Johnny Kniga, 2005, kovakantinen, 194 sivua
suomentanut Katriina Savolainen
Hän katosi marraskuun neljäntenä. Yhtäkkiä hän oli kuin maan nielemä. Viimeinen havainto hänestä tehtiin kun hän ylitti keskustassa sillan, sen kauniin kaaren itärannan ja länsirannan välillä.
(s. 7)
Näin marraskuun lopulla olin päätynyt lukemisen suhteen umpikujaan. Erään lukuhaasteen loppu lähestyy, ja mielelläni lukisin vielä yhden kirjan sitä varten, jotta saisin tavoitteeni täyteen. Täytyi siis löytää norjalaisen kirjailijan teos, mielellään vieläpä mahdollisimman ohut, jotta ehtisin lukea sen kaikkien opiskelukiireiden lomassa. Muistin Karin Fossumin, mutta ongelmaksi tulikin kirjailijan genre. Rikoskirjallisuus. Enkä piittaa dekkareista pätkääkään! Ei siinä muu auttanut kuin hammasta purren valita Fossumin tuotannosta tämä kirja, joka oli kaikista ohuin kirjastossa saatavilla olevista.
17-vuotias Jonna Moe katoaa jäljettömiin marraskuun neljännen vastaisena yönä. Tytön opettaja näki hänet eräällä sillalla, tunnisti tutun olemuksen ja ihmetteli, mitä tyttö teki ulkona niin myöhään. Jonnan vanhemmat Magnhild ja Jon luulivat tyttärensä olevan tämän parhaan ystävän Louisen luona, mutta Louise ei tiedä tapahtuneesta mitään. Poliisi etsii kadonnutta tyttöä, mutta häntä ei löydetä. Aluksi tutut kyselevät tapahtumasta, mutta lopulta elämä jatkuu normaalisti eteenpäin. Magnhildin ja Jonin elämässä mikään ei ole enää tavallista. Tyttären katoamisesta alkoi heidän painajaisensa.
Kirjassa kuvataan vanhempien ajatuksia ja tuntemuksia, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Pahinta on tietysti epätietoisuus Jonnan kohtalosta. Kun mitään ei löydetä, ei voi tietää, onko tytär vielä elossa vai menehtynyt. Ei voi tietää, veikö joku hänet väkisin vai lähtikö hän vapaaehtoisesti. Jäljellä jäävät vanhempien pohdinnat ja arvailut siitä, mitä on tapahtunut. Ennen pitkää Magnhildin ja Jonin parisuhde ajautuu kriisiin. He jatkavat elämäänsä, mutta eritavoin. Toisen täytyy rauhoittua, kun taas toinen tarvitsee paljon tekemistä kyetäkseen jatkamaan eteenpäin suuren järkytyksen jälkeen.
Fossum yllätti minut ja hyvä niin. Odotin lajityypilleen uskollisempaa teosta, mutta eihän tämä ollutkaan sellainen verta tihkuva murhatarina, millaiseksi kuvittelin tarinan. Kirja ei ollut kovin jännittävä, enkä pitäisi tätä varsinaisena dekkarina. Mielestäni kirjan vahvuus oli hyvin uskottavassa epätoivon ja vastausten kaipuun kuvailussa. En ole itse kokenut vastaavaa tilannetta, jossa joku läheiseni oli kadonnut, eikä hänestä löydettäisi johtolankoja. Voin kuitenkin kuvitella, että siinä tilanteessa käydään läpi hyvin samanlaisia ajatuksia kuin Jonnan vanhemmat käyvät tässä kirjassa.
Vielä viimeisenä kommentti kirjan kannesta. Etukannessa on talo pimeän aikaan, ikkunoista ja ovesta kajastaa valoa. Takakannessa on pieni kuva samaisesta talosta, mutta valoisaan aikaan kuvattuna. Ehkä kansikuvilla on haluttu viestiä tarinan suunnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti