maanantai 29. huhtikuuta 2013

Liebster Award



Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11:een kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, jolla on alle 200 lukijaa.

Sain Liebster Award -tunnustuksen Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annalta jo jokin aika sitten ja nyt olisi vastaamisen aika. Kiitos Anna! :)


Vastaukset kysymyksiin

1. Suunnitteletko lomien edessä kovasta, mitä kaikkea aiot lukea lomalla?
- Joo. Listaan itselleni aina muutaman kirjan, jonka voisin ehtiä lukea loman aikana. Toisaalta jätän myös aikaa sitä varten, jos jonain päivänä haluan piipahtaa kirjastossa ja sattumanvaraisesti haalia mukaani kiinnostavaa luettavaa.

2. Oletko aina pitänyt lukemisesta?
- Olen! Oikeastaan siitä lähtien, kun opin lukemaan, olen ollut aikamoinen lukutoukka.

3. Kuinka vanhana ja miten opit lukemaan?
- Kunnolla opin lukemaan koulussa ekalla luokalla. Sitä aiemmin osasin lukea joitakin yksittäisiä sanoja, kuten oman nimeni.

4. Kenen fiktiivisen kirjahahmon elämää toivoisit oman elämäsi muistuttavan?
- Tähän kysymykseen on yllättävän vaikea keksiä vastausta. Nyt ei tule ketään mieleen.

5. Jos olisit kirjailija, minkä tyyppisiä kirjoja kirjoittaisit?
- Historian havinaan sijoittuvia kirjoja, joissa olisi mystiikkaa, romansseja, traagisia sukutarinoita ja mitähän vielä...

6. Mikä on suurin kirjoihin liittyyvä unelmasi?
- Oma kirja, mutta taidan kuitenkin jäädä sille pöytälaatikkokirjailijatar -tasolle.

7. Jos lähtisit nyt kahden viikon mukavalle, rentouttavalle lomalle, jolla olisi runsaasti aikaa lukea, mitä kirjoja pakkaisit matkalaukkuusi?
- Parhaillaan olen aloittelemassa Pikku prinsessan lukemista, joten sen nappaisin ehdottomasti mukaan. Hobitti on saanut odottaa lukuvuoroaan jo ties kuinka pitkään, joten ottaisin myös sen matkalle. Näiden lisäksi valitsisin jotakin kevyttä hömppää.

8. Jos voisit olla jokin tunnettu kirjailija, kuka olisit? (Myös edesmenneet kirjailijat käyvät.)
- Ajattelin ensin vastata Montgomery, mutta sitten tuli mieleen dekkarikuningatar Agatha Christie. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka hän sai ideat kirjoihinsa.

9. Jos olisit kirjallisuudentutkija, mistä kirjasta tai aiheesta haluaisit kirjoittaa väitöstutkimuksen?
- Minusta on kiinnostavaa seurata, kuinka jokin vanha ja merkittävä teos on jättänyt jälkensä johonkin uudempaan kirjaan, että millä tavalla sitä samaa tuttua kaavaa käytetään ja onko idean lainaaminen täysin ilmiselvää vai osattu häivyttää ei niin selkeästi huomattavaksi. Esimerkiksi Romeota ja Juliaa löytyy ties kuinka monesta rakkaustarinasta. Tämä voisi olla hyvä aihe, mutta se on kyllä aivan liian laaja, jollain tavalla täytyisi rajata aihetta.

10. Miten kirjamakusi on muuttunut vuosien varrella?
- Ainakin makuni on laajentunut huomattavasti. Ennen luin vain yhden genren kirjoja, esimerkiksi minulla oli pitkään teini-iässä fantasiavaihe, jolloin en paljon muunlaisia kirjoja lukenut ellei ollut aivan pakko. Nykyään annan uusille genreille helpommin mahdollisuuden, vaikka ensin epäilyttäisikin. Ylipäätänsä kirjamakuni on muuttunut avoimemmaksi.

11. Kyllästyttääkö kirjabloggaaminen ikinä sinua?
- Välillä kyllästyttää, mutta silloin en sitten kirjoita mitään blogiin. Oikeastaan vasta tämän vuoden alussa sain sellaisen hyvän fiiliksen tämän blogin suhteen ja aktivoiduin kirjoittamaan säännöllisemmin.


Tunnustus pitäisi lähettää eteenpäin, mutta tämä on jo niin monet blogit kiertänyt läpi, että tällä kertaa vastasin vain kysymyksiin, enkä laita tätä enää kiertoon.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli

Alkuperäinen teos: A Game of Thrones (1996)
Tulen ja jään laulu osa 1, Kirjava, 2012, sivumäärä 746



Silti jonon kärjessä ratsastava valtava mies, jonka sivustoja suojasi kaksi kuninkaankaartin lumivalkeisiin viittoihin sonnustautunutta ritaria, vaikutti Nedistä melkein vieraalta... kunnes tämä heilautti itsensä sotaratsunsa selästä, päästi tutun huudon ja kietoi hänet luita musertavaan syleilyyn. "Ned! Voi, kuinka mukava onkaan nähdä nuo jähmeät kasvosi." Kuningas katsoi häntä päästä varpaisiin, ja nauroi. "Et ole muuttunut tippaakaan."
Olisipa Ned voinut sanoa samaa.

(s. 42)

Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn.

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa.

Valtaistuinpeli on odottanut luettuna jo jonkin aikaa, että saisin siitä tehtyä postauksen. Viimeinkin on tämän vuoro päätyä blogiin asti. Seurasin A Game of Thronesin ensimmäistä kautta silloin, kun YLE näytti sen. Sarjan mainoksien perusteella tiesin odottaa jonkinlaista fantasiaa keskiajan tyyppisellä aikakaudella. Kun sitten etsin sarjasta lisää tietoa netistä, sain kokonaan uuden käsityksen, mistä oikein on kyse. Alunperin oli kirja tai siis kirjasarja ja se, mitä tv:stä tuli perustui tähän sarjaan! Tietysti oli päästävä lukemaan nuo kirjat. En jaksanut odottaa kirjaston pitkässä varausjonossa, joten olihan tämä ensimmäinen osa ihan pakko hankkia omaksi niin kuin kokeilumielessä, enkä onneksi ole joutunut katumaan ostostani.

Hahmoja esiintyi tässä kirjassa niin monta, että välillä lukiessa menin ihan sekaisin, kenestä milläkin hetkellä mahtoi olla kyse. Kirjan lopussa on toki liiteosio, jossa jokaisesta tärkeämmästä suvusta kerrotaan hieman sen historiasta ja luetellaan suvun jäseniä. On silti hieman puuduttavaa selata edestakaisin lukemansa sivun ja liitteiden välillä, kun täytyi tarkistaa esimerkiksi hahmojen sukulaisuussuhteita toisiinsa. Siksi tein päätöksen, etten yksinkertaisesti anna sen kaataa lukukokemustani, vaikka en jokaista hahmoa muistaisikaan. Pääasia, että muistaisin suunnilleen ne tärkeimmät hahmot.

Hahmoja on onneksi moneen lähtöön, eikä kukaan ole loppujen lopuksi itsestään selvä tapaus. Ensin hyvänä ihmisenä pitämästäni hahmosta saattoi paljastuakin pahempi puoli ja pahis ei välttämättä ollut niin paha kuin olin aluksi kuvitellut. Jokaisen hahmon kohdalla kyse on selviytymisestä ja joskus sen eteen täytyy tehdä isojakin muutoksia, kuten muuttaa periaatteitaan täysin. Luultavasti eniten hahmojan kohdalla ilahduin siitä, että tässä ei ollut tyypillistä avutonta neitoa odottamassa pelastavaa ritariaan valkean ratsun selässä, vaikkakin lordi Eddardin vanhempi tytär Sansa aika hyvin vielä tähän mennessä edusti tätä roolia.

En muista, että olisin ollut sellaisessa tilanteessa, jossa olisin katsonut tv-sarjan tai elokuvan ennen kirjan lukemista, jos olen siis lopulta päätynyt myös kirjan lukemaan. Tässä tapauksessa sarjan katsominen olisi varmasti ollut fiksumpaa vasta kirjan lukemisen jälkeen. Omaa mielikuvitusta hahmojen kuvittelemiseen en sillä tavalla pystynyt käyttämään, kun mielessä oli sarjassa olleiden näyttelijöiden ulkonäkö. Tyrion Lannister kuvataan kirjassa melkeinpä Notre-Damen kellonsoittajan Quasimodon kaltaiseksi muotopuoleksi, mutta tv-sarjan Tyrion ei ole lainkaan niin epämuodostunut. Lisäksi en pystynyt kunnolla sisäistämään sitä, että hahmot ovat kirjassa oikeasti eri ikäisiä kuin mitä he olivat tv-sarjassa. Esimerkiksi jo mainitsemani Sansa Stark, ikä kirjoissa 11 vuotta ja tv-sarjassa hahmo oli teini-ikäinen. Lukiessa väistämättäkin kuvittelin hahmon teinitytöksi, enkä lapseksi, koska olin jo liian tottunut siihen, millaiseksi hahmo kuvattiin tv:ssä.

Kirjan sisältämä poliittinen vehkeily ja juonittelu hovissa on juuri sellaista, mikä vetoaa minuun. Varsinkin kun osapuolia on niin monta ja he osaavat taitavasti peitellä taustojaan, joten on lähes mahdotonta arvata oikeaan, mitkä ovat juonittelijoiden todelliset päämäärät. Jonkin verran romantiikkaa enemmän olisin kaivannut tähän, sillä ainakin tämän ensimmäisen osan romantiikka oli karkeaa ja muistelen juuri, että olikohan sitä tavallaan ollenkaan? Voiko paria sänkysessiota kutsua romantiikaksi? Tapahtumia riitti aivan jatkuvalla syötöllä. Tuntui siltä välillä, ettei kirjassa olekaan yhtään rauhallisempaa vaihetta, kun jatkuvasti ollaan juonittelemassa ja kyräilemässä toinen toisiaan.

Pidin tästä paljon. Yhtään ei harmita kirjan ostaminen, vaikka yleensä haluan lainata ensin kaiken kirjastosta ja harkitsen ostamista vasta sen jälkeen, jos lukemani kirja oli todella hyvä. Juonenkäänteet on täynnä karuja yllätyksiä, joissain kohdin lähes haukoin henkeäni: voiko näin oikeasti käydä? Liikaa spoilaamatta (vaikka varmaankin jo suurin osa tietää, mitä tässä tapahtuu) sanon vain, ettei kukaan hahmoista ole turvassa, jopa joku tärkeistä hahmoista voi menehtyä. Kirjailijalta on erittäin rohkea veto uskaltaa tappaa ihan kenet vain. Lisäähän tätä on kyllä ehdottomasti luettava. Yhden kirjan jälkeen olen jäänyt melko perusteellisesti koukkuun tähän sarjaan.

Tulen ja jään laulu -sarja
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings)
Miekkamyrsky osat 1 ja 2 (A Storm of Swords)
Korppien kestit (A Feast for Crows)
Lohikäärmetanssi (A Dance with Dragons)
The Winds of Winter
A Dream of Spring

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Alkuperäinen teos: Chocolat (1999)
Seven/Otava, 2009, pokkari, sivumäärä 415



"Lomalla vai?" Maaseudulla on lupa kysyä; kauppamiehen välinpitämättömyyden takana erotin aitoa uteliaisuutta. Tieto on täällä valttia ja turisteja käy harvoin, koska Agen ja Montauban ovat niin lähellä.
"Jonkin aikaa."
"Pariisistako?" Se johtui varmaankin vaatteistamme. Tässä koreanvärisessä maisemassa ihmiset ovat harmaita. Väri on ylellisyyttä - se ei kestä käyttöä. Tienvarren heleät kukkaset ovat loukkaavia, hyödyttömiä rikkaruohoja.
"Ei, ei Pariisista."

(s. 10-11)

Luin pitkästä aikaa uudestaan Pienen suklaapuodin. Aikoinaan luin ensin tälle kirjalle tehdyn jatko-osan Karamellikengät ennen kuin sain tämän kirjan käsiini. Tällä kertaa lukemisen ajankohta kävi melkein yksiin kirjan tapahtumien kanssa. Nythän pääsiäisestä on kulunut parisen viikkoa ja kirjassa se on vasta tulossa. Valitettavasti edellisen lukemani kirjan jäljiltä (Houkutus...) kärsin vielä jonkin verran liiallisesta kyynisyydestä, mutta koitan pysytellä puolueettomana tämän kirjoituksen kanssa.

Pieneen ranskalaiseen Lansquenet-sur-Tannesin kylään tulee eloa maailmaa kiertäneen Vianne Rocherin asettuessa sinne yhdessä tyttärensä Anoukin kanssa. Karnevaalituulen myötä saapunut Vianne perustaa suklaapuodin kyläaukiolle heti kirkkoa vastapäätä. Tämähän ei sovi laisinkaan kirkkoherralle, joka pitäisi mielellään kylän asukkaat tiukasti kirkon vaikutuspiirissä. Kun kylälaiset sitten alun epäilyn jälkeen uskaltautuvat suklaapuotiin ja ottavat Viannen ja Anoukin osaksi yhteisöään, kirkkoherra pitää sitä suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena. Viannen suklaapuoti sotii uskonnollisen kirkonmiehen näkemyksiä vastaan, eikä hän ilahdu laisinkaan seurakuntalaisten suklaalla syöpöttelystä.

Vianne tyttärineen ei ole ainoa uusi tulokas kylässä. Karnevaalien aikaan myös jokimustalaiset pysähtyvät laivoineen Lansquenetiin. Nämä muukalaiset herättävät kyläläisissä ristiriitaisia tunteita. Osa haluaisi kirkkoherran johdolla karkottaa heidät pois kylän läheltä ja niin tehokkaasti kuin mahdollista, etteivät he enää lainkaan palaisi takaisin. Osalla puolestaan ei ole mitään tulokkaita vastaan. Päinvastoin, heille tarjotaan kaikenlaisia hanttihommia, kuten korjaustöitä tehtäviksi. Vianne ystävystyy nopeasti mustalaisten kanssa, mikä kaikkein vähiten ilahduttaa kirkkoherraa, kun kaksi pakanallista osapuolta on näin liittänyt voimansa häntä vastaan. Pääsiäisen ja Viannen suunnitteleman suklaafestivaalin lähestyessä kirkkoherra päättää tehdä lopun siitä pakanallisesta menosta, johon kylässä on sorruttu.

Vianne on herttainen hahmo, jonka liiallinen hyvyys toisaalta sai minut välillä pitkästymään. Kun on kaunis, nokkela, empaattinen ja vieläpä jonkinlainen noita kaiken lisäksi, niin voiko sitä parempaa hahmoa olla? Suklaataivas-niminen puoti vetää lopulta kyläläisiä puoleensa magneetin lailla ja sen herttaisella omistajattarella tuntuu olevan aina aikaa kuunnella muiden huolia ja murheita suklaan ja kaakaokupillisen parissa. Kiinnostavin puoli Viannessa on noituus, vaikka täytyy tunnustaa, en täysin (vieläkään monen lukukerran jälkeen) ymmärtänyt minkälainen noita hän on. Vianne oli aiemmin äitinsä kanssa reissannut paikasta toiseen ja lähtenyt jopa yöllä matkaan kuin varkain. Siinä mielessä häntä kävi hieman sääli, koska hän ei osaa asettua aloilleen vaan jatkaa aina matkaa tuulen muuttaessa suuntaansa.

Jokimustalaisten jonkinlainen johtohahmo Roux on jokseenkin yrmeä, aivan kuin hän olisi yksin koko muuta maailmaa vastaan. Tämän lisäksi mies on tietysti komea ja vähän salaperäinen, mutta sehän kuuluu asiaan. Muista hahmoista ehdoton suosikkini oli Armande. Tämä vanha rouva osasi ottaa kaiken irti elämästä ja myös nauttia siitä, mikä tietysti kauhistutti niin hänen vanhoillista tytärtään Caroa kuin myös kirkkoherraa. Viannen tavoin Armande oli noita, joka myös tiesi asioista enemmän kuin antoi ymmärtää. Minulle Viannen hoiviinsa ottama Joséphine jäi melko etäiseksi. Joséphinen mies pahoinpitelee häntä, minkä takia hän aikoo ottaa eron Viannen avustuksella. Vanhoillisessa kylässä tämä on ehdoton ei ja verrattavissa suunnilleen pyhäinhäväistykseen, ainakin kirkkoherran mielessä.

Nuori kirkkoherra on mielestäni varmaan se kiinnostavin hahmo, vaikkei suosikkini olekaan. Francis Reynaudin vakaumus lähentelee jo melkein kiihkouskovaisuutta. Ahdasmielisen Reynaudin mukaan kaikki vähänkin nautinnollinen asia on pakanallista, kuten ehdottomasti suklaa on, joten näin ollen koko suklaapuoti on pakanallisuuden huipentuma. Kyläläisten viihtyessä mieluummin suklaan parissa kuin syntejä tunnustamassa, kirkkoherra ratkeaa sitten kunnolla vihastaan. Mielenkiintoisen tästä hahmosta tekee se, ettei kirkkoherrakaan ole mikään puhdas pulmunen, vaikka sellaista mielellään esittää seurakuntansa edessä. Reynaudilla on menneisyydessään omat kytköksensä jokimustalaisten aiempaan vierailuun kylässä, mikä osittain selittää hänen torjuvaa suhtautumistaan heihin.

Kerronta tapahtuu pääasiassa Viannen näkökulmasta, mutta osa luvuista on myös kirkkoherra Reynaudin näkökulmasta kerrottuja. Pidin siitä ratkaisusta. Näin lukijana saa käsitystä kummankin puolen ajatuksista. Vianne edustaa tietysti tarmokkaita niitä kyläläisiä, jotka eivät halua alistua täysin kirkon (siis kirkkoherran) vallan alle. Reynaud sitten sitä "vihollista", joka uhkaa yhteisöä, vaikka hänen näkökantansa uhkaajasta onkin aivan toinen! Reynaudin osissa valotetaan hänen motiivejaan ja henkilöhistoriaansa, josta löytyy jonkinlainen selitys sille, miksi hän vihaa niin paljon kylään saapuneita tulokkaita ja ennen kaikkea veneillään tulleita mustalaisia.

Kirjassa on aitoa pikkukylän tunnelmaa. On yhteisö, johon kaikki kuuluvat enemmän tai vähemmän kunniallisina jäseninä. Osa kyläläisistä vastustaa auktoriteetin, tässä tapauksessa kirkon ja kirkkoherran, ahdasmielisyyttä ja tuputtavuutta. Heitä pidetään vähän kylähulluina. Osa sitten kannattaa täysillä näitä valta-asemassa olevien mielipiteitä ja toimintatapoja. Uusia tulokkaita katsotaan aluksi pahasti ja vahvasti epäillen, mutta lopulta hekin löytävät edes jollain tavalla paikan yhteisön joukosta.

Kirja on hidastempoinen ja jossain määrin salaperäinen. Jonkinlaista noituutta on mukana, mutta se ei oikeastaan ole juonen pääasia. Sopii parhaiten lomalukemiseksi ja ylipäätänsä sellaiseksi aivot narikkaan luettavaksi, jossa ei niin paljon tarvitse pohdiskella lukemisen aikana. Lähipiirini kokemuksista tiedän, että tältä on odotettu paljon, mutta lopulta petytty, koska kirja on ollut liiallista "lässynläätä". Jokaisella on tietysti omat mielipiteensä, mikä menee liian imelyyden puolelle. Oma kokemukseni on se, ettei tässä ole varsinaisesti romantiikkaa. Tämä on enemmänkin ylistys suklaalle, aisteille ja erilaisuuden hyväksymiselle. Salaperäisistä noitatouhuista olisin kaivannut lisää asiaa, mutta muuten pidin tästä jälleen kerran.

Kiinteistöhaasteeseen osallistun tällä. Rakennuksena Viannen Suklaataivas-puoti, jonka uskallan laskea merkittäväksi osaksi tarinan kannalta.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Stephenie Meyer: Houkutus

Alkuperäinen teos: Twilight (2005)
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 418



"Eivät ihmiset pysty haistamaan verta", Edward väitti vastaan.
"Minä ainakin pystyn – sehän se saakin minut voimaan pahoin. Se haisee ruosteelta... ja suolalta."
Edward tuijotti minua merkillisen näköisenä.
"Mitä nyt?" Minä kysyin.
"Ei mitään."

(s. 90-91)

Päätin lukea Houkutus-sarjan uudestaan, koska se nyt sattuu jostain syystä kirjahyllystäni löytymään. Tätä ensimmäistä osaa lukiessani en voinut olla miettimättä sitä, kuinka radikaalisti mielipiteeni kyseisestä kirjasta ja ylipäätänsä sarjasta onkaan muuttunut sen jälkeen, kun luin sen ensimmäisen kerran. Yritän pysytellä kilttinä tämän postauksen kanssa. Netistä löytyy tarpeeksi murska-arvioita tälle sarjalle, joten voisi olla jo tylsää lisätä niiden joukkoon taas yksi samanlainen lisää.

Isabella Swan muuttaa äitinsä luota aurinkoisesta Phoenixista isänsä luokse asumaan sateisen harmaaseen Forksin pikkukaupunkiin. Uudessa koulussa kaikki tuntevat toisensa jo ennalta, mutta Bella ei olekaan ainoa, jolla on hankaluuksia sopeutua ympäristöön. Koulussa hän tapaa nimittäin komean pojan, Edward Cullenin, joka jostain syystä sisaruksineen pitää etäisyyttä muihin oppilaisiin. Bellan mielestä Edward on tietysti äärettömän mielenkiintoinen, eikä hän saa poikaa mielestään pois, vaikka kuinka yrittäisi (eikä hän itse asiassa edes kunnolla yritä unohtaa poikaa).

Edward pelastaa Bellan muutamaankin kertaan ties mistä onnettomuudesta ennen kuin kaksikko lähentyy keskenään. Vähitellen Bella saa selville Edwardin salaisuuden: poika on vampyyri, hänen perheensä on vampyyreja, jotka ovat päättäneet olla juomatta ihmisverta ja käyttävät sen sijaan ravinnokseen eläinten verta. Hänellä on vielä erikoiskykykin, hän osaa lukea ajatuksia! Edward kertoo useaan kertaan Bellalle, ettei voi taata tytön turvallisuutta lähellään, koska Bellan veri tuoksuu niin houkuttelevalta hänelle, että hän saattaisi vahingoittaa tyttöä. Bella ei joko ymmärrä tai välitä varoituksista vaan jatkaa Edwardin kyljessä nyhjäämistä.

Tästä syntyy tietysti vuosisadan rakkaustarina, jolla tuntuu olevan vain kovin paljon esteitä tiellään. Ihmistytön ja vampyyrin välinen rakkaus on vaarallista, sen Bella ja Edwardkin joutuvat huomaamaan. Heidän suhdettaan ei hyväksytä täysin, vaikkakin Cullenien perhe ottaa Bellan avosylin vastaan. Kaiken lisäksi Bellan viettäessään aikaa Cullenien perheen kanssa verenhimoinen James-niminen vampyyri kiinnostuu hänestä. Tämän jälkeen Bella on hengenvaarassa Jamesin ryhtyessä jäljittämään häntä voidakseen tappaa hänet...

Aloitetaanpa sitten päähenkilöistä. Isabella Swan, joka haluaa muiden kutsuvan itseään Bellaksi, on omasta mielestään varsin mitäänsanomaton. Bellaa kuvaillaan myös erittäin kömpelöksi, minkä takia hänelle sattuu välillä (usein) haavereita. Kuitenkin Bella on aika täydellinen, koska hänen aloitettuaan uudessa koulussa perässä ravaa yhtäkkiä monen ihailijan joukko, joka mielellään ohjaisi tytön oikeaan luokkaan tai pyytäisi koulun tanssijaisiin. Bella ei näe muita poikia kuin Edwardin. Heidän suhteensa aikana hänestä tulee kuin nukke, jota voi vapaasti ohjailla ja jolla ei tunnu olevan omia mielipiteitä tai niillä ei ole niin väliä. Bellan mielestä se on ihan okei, että hänellä ei ole sanomista asioihin. Missä tämän tytön itsetunto on?!

Edward sitten... Järjettömän komea, suorastaan kuin jokin antiikin kreikkalainen jumala. Missä vaiheessa ylistyssanat loppuvat? Ikiajoiksi teini-ikään jämähtänyt Edward käyttäytyy kuin teini useammassakin kohdassa. Tietysti tämä voisi olla ihan odotettavaakin, kun hänet on siihen ikään sidottu, mutta luulisi että sata vuotta vampyyrina olisi kasvattanut luonnetta edes jollain tavalla ja toisi hahmoon muitakin ulottuvuuksia. Edward on marttyyrimainen, eikä ota Bellan mielipiteitä aina huomioon ollenkaan. Lisäksi yksityisyyden rajojen kunnioittaminen tuottaa vaikeuksia tälle niin jumalaiselle ja selvästi tyttöystäväänsä ylisuojelevasti suhtautuvalle pojalle. Edward kun muina miehinä tunnustaa kytänneensä öisin nukkuvaa Bellaa - vieläpä tytön sängyn vieressä!!

Muut hahmot jäävät tämän ihmeellisen toisiinsa niin kovasti rakastuneen parin jalkoihin kirkkaasti. Se on harmi, sillä mielelläni olisin lukenut enemmän esimerkiksi Cullenien muiden perheenjäsenten taustoista. Myös pahisvampyyri Jamesin pieni lauma (muut laumanjäsenet ovat nimeltään Victoria ja Laurent) vaikutti oikeasti mielenkiintoisemmalta kuin siirappinen teinipariskunta. Kirjassa on niin paljon esillä Cullenit, jotka ovat hyvisvampyyreja, joten näkökulmia siltä toiselta, "pahalta" puolelta olisi ollut kiva saada. Ihmisistä eniten pidin Bellan isästä Charliesta. Ajatus miehestä, joka on asunut pitkään yksin ja yhtäkkiä hänen elämänsä muuttuu ihan kokonaan sen myötä, kun tytär muuttaa hänen luokseen asumaan, on jollain tavalla hellyyttävä. Siitä olisi saanut enemmänkin irti. Charlieta kävi myös sääliksi Bellan valehdellessa hänelle joistakin Edwardin kanssa tekemistään asioista.

Suurin ongelma tässä kirjassa on valittu näkökulma, joka on ainoastaan Bellan. Lukijalle kirjan maailma avautuu sellaisena kuin Bella sen näkee ja kokee. Kaikki on pelkkää Bellan minä -muotoista kerrontaa. Valitettavasti maailmaa tarkastellaan siis Bellan puolueellisesta näkökulmasta, joka on vieläpä melko vaaleanpunainen, mitä tulee Edwardin kuvailuihin. Olisiko kaikkitietävä kertoja ollut parempi vaihtoehto? Sitä en osaa sanoa, koska tarjolla on vain tämä vaihtoehto, mikä nyt sattuu olemaan. Ainahan voi toki yrittää kuvitella, millainen tarina olisi ollut, jos siinä olisi käytetty muuta kerronnan tapaa.

Mitä sitten tulee vuosisadan rakkaustarinaan, niin se on kyllä enemmänkin kiiltokuvamainen teinisuhde, jossa poika selvästi näyttää tytölle kaapin paikan. Taisipa kirjailijan oma uskonnollinen tausta (Meyer on mormoni) vaikuttaa liikaa siihen, mitä hän kirjoittaa. Kirja on suunnattu teineille ja voin kuvitella, että tarina vetoaa kohdeyleisöönsä. Pakkohan sen on vedota, koska koko sarjasta on tullut niin suosittu ympäri maailmaa. Voin myös tunnustaa, että teini-iässä ensimmäisellä lukukerralla pidin kirjan ideaa hyvänä ja romanttisena. Onneksi noihin ajatuksiin vuodet ja lukukerrat ovat tuoneet muutoksen mukanaan. Ehkä tästä voisi tehdä sen päätelmän, että jos nuorempana ei ajattele kunnolla lukemaansa, niin sitä pitää hyvänä, mutta vanhempana, kun pohdinta lisääntyy lukiessa (näin ainakin omalla kohdallani) niin lukemaansa osaa tarkastella kriittisemmin.

Voinko suositella tätä? Noh, jos olet teini-iässä ihastellut Bellan ja Edwardin rakkaustarinaa, niin luepa kirja uudestaan ja naura muistoille aiemmista lukukerroista.

Houkutus-sarja
Houkutus (Twilight, 2005)
Uusikuu (New Moon, 2006)
Epäilys (Eclipse, 2007)
Aamunkoi (Breaking Dawn, 2008)
Bree Tannerin lyhyt elämä (The Short Second Life of Bree Tanner, 2010)
Houkutus: Kuvitettu opas vampyyrisaagaan (The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)

tiistai 16. huhtikuuta 2013

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Alkuperäinen teos: Anne of Green Gables (1908)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 284



Matthew oli hämillään sulkenut laihan pikku käden omaansa, ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä. Hän ottaisi tytön mukaansa kotiin ja antaisi Marillan selvittää asian. Asemalle ei lasta missään tapauksessa voinut jättää, ja kysymykset ja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes oltaisiin Vihervaarassa.
(s. 15-16)

Ensimmäisen kosketukseni Anna-kirjoihin sain melko nuorena, kun äitini suositteli minulle luettavaksi omia vanhoja kirjojaan, joita hän oli lukenut lapsuudessaan. Tämä taitaakin olla se perinteisin tapa, jolla uudet sukupolvet löytävät Anna-sarjan pariin. En osannut arvostaa Annaa tarpeeksi tuohon aikaan, mutta vuosien aikana ja uusilla lukukerroilla olen löytänyt Annasta sen viehätyksen. Nykyään sarja on yksi suosikkikirjasarjoistani.

Lapsuudenkodissaan asuvat vanhat sisarukset Matthew ja Marilla Cuthbert tarvitsevat tilallaan pojan apulaiseksi maataloustöihin. Pojan on tarkoitus tulla lastenkodista ja nimenomaan omalta saarelta, jotta ei katon alle saataisi ties mitä ranskalaiskakaraa asumaan, joka lähtisi kuitenkin heti Yhdysvaltoihin kasvettuaan tarpeeksi vanhaksi. Erehdyksen kautta pojan sijasta taloon saapuukin 11-vuotias tyttö, Anna Shirley. Kaiken lisäksi tyttö tuntuu olevan hieman höpsö: hän antaa kukille, puille ja jopa lammikolle nimiä, hänen ajatuksissaan esiintyvät haavemaailman henkilöt useammin kuin todelliset ihmiset ja vieläpä hän puhuu kaiken aikaa!

Anna on ikionnellinen, kun sisarukset päättävät pitää hänet erehdyksestä huolimatta. Vihervaarassa hän viettää onnellisen ja tapahtumarikkaan lapsuuden. Annan vilkas mielikuvitus ja hajamielisyys nimittäin johtavat tytön sattumuksesta toiseen. Kauniit sysimustat hiukset jäävät vain haaveeksi, kun kiertelevältä kaupustelijalta ostettu hiusväri värjää tytön hiukset vihreiksi. Tennysonin Elaine-runon näytteleminen johtaa melkein hukkumiseen pienessä ruuhessa, joka alkaakin kesken kaiken vuotaa. Juottaapa Anna kerran myös parhaan ystävänsä Dianan humalaan tarjotessaan tälle vadelmamehua, joka paljastuu myöhemmin Marillan kuuluisaksi rypäleviiniksi.

Välillä Anna vaikutti jopa liian hyvältä hahmolta, hänellä on selvästi sydän paikallaan, hän on nokkela, epäitsekäs ja selvästi kaikin puolin hyvä ihminen. Ainoa vika hänessä on hajamielisyys ja taipumus joutua ties minkälaisiin kommelluksiin. Tavallisesti näin täydellinen hahmo ärsyttäisi minua, mutta tällä kertaa, kun on kyse tyttökirjallisuuden kenties tunnetuimmasta hahmosta, en voi olla pitämättä hänestä. Sillä ei ole mitään tekemistä hahmon tunnettavuuden kanssa, enemmänkin pidän Annasta siksi, että hänessä on puolia, jotka voin löytää myös itsestäni. Annan tavoin haaveiluni saattaa välillä viedä minut niin toisiin ajatuksiin, että ympäröivä maailma tuntuu katoavan. Ehkäpä tyttökirjoihin tällainen täydellisempi hahmo sopiikin paremmin kuin muihin kirjoihin.

Sarjan muihin kirjoihin verrattuna Annan nuoruusvuodet tuo eniten hymyn huulille lukiessa. Räväkän pikkutytön tekemisistä ja ajatuksista lukiessa ei yksinkertaisesti voi pysyä vakavana. Lapsuuden viattomuus on vielä Annan turvana, hänen elämänsä on oikeastaan autuasta Vihervaarassa asumista ja koulunkäymistä, mitä nyt tietysti välillä mukaan mahtuu niitä lukuisia kommelluksia. Kirja on varsin lämminhenkinen ja voisi sanoa, lempeä, vaikka yksi tärkeän henkilön kuolemakin tapahtuu kirjan aikana. Se on ensimmäinen vakavampi tapahtuma Annan elämässä siltä ajalta, jonka hän itse pystyy muistamaan.

Kuten Anna on hyvin oivaltanut, mielikuvitus on valtava voimavara, jota ilman elämä olisi varmasti tylsää. Ehkäpä tästä voisi ottaa joskus opiksi ja antaa sisäisen Annan kukoistaa haaveineen ja kuvitelmineen.

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen ja rakennuksena on tietysti oikein ihanalta paikalta kuulostava Vihervaara.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

perjantai 5. huhtikuuta 2013

J.K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Tammi, 2001, kovakantinen, sivumäärä 335


Harry kuuli hatun huutavan viimeisen sanan koko salille. Hän otti hatun päästään ja käveli tärisevin jaloin kohti rohkelikkojen pöytää. Hän oli kamalan huojentunut, kun hänet oli valittu johonkin eikä onneksi edes Luihuiseen.
(s. 136)

Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Tosin hän asuu huoltajiensa luona portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän saa 11-vuotispäivänään merkillisen kirjeen. Se on kutsu Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Harrylle avautuu kokonaan uusi maailma, johon kuuluvat velhot, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet. Harry saa tietää olevansa velhojen sukua! Silti kaikki on aloitettava alusta. Tylypahkassa Harry opiskelee taikuuden alkeita, kuten muodonmuutoksia, taikajuomien tekoa, loitsuja ja suojautumista pimeyden voimilta. Koulunkäynti on hauskaa, mutta henkeäsalpaavan jännittäväksi se muuttuu, kun Harry ryhtyy ratkomaan kiehtovaa arvoitusta ystäviensä Ron Wesleyn ja Hermione Grangerin kanssa, ja pelissä on tiedät-kai-kuka...

Luin pääsiäisenä pitkästä aikaa Potter-sarjan ensimmäisen osan. Tätä ennen viimeksi olin tainnut lukea kirjan yläasteikäisenä, joten aikaa edellisestä lukukerrasta oli kulunut jo monta vuotta. Silti jostain sieltä muistojen sopukoista tuli varsin nopeasti mieleen kohdat, joista olin pitänyt, kohdat jotka olivat tuntuneet huvittavalta ja myös ne kohdat, joita olin aiemmin pitänyt pelottavina.

Ensimmäisen kerran luin tämän kirjan siinä kahdeksan tai yhdeksän vanhana. Silloin Harry oli tietysti mielestäni aina oikeassa oleva sankari, joka joutui jännittäviin seikkailuihin. Myöhemmillä lukukerroilla ja sarjan edetessä asenteeni häntä kohtaan muuttui kriittisemmäksi. Nyt aikuisena huomasin paheksuvani Harryn, Ronin ja Hermionen uteliaisuutta ja puuttumista asioihin, jotka eivät selkeästi heille kuuluneet. Kolmikon toiminta tuntui välillä liialliselta "nokan tunkemiselta" aikuisten asioihin. Huomasin myös näkeväni hahmot eri valossa kuin aiemmin. Olen pitänyt Hermionea jopa tylsänä lukutoukkana ja liikaa koulusta hössöttävänä, mutta tällä kertaa opin ymmärtämään myös hänen näkökulmaansa. Sen sijaan Harry ja Ron opiskeluun laiskemmin suhtautuvina ja voisiko sanoa jopa välillä välinpitämättöminä saivat minut mutisemaan, että mikä heidän ongelmansa oikein on.

Viisasten kivellä ja myöhemmin koko Potter-sarjalla on ollut valtavan suuri merkitys minulle. Hämärästi muistan, kuinka äitini esitteli kirjan minulle erään Citymarketin kirjalaarien vieressä ja minä lasten ponikirjoja lukeneena en aluksi ollut lainkaan kiinnostunut koko kirjasta. Luettuani tämän olin kuitenkin aivan koukussa. Sen jälkeen olen varttunut Potter-kirjojen parissa. Ne ovat olleet luonnollinen osa lapsuuttani ja nuoruuttani.

Vaikka kuluneet vuodet olivatkin vieneet osan kirjan viehätyksestä, luin sen edelleen samalla tavalla kuin aiemminkin: uppoutuen joka sivulla mukaan tarinaan niin, että lukemisen keskeyttäminen välillä tuntui julmalta. Kirja ja samalla koko sarja on kerta kaikkiaan onnistunut. Juoni ja miljöönä esiintyvä taikamaailma ovat mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia, ei mikään ihme, että tähän on aikanaan jäänyt koukkuun. Muistan kuinka olisin halunnut päästä oman kouluni sijasta Tylypahkaan opiskelemaan, kukapa ei sitä toivoisi?

Ennen kaikkea kieli on nerokasta; hauskaa, kutkuttavaa ja helposti luettavaa. Kirjan suomentaja Jaana Kapari on tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa. Siinä ei ole yhtään häiritseviä kohtia. Eri asioiden nimet tuntuvat siltä, että juuri niin niiden kuuluukin olla suomeksi. Suosikkiloitsuni taitaa nimen perusteella olla esineitä lennättävä siipiirdium lentiusa.

"Sinä sanot sen väärin", Harry kuuli Hermionen kivahtavan.
"Se pitää sanoa 'siipi-iir-dium lenti-u-sa', 'iir' täytyy pitkittää oikein nätisti."
"Taio itse jos kerran olet niin etevä", Ron ärähti.
Hermione kääri kaapunsa hihat, näpäytti taikasauvaansa ja sanoi: "Siipiirdium lentiusa!"
Höyhen kohosi pulpetilta ja leijui neljän jalan korkeudessa heidän päidensä yläpuolella.

(s. 189)

Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen kirja!

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Tylypahka jos mikä on merkittävässä roolissa tarinan kannalta oleva rakennus! Viisasten kivi on samalla ensimmäinen kirja, jonka olen kyseistä haastetta varten lukenut, mutta onhan tässä vielä koko loppuvuosi aikaa.