perjantai 30. syyskuuta 2016

Anne Rice: Veren vangit

Alkuperäinen teos: Interview with the Vampire (1976)
Seven/Otava, 2009, pokkari, 414 sivua
suomentanut Hanna Tarkka


”Unohdin itseni täysin. Ja samalla oivalsin mitä tarkoittaa mahdollisuuksien avautuminen. Siitä lähtien ihmetykseni vain kasvoi. Kun hän puhui minulle ja sanoi mitä minusta voisi tulla, millaista hänen elämänsä oli ollut ja oli yhä, menneisyyteni hiipui kuin hiillos. Näin elämäni ikään kuin matkan päästä, se oli tyhjää, itsekästä, alituista pakoa pikku harmista toiseen, kauniita lupauksia Jumalalle, Pyhälle Neitsyelle ja rukouskirjojen pyhimyksille joista kellään ei ollut osaa tai arpaa minun ahtaan materialistisessa ja itsekkäässä elämäntavassani. Näin mitkä olivat todelliset jumalani… useimpien ihmisten jumalat. Ruoka, juoma ja sovinnaisuuden turva. Tuhkaa.”
(s. 22)

Veren vangit on roikkunut pitkään lukulistallani. Välillä olen jo ehtinyt unohtaa, että voisihan sen lukea jossain vaiheessa. Sain inspiraation lukemiseen Hämärän jälkeen -lukuhaasteesta, jota varten olen etsinyt lukemista.

Kirja alkaa nuoren reportterin ja Louis -nimisen vampyyrin kohtaamisesta. Louis kertoo reportterille oman elämäntarinansa aloittaen entisestä elämästään ihmisenä 1700-luvun Louisianassa. Hän oli perheensä vanhin poika ja plantaasinperijä. Veljensä kuoleman jälkeen Louis kohtasi vampyyri Lestatin, joka teki hänestä vampyyrin. Louis jää Lestatin seuraan, vaikka he ovatkin hyvin erilaisia. Lousin omaatuntoa vaivaa asia jos toinenkin, mutta Lestat on holtiton ja raakalaismainen tappaja, joka vielä kaiken lisäksi nauttii tekosistaan. Louis myös toivoo, että Lestat enemmän kokemusta omaavana vampyyrina voisi perehdyttää häntä elämään vampyyrina.

Kirja esittää vampyyrit perinteisessä valossa, enemmän kauhukirjallisuuden hahmoina. Veren vankien vampyyrit eivät kimaltele auringossa, kuten Twilightista tutut vampyyrit. He tappavat, juovat uhriensa verta ja muuttavat välillä jonkun ihmisen kaltaisekseen. Hahmojen välillä on mielenkiintoisia eroavaisuuksia. Louis on syvällinen pohdiskelija, jonka omatunto ei jätä rauhaan, vaan soimaa ihmisten tappamisen vuoksi. Lestat puolestaan on jopa häikäilemätön, ja hän ottaa kaiken irti vampyyrina olemisesta. Yksi osoitus häikäilemättömyydestä on se, kun hän muuttaa Claudia -nimisen pikkutytön vampyyriksi pitääkseen Louisin luonaan. Claudiasta tulee Lestatin ja Lousin tytär, mutta hänen tarinansa vasta traaginen onkin. Hän on jäänyt ikuisiksi ajoiksi pikkulapsen ruumiiseen, mutta mieleltään hän kehittyy aikuiseksi naiseksi.

Kirja on yllättävän syvällinen. Louisia vaivaavat kysymykset oikeasta ja väärästä. Hänen hahmonsa kautta pohditaan myös Jumalan ja paholaisen olemassaoloa sekä vampyyrin elämän tarkoitusta. Teksti on hyvin kuvailevaa, mikä oli välillä ehkä jopa hieman häiritsevää, vaikka muuten nautin runsaasta kuvailusta. Tarinassa on oikeastaan melkein koko ajan hieman pysähtynyt tunnelma. Tarina ikään kuin jämähtää paikoilleen. Alku on hyvin lupaava ja mielenkiintoinen, sen jälkeen tarina tasoittuu, kunnes tapahtuu enemmän asioita, taas tasoittuminen. Loppua kohti meno hieman kiihtyy ranskalaisen vampyyriyhteisön tultua mukaan kuvioihin.

Veren vangit on ilmestynyt jo 1970-luvulla. Voin hyvin kuvitella, että omana aikanaan teos on ollut poikkeuksellinen. Pystyn antamaan kirjalle arvostuksen, jonka se todellakin ansaitsee. Onhan tämä sentään yksi vampyyrikirjallisuuden klassikkoteoksista. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kirja oli tylsyytensä takia pienoinen pettymys. Louis oli hyvin mielenkiintoinen hahmo, vampyyri, joka on säilyttänyt inhimillisyytensä. Hänen pitkien jaarittelujensa takia tarina kuitenkin junnasi paikoillaan.

torstai 29. syyskuuta 2016

Juri Nummelin: Kuun pimeä puoli

Kuun pimeä puoli - suomalaisia ihmissusinovelleja
Jalava, 2013, pehmeäkantinen, 352 sivua

toimittanut Juri Nummelin
kirjailijat: Tapani Bagge, Kirsti Ellilä, Harri Erkki, Markus Harju, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Rene Kita, Juha-Pekka Koskinen, Hanna-Riikka Kuisma, Matti Kurikka, Anne Leinonen, Merja Leppälahti, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Jussi K. Niemelä, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Jan Salminen, Tuomas Saloranta, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö, Miina Supinen, Jari Tammi, Christine Thorel


Palatessani täysikuun jälkeen autolleni löydän tien läheltä kuoliaaksi raadellun koiran. Raadon luona tuntuu tuttu haju. Koira on karannut jonkun pihalta ja joutunut koirasuden saaliiksi. Tämä ei voi tietää hyvää. Itsenäisyyspäivän jälkeen Riistakeskus myöntää Pitkäjärvelle yhden sudenkaatoluvan, jotta häirikkösusi saadaan ammuttua. Mutta miten metsästäjät tunnistavat oikean suden? He saattavat ampua jonkun viattoman laumasta. Odotan seuraavaa täysikuuta hermostuneena ja pelkään joka päivä lukevani uutisen ammutusta sudesta ja näkeväni jonkun lauman jäsenistä kuolleena lehtikuvassa.
(s. 265, Jussi Katajala: Jos lähtee sutta karkuun)

Valitsin Juri Nummelinin toimittaman Kuun pimeän puolen Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Takakansi lupaili, että kirjan tarinoissa myytit ja kansanuskomukset kietoutuvat yhteen modernin maailman kanssa. Ennen lukemista minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia kirjan suhteen, mutta se onnistui siitä huolimatta yllättämään.

Kirja alkaa Juri Nummelinin kirjoittamalla katsauksella ihmissuden historiasta. Siinä käsitellään ihmissuden tie varhaisen kirjoitetun kirjallisuuden ajoista nykyajan kirjallisuuteen ja elokuviin. Mukana on tietysti katsaus ihmissudesta suomalaisessa kirjallisuudessa. Yllätyin siitä, kuinka vähän ihmissusista on kirjoitettu Suomessa. Nummelinin mukaan niillä on vakaa paikkansa vanhoissa kansantaruissa, mutta kirjallisuuden puolella niitä esiintyy hyvin vähän. Paremmin suden rooli tulee esille aivan kirjan lopussa Merja Leppälahden kirjoittamassa tekstissä, joka käsittelee ihmissuden asemaa kansanperinteessä. Mielenkiintoista on se, että tarinatyyppejä on ollut kaksi, joko varas tai hääväki muuttuu ihmissudeksi, ja muutos ei aina ole pysyvä. Ihmissutta on myös kutsuttu vironsudeksi, koska virolaisissa kansantarinoissa sudeksi muuttuminen on ollut suomalaisia tarinoita huomattavasti yleisempää.

Alun ja lopun faktaosuuksien väliin mahtuu 24 ihmissusinovellia. Niiden aiheet ja olosuhteet vaihtelevat. Osa on selvästi nykyaikaan sijoittuvia tarinoita, osa menneisyyteen. Joistakin on vähän vaikea sanoa aikakautta, johon ne sijoittuisivat. Novellit käsittelevät esimeriksi ihmisen ja suden välisiä eroja. Joissain asioissa ihminen ja susi ovat yllättävän samanlaisia. Osa novelleista myös herättää kysymyksen, kumpi on suurempi peto. Mieleeni jäi erityisesti Matti Kurikan Vironsusi. Se on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella suomalaisen kauhukirjallisuuden ensimmäisen tulemisen aikana. Novellissa näkyy Merja Leppälahden mainitsema häätarinatyyppi. Häät ovat vahvasti esillä, mutta hääväki ei sentään susiksi muutu.

Jos novellien aiheet vaihtelevat, samoin vaihtelee niiden taso. Vironsusi jäi positiivisesti mieleen nimenomaan laatunsa ansiosta. Siinä oli tiettyä vanhanajan viehätystä. Valitettavasti osa novelleista vaikutti siltä, ettei niiden kirjoittaja olisi suhtautunut tarpeeksi vakavasti kirjoittamiseen, vaan enemmänkin vitsillä. En tarkoita, että kirjoittamiseen pitäisi aina suhtautua ryppyotsaisesti. Tietysti humoristinen ote saa näkyä tekstistä, mutta jos tekstiä ei jaksa lukea loppuun asti, ei se silloin mielestäni ole täyttänyt tehtäväänsä. Näistä ihmissusinovelleista muutaman silmäilin nopeasti, kun tarina oli sellainen, etten saanut mitään otetta siihen ja lukeminen tuntui pakkopullalta.

torstai 22. syyskuuta 2016

Ville Suhonen, Hannu Siitonen, Mikko Pöllänen: Metsän tarina

Maahenki, 2013, kovakantinen, 216 sivua


Metsä tarkoitti alun perin kaukaista reunaa tai rajaa. Se sijaitsi ihmisasutuksen lähellä, mutta oli ulkopuolista, tuntematonta seutua. Se oli outo valtakunta, jossa oli omat luonnonvoimien lait ja säännöt.
  Ihmiset tiesivät, ettei metsä kuulunut heille. Metsän eläimet ja kasvit olivat alkuperäisiä asukkaita ja ihminen vain tulokas, mutta ihmisen oli saatava sieltä elantonsa säilyäkseen hengissä. Siksi uskottiin, että metsän rajan ylitykseen tarvittiin lupa.

(s. 10)

Kävin kesällä katsomassa Järven tarina -elokuvan. Lapsena seurasin Avaraa luontoa isovanhempien luona, mutta muuten en ole oikeastaan luonto-ohjelmia katsellut. Innostuin Järven tarinasta ja etsin siitä elokuvakäynnin jälkeen lisätietoa, jolloin selvisi, että samoilta tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt elokuva Metsän tarina. Kirjastosta löysin kyseisen elokuvan ja sen seuraksi vielä elokuvan pohjalta tehdyn kirjan.

Metsän tarina johdattaa lukijan retkelle suomalaiseen metsään. Kirja on kertomus eräästä vanhasta metsästä ja siellä asuvista eläimistä. Metsän vaiheita seurataan vuodenaikojen kiertokulun mukaan. Tarina muotoutuu lapsuuden ikimuistoisten metsäkokemusten ympärille. Isä ja poika tekivät yhdessä retkiä metsään. Niiden aikana isä kertoi monenlaisia metsään ja sen asukkaisiin liittyviä asioita. Hän kertoi omista kokemuksistaan metsässä ja entisaikojen myyttisistä metsään liittyvistä uskomuksista. Nämä uskomukset ovat vahvasti läsnä tarinassa. Niin kuukkelilla, jota pidettiin sielunlintuna, pöllöllä, palokärjellä, karhulla ja monella muulla metsän asukkaalla, pyhinä pidettyjä puita ja paikkoja unohtamatta, on osansa uskomuksissa.

Metsän tarina on siitä poikkeava luontokirja, ettei se tuputa tietoa tai pyri opettamaan. Tietoa on ripoteltu tarinan sekaan, ja se tulee vähitellen vastaan kerronnan edetessä. Sisällöltään kirja on upea. Minulle olisi riittänyt pelkästään jo hienojen luontokuvien katseleminen, mutta tarinan kerronta soljuu mukavasti kuvien lomassa tuoden oman lisänsä. Välillä annetaan tilaa suuremmille, kokonaisen sivun tai aukeaman kokoisille kuville ilman tekstiä. Hannu Siitosen ja Mikkö Pölläsen kuvaamat kuvat muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden yhdessä Ville Suhosen kertoman tarinan kanssa. Sen parissa kelpaa viettää luku- ja katseluhetkiä.

Se oli aivan toisenlainen maailma. Maa tuntui erilaiselta, siellä tuoksui erilaiselta, kaikki äänet olivat outoja, joskus hiljaisuus humisi korvissa. Tummat, paksut puut hipoivat pilviä. Metsä oli täynnä syviä varjoja.
(s. 9)

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat

Norjan kuningassaagat osa 1
WSOY, 1960, kovakantinen, 180 sivua
suomentanut J. A. Hollo, runot suomentanut Aale Tynni


Kuningatar Ragnhild uneksi suuria unia. Hän oli hyvin älykäs nainen. Eräs hänen unistaan oli tämä. Hän oli seisovinaan puutarhassaan ja nyppivinään orjantappuran piikkiä pois paidastaan. Hänen pitäessään sitä kädessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; toinen pää ulottui maahan ja juurtui heti siihen, toinen kasvoi korkealle ilmaan. – – Puussa oli paljon isoja oksia, toiset niistä olivat ylhäällä, toiset alempana. Sen haarat olivat niin valtavat, että ne näyttivät hänestä levittäytyvän koko Norjan yli ja vielä etäämmällekin.
(s. 37)

Olen tutustunut skandinaaviseen mytologiaan ja jumaltarustoihin Anni Sumarin Óðinnin ratsun ja Villy Sørensenin Ragnarökin välityksellä. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus perehtyä Eddaan. Myyttejä ennen halusin tutustua kuningassaagoihin, joilla osallistun myös Läpi historian -lukuhaasteeseen.

Snorri Sturlusonin Norjan kuningassaagat on ilmestynyt suomeksi kolmessa osassa. Lukuhaastetta varten luin ensimmäisen osan. Kirja alkaa Martti Haavion kirjoittamalla johdannolla, jossa hän avaa Snorri Sturlusonin elämää ja teosta Kringla heimsins (kuningassaagat). Johdannosta selviää muun muassa, kuinka Islannin valtio sai alkunsa. Minulle Snorri on ollut skandinaavisen mytologian suuri nimi, enkä ole tiennyt hänen muista saavutuksistaan mitään. Johdannon mukaan Snorri on toiminut Islannin laamannina, ja hänellä on ollut melko merkittävä poliittinen asema. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut taitava toimija politiikassa. Snorrin esikuvana ovat olleet hänen edeltäjänsä historioitsijoina, Norjan ja Islannin skaldit, jotka olivat useimmiten kuninkaiden ja päälliköiden hovirunoilijoita.

Saagat alkavat ynglingien historialla. Saagassa esiintyvät skandinaavisesta jumaltarustosta tutut heimot, aasat ja vaanit. Tässä vaiheessa mietin, missä ovat ne viikingit, joista kirjan piti kertoa. Mukana vilahtaa sellaisia henkilöitä, kuten Odin, Freyja ja Freyr. Aluksi vaikutti siltä, että saagassa seikkailevat mytologiset jumalhahmot, mutta tässä saagassa hahmot ovat aivan tavallisia maan päällä eläviä henkilöitä. Tosin Odinia kuvattiin voittamattomaksi sotilaaksi, ja jonkinlaisia erityisvoimia hänellä tuntui olevan. Nimityksellä yngling tarkoitettiin Freyrin jälkeläisiä. Saaga kertoo jokaisesta kuninkaasta, osasta enemmän ja osasta vain muutaman virkkeen verran.

Sitten viikinkeihin, loput saagat kertovat Halvdan Mustasta, Harald Kaunotukasta, Haakon Hyvästä, Harald Harmaaturkista ja Olavi Trygvenpojasta. Kuten arvata saattaa, saagojen päähenkilöt eli viikinkijohtajat eivät ole hallinneet alueitaan ainoastaan rauhan aikana, vaan useampia kahakoita ja sotia mahtuu mukaan matkan varrelle. Omaa valtaa kartutettiin valtaamalla jonkun toisen hallussa olleita maa-alueita. Saagojen maailma on kovin miehinen. Miehet ovat tehneet historiaan jääneitä asioita, hallinneet, valloittaneet, sotineet keskenään, ja pojat ovat seuranneet isiään sotaan. Useammassa kohdassa jonkun henkilön vaimo mainitaan nopeasti nimeltä. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi kirjan alkupuolella Harald Kaunotukan saagassa Gyda lupasi avioitua Haraldin kanssa vasta sen jälkeen, kun mies hallitsisi koko Norjaa. Sanojen seurauksena Harald ryhtyi valloittamaan lisää maita itselleen. Kirjan loppupuolella eräästä toisesta Gydasta käydään kaksintaistelu, kun suuri soturi Alvine ja Olavi Trygvenpoika kumpikin tavoittelevat naisen suosiota.

Kuningassaagoja lukiessa tuli Sørensenin Ragnarök mieleen. Kerrontatyyli on hyvin puiseva. Tapahtumat selostetaan oppikirjamaiseen tyyliin, että näin pääsi käymään, eikä siinä mitään ihmeellisempää. Tuli koulun historiankirjat mieleen lukiessa. Tekstin väliin ripotellut runot ja kuvitus katkaisivat sopivasti puisevaa kerrontaa. Saagoissa mainitaan todella monia hahmoja nimeltä. Voisi kai sanoa, että suurin osa mainituista hahmoista ei itse ole aktiivisia toimijoita, vaan nimiä sukuluettelossa, minkä nimisiä lapsia kukakin sai. Erityisesti Haraldeja, Haakoneita ja Olaveja tuntui riittävän vähän joka lähtöön, mutta muitakin yleisiä nimiä toistuu saagojen aikana.

Näillä näkymin taidan jättää kuningassaagat taakseni tämän ensimmäisen osan myötä. Ehkäpä sitä voisi joskus myöhemmin lukaista kaksi jälkimmäistä osaa, mutta sitä ennen kaipaan eloisampaa ilmaisua kirjoilta, joita aion lukea.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Alkuperäinen teos: Le Fantôme de l'Opéra (1910)
Karisto, 1990, kovakantinen, 259 sivua
suomentanut Eero Mänttäri


Aitiossa numero 5 Moncharmin ja Richard olivat tällä välin kovasti kalvenneet. Tämä kuohuttava ja selittämätön tapaus täytti heidän mielensä kauhulla, joka vaikutti sitäkin pelottavammalta kun heistä nyt tuntui siltä kuin he olisivat olleet välittämättömässä kosketuksessa kummituksen kanssa. He olivat tunteneet sen hengityksen. Moncharminin tukka nousi pystyyn. Richard pyyhki otsaltaan kylmää hikeä. Niin, kummitus oli siellä, heidän ympärillään, heidän takanaan, heidän vieressään. He tunsivat hänen läsnäolonsa, vaikka eivät voineet nähdä häntä, he kuulivat hänen hengittävän aivan lähellä, aivan lähellä heitä… He olivat aivan varmoja siitä, että aitiossa oli kolme henkilöä… He vapisivat…
(s. 82-83)

Kauhukirjallisuus ei ole ollenkaan minua varten, mutta osallistun kuitenkin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Osallistumisen myötä olen oppinut edes hieman tuntemaan genreä, josta tiedän kovin vähän. Klassikkojen klassikko Dracula jäi kesän aikana kesken, kun kyllästyin kirjan paksuuteen. Sen tilalle valitsin Oopperan kummituksen, jonka pohjalta tehdyn musikaalin näin viime vuonna Kansallisoopperassa. Lainasin kirjastosta tämän kirjan kanssa samaan aikaan tarinan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa ovat Gerard Butler ja Emmy Rossum. Tarina oli siis ennalta tuttu.

Pariisin oopperatalon uudet johtajat Moncharmin ja Richard eivät ota todesta entisten johtajien varoituksia oopperaa vainoavasta kummituksesta. Uudet johtajat pitävät pilkkana kummituksen vaatimuksia hänelle toimitettavasta kuukausittaisesta rahamäärästä ja yksinoikeudesta tietyn aitiopaikan käyttöön. Johtajien välinpitämättömyydestä huolimatta oopperan uumenissa lymyää kummitus, joka on palavasti rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Hankaluuksia tuottaa se, ettei kummitus suinkaan ole ainoa, joka on kiinnostunut lupaavasta laulajattaresta. Christinen suosiota tavoittelee myös hänen lapsuuden aikainen toverinsa varakreivi Raoul de Chagny.

Täytyy tunnustaa, että minun on hyvin hankala kertoa mielipiteeni pelkästään kirjasta, koska sekoitan kirjan tarinaan jatkuvasti elokuvan ja musikaalin. Kumpikin jälkimmäisistä teki suuren vaikutuksen. Ennen musikaalia en ollut käynyt pitkään aikaan teatterissa ja näytöksen jälkeen olin suorastaan haltioitunut. Elokuvan katsoin viime perjantaina. Illan pimentyessä en viitsinyt nousta sytyttämään valoja, jolloin huoneen hämäryys oikeastaan sopi hyvin kauhutarinan tunnelmaan. Olen välillä vähän säikky, ja asuntooni kuuluvat joskus liiankin hyvin naapureiden äänet. En enää muista, mitä ääniä seinän takaa kuului, mutta tuli pariin kertaan säpsähdettyä ja ne valotkin oli lopulta sytytettävä. Emmy Rossum ja Gerard Butler olivat todella vakuuttavia rooleissaan.

Mietin monta kertaa lukemisen aikana, olisiko ollut parempi, jos olisin ensin lukenut kirjan ja vasta sen jälkeen katsonut elokuvan. Väistämättäkin vertasin kirjan hahmoja elokuvan hahmoihin, jotka tietysti muistan paremmin kuin musikaalin. Esimerkiksi kirjan Christine oli suorastaan ärsyttävä. Christinen puolustukseksi todettakoon, ettei tilanne ei ole missään nimessä helppo hänelle. Lapsuudenaikainen ystävä sanoo rakastavansa samaan aikaan, kun pelottava kummitus vannoo rakkauttaan omalla tavallaan. Kuitenkin koin hahmon liian dramaattiseksi. Ainakin elokuvan Christine oli inhimillisempi hahmo.

Kummituksen, oikealta nimeltään Erikin, hahmo oli mielenkiintoinen. Hän on tehnyt pahoja tekoja, muun muassa tappanut. Voiko hahmoa kuitenkaan sanoa aivan pahaksi? Hän ei ole epämuodostumansa takia saanut koskaan hyväksyntää tai hellyyttä. Kukaan ei ole osoittanut välittäneensä. Kukaan ei ole myöskään kertonut, mikä on oikein ja mikä väärin. Vähemmästäkin voi mennä käsitykset omien toimien oikeellisuudesta pieleen. En ole varma, onko varakreivi de Chagny yhtään sen parempi kuin Erik. Hänet on helppo luokitella hyväksi hahmoksi, mutta yhtä lailla hän kokee, että hänen on pakko saada Christine omakseen. ”Pakko” tuntuu välillä jopa liian kiihkeältä ajattelulta. Kaikista kiinnostavin hahmo oli ehdottomasti salaperäinen persialainen. Hän auttaa Raoulia etsimään Christinen, mutta kuka persialainen loppujen lopuksi on ja mitkä hänen motiivinsa ovat?

Sekä musikaalista että elokuvasta muistan parhaiten näyttelijöiden hyvän esiintymisen. Kirja on tietysti siinä mielessä niitä parempi, että siinä syvennetään tarinaa ja hahmojen ajatuksia enemmän. Kirjassa tuli myös Erikin arkkitehtuurin tuntemus esille. Muistaakseni musikaali ja elokuva antoivat hahmosta sellaisen kuvan, että hän on ennen kaikkea musiikillinen nero, mutta arkkitehtuurin tuntemus jäi pimentoon. Musikaali ja elokuva keskittyvät myös enemmän rakkaustarinaan. Kirjalle annan pisteet asioiden selittämisestä. Tarinan aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä vaikuttaa kummituksen tekosilta. Lopussa tapaukset pystytään selittämään silmänkääntötempuiksi.

Takakansi mainostaa kirjaa kauhuromaanien klassikoksi. Ei tämä ihan kauhulta vaikuttanut. Sanoisin enemmänkin, että salaperäistä jännitystä oli ilmassa juonen aikana. Oopperan kummitus oli varmasti sopivan leppoisa aloitus kauhukirjallisuuteen tutustumiselle. Ei heti tarvitse valita sitä kaikkein karmivinta kirjaa.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki

Alkuperäinen teos: City of Lost Souls (2012)
Varjojen kaupungit osa 5
Otava, 2013, kovakantinen, 490 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


”Kutsuitko sinä juuri omaa veljeäsi sivulliseksi uhriksi?” Claryn ääni kohosi epäuskoiseksi huudahdukseksi. Hänestä tuntui siltä, että hän pystyi hädin tuskin hengittämään.
”Clary, sinä et kuuntele. Tämä on tärkeää –”
”Ihan niin kuin Valentine uskoi, että se mitä hän teki oli tärkeää?”
”Valentine oli väärässä”, Jace sanoi. ”Hän oli oikeassa siinä, että Klaavi on korruptoitunut, mutta väärässä sen suhteen, miten asiat pitäisi korjata. Mutta Sebastian on oikeassa. Jos vain kuuntelisit meitä –”

(s. 95)

Edellinen osa Langenneiden enkelten kaupunki tempaisi mukaansa, vaikka en niin päähenkilöiden tekemisistä perustanut. Kadotettujen sielujen kaupunki jatkoi hieman samalla linjalla. Tarina oli mukaansa tempaava ja jännitys tiivistyi sarjan loppua kohden. Tässäkin osassa sivuhahmot olivat kiinnostavampia kuin päähenkilöt, vaikka heidänkin tarinaansa jaksoi mielenkiinnolla seurata.

On kulunut pari viikkoa edellisen osan tapahtumista. Jace on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Klaavi on etsinyt häntä tuloksetta ja on valmis lopettamaan etsinnät tärkeämpien asioiden mennessä edelle. Jacen ystävät eivät halua luovuttaa, vaan jatkavat etsintöjä ilman Klaavin apua. Pian selviää, että Claryn ilkeä veli Sebastian onkin elossa – ja hänen ja Jacen kohtalot on liitetty yhteen. Toista ei voi vahingoittaa ilman, ettei vahingoittaisi samalla myös toista. Clary on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen poikaystävänsä takaisin. Hän jopa liittyy Jacen ja Sebastianin seuraan, ja pääsee osaksi Sebastianin katalista suunnitelmista. Sillä välin New Yorkiin jääneet ystävät yrittävät löytää ratkaisun, jonka avulla he saisivat Jacen palaamaan omaksi itsekseen ja pystyisivät estämään Sebastianin suunnitelmat.

Clary ja Jace saavat tilaisuuden palata yhteen, mutta onko se minkään arvoista? Jace ei selvästi ole oma itsensä, vaan tiukasti Sebastianin hallinnassa. Toivonkipinänä Clary havaitsee pieniä pilkahduksia Jacesta omana itsenään. Päähenkilöt petrasivat edellisestä osasta. Pahan puolelle siirtynyt Jace, jonka sisällä on vielä hyvyys jäljellä, oli siedettävämpi kuin kuoreensa sulkeutunut poika. Clary itse oli sopivan toimelias – ja omapäisyydessään aivan omaa luokkaansa. Sivuhahmot olivat edellisen osan tapaan loistavia. Jordan on solahtanut joukkoon hyvin. Isabellen ja Simonin hapuilu oli välillä jopa turhauttavaa, mutta aavistan, että romanssinsa saa kuitenkin onnellisen lopun. Kirjassa on jopa yllättävän paljon pariskuntia, joten romantiikkaa riitti.

Edellisessä osassa demoni Lilith ryhtyi herättämään Claryn veljeä Sebastiania henkiin. Sebastian on nyt palannut elävien kirjoihin, eikä hänellä ole hyviä aikeita. Sebastianin suunnitelmien estämistä hankaloittaa hänen siteensä Jaceen. Clary saa itsekin huomata, kuinka vaikeaa on satuttaa veljeään, kun tietää samalla satuttavansa rakasta ihmistä. Sebastianin hahmosta on pakko todeta, että hän vaikuttaa jopa hullummalta kuin sisarusten isä Valentine aikoinaan. Samalla hahmo on oikein kunnon pahis. Tässä osassa tuli vähän nenille, mutta eiköhän sarjan päättävässä osassa Sebastian laita kunnolla kapuloita varjometsästäjien rattaisiin.

Langenneiden enkelten kaupunki aloitti mielenkiintoisen jatkotrilogian Varjojen kaupungit -sarjalle. Kadotettujen sielujen kaupunki jatkaa vaikuttavasti tarinaa. Kirja on pitkä, joten välillä tarinassa oli hiljaisempia ja ehkä vähän tylsempiä hetkiä, mutta juoni piti kuitenkin otteessaan aivan loppuun asti. Tämän osan lopussa pedattiin hyvin asetelmia viimeistä osaa varten. Lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä on selvästi tuloillaan, ja siihen lähdetään jännittävistä asetelmista. Tarinaa kerrottiin taas useamman hahmon näkökulmasta, mikä sopii hyvin. On mielenkiintoisempaa seurata tapahtumia muidenkin näkökulmasta kuin vain päähenkilöiden.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
Taivaallisen tulen kaupunki (City of Heavenly Fire)

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Alkuperäinen teos: Hur gick det sen? (1952)
WSOY, 2014, kovakantinen
suomentanut Hannes Korpi-Anttila


On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
VAAN KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?


Luin alkuvuodesta Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -teoksen. Siitä kirjoittamaani postaukseen Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu jätti kommentin, jossa hän mainitsi kirjan Kuinkas sitten kävikään. Olen ollut tietoinen tästä kirjasta, mutta muistaakseni en ole koskaan lukenut sitä tai sitä ei lapsena luettu ääneen, kun taas Nyyti oli yksi suosikkikirjoistani. Kuinkas sitten kävikään palasi mieleen kesän aikana, joten olihan kirja viimeinkin luettava.

Tarina alkaa aamuisesta maidonhakureissusta, kun Muumipeikko suuntaa maitokannuineen kotiin hämärässä metsässä. Hän luulee jo päässeenä perille, mutta kohtaakin surullisen Mymmelin. Mymmelin pikkusisko Myy on kadonnut. Yhdessä Muumipeikko ja Mymmeli ryhtyvät etsimään kadonnutta Myytä. Etsintöjensä aikana he muun muassa kohtaavat kalastamassa olevan äkäisen Louskan, seikkailevat luolassa ja päätyvät siivousintoisen Hommulin imuriin. Pikku Myyn löydyttyä matka jatkuu Muumimamman luokse. Kolmikon vastaan tulevat niin Vilivinkka kuin hattivatitkin. Muumimamma odottaa matkalaisia ruusunkukkien keskellä, ja maitokannusta paljastuu yllätys.

Tarina kulkee eteenpäin runomitassa. Sivut päättyvät kysymykseen vaan kuinkas sitten kävikään? Tekstissä on otettu huomioon se, koska eri hahmot ovat äänessä. Kertojan ja jokaisen hahmon osuudet esitetään eri fonteilla ja tyyleillä. On kaunokirjoitusta, tikkukirjaimia, ja fonttien kokokin vaihtelee. Tarinaa kuljettavat hauskasti eteenpäin myös sivuille leikatut reiät. Jokaiselta aukeamalta näkee vilauksen edellisen aukeaman menneistä ja seuraavan aukeaman tulevista tapahtumista. Hahmot siirtyvät rei’istä fyysisesti seuraavalle sivulle, kuten Muumipeikko ja Mymmeli ryömivät peltipurkin läpi tai kapuavat ulos ikkunasta.

Kuinkas sitten kävikään? on ensimmäinen suomennettu muumikirja. Sen suomentanut Hannes Korpi-Anttila pääsi luomaan muumihahmoille suomenkielistä nimistöä. Osa nimistä on yhä käytössä, kuten Muumipeikko, Mymmeli ja Pikku Myy. Osa on vaihtunut myöhemmissä käännöksissä. Hommuli, Vilivinkka ja Louska tunnetaan myöhempien teosten suomennoksissa toisilla nimillä. Tosin käsittääkseni nimitys Louska on käytössä myös joidenkin myöhempien teosten suomennoksissa. Tarina on muumimaisen omaperäinen seikkailu, josta ei puutu vivahteikkaita vaiheita. Loppu on tietysti onnellinen.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Tammi, 2014, kovakantinen, 459 sivua


Disaa hymyilytti. Hän arvasi, että portin takaa löytyisi entisenlainen koti, viihtyisä ja lämmin. Tavarat olisivat tarkoin mietityillä paikoillaan ja jokainen asukas tietäisi asemansa ja omat tehtävänsä. Ei eripuraa, ei kateutta, ei ääneen lausumatonta uhkaa. Vadmalin talo ei muistuttaisi millään tavoin Pyhänkorvaa. Täällä Disa ja Viljami saisivat levätä, laskea suojauksensa ja rentoutua.
(s. 132)

Noin pari vuotta sitten luin Kristiina Vuoren Siipirikko -teoksen. Siitä kirjoittamassani postauksessa vähän lupailin lukevani seuraavan vuoden aikana Disa Hannuntyttären. Disan tarinan lukeminen jäi unohduksiin, mutta palasi mieleeni tämän kesän aikana.

Martti Björninpoika on aina kohdellut vaimoaan Disaa huonosti. Erään kerran heidän poikansa Viljami nousee isäänsä vastaan. Sen seurauksena Disa ja Viljami joutuvat pakenemaan kotitilaltaan, sillä isänsurma on vakava rikos. Martin sukulaiset haluavat laittaa kummankin maksamaan miehen kuolemasta. Äiti ja poika soluttautuvat pyhiinvaeltajien joukkoon, jonka turvin he aikovat päästä Turkuun anomaan turvaa. Matka Turkuun taittuu loppujen lopuksi komean laivuri Sebastian Tarsin kyydissä. Perillä Disa herättää nuoren linnanherran huomion. Sen avulla hän saa suojaa ja arvostetun aseman Turun linnassa. Linnanherran huomion sijasta Disa huomaa kaipaavansa salaperäistä laivuria.

Siipirikon postauksessa olin näköjään huomauttanut siitä, kuinka Selja ja esikoisteoksen Eira muistuttivat huomattavasti toisiaan. Disa poikkeaa selvästi Vuoren kahden aikaisemman kirjan päähenkilöistä. Disa on leski, joka on menettänyt usean lapsen. Syntyneistä lapsista ainoastaan Viljami on enää elossa. Kahden aikaisemman päähenkilön tapaan Disa ei ole mikään hoikka tyttö, vaan hänellä on aikuisen naisen muotoja. Disa on myös luonteeltaan erilainen. Vuodet aviomiehen kuritettavana ovat tehneet hänestä hyvin alistuvan naisen, joka näkee ainoana ratkaisuna pakenemisen omien puolien pitämisen sijasta. Tarinan edetessä Disa saa onneksi lisää rohkeutta, vapautta ja sananvaltaa, mutta kokonaan hän ei tunnu pääsevän eroon alistuvaisuudestaan.

Kirja eroaa lajityyppinsä edustajista siinä mielessä, että yleensä kisaillaan nimenomaan nuoren neidon huomiosta. Tässä leskirouvan huomiota hakevat kaksi hyvin erilaista miestä. Knut Bonpoika on nuoresta iästään huolimatta linnanherra. Laivuri Sebastian Tarsi pukeutuu hienosti ja käyttäytyy kuin mikäkin naistenmies, mutta miehellä on omat salaisuutensa, joita hän ei hevillä paljasta. Tarinan kannalta kaikkein tärkein sivuhahmo on kuitenkin Disan poika Viljami. Hänen tekonsa takia äiti ja poika joutuvat pakenemaan kiireellä omasta kodistaan. Odotin että Viljamilla olisi suurempi rooli tarinassa. Valitettavasti hän jäi unohduksiin. Oikeastaan yhdessä vaiheessa tuntui melkein siltä, että Disa olisi helpottunut, kun sai jätettyä pojan kirkon suojiin ja sen myötä omaa aikaa.

Tarinassa seikkailee niin oikeita historiallisia hahmoja kuin myös fiktiivisiä hahmoja. Jälkisanoissa Kristiina Vuori avaa tarkemmin parin oikean hahmon elämänvaiheita, mutta heidän tuntemisensa ei mielestäni ollut tarpeellista kirjaa lukiessa. Vuori on selvästi perehtynyt huolella taustoihin. Tarinan historiallinen konteksti on oikein uskottava. Tietoa historiallisista tapahtumista ja tavoista tulee paljon tarinan aikana, mutta mielestäni Vuoren tyyli ei ole mitenkään tylsä tai tietoa tuputtava. Kirjan loppuun on koottu sanasto, josta voi tarkistaa, mitä tarinan aikakaudella käytetyt ilmaisut tarkoittavat.