Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

WSOY, 1968, kovakantinen, 88 sivua


Seuraava päivä koulussa tuntui Onnelista ja minusta sanomattoman pitkältä. Koko päivän ajattelimme vain Vaaksanheimon perhettä ja koetimme arvailla, mitä he mahtoivat puuhata. Tietenkään emme kertoneet kenellekään mitään; jostakin syystä se tuntui mahdottomalta. Ja olisiko kukaan edes uskonut meitä?
(s. 21)

Onnelin ja Annelin talvi löytyi laatikosta, jonne olin pakannut vanhoja lapsuudesta tuttuja kirjojani. En muista kenenkään lukeneen kirjaa minulle, enkä muista myöskään itse lukeneeni sitä. Mielenkiintoinen sattuma, mutta jos tätä en ollut aiemmin lukenut, niin ainakin nyt kirja tuli luettua.

Onneli ja Anneli ovat kaksi ystävystä, jotka asuvat kahdestaan omassa talossaan. Eräänä iltana heidän pihaansa ajaa pikkuruinen auto, josta astuu ulos Vaaksanheimon perhe. Vaaksanheimot etsivät rouva Ruusupuuta, samaa henkilöä, jolta tytöt ostivat talonsa. Rouva Ruusupuun olinpaikasta ei ole tietoa, joten tytöt majoittavat Vaaksanheimon perheen nukkekotiinsa, kunnes saavat vihjeen siitä, missä rouva Ruusupuu voisi olla. Päivät pikkuruisten vieraiden seurassa sujuvat rattoisasti. Vaaksanheimot tutustuvat Onnelin ja Annelin naapureihin ja myös kutsuvat koko joukon viettämään pikkujoulua nukkekotiin.

Tytöt pitävät kovasti pikkuruisista vieraistaan, mutta valitettavasti ongelmiakin on luvassa. On ihmisiä, jotka mielellään tienaisivat hyvät rahat vangitsemalla Vaaksanheimojen kaltaisen perheen ja näyttämällä heitä muille. Tytöt kohtaavat yllätyksen, kun Annelin äidin entinen kotiapulainen Adele seisoo yhtenä iltana heidän ovensa takana. Adele ei ole kuulevinaan vastaväitteitä vaan jää huolehtimaan tytöistä. Kaiken lisäksi Adele on huolestuttavan utelias lastenhuoneesta kuuluvista äänistä, jotka lähtevät tietysti Vaaksanheimoista.

Kirja on ihastuttavan lämminhenkinen ja täynnä lapsenomaista magiaa. Onnelin ja Annelin naapureihin on varmasti tutustuttu paremmin jo ensimmäisen osan aikana, mutta tässäkin osassa heistä sai hyvän käsityksen. Naapurissa asuvilla sisaruksilla Tingelstiinalla ja Tangelstiinalla Vappusella on kaikenlaista jännittävää puutarhassaan, ja heidän veljensä Vekotiitus on nerokas keksijä. Tingelstiinan ja Tangelstiinan yllätyskanojen munimien yllätysmunien ansiosta vieraat saattoivat juhlia pikkujoulua Vaaksanheimojen kanssa nukkekodissa. Poliisi Ulpukka ja hänen vaimonsa ovat tavallisempia naapureita, mutta toki yhtä mukavia ihmisiä, kuin Vappusten sisarukset. Salaperäinen rouva Ruusupuu vaikutti aivan hyväntahtoiselta haltiakummilta, hänestä haluaisin melkeinpä kuulla lisää.

Onnelin ja Annelin talvessa minua viehätti erityisesti realistisen maailman sekoittuminen taianomaisten asioiden kanssa. Tytöt ovat aivan tavallisia tyttöjä ja käyvät koulua, mutta niin vain heidän luokseen tulee vierailulle pikkuruinen vaaksanmittainen perhe, mitä ei muuten tapahdu. Kirja on hyvin tyypillinen lastenkirja esimerkiksi edellä mainitsemastani syystä. Onneli ja Anneli saavat myös asua aivan kahdestaan, eikä heidän vanhempiaan tunnu haittaavan yhtään, ettei kahdella lapsella ole aikuista huolehtimassa heistä. Sarjan ensimmäisessä osassa varmaan saisi tyttöjen muuttotouhusta tarkemman selvityksen. Kuten lastenkirjalle sopii, tässäkin tarinassa roistot saavat lopulta kuulla kunniansa, minkä jälkeen tarina jatkuu onnellisesti eteenpäin.

Kirjan aikana ei oikeastaan hirveästi tapahdu mitään. Vaaksanheimot tulevat, ja jonkin aikaa kaikki on hyvin, kunnes luvassa on harmia. Kun asiat on saatu selvitettyä, kaikki voivat huokaista helpotuksesta. Minusta kirjan viehätys perustuukin juuri leppoisaan tunnelmaan. Kovin tapahtumarikkaaksi tätä ei voi sanoa.

Onneli ja Anneli -sarja
Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)
Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)
Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)
Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)
Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)
Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)