakansitekstin perusteella tai ihan tietoisesti etsin tietynlaista kirjaa luettavaksi esimerkiksi jotakin lukuhaastetta varten.

5. Oletko aina pitänyt lukemisesta?
- Kyllä.

6. Minkä kirjan maailmaan tahtoisit päästä käymään?
- Potter-kirjoista tuttuun taikamaailmaan.

7. Jos saisit valita yhden henkilön jostakin kirjasta ja pääsisit juttelemaan hänen kanssaan vaikkaa kahvikupposen äärelle, kenet valitsisit?
- Luultavasti valitsisin Vihervaaran Annan. Luulen että hänen kanssaan ei tulisi aika pitkäksi.

8. Kirja, joka jäi mietityttämään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen?
- Viime vuonna lukemani Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan jäi mieleen hyvin negatiivisessa valossa.

9. Lainaatko kirjasi kirjastosta vai hankitko mieluummin omaksi?
- Sekä että. Hankin omaksi sellaisia kirjoja, jotka tiedän hyviksi, esimerkiksi olen lukenut samaa sarjaa aikaisemmin. Ostan kuitenkin aika harvoin kirjoja. Huomattavasti enemmän lainaan kirjoja kirjastosta.

10. Luettiinko sinulle lapsena iltasatuja?
- Luettiin.

11. Mikä on suosikkigenresi vai oletko kirjojen suhteen kaikkiruokainen?
- Luen eniten fantasiakirjallisuutta, mutta en myönnä sitä suosikkigenrekseni. :) Taitaa se kyllä olla suosikkigenreni.

Annan tunnustuksen seuraaville
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Tarinoiden syvyydet
Villasukka kirjahyllyssä


Kysymykseni heille
1. Opitko lukemaan koulussa vai jo aikaisemmin?
2. Muistatko tai onko sinulle kerrottu, mikä oli ensimmäinen kirja, jonka olet itse lukenut?
3. Miten suhtaudut elokuviin, jotka pohjautuvat kirjoihin?
4. Kuinka paljon kiinnyt kirjojen hahmoihin?
5. Oletko koskaan itkenyt lukiessasi kirjaa?
6. Kirjalahja jouluna tai syntymäpäivänä, hyvä idea vai pitäisikö keksiä jotain muuta?
7. Ostatko kirjoja heräteostoksina?
8. Mikä on oudoin tilanne ja paikka, jossa olet lukenut kirjaa?
9. Jos sinua pyydettäisiin suosittelemaan yhtä kirjaa, mitä suosittelisit?
10. Osallistutko blogeissa kiertäviin lukuhaasteisiin?
11. Minkälainen oli joulusi, entä miten juhlistat uutta vuotta? Vastaa kahden eri kirjan nimellä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Alkuperäinen teos: The hand that first held mine (2010)
Schildts & Söderströms, 2013, pokkari, 391 sivua
suomentanut Maija Kauhanen


Puutarha odottaa. Puut odottavat. Lokki, joka keikkuu taivaalla pyykin yläpuolella, odottaa. Ja sitten - aivan kuin tämä olisi näyttämö ja yleisö katsoisi pimeydestä hiiskumatta - kuuluu puhetta. Ääniä näyttämön takaa. Joku kirkaisee, joku toinen huutaa, lattialle putoaa jotakin raskasta. Talon takaovi tempaistaan auki. "En jaksa enää! Ymmärrätkö, en kerta kaikkiaan jaksa enää!" tuo joku kirkuu. Takaovi paiskataan raikuvasti kiinni, ja näyttämölle ilmestyy ihminen.
(s. 12)

Maggie O’Farrellin Käsi jota kerran pitelin -teoksessa on sitä jotakin, mikä sai huomion kiinnittymään kansikuvaan. Kädet, kynä, meikkisuti ja avaimet muodostavat jopa kummallisen kokonaisuuden, enkä voinut olla ajattelematta, miten ne kaikki liittyvät toisiinsa. Viimeistään takakansi houkutteli lainaamaan kirjan joululoman toivottavasti rentouttavaksi lukukokemukseksi.

Nuori Alexandra Sinclair elää 1950-luvun Englannissa pienessä maalaiskylässä. Nuori nainen on kyllästynyt nykyiseen elämäänsä ja odottaa elämän vasta kunnolla alkavan. Alexandra aikoo palata Lontooseen, jossa hän on asunut jo aikaisemminkin, silloin hänet erotettiin yliopistosta. Sattuman oikusta lehtimies Innes Kentin auto hyytyy Sinclairin perheen talon kohdalla. Alexandra ja Innes tapaavat toisensa, ja Alexandra saa Innesiltä lempinimensä Lexie. Tämän kohtaamisen jälkeen Lexien elämä saa uuden suunnan. Päästyään Lontooseen hän etsii Innesin käsiinsä ja saa tältä työpaikan, josta on hyötyä myöhemmin elämän varrella.

Nykyajassa Elina ja Ted ovat juuri tulleet vanhemmiksi ensimmäistä kertaa. Pieni poikavauva herättää kummassakin hämmentäviä tunteita. Elina kävi synnytyksen aikana hyvin lähellä kuolemaa, joten äitiys tuntuu aluksi vieraalta, eikä Elina osaa asettua uuteen rooliinsa. Jos vauva herättää kummallisia ajatuksia äidissä, niin isä ei jää yhtään vähemmälle. Poikansa syntymän jälkeen Ted alkaa nähdä välähdyksiä, katkonaisia muistikuvia omasta lapsuudestaan. Vaikka Ted ei mielellään puhu muistikuvistaan, hänen outo käytöksensä ei jää Elinalta huomaamatta. Lopulta Ted uskoo, etteivät hänen vanhempansa ole kertoneet aivan kaikkea hänen lapsuudestaan.

50-luvulle sijoittuvat tapahtumat ja Lexien ja Innesin tarina herättivät enemmän kiinnostusta kuin nykyaika. Varsinkin alussa kaikki, mikä liittyi Elinaan ja Tediin, liittyi jollain tavalla myös vauvaan. En ole itse äiti, joten sen takia pariskunnan minulle aivan vieras elämäntilanne ei jaksanut kiinnostaa. Lexien tarinassa minua viehätti eniten maalaistytön kasvaminen kaupunkilaisnaiseksi, joka tulee toimeen omillaan aikana, jolloin se saattoi olla naiselle hankalaa. Lexie myös rikkoo rajoja työssään, mikä teki hänestä entistä kiinnostavamman silmissäni. Elinassa mielenkiintoa herätti oikeastaan vain hänen suomalaisuutensa. Harvoin sitä törmää ulkomaisen kirjailijan teokseen, jossa seikkailee suomalainen hahmo vieläpä suuressa roolissa.

Muutaman kirja-arvion lukeneena voin todeta, että yleisesti ottaen kirjan juonta pidettiin ennalta arvattavana. Jokaisella on tietysti oikeus mielipiteeseensä, mutta ei tämä minusta vaikuttanut liian helpolta arvata etukäteen. Itse asiassa alussa ihmettelin sitä, miten Lexien tarina liittyy Elinan ja Tedin tilanteeseen, mutta tavallaan unohdin koko asian tarinan edetessä, enkä pahemmin enää kiinnittänyt siihen huomiota. Loppuratkaisu tuli pienenä yllätyksenä, mutta toisaalta taas ratkaisun lähestyessä vihjeitä annettiin yhä enemmän, joten olin jollain tavalla osannut aavistaa, mikä selitys hahmojen väliselle yhteydelle oli.

Ehkäpä kutkuttavimmalla tavalla ajan kuluminen tulee esille nykyajan kerronnassa, josta ilmenee, miten paikat ovat muuttuneet entiseen verrattuna. Esimerkiksi Lexien entisestä työpaikasta kerrottaessa käy ilmi, ettei lehden toimitusta enää ole, vaan sen tilalle on tullut kahvila. Konkreettisemmin asia paljastetaan huonekaluista. Juuri siinä kohdassa, missä kauan sitten sijaitsi Lexien työpöytä, on nyt kahvilan pöytä, jonka äärellä istuu Ted. Pidin vastaavankaltaisista kohdista, joissa mennyt ja nykyinen aika kohtasivat toisensa kerronnassa.

Kansikuvan perusteella O’Farrellin teos on aivot narikkaan -lukemista, jonka parissa ei tarvitse ajatella. Ilahduin huomattuani ettei asia olekaan ihan näin. Kannesta saa sen käsityksen, että kirja on todellista chick lit -kamaa, jota se ei siis ole. Mitään toivomaani rentouttavaa lukemista kirja ei kyllä ollut. Elinan ja Tedin vauva-arki tuntui uuvuttavalta. Tedin muistikatkokset tekivät tekstistä välillä sekavanoloisen. Ainakin kirja tarjosi hyvän mahdollisuuden tutustua jälleen uuden kirjailijan tuotantoon. Voisin kokeilla O’Farrellilta jotain muuta kirjaa, josko se kolahtaisi paremmin.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Eoin Colfer: Artemis Fowl - Opalin kosto

Alkuperäinen teos: Artemis Fowl: The Opal Deception (2005)
WSOY, 2005, kovakantinen, 348 sivua
suomentanut Jaakko Kankaanpää

Keijuvarkaasta on tullut eräänlainen maailman rikoseliitin voitonmerkki. Vain alun toistakymmentä ihmistä on kuullut siitä ja vain muutama tietää, missä se on. Se on rikollisille sama kuin Turner-palkinto taiteilijoille. Jos joku onnistuu kähveltämään sen, hänestä tulee sukupolvensa mestarivaras. Monikaan ei tiedä haasteesta, mutta ne tietävät, joilla on väliä.
(s. 35)

Sateenkaariaiheinen lukuhaaste tarjosi tilaisuuden tarttua uudelleen mielenkiintoiseen Artemis Fowl -kirjaan. Kirja on sarjan neljäs osa, joten ennen sen lukemista kannattaa lukaista aikaisemmat osat tai ainakin sarjan kolmas osa. Muuten juonesta ei todennäköisesti saa yhtä hyvin kiinni.

Opalin kosto on melkeinpä suoraa jatkoa edellisen osan, Ikuisuuskoodin, tapahtumille. Tonttunainen Opal Koboi saatiin kiinni Ikuisuuskoodin lopussa. Sen jälkeen hän on vajonnut koomaan vai onko sittenkään? Opal näyttäisi edelleen olevan sairaalassa tiukan vartioinnin kohteena. Samaan aikaan alkaa kuitenkin tapahtua ikäviä asioita. Komentaja Julius Root ja komisario Holly Short lähtevät selvittämään vankilasta karanneen hiiden tapausta sillä seurauksella, että pian Hollya pidetään murhaajana ja hänet etsintäkuulutetaan. Holly tarvitsee kipeästi Artemiksen apua Opalin kiinnisaamiseksi. Ainoa ongelma on se, että nuoren rikollisneron muisti on tyhjennetty, eikä hän enää muista keijujen olemassaoloa.

Nuorempana Artemis Fowl -sarja oli viihdyttävää ja välillä jopa vähän jännittävää lukemista. Näin vanhemmiten kaipaisin sitä, että asioita pohjustettaisiin enemmän. Juoni etenee hyvin nopeaan tahtiin ja välillä tarinassa oli kiireen tuntua. Voi olla, että suhtautuisin vieläkin kriittisemmin tapahtumien nopeuteen, mutta nostalgisten muistojen takia en pysty olemaan ankara kirjaa kohtaan. Onhan tässä myös omat hyvät puolensa. Hahmojen välinen sanailu on huvittavaa. Hyvien puolella olevien hahmojen muodostama joukko toimii oikeasti hyvin yhteen. Lukiessa tuli sellainen olo, että kirjailijan on varmaan ollut helppo kirjoittaa näitä kohtauksia, aivan kuin hän kirjoittaisi hyvien ystävien seikkailuista. Vai olenko tätä mieltä sittenkin vain hyvien muistojen takia? Vaikea sanoa.

Silloin kun olen Artemis Fowl -kirjoja lukenut aikaisemmin, pidin komisario Holly Shortia kovana mimminä. Mielestäni Hollyn hahmo on hyvä esikuva tytöille. Hän on todellinen toiminnannainen, joka ei jää seisomaan tumput suorina vaan osallistuu itse tiukkoihinkin tehtäviin. Ehkäpä tärkeimpänä pitäisin sitä, että Holly osaa ajatella itse. Hän ei ole vain aivoton komenneltava. Toinen loistava hahmo kirjassa on maailmanvalloitussuunnitelmia hautova tonttu, Opal Koboi. Häntä ei voi nimetä hyväksi esikuvaksi, mutta Opalin hahmo tarjosi tällä lukukerralla huvittavimmat kohtaukset. Maailmanvalloitus ei ole helppoa, joten hyvistä suunnitelmista huolimatta pilkka lankeaa tietysti lopulta tonttunaisen omaan nilkkaan. Matkan varrella hahmon käytös saa skitsofreniaa muistuttavia piirteitä, joista joutuvat kärsimään erityisesti hänen avustajansa, tonttukaksoset Merv ja Scant.

Se on ehdottomasti myönnettävä, että kirjailija on käyttänyt paljon mielikuvitusta luomalla hienon maailman Artemis Fowl -sarjaan. Tavallisen ihmisten tunteman maailman alla elää kokonainen keijujen maailma Hautautuneilla Alueilla. Turva on nimensä mukaan ainoa kaupunki, jossa keijut saavat olla rauhassa ihmisiltä. Tarua Atlantiksesta on hyödynnetty, joten sarjassa keijuilla on myös vedenalainen kaupunki. Oikeastaan ainoa seikka, jota olen koskaan ihmetellyt tämän sarjan keijumaailmaan liittyen, on kuilut. Keijut matkustavat sukkuloilla, joilla liikutaan kuiluissa. Ne ovat kuin teitä, jotka kulkevat ympäriinsä keijumaailmassa ja nousevat jopa ihmisten maailman pinnalle. Samalla ne kuulostavat kovin ankeilta. Kokonaisen keijukansan on liikuttava sukkuloilla ankeissa kuiluissa. Ilmeisesti heillä ei ole käytössään muunlaisia teitä.

Kirjassa on ihanasti mukana pieniä yksityiskohtia, joita vilahtelee siellä täällä juonen edetessä. Esimerkkinä vaikkapa Opalin intohimo tryffeleitä kohtaan. Tämänkaltaiset kohdat toivat hauskuutta vakavampien aiheiden keskelle. Kirja oli todella nopealukuinen ja viihdyttävä nopeasta etenemisestä huolimatta.

Artemis Fowl -sarja
Artemis Fowl (Artemis Fowl)
Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa (Artemis Fowl: The Arctic Incident)
Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi (Artemis Fowl: The Eternity Code)
Artemis Fowl: Opalin kosto (Artemis Fowl: The Opal Deception)
Artemis Fowl: Kadonnut siirtokunta (Artemis Fowl: The Lost Colony)
Artemis Fowl: Aikaparadoksi (Artemis Fowl: The Time Paradox)
Artemis Fowl: Atlantiskompleksi (Artemis Fowl: The Atlantis Complex)
Artemis Fowl: Viimeinen vartija (Artemis Fowl: The Last Guardian)

perjantai 25. joulukuuta 2015

Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika

Alkuperäinen teos: The Prince and the Pauper (1882)
WSOY, 1995, kovakantinen, 226 sivua
suomentanut Helka Varho



Koko maassa ei puhuttu mistään muusta kuin vastasyntyneestä lapsesta Edvard Tudorista, Walesin prinssistä, joka lepäsi silkkiin ja samettiin käärittynä tietämättä mitään tästä hälystä ja ylhäisistä naisista ja herroista, jotka palvelivat häntä ja valvoivat hänen ympärillään. Eikä hän siitä välittänytkään. Mutta kukaan ei hiiskunut tuosta toisesta lapsesta, ryysyihin kääritystä Tom Cantystä, lukuun ottamatta köyhää perhettä, jonka vaivoiksi hän oli syntynyt.
(s. 9)

Prinssi ja kerjäläispoika löytyi omasta hyllystä. Olen joskus lapsuudessa saanut kirjan lahjaksi, mutta en ole sitä koskaan viitsinyt lukea. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Köyhän perheen poika Tom Canty vaeltelee kuninkaallisen palatsin porttien lähellä ja näkee kruununprinssi Edvard Tudorin. Eräs vartija hermostuu siihen, että Tom tulee liian lähelle portteja ja aikoo lyödä poikaa. Tällöin kruununprinssi puuttuu asiaan. Hän estää vartijaa kurittamasta Tomia ja kutsuu tämän sisälle palatsiin. Prinssi ja kerjäläispoika ihastuvat toisiinsa liittyvistä sattumista ja elinolosuhteista. He ovat syntyneet samana päivänä ja ovat aivan toistensa näköiset. Edvardin mielestä Tomin elämä kaduilla on vapaata verrattuna palatsin muodolliseen hovielämään. Tomin mielestä prinssi on onnekas, koska hän saa asua hyvin yltäkylläisessä ympäristössä.

Edvard ja Tom päättävät kokeilla toistensa vaatteita. Kun kruununprinssi sitten poistuu rääsyt yllään huoneestaan, hän kohtaa käytävällä vartijoita, jotka ajavat mokoman ryysyläisen pois palatsista. Näin poikien osat vaihtuvat. Palatsiin loistoon tottunut prinssi joutuu kaduille ja Tom Cantyn perheen luokse, jossa hän joutuu kokemaan väkivaltaa ensimmäistä kertaa. Kerjäläispojasta tulee prinssi, jonka pitäisi osata vieraita kieliä, tavata korkea-arvoisia vieraita ja lopulta nousta valtaistuimelle asti.

Kirja on loistava kuvaus siitä, kuinka ketään ei tulisi luokitella tai tuomita ulkonäön perusteella. Hovissa Tom Canty yrittää aluksi tehdä selväksi, millainen erehdys on sattunut ja kertoa, ettei hän ole oikea kruununprinssi. Kukaan ei tietysti usko häntä vaan kaikki kuvittelevat, että prinssi on seonnut tai sairastunut. Palvelivat toteavat, että on parempi olla välittämättä prinssin kummallisista puheista. Samaan aikaan köyhissä oloissa Edvard yrittää selittää, kuka hän on oikeasti, mutta eihän häntäkään kukaan usko. Isä ja isoäiti vain suuttuvat ja pieksevät pojan. Onneksi myöhemmin Edvard löytää hyväntekijän, joka ei usko häntä, mutta kuitenkin pitää pojan puolia.

Prinssi ja kerjäläispoika on ensimmäinen kosketukseni Mark Twainin tuotantoon. Minulla ei ollut entuudestaan mielikuvaa siitä, minkälainen kirjoitustyyli Twainilla on. Googlettelun avulla löytyi vastauksia. Ilmeisesti Twainin tyyli on aika ivallinen ja satiirinen. Lukiessa kiinnitin huomiota kohtiin, jotka tuntuivat yliampuvilta, mutta ilman etukäteen perehtymistä, en olisi ehkä tajunnut ajatella kirjan olevan satiirinen kuvaus. Todennäköisesti olisin vain tyytynyt hämmästelemään kerronnan yliampuvuutta. Enpä tiedä kuinka paljon Twain liioittelee kirjassa, mutta hyvin heppoisin perustein ihmisiä rangaistiin ja mestauksia ja kuolemantuomioita tuntui riittävän.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin. Tarinassa esiintyy kaksi oikeasti elänyttä kuuluisaa henkilöä. Kuningas Henrik VIII hallitsee maataan viimeisinä hetkinään. Henrikillä oli kuusi vaimoa, mutta kirjassa ei mainita vaimoja, vaan tässä Henrik on poikansa hyvinvoinnista huolehtiva isä. Tom Cantyllä oli vaikeuksia oppia hovin etikettiä, joten hänen tekemiensä virheiden vuoksi ajateltiin, että prinssi oli menettänyt järkensä. Kruununprinssi Edvard, joka joutui ryysyläisenä kaduille, oli Edvard VI. Hän nousi valtaistuimelle isänsä jälkeen, mutta hallituskausi ei kestänyt kauaa.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Astrid Lindgren: Meidän Marikki


Meidän Marikki, WSOY, 2000, kovakantinen, 373 sivua
Yhteisnide kahdesta Lindgrenin teoksesta:
- Marikki (ruotsinkielinen alkuteos Madicken)
suomentanut Laila Järvinen, 1962
- Kesäkummun Tuikku (ruotsinkielinen alkuteos Madicken och Junibackens Pims)
suomentanut Kristiina Rikman, 1977

Marikki lähtee Nilssoneilta hieman mietteissään. Kyllähän molemmat, sekä öljylamppu että pitkäpartaiset tontut ovat hyviä, mutta ne saavat hänet kuitenkin ikävöimään kotiin. Abben luona ei oikein tunnu siltä, että huomenna on joulu, ja se tekee hänet levottomaksi. Hän keskustelee siitä Liisan kanssa heidän mentyään illalla vuoteeseen.
- Mitä jos heräämme, eikä olekaan jouluaatto, vaan esimerkiksi perjantai?

(s. 132)

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin lapsuudessani usein. Suosikkini taisi Ronja Ryövärintytär, mutta Marikki tuli heti perässä vähintäänkin hyvänä kakkosena. En ole lukenut Marikkia moniin vuosiin. Viimeisin kerta on varmaankin ollut kouluikäisenä sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan. Paluu tutun kirjan pariin oli nostalgian täyteinen.

Vilkas ekaluokkalainen Marikki asuu perheensä kanssa Kesäkummussa, maailman ihanimmassa talossa. Yhdessä pikkusiskonsa Liisan kanssa Marikki saa hassuja päähänpistoja, joiden seuraamukset eivät aina ole niin onnellisia. He leikkivät esimerkiksi Raamatusta tuttuja tarinoita, jolloin Liisa katoaa kaivosta ja Marikille tulee huoli siskosta, kun orjakauppias on vienyt tämän mukanaan. Vajan katolta hyppääminen sateenvarjon kanssa kuulostaa jännittävältä idealta, mutta alas tullessa voi sattua… Tyttöjen lisäksi perheeseen kuuluvat sanomalehdessä työskentelevä isä, äiti, joka on kotirouvana, Alva-piika, kissa ja koira sekä silloin tällöin pyykkiä pesemään tuleva pyykki-Iida.

Marikki elää varsin huoletonta ja mukavaa elämää. Luvassa on vierailuja vappukokolla, uudet hienot sannikkaat ja pormestarinnan järjestämät hyväntekeväisyystanssiaiset. Toisenlainen elämä tulee Marikille tutuksi hänen lähipiirinsä henkilöiden kautta. Koulussa hänen luokallaan on Miia, jota kutsutaan pöpö-Miiaksi, koska tytöllä on aina likaiset vaatteet ja suttuinen olemus. Naapurissa asuu köyhä Nilssonien perhe, joiden Abbe-poika on Marikin hyvä ystävä. Nilssonin täti on pitää yksin huolta taloudesta sillä välin, kun Nilssonin setä makaa sohvalla ajattelemassa tai viettää aikaa paikallisessa krouvissa.

Lapsuudessa Marikki oli herttainen tarina vilkkaasta tytöstä, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia, mutta lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin. Olen kuulemma joskus toivonut pikkusiskoa, jonka kanssa voisi leikkiä kuten Marikki ja Liisa. Tämä lukukerta ei onneksi ollenkaan himmentänyt lapsuudesta tuttuun kirjaan liittyviä nostalgisia muistoja. Ne palautuivat mieleen, mutta samalla ymmärsin kirjaa uudella tavalla. Marikista aukeni aivan uudenlainen, yhteiskuntaa tarkasteleva puoli. Parhaiten se tulee ilmi juuri Marikin perheen tavallisen perhe-elämän ja muiden, kuten Nilssonien perheen arjen kuvauksena. Vaikka he ovatkin naapureita, ovat perheiden elinolosuhteet hyvin erilaiset.

Tarina sijoittuu Ruotsiin 1900-luvun alkuun, mikä on myös jättänyt jälkensä tarinaan. Marikin perheen isä huolehtii perheen elannosta. On aivan luonnollista, että äiti on kotirouvana ja perheessä on piika, sekä silloin tällöin käy pyykkäri pesemässä pyykkiä. Pormestarinnan tanssiaiset ovat varakkaammalle väelle tarkoitetut juhlat, eikä Alva-piika tohtisi osallistuakaan, elleivät isä ja äiti vaatisivat häntä mukaan. Paikkakunnalla on myös vaivaistalo, ja erityisesti yksi talossa asuva mies pelottaa Marikkia. Näteimmin ajankuva ilmenee vaatetuksesta. Marikki pukeutuu merimiesasuun tai essumekkoihin ja äidillä on kaunis leninki yllään huviretkellä. Ilon Wiklandin hienosta kuvituksesta suosikikseni taisi nousta juuri kuva perheestä huviretkellä. Siinä vaatetuskin luo idylliä seikkailun merkeissä.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kim Edwards: Unien järvi

Alkuperäinen teos: The Lake of Dreams (2011)
Bazar, 2012, kovakantinen, 461 sivua
suomentanut Susanna Tuomi-Giddings



Kun ajoimme pihatielle, omenapuun matalalla roikkuvat oksat raapivat maasturin kattoa. Komea italialaistyylinen talo, jossa oli kaksi leveää kuistia ja torni katolla näytti siltä kuin se olisi painunut kasaan syvään huokaisten. Puuleikkauksien ja kuistin maalipinta hilseili. Äidin kuupuutarha, jossa kasvoi vain valkoisia kukkia, oli villiintynyt täysin. Se oli ollut ennen taianomainen paikka.
(s. 36)

Kim Edwardsin Unien järven kaunis kansikuva houkutteli tarttumaan kirjaan. Kun takakannen juonikuvauskin vaikutti tarpeeksi mielenkiintoiselta, en voinut olla lainaamatta kirjaa. En ole aikaisemmin lukenut Edwardsin teoksia, ja koska etukannessa mainittu kirja Muisto tyttärestäni ei herättänyt minkäänlaisia muistikuvia, pääsin tutustumaan kirjaan ilman ennakko-odotuksia aikaisempien kokemusten perusteella. Kirja osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi.

Lucy Jarrett on matkustellut ympäri maailmaa ja asettunut aloilleen Japaniin poikaystävänsä Yoshin kanssa. Uudessa kotimaassaan Lucy on jäänyt työttömäksi ja tuskailee vapaa-ajan ylitarjonnasta. Sitten kotoa tulee viesti, jonka mukaan hänen äitinsä on joutunut auto-onnettomuuteen. Empimisen ja Yoshin kannustuksen jälkeen Lucy lähtee käymään lapsuutensa kotiseudulla New Yorkin osavaltiossa Unien järvellä. Paluu lapsuuden maisemiin herättää monenlaisia tunteita. Isänsä kuoleman jälkeen Lucy lähti opiskelemaan, eteni työstä toiseen ja kiersi maailmalla. Sillä välin hänen äitinsä on jatkanut elämäänsä uuteen suuntaan. Äiti harkitsee Lucylle rakkaan kotitalon myymistä ja kaiken lisäksi hänellä on uusi miesystävä. Lopullisesti pakkaa sekoittaa Lucyn ensirakkaus Keegan, joka on naisen tavoin palannut lapsuuden maisemiin.

Eräänä yönä painostavan unen jälkeen Lucy kapuaa kotitalonsa tornihuoneeseen katselemaan aamunkoittoa. Hän löytää huoneesta kätkön, josta paljastuu hyvin vanhoja papereita. Suffragettien lentolehtisten joukossa on käsinkirjoitettuja kirjeitä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Lucyn äiti kertoo, että silloin kun hän oli mennyt naimisiin Lucyn isän kanssa, hän oli löytänyt kauniisti kirjaillun peiton. Sen mukana olleen lappusen käsiala muistuttaa kovasti nyt löydettyjen kirjeiden käsialaa. Lucy ryhtyy selvittämään Rosen ja Iriksen tarinaa, johon kukaan muu ei ole viitsinyt paneutua ennen häntä.

”Eivät asiat ikuisesti pysy ennallaan, Luce. Tulet huomaamaan. Tällä kertaa moni asia on muuttunut.”
(s. 31)

Kirjan vahvuus on kauniin kuvailevassa kielessä, joka oli välillä jopa runonomaista. Tunnelma on paikoitellen unenomaisen maalaileva ja viipyilevä. Rosen ja Iriksen tarinaa selvittääkseen Lucy seuraa johtolankoja toisensa perään, jotka johdattavat häntä oikeaan suuntaan. Kovin toiminnantäyteinen teos ei ole, sillä pääpaino on kauniissa kuvailussa, hitaasti paljastuvassa sukusalaisuudessa ja ihmisten kohtaloissa. Erityisesti kuvailu pääsee oikeuksiinsa luonnonkuvaamisessa. Kotitalon lähellä sijaitseva järvi saa välillä melkein myyttisiä ominaisuuksia, kun selviää, kuinka oleellisesti se liittyy Lucyn perheen historiaan. Sen lisäksi lasimaalauksilla ja lasitaiteella on oma vankka ja kaunis osansa sukutarinassa.

Mitä pidemmälle sukusalaisuuden selvittely etenee, sitä enemmän perehdytään varhaiseen naisasialiikkeeseen ja naisten vaikeaan asemaan, jossa heillä ei ollut paljon sananvaltaa elämän kohdellessa kaltoin. Menneisyydessä haudatut salaisuudet vaikuttavat vielä nykypäivänä Lucyn perheen sukulaisuussuhteisiin ja käsitykseen suvussa aikaisemmin tapahtuneista asioista. Näiden lisäksi teemoina ovat monimutkaiset perhesuhteet, jotka eivät ole aina sitä, miltä ensin vaikuttavat, ja elämänmuutokset. Muutoksia joutuu kohtaamaan hahmo jos toinenkin tarinan aikana.

Unien järvi oli seesteisen kaunis lukukokemus, joka tempaisi mukaansa. Lucyn selvittelemä sukusalaisuus piti mielenkiintoa yllä ja odotin malttamattomana seuraavaa puuttuvaa palasta, joka valottaisi hieman lisää Jarrettin suvun menneisyydestä. Mennen ajan lisäksi tarina oli nykyajassakin kiinnostava. Salaisuuden myötä paljastuu traaginen tapahtuma, mutta tarina ei ole missään vaiheessa synkkä.

torstai 10. joulukuuta 2015

Sophie Jordan: Liekki

Alkuperäinen teos: Firelight (2010)
Nemo, 2011, kovakantinen, 286 sivua
suomentanut Lotta Heikkeri



Katson ihaillen käsivarsieni punakultaista hehkua. Ajatukseni harhailevat. Ihoni on saman sävyinen kuin perheemme jalokivikokoelman meripihka, se hehkuu kuin auringonvaloa olisi jäänyt sen vangiksi. Ihoni näyttää herkältä, mutta se on kestävä kuin panssari. On pitkä aika siitä kun viimeksi näin itseni tällaisena. Liian pitkä aika siitä kun pääsin tuntemaan auringon ihollani.
(s. 9)

Teini-ikäinen Jacinda kuuluu drakilaumaan. Drakit polveutuvat lohikäärmeistä ja he pystyvät muuttumaan lohikäärmeen hahmoon. Jacinda on laumansa ensimmäinen tulensyöksijä moniin sukupolviin, minkä vuoksi hän on erityisen huomion kohteena. Laumaa johtava uros haluaisi tytöstä puolison omalle pojalleen. Jacinda itse nauttii lentämisestä ja vapaudesta, eikä osaa aavistaa, kuinka lähellä sen menettäminen on. Erään tapauksen johdosta tyttö rikkoo lauman sääntöjä, ja hänen äitinsä päättää, että perheen on aika paeta, jotta Jacinda pysyisi turvassa.

Uusi alku ihmisten keskuudessa ei ota sujuakseen. Tavallisessa koulussa Jacinda on auttamatta ulkopuolinen muihin oppilaisiin verrattuna. Hänen äidilleen ja sisarelleen uusi alku sen sijaan on tervetullutta vaihtelua drakilaumassa elämisen jälkeen. Koulussa Jacinda kohtaa Willin, joka saa tytön sisällä kuihtuvan lohikäärmeen jälleen vahvistumaan. Pojan perheeseen liittyy kuitenkin salaisuus, jonka vuoksi Jacindan olisi parempi pysyä pojasta niin kaukana kuin mahdollista.

Liekki oli virkistävä lukukokemus, joka esitteli aivan uuden lajin nuortenkirjallisuuden päähenkilöiksi. Kerrankin kirja, jossa ei ollut yhtäkään vampyyriä, ihmissutta, noitaa tai zombia. Drakit olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden ominaisuuksia, historiaa ja kykyjä käsiteltiin tässä osassa, mutta lisääkin olisin voinut lukea. Kirjailija on selvästi käyttänyt aikaa drakien maailman suunnitteluun. He eivät ole kaikki samanlaisia vaan heillä on erilaisia kykyjä. Jacindan tavoin jotkut rakastavat lentämistä, osa on vedessä kuin kotonaan ja joillakin on noituuteen verrattavissa olevia kykyjä, kuten kokonaisen drakilauman asuinpaikan peittäminen asiaankuulumattomien katseilta. Mielenkiintoista oli lisäksi se, ettei kaikista lauman lapsista tule automaattisesti drakeja vaan he voivat jäädä tavallisiksi ihmisiksi. Draki voi myös kuihduttaa oman lohikäärmeytensä sisältään.

Kirjan hahmot herättivät ristiriitaisia ajatuksia. Päähenkilö Jacinda oli ihanan itsenäinen ja vahvatahtoinen tyttö, joka halusi päättää omasta elämästään. Pidin hänen asenteestaan, mutta valitettavasti Jacindassa oli myös piirteitä, jotka eivät niin imarrelleet. Kun ajattelee tarkemmin romanssia Willin kanssa, niin Jacinda käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti perhettään kohtaan, koska ei paljasta, millaisessa vaarassa he ovat. Willistä luotiin salaperäistä komeaa poikaa, jolla on jokin synkkä salaisuus. Minulle tuli enemmänkin käsitys hieman pelottavasta kaverista, sillä vain muutaman tapaamisen jälkeen Will on stalkkaamassa Jacindan kotia keskellä yötä. Pisteet siitä, että salaisuus vaikutti olevan aika pitkään ”vain” pojan perhe ja sukulaiset, jotka ovat siis drakien luontaisia vihollisia, drakinmetsästäjiä. Drakilauman seuraavasta alfasta, Cassianista, annettiin pahismainen kuva tässä osassa, mutta vihjausten perusteella uskoisin, että seuraavissa osissa hänestä voisi paljastua parempi puoli.

Liekissä on nuortenkirjallisuudelle tyypillisiä omaisuuksia. Tarina etenee kovin nopeassa tahdissa. Jacinda ehtii suunnilleen vasta tavata Willin, kun heidän välillään on jo jotain syvempää. Nopeaa etenemistä perustellaan nuorten kokemalla yhteydellä. Vaikka tarinaa pohjustetaan kertomalla enemmän esimerkiksi drakeista, niin silti suurimman huomion vie orastava ihastus ja tunteiden syveneminen. Jotkin asiat jäivät taustalle, eikä niihin saanut selvennystä kirjan aikana. Willin toinen serkku kysyy yhdessä kohtauksessa Jacindalta, onko tämä enkro. Missään vaiheessa ei tule selitystä, mikä on enkro ja tämä hieman häiritsi. Mielestäni olisi ollut oleellista tietää, minkälaiseksi olennoksi serkku luuli Jacindaa.

Liekki aloittaa drakeista kertovan trilogian, jonka myöhempiä osia ei ole käännetty. Kirja tuo fantasiakirjallisuuden hahmoihin virkistävää vaihtelua, ja lukemisen jälkeen vaikutelma oli positiivinen. Tästä huolimatta tarina ei tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin heti lukemassa seuraavia osia.

Liekki-trilogia
Liekki (Firelight)
Vanish
Hidden

lauantai 5. joulukuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Alkuperäinen teos: Regn (1997)
Gummerus, 1997, kovakantinen, 235 sivua
suomentanut Leena Vallisaari



Kun tunsin sateen hajun, huomasin ne. Ne olivat sade-eläimiä, joista meillä kerrottiin, mutta toisenlaisia. Ne muistuttivat krokotiileja ja virtahepoja ja kalaparvia mutta enimmäkseen vain siksi, että olisi jotakin, mihin niitä voisi verrata kun kertoisi niistä. Ne olivat erilaisia samalla tavalla kuin se missä liikuin oli erilainen kuin maailma, jossa asuin.
(s. 15)

Sade on ensimmäinen kosketukseni Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon. Valitsin kirjan aikalailla sattumanvaraisesti, vaikka olihan minulla eräs taka-ajatus. Tästä saa jälleen yhden luetun kohdan lukuhaasteeseen.

Kirja kertoo kahdesta eri ajasta. Ensimmäisenä puheenvuoron saa muinaisessa Afrikassa nuori metsästäjä Oras, joka pikkupoikana seuraa heimonsa kunnioitettua sateentekijää Parveilevaa mehiläistä. Häneltä Oras oppii kalliomaalauksen salat. Jalkansa loukannut Oras ei kykene metsästämään riistaa, kuten hänen heimonsa muut nuoret miehet, mutta lopulta hänestä kasvaa Parveilevan mehiläisen tavoin suuri ja kunnioitettu sateentekijä ja parantaja. Sadetanssin aikana Oras siirtyy henkimaailmaan, jossa hän ajaa myyttiset sade-eläimet heimonsa luokse tuomaan heille vettä.

Nykyajassa ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan suurin odotuksin. Hän on tuomassa maahan kehitysapua vesiprojektin merkeissä. Bengtin uran kohokohta on pumppuasema, jonka pitäisi tuottaa vettä paikallisen väestön tarpeisiin. Bengt saa kuitenkin huomata, ettei ihminen voi luonnonvoimille mitään. Jos järvi kuivuu paahtavassa kuumuudessa, silloin se kuivuu, eikä pelkkä pumppu pysty antamaan vettä sitä tarvitseville. Vesi-insinööri joutuu kohtaamaan myös paikalliset tavat, kun pumpusta on kuivuuden takia tullut hyödytön, voi sen osia ottaa omaan käyttöönsä.

Oras ja Bengt tulevat kahdesta keskenään täysin erilaisesta ajasta. Ensisilmäyksellä näillä kahdella hahmolla ei ole mitään yhteneväisyyttä. Tarinan edetessä yhteisiä piirteitä löytyy yhtäkkiä yllättävän monta. Kumpikin tarvitsee kipeästi vettä, sillä kuivuuden keskellä vesi on elintärkeää. Kumpikin on jollain tavalla hieman ulkopuolinen yhteisössään. Oras ei pysty kaatamaan riistaa eli hänestä ei tule metsästäjää siinä mielessä, kuten heimon muista nuorukaisista. Bengt on valkoinen mies, joka saapuu paikallisten heimouskomusten täyteiseen vieraaseen maanosaan teknologia mukanaan.

Sade välittää kuvan nykyajan ja entisen ajan kohtaamisesta. Oraan aikana piirretyt kalliomaalaukset ovat yhä paikallaan luolanseinällä Bengtin nykyajassa. Samoin entiset uskomukset ovat voimissaan ja paikallista henkienmanaajaa tarvitaan vesipumpun avajaisiin, vaikka entistä harvempi ainakaan tunnustaa uskovansa esi-isien henkiin tai noituuteen. Kirjan aikana tutuksi tulee myös maallisen hallinnon hidas byrokratia, johon täytyy vain tottua. Tarina kahden eri aikatason Afrikasta on lopulta mielenkiintoinen, joten on harmi, että kirjan alun lukeminen oli hyvin työlästä henkimaailman asioiden pitkästyttävyyden takia.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti


Kuva Annamin blogista



Osallistuin kolmeen 2015 vuoden kattavaan lukuhaasteeseen. Niistä ensimmäisenä umpeutuu Anna minun lukea enemmän -blogin Annamin emännöimä haaste Kirjallinen retki Pohjoismaissa. Tarkoituksena oli lukea pohjoismaista kirjallisuutta aikavälillä 2.12.2014–2.12.2015. Minimisuoritukseen riitti kaksi luettua kirjaa, mutta kirjat eivät saaneet olla samasta maasta. Lähdin tavoittelemaan Pohjoismaisen tuntijan titteliä, jonka sai lukemalla kaksi kirjaa kustakin maasta. Sain myös toteutettua tavoitteeni.

Ruotsi:
Johanne Hildebrandt: Saaga
Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

Tanska:
Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär
Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Luin myös Hans Christian Andersenin Lumikuningattaren , mutta sitä ei voi ehkä laskea tähän haasteeseen, koska kirja oli Naomi Lewisin uudelleen kertoma versio Andersenin teoksesta.

Norja:
Herbjørg Wassmo: Dinan kirja
Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Islanti:
Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon
Vigdís Grímsdóttir: Sydän, kuu ja sinilinnut

Lukuhaaste tarjosi mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, joihin en luultavasti muuten olisi tutustunut. Mieleenpainuvimmat elämykset koin jo entuudestaan tutun Saagan sekä Pohjoismaisten taruolentojen kanssa, sen sijaan Vigdís Grímsdóttirin teokset eivät olleet oikein minun juttuni.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Alkuperäinen teos: Natt til fjerde november (2003)
Johnny Kniga, 2005, kovakantinen, 194 sivua
suomentanut Katriina Savolainen



Hän katosi marraskuun neljäntenä. Yhtäkkiä hän oli kuin maan nielemä. Viimeinen havainto hänestä tehtiin kun hän ylitti keskustassa sillan, sen kauniin kaaren itärannan ja länsirannan välillä.
(s. 7)

Näin marraskuun lopulla olin päätynyt lukemisen suhteen umpikujaan. Erään lukuhaasteen loppu lähestyy, ja mielelläni lukisin vielä yhden kirjan sitä varten, jotta saisin tavoitteeni täyteen. Täytyi siis löytää norjalaisen kirjailijan teos, mielellään vieläpä mahdollisimman ohut, jotta ehtisin lukea sen kaikkien opiskelukiireiden lomassa. Muistin Karin Fossumin, mutta ongelmaksi tulikin kirjailijan genre. Rikoskirjallisuus. Enkä piittaa dekkareista pätkääkään! Ei siinä muu auttanut kuin hammasta purren valita Fossumin tuotannosta tämä kirja, joka oli kaikista ohuin kirjastossa saatavilla olevista.

17-vuotias Jonna Moe katoaa jäljettömiin marraskuun neljännen vastaisena yönä. Tytön opettaja näki hänet eräällä sillalla, tunnisti tutun olemuksen ja ihmetteli, mitä tyttö teki ulkona niin myöhään. Jonnan vanhemmat Magnhild ja Jon luulivat tyttärensä olevan tämän parhaan ystävän Louisen luona, mutta Louise ei tiedä tapahtuneesta mitään. Poliisi etsii kadonnutta tyttöä, mutta häntä ei löydetä. Aluksi tutut kyselevät tapahtumasta, mutta lopulta elämä jatkuu normaalisti eteenpäin. Magnhildin ja Jonin elämässä mikään ei ole enää tavallista. Tyttären katoamisesta alkoi heidän painajaisensa.

Kirjassa kuvataan vanhempien ajatuksia ja tuntemuksia, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Pahinta on tietysti epätietoisuus Jonnan kohtalosta. Kun mitään ei löydetä, ei voi tietää, onko tytär vielä elossa vai menehtynyt. Ei voi tietää, veikö joku hänet väkisin vai lähtikö hän vapaaehtoisesti. Jäljellä jäävät vanhempien pohdinnat ja arvailut siitä, mitä on tapahtunut. Ennen pitkää Magnhildin ja Jonin parisuhde ajautuu kriisiin. He jatkavat elämäänsä, mutta eritavoin. Toisen täytyy rauhoittua, kun taas toinen tarvitsee paljon tekemistä kyetäkseen jatkamaan eteenpäin suuren järkytyksen jälkeen.

Fossum yllätti minut ja hyvä niin. Odotin lajityypilleen uskollisempaa teosta, mutta eihän tämä ollutkaan sellainen verta tihkuva murhatarina, millaiseksi kuvittelin tarinan. Kirja ei ollut kovin jännittävä, enkä pitäisi tätä varsinaisena dekkarina. Mielestäni kirjan vahvuus oli hyvin uskottavassa epätoivon ja vastausten kaipuun kuvailussa. En ole itse kokenut vastaavaa tilannetta, jossa joku läheiseni oli kadonnut, eikä hänestä löydettäisi johtolankoja. Voin kuitenkin kuvitella, että siinä tilanteessa käydään läpi hyvin samanlaisia ajatuksia kuin Jonnan vanhemmat käyvät tässä kirjassa.

Vielä viimeisenä kommentti kirjan kannesta. Etukannessa on talo pimeän aikaan, ikkunoista ja ovesta kajastaa valoa. Takakannessa on pieni kuva samaisesta talosta, mutta valoisaan aikaan kuvattuna. Ehkä kansikuvilla on haluttu viestiä tarinan suunnasta.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Paul Auster: Sunset Park

Samanniminen alkuperäinen teos ilmestyi vuonna 2010
Tammi, 2011, kovakantinen, 354 sivua
suomentanut Erkki Jukarainen



Siksi että päätös ei ollut hänen. Siksi että päätöksen teki hänen puolestaan jykevä nyrkki, joka paiskasi hänet maahan ja määräsi pakenemaan Floridasta johonkin Sunset Park -nimiseen paikkaan. Toisin sanoen pelkkä arpanoppien kierähdys, pelkkä lottopallomyllystä esiin pulpahtanut numero, pelkkää sattuman kauppaa sattumien ja loputtoman sekasorron maailmassa.
(s. 67)

En muista, koska pää on viimeksi lyönyt näin tyhjää, kun pitäisi raapustaa kommenttia kirjasta. Sunset Park jakaa mielipiteet. En syystä tai toisesta saanut missään vaiheessa kunnolla otetta tarinasta, se ei vedonnut, eikä vakuuttanut.

Kolmekymppinen Miles Heller elättää itsensä siivoamalla hylättyjä taloja Floridassa ja kuvaamalla niihin jätettyjä esineitä. Miles on yksinäinen susi, joka on katkaissut välit vanhempiinsa vuosia sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Aikaisemmin kiertolaisen elämää viettänyt mies pysyy Floridassa, koska hänellä on suhde 17-vuotiaan Pilarin kanssa. Parin onnea varjostaa pelko suhteen paljastumisesta, näin tapahtuessa Miles joutuisi todennäköisesti vankilaan. Pilarin isosiskon Angelan vihjailujen ja ahneuden takia paljastumisen pelko kasvaa entistä suuremmaksi. Pelastavana oljenkortena Milesin ystävä Bing Nathan esittää hänelle kutsun liittyä Brooklynin Sunset Parkissa vallatun talon kommuunin jäseneksi. Miles tarttuu ystävänsä tarjoukseen ja päättää palata takaisin Floridaan vasta, kun Pilar on täysi-ikäinen.

Vallatussa talossa asuu sekalainen joukko ihmisiä. Kutsun esittänyt Bing soittaa bändissä ja pyörittää samalla pientä kauppaa. Bing on tavallaan talon isäntä, sillä hänen aloitteestaan muut hahmot ovat päätyneet talon asukkaiksi. Masennuksesta kärsivällä Ellen Pricella on taiteellisia lahjoja ja hän piirtää erityisesti alastonkuvia. Elantonsa Ellen joutuu kuitenkin hankkimaan esittelemällä asuntoja. Alice Bergstrom tuskastelee kuihtuvassa suhteessa, joka lakastuu päivä päivältä. Älykkö-Alice valmistelee talossa väitöskirjaansa, jonka aiheena on Amerikka heti toisen maailman sodan jälkeen, sekä miesten ja naisten väliset suhteet, kuten ne kuvattiin tuon ajan kirjoissa ja elokuvissa.

Sunset Parkin vallatun talon asukkaat eivät ole ainoita hahmoja, joista kirja kertoo. Lisäksi tässä kuvataan Milesin vanhempien elämää. Kustannustoimittajana työskentelevälle Morris-isälle yhteydenpidon lopettaminen ja pojan kiertelevä elämä on ollut kova pala. Äitipuoli Willa kantaa kaunaa menneistä asioista. Milesin oma äiti Mary-Lee ryhtyi tavoittelemaan tosissaan näyttelijänuraa ja jätti pojan tämän isälle. Aluksi voisi kuvitella, että vanhemmat ovat olleet täysin pimennossa poikansa elämästä, mutta heille onkin kaiken aikaa yllättävä Milesiin yhdistävä taho toimittanut pojan kuulumisia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vaikeaan lamavuoteen 2008. Mielestäni kirjailija on tavoittanut laman synnyttävän tunnelman, alakuloa, mutta samalla toivoa paremmasta. Kuitenkin tarinassa oli useita kohtia, joita en yksinkertaisesti ymmärtänyt. Mainittakoon vaikka lukuisista eri yhteyksissä ilmenevistä viittauksista baseballiin. Niitä viittauksiahan nimittäin todella tuli vastaan. Sunset Park sisältää tosin lukuisia intertekstuaalisia viittauksia. Kenties baseball olisi avautunut, jos tuntisin kaikki teokset, joihin kirjassa viitattiin.

Lukemisen jälkeen olin jopa vaivaantunut. Kenties jotain oleellista meni ohi niin, etten saanut kiinni ajatuksesta. Muiden blogien perusteella Sunset Park ei ilmeisesti ole parasta Austeria, joten kaipa hänelle jossain vaiheessa täytyy antaa uusi mahdollisuus. Tältä erää jätän mielihyvin Austerin tuotannon rauhaan.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jean Estoril: Anne sisäoppilaitoksessa

Alkuperäinen teos: Drina Dances in Exile (1959)
Tammi, 1994, kovakantinen, 207 sivua
suomentanut Ritva Toivola



Annea kiehtoivat aina Royal Opera Housen ympäristön koleat kadut, vaikka seutu olikin jo tullut hänelle aivan tutuksi. Nyt hänen kaikki ajatuksensa kohdistuivat kuitenkin balettiin, jota he olivat menossa katsomaan. Hän tunsi suuren osan sen musiikista ja ajatus siitä, että hän esiripun noustua näkisi näyttämön, jolle olisi lavastettu Prinsessa Ruususen ristiäispäiväjuhla, sai hänet kihelmöimään sisäisestä jännityksestä.
(s. 10)

En ole koskaan osoittanut pienintäkään kiinnostusta balettia kohtaan, ja kenties juuri siitä syystä sain lapsena kolme Jean Estorilin balettiaiheista kirjaa. Täytyihän sitä kai jotain muutakin lukea kuin ainaisia heppakirjoja. :) Näin aikuisiällä Estorilin kirjat ovat hauska kurkistus baletin maailmaan, vaikka kirjat onkin tarkoitettu lapsille.

13-vuotias orvoksi jäänyt Anne Adams asuu isovanhempiensa kanssa Lontoossa. Anne käy arvostettua (ja kuvitteellista) Dominickin balettikoulua yhdessä hyvän ystävänsä Rosen kanssa. Anne on luonteeltaan hyvin herkkä ja hän suhtautuu kovin intohimoisesti balettiin. Rakkauden tanssiin tyttö on perinyt äidiltään, joka oli kuuluisa balettitanssija, ennen kuin hän joutui lento-onnettomuuteen, jossa hän sai surmansa. Annen isoäiti on yrittänyt kitkeä Annen kiihkeyttä balettia kohtaan, muttei ole pystynyt estämään tyttärentytärtään tanssimasta.

Anne sisäoppilaitoksessa -kirjassa Annen isovanhemmat matkustavat Australiaan isoisän heikentyneen terveyden takia. Uutinen matkasta on herkälle Annelle iso järkytys, sillä hän joutuu samaan aikaan eroon rakkaista isovanhemmistaan ja Dominickin balettikoulusta, joka on hänelle hyvin tärkeä. Anne lähetetään maaseudulle syrjäiseen Chalk Green Manorin sisäoppilaitokseen. Aluksi ajatus kaukaisesta sisäoppilaitoksesta tuntuu vastenmieliseltä, eikä Anne koe kotiutuvansa Chalk Greeniin. Vähitellen hän tutustuu muihin oppilaisiin ja saa uusia ystäviä.

En enää muista, mitä mieltä olin Anne-kirjoista lapsena, enkä tälläkään lukukerralla ollut aivan varma, mitä ajattelen kirjasta. Päähenkilö Annessa on paljon piirteitä sellaisesta perin täydellisestä hahmosta, josta en yleensä välitä kirjallisuudessa. Tyttö vaikuttaisi olevan jonkinlainen opettajien suosikki ja hän saa hienon roolin eräässä baletissa. Näennäisistä ongelmista huolimatta kaikki näyttäisi sujuvan Annelta sutjakkaasti kuin tanssi. Tosin ei Annella oikeasti ole aivan niin helppoa, sekä Dominickin koulussa että Chalk Greenissä on ilkeitä ja kateellisia oppilaita, jotka ovat ottaneet Annen silmätikukseen. Sympatiani jäivät lopulta täysin Annen puolelle.

Tästä kirjasta oli vaikeaa löytää suomenkielistä arviota tai bloggausta, en itse asiassa löytänyt sellaista, joten luin muutaman englanninkielisen arvion, jotka on kirjoitettu alkuperäisen teoksen pohjalta. Yhdestä jäi erityisesti mieleen se, miten helposti Anne etenee baletissa. Baletista mitään tietämättömänä en ole oikea henkilö kommentoimaan Annen taitoja tai etenemisen helppoutta, mutta kyllähän se tuntui aika helpolta tämän kirjan ja kahden seuraavan osan perusteella. Itse laittaisin helppouden lastenkirjallisuuden piikkiin, kuinka moni kohderyhmään kuuluva jaksaisi lukea tytöstä, joka haaveilee baletista, mutta ei ikinä onnistu missään? En minä ainakaan olisi jaksanut. Arvioita lukiessa tuli mieleen, että Anne-kirjat ovat kurkistus baletin maailmaan, mutta ei niitä voi pitää täysin todenmukaisina. Oikeassa elämässä on ilmeisesti tehtävä paljon enemmän töitä tanssin eteen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mukava ja nopeasti luettava tauko tenttikirjojen väliin. Minulle tuli täysin yllätyksenä, kuinka pitkästä kirjasarjasta todella on kyse, kun perehdyin kirjailijaan tarkemmin. Lapsena luulin, että sarja on samanpituinen kuin kuinka monta teosta on suomennettu. Oikeasti Anne-sarjassa on jopa 11 osaa ja kirjailijan nimi Jean Estorilkin on pseudonymi.

Anne-sarja
Annen balettihaave (Ballet for Drina)
Anne balettikoulussa (Drina's Dancing Year)
Anne sisäoppilaitoksessa (Drina Dances in Exile)
Anne Italiassa (Drina Dances in Italy)
Anne Skotlannissa (Drina Dances Again)
Drina Dances In New York
Drina Dances in Paris
Drina Dances in Madeira
Drina Dances in Switzerland
Drina Goes on Tour
Drina Ballerina

lauantai 21. marraskuuta 2015

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

WSOY, 1968, kovakantinen, 88 sivua


Seuraava päivä koulussa tuntui Onnelista ja minusta sanomattoman pitkältä. Koko päivän ajattelimme vain Vaaksanheimon perhettä ja koetimme arvailla, mitä he mahtoivat puuhata. Tietenkään emme kertoneet kenellekään mitään; jostakin syystä se tuntui mahdottomalta. Ja olisiko kukaan edes uskonut meitä?
(s. 21)

Onnelin ja Annelin talvi löytyi laatikosta, jonne olin pakannut vanhoja lapsuudesta tuttuja kirjojani. En muista kenenkään lukeneen kirjaa minulle, enkä muista myöskään itse lukeneeni sitä. Mielenkiintoinen sattuma, mutta jos tätä en ollut aiemmin lukenut, niin ainakin nyt kirja tuli luettua.

Onneli ja Anneli ovat kaksi ystävystä, jotka asuvat kahdestaan omassa talossaan. Eräänä iltana heidän pihaansa ajaa pikkuruinen auto, josta astuu ulos Vaaksanheimon perhe. Vaaksanheimot etsivät rouva Ruusupuuta, samaa henkilöä, jolta tytöt ostivat talonsa. Rouva Ruusupuun olinpaikasta ei ole tietoa, joten tytöt majoittavat Vaaksanheimon perheen nukkekotiinsa, kunnes saavat vihjeen siitä, missä rouva Ruusupuu voisi olla. Päivät pikkuruisten vieraiden seurassa sujuvat rattoisasti. Vaaksanheimot tutustuvat Onnelin ja Annelin naapureihin ja myös kutsuvat koko joukon viettämään pikkujoulua nukkekotiin.

Tytöt pitävät kovasti pikkuruisista vieraistaan, mutta valitettavasti ongelmiakin on luvassa. On ihmisiä, jotka mielellään tienaisivat hyvät rahat vangitsemalla Vaaksanheimojen kaltaisen perheen ja näyttämällä heitä muille. Tytöt kohtaavat yllätyksen, kun Annelin äidin entinen kotiapulainen Adele seisoo yhtenä iltana heidän ovensa takana. Adele ei ole kuulevinaan vastaväitteitä vaan jää huolehtimaan tytöistä. Kaiken lisäksi Adele on huolestuttavan utelias lastenhuoneesta kuuluvista äänistä, jotka lähtevät tietysti Vaaksanheimoista.

Kirja on ihastuttavan lämminhenkinen ja täynnä lapsenomaista magiaa. Onnelin ja Annelin naapureihin on varmasti tutustuttu paremmin jo ensimmäisen osan aikana, mutta tässäkin osassa heistä sai hyvän käsityksen. Naapurissa asuvilla sisaruksilla Tingelstiinalla ja Tangelstiinalla Vappusella on kaikenlaista jännittävää puutarhassaan, ja heidän veljensä Vekotiitus on nerokas keksijä. Tingelstiinan ja Tangelstiinan yllätyskanojen munimien yllätysmunien ansiosta vieraat saattoivat juhlia pikkujoulua Vaaksanheimojen kanssa nukkekodissa. Poliisi Ulpukka ja hänen vaimonsa ovat tavallisempia naapureita, mutta toki yhtä mukavia ihmisiä, kuin Vappusten sisarukset. Salaperäinen rouva Ruusupuu vaikutti aivan hyväntahtoiselta haltiakummilta, hänestä haluaisin melkeinpä kuulla lisää.

Onnelin ja Annelin talvessa minua viehätti erityisesti realistisen maailman sekoittuminen taianomaisten asioiden kanssa. Tytöt ovat aivan tavallisia tyttöjä ja käyvät koulua, mutta niin vain heidän luokseen tulee vierailulle pikkuruinen vaaksanmittainen perhe, mitä ei muuten tapahdu. Kirja on hyvin tyypillinen lastenkirja esimerkiksi edellä mainitsemastani syystä. Onneli ja Anneli saavat myös asua aivan kahdestaan, eikä heidän vanhempiaan tunnu haittaavan yhtään, ettei kahdella lapsella ole aikuista huolehtimassa heistä. Sarjan ensimmäisessä osassa varmaan saisi tyttöjen muuttotouhusta tarkemman selvityksen. Kuten lastenkirjalle sopii, tässäkin tarinassa roistot saavat lopulta kuulla kunniansa, minkä jälkeen tarina jatkuu onnellisesti eteenpäin.

Kirjan aikana ei oikeastaan hirveästi tapahdu mitään. Vaaksanheimot tulevat, ja jonkin aikaa kaikki on hyvin, kunnes luvassa on harmia. Kun asiat on saatu selvitettyä, kaikki voivat huokaista helpotuksesta. Minusta kirjan viehätys perustuukin juuri leppoisaan tunnelmaan. Kovin tapahtumarikkaaksi tätä ei voi sanoa.

Onneli ja Anneli -sarja
Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)
Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)
Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)
Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)
Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)
Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)

perjantai 13. marraskuuta 2015

Annina Holmberg: Nuori rakkaus


William Shakespearen alkuperäiset teokset:
A Midsummer Night's Dream
The most excellent and lamentable tragedy of Romeo and Juliet

Shakespearen näytelmien uusimmat suomennokset:
Juhannusyön uni, Matti Rossi 2005
Romeo ja Julia, Marja-Leena Mikkola 2006

WSOY, kovakantinen, 104 sivua

Tässäpä jälleen kerran kirja, jonka olen valinnut luettavaksi pelkästään kannen perusteella. Annina Holmbergin Nuori rakkaus oli laitettu lähikirjastoni hyllyssä esille, ja jäin katsomaan, mitä kannessa oikein tapahtuu. Kaukaa se näytti kirjavalta sekamelskalta. Hyvä peruste valita lukemista siis. :)

Nuori rakkaus on sovitus kahdesta William Shakespearen tunnetusta näytelmästä, Kesäyön unelmasta ja Romeosta ja Juliasta. Holmberg ei ole itse kääntänyt tekstejä vaan hän on sovittanut kummankin näytelmän viimeisimmät suomennokset proosamuotoon luettavaksi tarinaksi. Olen joskus lukenut Romeon ja Julian näytelmätekstinä ja ainakin siihen verrattuna tällainen proosasovitus oli helpommin luettavissa, kun tapahtumat etenivät romaanin tapaan.

Sovituksien oheen on otettu suoria lainauksia kummastakin näytelmästä. Lainauksia ovat esimerkiksi osa hahmojen puheenvuoroista sekä Romeossa ja Juliassa kuoron runo, joka kertoo näytelmän tapahtumat ennalta. Lainaukset olivat mukava lisä muun tekstin joukkoon. Samalla ne herättivät sopivasti mielenkiintoa. Haluaisin jossain vaiheessa lukea vielä kummankin klassikon näytelmäteksteinä.

Yhdestä suunnasta tuli Oberonin joukko, toisesta Titanian, ja kovin kolea oli heidän kohtaamisensa, vaikka kesäyö peittikin kuulaana ja pehmeänä metsän.
(s. 19)

Kesäyön unelmassa Lysander ja Demetrius ovat molemmat rakastuneet Hermiaan, joka rakastaa Lysanderia. Hermian ystävä Helena puolestaan rakastaa Demetriusta. Hermian isä kieltää Hermiaa avioitumasta Lysanderin kanssa, jolloin nuoripari päättää karata. Samaan aikaan metsässä keijukuningas Oberon ja keijukuningatar Titania ovat riidoissa. Oberon lähettää palvelijan hakemaan rohtoa, jonka saaja rakastuu ensimmäiseen näkemäänsä vastaantulijaan. Rohto on tarkoitettu Titanialle, mutta myös nuoret saavat osansa keijuparin välisestä kiistasta.

Romeo, oi Romeo, miksi olet Romeo? Kiellä nimesi ja isäsi tai tunnusta minulle rakkautesi, niin lakkaan olemasta Capulet.
(s. 69)

Romeo ja Julia ovat rakastavaiset Veronassa. Heidän sukunsa ovat olleet toistensa vihamiehiä muistinkantamattomista ajoista lähtien. Capuletien juhlissa Romeo ja Julia kohtaavat toisensa ensimmäisen kerran ja rakastuvat ensisilmäyksellä. Salaisen avioitumisen jälkeen luvassa on välienselvittelyä, jonka seurauksena Romeon ystävä Mercutio ja Julian serkku Tybalt menehtyvät, ja Romeo joutuu maanpakoon. Loppu koittaa hautaholvissa, jonka tapahtumien jälkeen Montaguet ja Capuletit sopivat vihanpitonsa.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Alkuperäinen teos: Call the Midwife (2002)
Seven/Otava, 2014, pehmeäkantinen, 415 sivua
suomentanut Eija Tervonen



Jos joku olisi kaksi vuotta sitten sanonut, että menen luostariin kätilökoulutukseen, olisin juossut kilometrien päähän. Minä en ollut sellainen tyttö. Luostarit olivat herätyksen saaneille tarkoitettuja ankeita ja koruttomia paikkoja. Ne eivät olleet minua varten. Olin luullut Nonnatus Housen olevan pieni yksityissairaala, joita Englannissa oli tuohon aikaan satoja.
(s. 36)

Hakekaa kätilö! -pokkarini on alennusmyyntilöytö tältä syksyltä. Seurasin kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa, joka houkutteli lukemaan itse kirjan. Onneksi luin kirjan, sillä vaikka televisiosarja esitti tapahtumat koskettavasti, ei se kuitenkaan vedä vertoja alkuperäiselle teokselle.

Hakekaa kätilö! on Jennifer Worthin muistelmateos, joka kertoo hänen nuoruusvuosistaan 1950-luvun East Endissä. Worth työskenteli tuolloin kätilönä ja aluesairaanhoitajana. Olosuhteet muistuttivat köyhällä alueella lähinnä slummia, mikä oli aluksi järkytys nuorelle naiselle. Vähitellen hän alkoi tottua uuteen ympäristöönsä. Merkittävä rooli sopeutumisessa oli Nonnatus Housen väellä, sillä nuori Jennifer sai paljon tukea nunnilta ja toisilta kätilöiltä. Teoksessa kuvataan kätilön ammattia ja arkea, lähtöä töihin vaikka keskellä yötä, erilaisia synnytyksiä. Samalla siinä kuvataan asumista nunnaluostarissa, uskonnollinen puolikin tulee esille kirjan sivuilla. Raskaista oloista huolimatta arkeen mahtui myös paljon ilonaiheita. Jennifer sai esimerkiksi huomata yllätyksekseen, että Nonnatus Housen nunnat ovat joustavampia kuin sairaalan työyhteisö olisi ollut.

Lukiessani aivan unohdin piteleväni käsissäni nimenomaan muistelmateosta. Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti, ja tarinaan oli helppo uppoutua mukaan. Olen pitänyt muistelmateoksia jostain syystä hieman tylsinä, mutta ainakaan Worthin teos ei ole tylsä. Päinvastoin, kirja on kaikkea muuta kuin tylsä. Ainakin se herätti monenlaisia ajatuksia. En voinut olla hämmästelemättä 50-luvun oloja ja niitä naisia, jotka sitkeästi pyörittivät perheen arkea, vaikka kuinka köyhissä oloissa. Välillä kirjassa esiintyvien henkilöiden kohtalot saivat silmät kostumaan. Onneksi surullisten ja traagisten kohtien lisäksi teoksessa on iloa ja paljon toivoa paremmasta. Parhaiten mieleeni jäi espanjalais-englantilainen perhe, jossa äiti synnytti 25. lapsensa.

Televisiosarjaa katsoessa oli helppo ajatella, että Jenny, kuten Worthiin perustuvaa hahmoa sarjassa kutsuttiin, on vain yksi hahmo muiden joukossa. Muistelmateoksen lukemisen myötä pystyin helpommin sisäistämään, että kaikki tapahtumat todella perustuvat jonkun henkilön kokemuksiin. Kirja antoi tapahtumista autenttisemman kuvan kuin televisiosarja. Esimerkiksi itäisen Lontoon olosuhteet, kuten pommituksista kärsineet korttelit ja rauniot, kävivät paremmin ilmi kirjasta. Jos muistan oikein, niin tätä oli taidettu sievistää tv-sarjaan, koska en muista, että siinä olisi näkynyt monia raunioita. Kirja on myös opettavaisempi, sillä Worth kertoo siinä useammassa kohdassa kätilön ammatin historiasta ja 1950-luvun lääketieteestä.

Hakekaa kätilö! oli mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus. Voin suositella sitä kaikille, jotka ovat epäröineet lukea muistelmateoksia. Tässä on teos, josta on helppo aloittaa, koska asiat kerrotaan niin helposti lähestyttävästi, että kirjaa lukiessa melkeinpä unohtaa lukevansa muistelmateosta.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge -lukuhaasteeseen, josta sain luettua kohdan 25. Occupation.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Vigdís Grímsdóttir: Sydän, kuu ja sinilinnut

Alkuperäinen teos: Hjarta, tungl og bláir fuglar (2002)
Johnny Kniga, 2006, kovakantinen, 199 sivua
suomentanut Tapio Koivukari



Mutta vaikken näekään samanlaisia unia kuin Edita, tiedän, että tunteemme on sama ja ehkä päämäärä myös – kadota uneen. Se ei ole kuitenkaan minulle tarpeeksi, unet eivät luo muistoja, ehkä kaikkea muuta, mutta eivät muistoja, ja minun täytyy mennä Islantiin. Se on todellisuutta.
(s. 15)

Olin jo Vigdís Grimsdóttirin trilogian ensimmäistä osaa lukiessa päättänyt lukevani seuraavaksi tämän toisen osan. Islantilaisten kirjailijoiden löytäminen ei ollutkaan aivan niin helppoa kuin olin kuvitellut. Lisäksi Sydän, kuu ja sinilinnut -kirjassa on sopivan vähän sivuja, joten ehdin lukaista sen kiireisestä aikataulusta huolimatta.

Kirjan keskiössä on Lenni, joka on trilogian avausosasta tutun Rósan poika. Lenni on varttunut Uudessa Meksikossa, jonne hänen äitinsä saapui vuosia sitten. Pienessä Madridin kylässä pojalla on rakastavia ihmisiä lähellään, kuten isoisä, jolla on sama nimi kuin hänellä, isoisän puoliso Flora ja Edita, joka on aluksi leikkitoveri, myöhemmin tyttöystävä. Lenni ei ole koskaan nähnyt isäänsä muuten kuin äitinsä taiteilijaystävän Lúnan maalauksissa. Hän kaipaa Islantiin, tuohon kaukaiseen maahan, jonka olemassaoloa Madridin asukkaiden on vaikea kuvitella. Lopulta Lúnan avulla Lenni voi toteuttaa unelmansa ja matkustaa haaveidensa maahan.

Sydän, kuu ja sinilinnut jatkaa teemaltaan avausosan tapaan unelmien parissa, mutta esiin nousevat myös kaipuu ja rakkaus. Eniten teemat hahmottuvat Lennin hahmossa. Lenni kaipaa Islantia, kaukaista maata, josta hän poistui hyvin pienenä lapsena, eikä ole sen jälkeen palannut sinne takaisin. Lennillä on unelma, hän haluaa matkustaa Islantiin. Lennin elämässä on kaksi naista, jotka eivät tule toimeen keskenään. Editan mukaan Flora yrittää kääntää pojan pään häntä vastaan. Floran mukaan Edita on kummallinen, koska tyttö uskoo höpötykseen, jonka mukaan kojootit kertovat tulevasta. Edita on vahvasti läsnä tarinassa. Hänen kommenttinsa Lennille on kursivoitu, ja niitä on myös kohtauksissa, joissa tyttö ei itse ole mukana.

Lennin äiti Rósa on jo löytänyt rauhan toivuttuaan siitä, ettei Lennin isä koskaan tullutkaan Uuteen Meksikoon. Rósa pakeni perheensä luota Jacobille, joka on omistanut elämänsä Neitsyt Marialle. Jacobin luona Rósa rukoilee, jotta Maria ilmestyisi hänelle. Ihmeitä voi tapahtua ja sen Rósa saa myös huomata. Avausosan tapaan tämän teoksen lopussa koittaa yllätys, mutta sitä ei kerrota niin yllättäen kuin ensimmäisen osan yllättävää paljastusta. Tällä kertaa asiasta vihjataan vähitellen, jolloin paljastuksen tullessa lukija on saattanut jo aistia sen.

Tunnelmaltaan Sydän, kuu ja sinilinnut on aika samanlainen kuin edeltäjänsä. Kirjassa on samanlaista unenomaisuutta ja outoutta, mikä oli tällä kertaa jo aika viehättävää. Vieläkään en ole hyväksynyt avausosan paljastusta, mutta suhtaudun tähän kirjaan suopeammin, ehkä suurimmaksi osaksi sen takia, ettei tässä tullut suurta järkytystä eteen.

Osallistun kirjalla seuraaviin lukuhaasteisiin: Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja I Spy Challenge (12. kohta Celestial Body).

Trilogia:
Valosta valoon (Frá ljósi til ljóss, 2001)
Sydän, kuu ja sinilinnut (Hjarta, tungl og bláir fuglar, 2002)
Kun tähti putoaa (Thegar stjarna hrapar, 2003)

perjantai 30. lokakuuta 2015

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja 99 askelman arvoitus

Alkuperäinen teos: The Mystery of the 99 Steps (1966)
Tammi, 1978, kovakantinen, 141 sivua
suomentanut Helena Soinio



– 99 askelman arvoitus, Paula vastasi. – Rouva Blair näet asui lapsena monissa eri paikoissa Ranskassa, ja silloin hän todella koki tuollaisen pelottavan tapahtuman. Mutta hän ei pysty muistamaan paikkaa, ei mitään koko tapauksesta. Vuosiin hän ei ole ajatellut koko tapahtumaa, mutta äskettäin hän sai taas tuon painajaisen. Ja sitten tapahtui jotain, josta hän pelästyi.
(s. 7)

Teki mieli pitkästä aikaa tarttua Neiti Etsivä -kirjaan, ja tämä kyseinen teos löytyi omasta hyllystä juuri sopivasti täyttämään nostalgian nälkää.

Rouva Blair on nähnyt monta kertaa painajaismaista unta, jossa toistuu mystiset 99 askelta. Hän pyytää apua Paulalta, joka tietenkin ottaa tehtävän vastaan. Ratkaisua odottava tapaus vie tarmokkaan Neiti Etsivän Ranskaan. Mukaan lähtevät Paulan hyvät ystävät Bess ja George sekä hänen isänsä Carson Drew. Heidän matkansa ei jää muilta huomaamatta, sillä pian tuntematon herra Yhdeksäinen lähettää uhkauskirjeitä ja yrittää hankaloittaa Drew’n seurueen matkaa. Herra Drew tutkii, miksi Ranskan johtava rahamies tekee holtittomia ratkaisuja. Paula keksii nopeasti, että rahamiehellä ja herra Yhdeksäisellä on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa Neiti Etsivä -kirja. Luin näitä lapsena, ja vaikka hevoskirjat olivatkin suurimpia suosikkejani, niin Neiti Etsivät tulivat sitten hyvänä kakkosena. Olin jo ehtinyt unohtaa, minkälaisia Neiti Etsivästä kertovat kirjat ovat. Lukemisen aikana minua ihan huvittivat kirjojen tyypilliset yleistykset. Juoni eteni todella nopeasti ja uusia vihjeitä ilmaantui tuon tuosta matkan varrella. Varsinkin Paulan ilmiömäinen kyky ratkoa arvoituksia sai suupielet kohoamaan, kaikki tuntui todella helpolta! Olisin kaivannut sitä, että Bess ja George olisivat olleet enemmän avuksi arvoituksen ratkaisemisessa. Arvoituksen ratkaiseminen oli tällä kertaa pelkästään Paulan show’ta, johon muilla ei ollut mitään sanomista.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge -lukuhaasteeseen. Tämän kirjan myötä sain luettua kohdan 2, number.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Enni Mustonen: Jääleinikki

Pohjatuulen tarinoita osa 2,
Otava, 2011, kovakantinen, sivumäärä 255


Sitä hetkeä en unohda koskaan. Kylmä tuulenpuuska pyyhkäisi äkkiä ämmin pihamaan poikki ja lennätti kuivia lehtiä pyörteenä navetan nurkan taakse. En kuullut enää lintujen ääntä, vain oman sydämeni jyskytyksen.
(s. 37)

Trilogian ensimmäinen osa oli varsin kevyttä luettavaa, joten vähän mietin, kannattaako sarjan lukemista jatkaa. Pidän kirjasarjoista, jotka kertovat saman suvun useammasta sukupolvesta, joten olihan tämä toinen osa sitten etsittävä kirjastosta. Sain vielä kätevästi ympättyä kirjan I Spy Challenge -lukuhaasteen kolmanteen kohtaan Things That Grow.

Eliisa Hetta on vastavalmistunut sairaanhoitaja, joka joutuu pettymyksekseen huomaamaan, ettei Rovaniemellä riitä töitä sairaanhoitajille. Eliisan hyvä ystävä lähtee kirjan alussa Saksaan sairaanhoitajaksi ja houkuttelee Eliisaa mukaansa. Lopultahan Eliisa seuraa ystäväänsä Saksaan, vaikka hänen äitinsä yrittääkin vastustella, ettei tyttö lähtisi. Töiden aloittaminen ei ole kuitenkaan helppoa kielimuurin takia. Elämä vieraassa maassa saa pian aivan uuden käänteen, kun samaan sairaalaan tulee harjoittelijaksi nuori sveitsiläinen lääkäri, joka iskee silmänsä Eliisaan.

Päähenkilö Eliisa on trilogian avausosasta tutun Annikin tytär. Siihen nähden millaisena Annikki kuvattiin nuorena, oli Eliisan hahmo pienoinen pettymys. Olihan hänellä omat hyvät hetkensä, mutta aivan Annikin tasolle Eliisa ei mitenkään yltänyt. Varsinkin sen jälkeen, kun hän oli tavannut sveitsiläisen Peterin, he rupesivat elämään Peterin ehdoilla. Olisin kaivannut Eliisalta enemmän omaa tahtoa ja pohdintaa, mitä hän itse haluaa. Eliisa tuntui tyytyvän Peterin tahtoon joka asiassa. Toisaalta ymmärrän ajankohdan ja sen, että Eliisa oli vieraassa maassa, joten ehkä oli vain luonnollista, että Peterin oli helpompi toimia asioiden järjestelijänä.

Jääleinikin tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Trilogian avausosan tapahtumista on kulunut noin parikymmentä vuotta, joten muutoksen aikakausien välillä voi huomata. Siinä missä Annikki lähti pakon edessä evakoksi Ruotsiin, suhtautuvat Eliisan ikäpolven edustajat suopeammin ajatukseen, että he lähtevät toiseen maahan etsimään töitä ja parempia elinolosuhteita. Annikin kohtaamat ongelmat olivat käytännönläheisempiä, kun taas Eliisa törmää enemmän kulttuurien välisiin eroihin ja ongelmakohtiin. Saksassa kaikki on modernimpaa kuin kotona Pohjois-Suomessa ja tavatkin ovat vähän erilaiset. Esimerkiksi sairaalan ruokalassa kaikki istuvat omilla tietyillä paikoillaan, ja ulkomaalaiset sairaanhoitajat viihtyvät keskenään omassa porukassaan.

Kirja jatkaa edeltävän osan tapaan nopeatempoista linjaa. Yhteen lukuun mahtui taas tapahtumia pidemmältä aikaväliltä. Juoni eteni hyvin rivakkaan tahtiin. Eliisa ehti olla Suomessa noin viitisenkymmentä sivua, kun hän jo matkasi Saksaan. Lääkäriharjoittelija Peterin tapaamisen jälkeen parin rakkaustarina vasta eteneekin nopeasti. Sveitsiin muutto, yhteinen koti ja häät melkeinpä vain sujahtivat ohitse kirjan sivuilla. Tapahtumien nopeus ja helppous olivat melko häiritseviä asioita. Kyllähän Eliisan ja Peterin esteeksi yritettiin kasata ongelmia, kuten miehen vanhanaikainen ja hienostunut perhe, joka ei hyväksy suomalaista miniää noin vain, mutta käytännössä paria ei hidastanut mikään.

Eliisan oikean isän etsimisestä yritettiin saada jonkinlaista sivujuonta, mutta oikeastaan tämän kirjan aikana ei tapahtunut niin paljon kuin ensimmäisessä osassa.

Pohjatuulen tarinoita -trilogia
Lapinvuokko, 2010
Jääleinikki, 2011
Kultarikko, 2012

perjantai 23. lokakuuta 2015

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon

Alkuperäinen teos: Frá ljósi til ljóss (2001)
Johnny Kniga, 2004, kovakantinen, 168 sivua
suomentanut Tapio Koivukari



– Tule pian kotiin, Rósa kuiskasi hänen peräänsä, vaikka tiesi, ettei Lenni voinut luvata yhtään mitään eikä ainakaan sitä, että tulisi joskus hakemaan häntä. Rósa tiesi, että Lenni ajatteli tätä astellessaan polkua pitkin, kiristi vauhtiaan, otti pari juoksuaskelta ja yhtäkkiä kuuli vain hänen askeleensa, tunsi samalla, miten Lenni loittoni hänen elämästään.
(s. 29)

Etsin luettavaa Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaastetta varten. Islantilaisen kirjallisuuden löytäminen ei ollutkaan aivan niin helppoa, kuin olin kuvitellut, varsinkin kun opiskelukiireiden keskellä olin päättänyt lukea mahdollisimman ohuen kirjan. Vigdís Grimsdóttirin nimeen törmäsin ensin Wikipediassa. Trilogian avausosa Valosta valoon vaikutti tutustumisen arvoiselta kirjalta, ja ainakin siinä oli tarpeeksi vähän sivuja.

Rósan äiti kuoli synnytykseen, joten tyttö on aina asunut kahdestaan isänsä Lennin kanssa. Rósan ollessa 10-vuotias Lenni päättää toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa. Jo nuoresta iästä saakka hän on uneksinut tuntemattomasta naisesta, Rósa Cordovasta, jonka kuvan hän on laittanut seinälle. Lenni jättää tyttärensä hyvien ystäviensä Helenan ja Róbertin hoiviin siksi aikaa, kun hän lähtee lähes maapallon toiselle puolelle etsimään unelmiensa naista, Rósa Cordovaa. Lenni päätyy Santa Fe’n kautta pieneen Cerillosin kylään, josta hän löytää etsimänsä. Sillä välin sijaisvanhempiensa huomassa Rósa varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi.

Kirjan teemana ovat unelmat ja niiden toteutuminen. Jokaisella hahmolla on jokin unelma, jonka he toivovat toteutuvan. Lennin unelma on selvästi hätkähdyttävin, muut hahmot pitäytyivät tavallisemmissa unelmissa. Lukiessa paheksuin Lennin ratkaisua lähteä ja jättää tyttärensä, mutta toisaalta hänen lähtönsä sai aikaan hyviä tapahtumia. Määränpäässään Lenni kohtaa henkilöitä, jotka ryhtyvät tavoittelemaan omia unelmiaan Lenniltä saatua esimerkkiä seuraten. Olisivatko nämä henkilöt välttämättä toimineet samalla tavalla, jos eivät olisi tavanneet kaukaa Islannista saapunutta, unelmaansa jahtaavaa miestä? Kirjan loppu myös paljastaa totuuden, joka antaa anteeksi Lennille, mutta ylitti minun rajani, mitä siedän kirjalta.

Kirjassa oli sadunomaisia aineksia, jotka omasta mielestäni henkilöityivät Rósan äitiin Magdalenaan ja ystävään Lúnaan. Magdalenasta sain sen käsityksen, että olisi ollut hauras, keijukaismainen nainen, joka teki hassuja asioita, kuten antoi ihmisille uusia nimiä. Rósan ikätoveri Lúna ihailee Frida Kahloa ja haluaa isona taiteilijaksi. Lúna jopa muistuttaa Fridaa ulkonäöltään. Sadunomaisuuden lisäksi koko kirjan aikana vallitsee hyvin unenomainen, jollain tavalla jopa outo tunnelma.

Valosta valoon jätti minut kerta kaikkiaan sanottamaksi. Luen parhaillaan trilogian toista osaa lukuhaastetta varten, mutta luultavasti sen jälkeen jätän islantilaisen kirjallisuuden tai ainakin Grimsdóttirin teokset taakseni. En ole ihan vielä toipunut viimeisten sivujen paljastuksesta.

Trilogia:
Valosta valoon (Frá ljósi til ljóss, 2001)
Sydän, kuu ja sinilinnut (Hjarta, tungl og bláir fuglar, 2002)
Kun tähti putoaa (Thegar stjarna hrapar, 2003)

lauantai 17. lokakuuta 2015

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Alkuperäinen teos: The Lady of the Rivers (2011)
Bazar, 2014, kovakantinen, 560 sivua
suomentanut Natasha Vilokkinen



Nyökkään. ”Arvelinkin jotakin tällaista. Vaikka suljinkin verhon kuunvalolta ja yritin olla kuulematta musiikkia.”
Rouva Jourdemaynen ilme on viisaan myötätuntoinen kun hän katsoo minua kuskipukilta. ”Joskus ei voi mitään sille mitä kuulee, sille mitä näkee”, hän sanoo. ”Suokoon Herra, joka lahjan antoi, teille myös rohkeutta kantaa se.”

(s. 125)

Philippa Gregoryn Ruusujen sota -sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet mieluista luettavaa. Luonnollisesti juuri siitä syystä odotukseni olivat korkealla myös kolmannen osan suhteen. Edellisen osan tapaan sain tämän viimevuotisen joululahjakirjan luettua vasta syksyllä, kun seuraava joulu on lähempänä kuin mennyt joulu. Onneksi on lukuhaasteita, jotka herättelevät muistamaan myös ne hyllyyn unohtuneet teokset. Osallistun Sinisellä herttuattarella I Spy Challenge -lukuhaasteeseen, josta sain tämän myötä luettua kohdan 1, color.

Eletään vuotta 1430, Luxemburgin sukuun kuuluva kuvankaunis ja nuori Jacquetta on lähetetty setänsä luokse. Jacquettan suku periytyy veden jumalatar Melusinasta. Uskotaan että joillakin suvun naispuolisista jäsenistä on Melusinan lahja, kyky nähdä asioita ennalta. Jacquetta saa oppia isotädiltään lady Jehannelta, joka opettaa tytölle Melusinan perintöä. Setänsä linnassa Jacquetta tutustuu vankityrmässä viruvaan Jeanne D’Arciin. Jeannen kanssa Jacquetta tavallaan ennustaa korteista ensimmäisen kerran ja oppii, että näkyjen näkeminen voi koitua kohtalokkaaksi nuorelle tytölle. Jeannea odottaa rovio, mutta Jacquetta päätyy naimisiin Bedfordin herttuan kanssa. Samalla hänestä tulee Ranskan vaikutusvaltaisin nainen.

Herttuattarena Jacquettasta tulee Englannin hovin jäsen. Jäätyään leskeksi hän kohahduttaa hovia solmimalla rakkausavioliiton aatelittoman miehen kanssa, vieläpä sellaisen miehen, joka oli hänen entisen aviomiehensä palveluksessa. Myöhemmin kuningas palkitsee aatelittoman puolison arvonimellä. Vuosien kuluessa Jacquettasta tulee ranskalaisen kuningatar Margareeta Anjoulaisen läheisin hovinainen, jolle nuori kuningatar uskoo huolensa ja murheensa. Englannin hovissa Jacquetta saa kuitenkin huomata saman asian kuin nuorena tyttönä Ranskassa. Nostettuaan kohtalonpyörän korttipakasta ihminen ei voi tietää, nouseeko hän korkealle elämässä vain paiskautuakseen jossain vaiheessa maahan.

Sinisen herttuattaren Jacquettan voi nähdä hahmona, joka yritti vaikuttaa omaan elämäänsä kaikin keinoin maailmassa, jota miehet hallitsivat. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Bedfordin herttua oli kiinnostunut alkemiasta. Herttua tarvitsi Jacquettan vaimokseen, jotta voisi hyötyä vaimonsa näkemisen lahjan avulla. Jacquettasta itsestään voi huomata kehityksen siinä, kuinka hän aluksi suhtautuu ehkä jopa arastellen perintöönsä, mutta ajan kuluessa turvautuu siihen yhä enemmän selvittäessään perheenjäsentensä kohtaloita. Pikkuloitsujen avulla Jacquettalla on mahdollisuus vaikuttaa, mutta samalla hänen täytyy ottaa huomioon asiaan liittyvät riskit. Jacquetta saa myös huomata sen, ettei näkyjä ole helppoa tulkita. Joskus oikea tulkinta syntyy vasta vuosien kuluttua näystä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjassa jo ilmestyneitä Valkoista kuningatarta ja Punaista kuningatarta. Margareeta Anjoulaisen ja kuningas Henrik VI:n vierellä Jacquetta on seuraamassa tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle Margareetan saapumisesta uuteen kotimaahansa. Väliin mahtui Yorkin kapina, kuninkaan sairastuminen, kuningattaren joutuminen epäsuosioon, kunnes lopulta koitti serkusten välinen Ruusujen sota. Kuningasparin suosiosta nauttiva Jacquetta ja hänen miehensä Richard Woodville saivat osansa kuningasparin anteliaisuudesta, vaikka samalla he joutuivat olemaan pitkiä aikoja erossa toisistaan. Mies oli alati sotimassa kuninkaan puolesta ja Jacquetta hovissa, jolloin parin lapsetkaan eivät nähneet vanhempiaan pitkään aikaan.

Sarjan aikaisempien osien tavoin Sinisessä herttuattaressa tarinaa seurataan naispäähenkilön kautta. Jacquettan minämuotoisen kertojan välityksellä lukijalle avautuu hahmon elämä ensin Ranskassa, sittemmin Englannissa. Jacquetta on myös kaikkitietävä kertoja, sillä hänen kauttaan lukija saa tietoa sellaisista tapahtumista, joihin Jacquetta ei itse osallistunut. Kerronta etenee melko nopeaan tahtiin, mikä tulee parhaiten esiin uusien lukujen otsikoiden vaihtuvista vuodenajoista ja vuosiluvuista. Esimerkiksi parin lapsen syntymät ohitetaan muutamalla lauseella siitä, kuinka Jacquettan on taas täytynyt vetäytyä lapsivuoteeseen ja kuinka perhettä on siunattu uudella vauvalla. Toisaalta läpikäytäviä tapahtumia taas riittää, joten nopea tahti on sen perusteella tarpeellista.

Tuntui jotenkin hassulta lukea kirja, joka loppuu sellaiseen tapahtumaan, joka on tullut toisessa kirjassa vastaan suunnilleen heti ensimmäisenä. Kirjailijan loppusanoissa Philippa Gregory kertoo, kuinka hän löysi Jacquettan hahmon kirjoittaessaan Ruusujen sota -sarjan ensimmäistä osaa Valkoista kuningatarta. Tämän perusteella on tietysti ymmärrettävää, että kirjatkin ovat ilmestyneet tässä järjestyksessä, ensin kirja tyttärestä eli Elisabetista ja sen jälkeen äidistä eli Jacquettasta. Minua hieman häiritsi se, että tiesin jo etukäteen Jacquettan kohtalon. Olisi ollut jännittävämpää lukea ensin hänen nuoruusvuosistaan ja jatkaa sitten Valkoiseen kuningattareen, jossa Jacquetta on myös melko oleellisena hahmona mukana.

Sininen herttuatar on kuitenkin tuttua Gregoryn laatua. Jacquettan ja Richardin suhde oli mukavan lämminhenkinen. Kirjan sivuilta välittyi kuva pariskunnasta, joka aidosta välitti toisistaan ja jonka suhde kesti pitkänkin välimatkan ja erossaolon. Kirja ylsi siihen kohdistuneiden odotusteni tasolle.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
Sininen herttuatar (The Lady of the Rivers 2011)
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The King's Curse 2014

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

J. M. Synge: Aransaaret

Alkuperäinen teos: The Aran Islands (1907)
Basam Books, 2009, pehmeäkantinen, 169 sivua
suomentanut Heikki Salojärvi



Aamu oli kaunis ja tuntui lupaavan sellaista yllättävän tuuletonta selkeää päivää, joita nähdään toisinaan alkutalvella ennen sadetta. Ensimmäisestä valonpilkahduksesta saakka taivas oli valkoisten pilvien peitossa ja rauha niin täydellinen, että jokainen ääni tuntui vain leijuvan merenlahden hiljaisuudessa. Sinisiä savuvanoja kohoili kiemurrellen kylän ylle ja kauempana taivaanrantaa roikkui matalalla raskaiden sadepilvien repaleita. Me lähdimme varhain liikkeelle, ja vaikka meri näytti kaukaa rauhalliselta, me jouduimme pian melkoisiin lounaasta vyöryviin maininkeihin.
(s. 116)

Menen usein kirjastoon valmiin lainattavien kirjojen listan kanssa ja tarkoitus olisi poistua ainoastaan ne kirjat mukana. Yhtä usein jään kuljeksimaan hyllyjen välissä etsiäkseni mielenkiintoista luettavaa. J. M. Syngen Aransaaret löytyi tällaisen kuljeksimisen jälkeen. Kirjan takakansi herätti kiinnostuksen, joten pakkohan se oli lainata, vaikkei tarkoitus ollutkaan.

Irlantilainen kirjailija J. M. Synge matkasi maanmiehensä Yeatsin kehotuksesta Aransaarille kuvaamaan saarelaisten elämää. Yeatsin sanoin samanlaista elämää ei ollut vielä koskaan kuvattu. Synge vietti saarilla yhteensä viisi kesää, mutta kirja perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin. Hän tarkkaili saaren oloja ja elämää, keskusteli saarelaisten kanssa, kuunteli ja kirjoitti muistiin heidän kertomiaan tarinoita ja ystävystyi paikallisten kanssa. Syngestä tuli aikanaan yksi Irlannin kansallisnäytelmäkirjailijoista. Suurimman innoituksen tuotantoonsa hän sai juuri Aransaarista.

Aransaarten saariryhmä koostuu kolmesta saaresta, jotka ovat Inishmore, Inishmaan ja Inisheer. Näistä Inishmore on suurin ja se tunnettiin ennen nimellä Aranmor. Synge vaikuttui saarten maisemista ja hän kuvaa niitä kauniisti. Saarilla riittää avaraa, karun kaunista luontoa, vihreyttä, jyrkkiä kallioita ja kaiken ympäröi petollinen meri, joka niin usein myrskyn aikaan vie kalastajat mukanaan. Maisemien lisäksi Synge kirjoitti paikallisten tavoista ja uskomuksista, yksinkertaisesti elämästä. Vieraillessaan saarilla Synge osallistui paikallisten arkeen, juhliin ja jopa hautajaisiin.

Elämä Aransaarilla on Syngen kuvailun mukaan kovaa. Saarelaiset ovat vaatimattomia, mutta samalla he ovat aidon vilpittömiä. He ottavat vierailijan vastaan, tarjoavat tälle yösijan kotoaan, esittelevät saaria ja kertovat tarinoita. Muuhun maailmaan verrattuna saarelaiset tuntuvat elävän täysin omanlaistaan elämää. Pappi soudetaan paikalle pitämään messua, mutta pakanallinen usko ei ole kadonnut minnekään saarelaisten keskuudessa. Ihmeitä selitetään uskomuksilla ja jokainen uskoo keijuihin, joiden kanssa on parasta pitää varansa. Syngekin saa kuulla tarinoita keijujen mukaan lähteneistä ihmisistä. Tarinasta riippuen he onnistuvat jollain konstilla palaamaan entiseen elämäänsä tai sitten he lähtevät lopullisesti keijujen matkaan.

Yhtä pääroolia kirjassa näyttelee meri, jonka armoilla saarelaiset elävät. Paikalliset saavat elantonsa meren antimista, mutta varsinkin miesten elämä voi koska tahansa päättyä kalastusreissun aikana myrskyisissä aalloissa. Vaikka saarilla puhutaan iirin lisäksi englantia, moni ei ole koskaan käynyt mantereen puolella. On helpompaa jäädä kotiin tuttuihin maisemiin kuin lähteä kohti tuntematonta. Synge tuntuu aikalailla ihannoivan saarelaisten elämäntapaa, johon nykyaika (kirjassa 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku) ei ole juuri vaikuttanut.

Olen vaikuttunut lukemastani. Aransaaret välittää kiintoisan kuvan suljetusta paikasta, jonka asukkaat elävät melkeinpä irrallaan muusta maailmasta. Maisemat joissa he asuvat kuulostavat henkeäsalpaavan upeilta. Netin aikakaudella ei onneksi tarvitse jäädä mielikuvan varaan, sillä myös kuvahaun perusteella Aransaarten maisemat ovat uskomattomia. Syngen aikalaiskuvaus kertoo tietysti vain yhdestä ajasta, mutta kuvaus teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että sen houkuttelemana haluaisin nähdä Aransaaret omin silmin.

Osallistun Aransaarilla I spy challenge -lukuhaasteeseen.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Alkuperäinen teos: Ragnarok, en gudefortælling (1982)
Nemo, 1998, kovakantinen, 153 sivua
suomentanut Mika Siimes



Aasamaan pyhässä lehdossa oli myös hedelmätarha, ja hedelmätarhassa kasvoi omenapuu, jonka omenoita vain jumalat saivat syödä. Omenoiden syöjät saavuttivat ikuisen terveyden ja nuoruuden -se oli jumalille sopiva ominaisuus, eivätkä he halunneet että muut, ihmiset ja vielä vähemmän jättiläiset, saisivat saman edun, silloinhan he olisivat jumalten kaltaisia.
(s. 21)

Skandinaavinen mytologia ja jumaltarustot ovat kiinnostaneet minua jo pitkään. Kaunokirjallisuuden puolella aihe on tullut tutuksi lähinnä Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogian välityksellä. Hildebrandtin jälkeen olen halunnut lukea muitakin teoksia aiheesta, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho löytyikin melkein kuin tilauksesta googlettelun tuloksena.

Keskellä ihmisten asuttamaa Keskimaata sijaitsi Aasamaa, josta käsin aasoiksi itseään kutsuva heimo hallitsi maailmaa. Ihmiset palvoivat heitä jumalinaan, mutta aasat eivät olleet ainoat ihmisten palvomat jumalat. Aikoinaan aasat olivat tehneet sopimuksen toisen heimon, vaanien kanssa. Keskenään riitaisten jumalten elämää häiritsivät jättiläiset, jotka oli karkotettu kauas Ulkomaahan, ja jotka halusivat entiset asuinsijansa takaisin. Jättiläisten hyökkäyksen varalta ylijumala Odin keräsi taisteluissa kuolleiden sankareiden soturijoukon Valhallaan ja kääpiösepät valmistivat jumalille voittamattomia aseita. Taistelun aika oli luvassa, kun oikeudenjumala Balder näki unta maailmanlopusta, ragnarökistä, ja uni alkoi toteutua.

Kirja esittelee eri jumalat niin aasojen kuin vaanien puolelta. Jokaisella jumalalla on jokin erityinen tehtävä, minkä jumala tai jumalatar hän on. Eräillä jumalilla on myös erityisesti juuri heille kuuluva ase tai muu tunnusomainen asia. Näistä tunnetuin on ukkosenjumala Torin Mjölner-vasara. Muita ovat muun muassa Idunin nuoruutta tuovat omenat, ylijumala Odinin pysäyttämätön keihäs ja Frein miekka, joka heiluttaa itse itseään. Kuten kirjan tarinoista käy ilmi, erityisesti Idunin omenat ja aseet olivat jumalille tärkeitä. Esimerkiksi Torin menetettyä hetkellisesti vasaransa he olivat altavastaajia jättiläisiä vastaan, mutta Torin saatua vasaransa takaisin, jumalat saattoivat taas henkäistä helpotuksesta.

Ragnarökissä Sørensen on kertonut uudelleen Eddan viikinkimytologian jännittävimmät tarinat. Teosta voisi pitää jonkinlaisena johdatuksena skandinaaviseen mytologiaan, sillä tässä todellakin on mukana vain merkittävimmät Eddan jumaltarinoista. Sørensen on kirjoittanut teoksensa proosamuotoon. Ilmeisesti hän on myös tulkinnut lähdeteosta uskollisesti sen sijaan, että olisi tehnyt omia lisäyksiä. Tarinat on kerrottu selkeästi ja ytimekkäästi niin, että oleelliset seikat käyvät ilmi. Olisin kiinnostunut tietämään, minkälaisella tyylillä tarinat on kerrottu alkuperäisessä tanskankielisessä teoksessa. Suomennoksen kirjoitustyyli on jokseenkin tylsä, minkä takia tarinoista katoaa viimeinen hohto, piste i:n päälle. Oikeastaan lukiessa tuli mieleen, että tällainen teksti on lähellä oppikirjoja, joissa selostetaan, kuinka kaikki on tapahtunut.

Kirjan takakannen perusteella Sørensen on tarkoittanut teoksensa aikuisille, mutta hänen kertomuksistaan pitävät myös lapset. Lainasin Ragnarökin kanssa samaan aikaan Anni Sumarin toimittaman Óðinnin ratsun, jossa puolestaan todetaan (sivulla 223), että Sørensenin Ragnarök on nimenomaan lapsille suunnattu. Mielestäni on vähän vaikea arvioida sitä, onko Ragnarökin kertomukset kirjoitettu lapsilukijaa ajatellen. Kirjoitustyyli kun voi olla aivan hyvin seurausta siitäkin, että lähdeteos on runomuotoinen ja runoja on ollut mahdollisesti hankala sovittaa proosatekstiksi. Lukemisen aikana en edes osannut huomioida mahdollisuutta, että teos olisikin lapsille suunnattu.

Joka tapauksessa Ragnarök oli selostavasta otteestaan huolimatta mukava tapa tutustua skandinaaviseen mytologiaan. Syvennyn aiheeseen vielä Sumarin teoksen avulla, minkä jälkeen täytyy etsiä muuta luettavaa, mahdollisesti jopa itse Edda, jota olen vältellyt runomuodon takia.

Osallistun Ragnarökillä Kirjallinen retki Pohjoissa -lukuhaasteeseen.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

Alkuperäinen teos: Dinas bok (1989)
Otava, 2002, kovakantinen, 479 sivua
suomentanut Katriina Savolainen



Dina valvoi koko yön. Hän ei kuitenkaan tehnyt kuten yleensä. Ei noussut jalkeille eikä mennyt susiturkissaan huvimajaan.
Ilma oli myrkyn kyllästämä. Revontulet loimottivat taivaalla kuin vastalauseena rajuilmalle, joka pyyhki yli.
Dina makasi katosvuoteessa uutimet sivulla ja tuijotti korkeista ikkunoista ulos, kunnes niukka päivänvalo sai taivaan kalpenemaan ja kaikkoamaan äärettömän kauas.

(s. 126)

En tunne norjalaista kirjallisuutta, enkä sen puoleen maan kirjailijoita. Herbjørg Wassmon nimi tuli esille, kun googlettelin norjalaisia kirjailijoita. Dinan kirja vaikutti mielenkiintoiselta luettavalta ja ainakin sillä sopii osallistua kahteen lukuhaasteeseen, nimittäin Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja I Spy Challenge -haasteisiin. Jälkimmäisestä sain luettua kohdan 22, Something to Read.

Dinan kirja kertoo omatahtoisen norjalaisen naisen tarinan. Päähenkilö Dina aiheuttaa lapsena oman äitinsä kuoleman. Vahingossa hän kääntää pyykkipadan kahvaa, jolloin kuuma lipeä polttaa Hjertrudin hengiltä. Vallesmannina toimiva isä lähettää tyttärensä naapuritilalle. Isä yrittää keksiä keinoa päästä tyttärestä eroon, kunnes hän lopulta naittaa tämän 16-vuoden iässä hyvälle ystävälleen. Kestikievarin omistaja vanha Jacob kuvittelee saavansa vaimon, jonka hän pystyy taltuttamaan, mutta Dinan päätä ei niin vain käännetä. Dina noudattaa ainoastaan omaa tahtoaan, eikä häntä pysty kukaan omistamaan. Lopulta Jacob väsähtää ja poistuu maanpäällisestä elämästä onnettomuuden seurauksena. Vuosia myöhemmin eräs venäläinen kiertolainen joutuu huomaamaan saman kuin Jacob: Dina tekee, mitä haluaa.

Päähenkilö Dina on hahmo, jollaista ei kovin monesti tapaa historiaan sijoittuvissa tarinoissa. Hänellä on oma tahto, jonka ylitse muut eivät kävele. Dina tekee tasan sen, mitä itse haluaa. Hän ei pelkää hoitaa asioita itse. Vahvasta tahdostaan huolimatta Dina joutuu sopeutumaan kirjan aikana joihinkin muuttuviin tekijöihin, kuten avioliittoon. Silloinkin hän ottaa ohjat tiukasti omiin käsiinsä. Isän ilmoitettua avioliitosta Dina ratsastaa itse tapaamaan tulevaa miestään ja sopimaan hänen kanssaan, kuinka liitto järjestetään. Avioliiton aikana Dina vie ja Jacob vikisee. Dina on villi, välillä lähes eläimen lailla käyttäytyvä alkukantainen nainen, joka kantaa sisällään suurta traumaa. Vahvan ulkokuoren alla piileekin herkkä sisin, johon lapsuudessa koettu äidin kuolema ja isän hylkäämäksi joutuminen ovat jättäneet syvän jäljen.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Norjaan. Tuona aikana Dinan kaltainen nainen aiheuttaa pienessä kylässä ja talon omanväen kesken suurta hämmennystä. Lopulta muut oppivat hyväksymään Dinan tai jos ei aivan sitä, niin he tottuvat hänen tapoihinsa. Kummallisuuksistaan huolimatta Dina osoittautuu eteväksi kestikievarin pitäjäksi. Ainakin se täytyy kyläläisten myöntää. Kirjailijan ajankuvaus pienestä paikkakunnasta vaikuttaa uskottavalta. Suurimman vaikutuksen miljöössä teki kuitenkin kaunis ja karu norjalainen luonto. Kirjailija kuvaa vuonoja ja vuoristomaisemia elävästi.

Dinan kirja on teos, jonka pitäisi tehdä lukijaan suuri vaikutus. Mielsin päähenkilön erilaisuuden, villin alkukantaisuuden ja sille tukea antavat, vaikuttavat luontokuvaukset sellaisiksi seikoiksi, joiden erityisesti pitäisi tehdä vaikutus. Syystä tai toisesta Dinan tarina ei onnistunut vaikuttamaan minua. Ehkäpä Dina oli liian villi. Tarinan lomaan pujotellut Dinan näkökulmat lähinnä hämmensivät. Lukemisen jälkeen mieleen jäi loputon vimma ja sitä seurannut pieni ahdistus.