keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Korkea puoliso

Karisto, 2012, kovakantinen, 263 sivua
Kuparisaari 2


Tällaista ihmisjoukkoa ei ollut nähty edes Romanin hautajaisissa, vaikka jokaisen khalkkidin oli ollut ankaran rangaistuksen uhalla pakko osallistua niihin. Jos Radko olisi saanut päättää, hän olisi pidättänyt kadulle tulleet ihmiset ja sulkenut heidät kaivoksiin pohtimaan tekosiaan. Paitsi että Amaya oli typerässä jalomielisyydessään ja uudistusinnossaan lopettanut kaivosten käyttämisen rangaistusleireinä.
(s. 19-20)

Pidin Kuparisaari-trilogian aloitusosaa, Tähystäjäneitoa, hyvänä keinona tutustua kotimaiseen nuorten fantasiakirjallisuuteen. Pahimpaan tenttirysään kaipasin vastapainoksi jotakin melko nopeasti luettavaa kirjaa. Mieleeni tuli sitten Tähystäjäneito ja päätin lainata sen jatko-osan.

Trilogian avausosassa Amaya joutui jäämään ankealle Khalkoksen saarelle Khalkoksen ja Sarmatian hovien tekemän sopimuksen takia. Tyttö oli ensin tyrmistynyt sopimuksesta, joka kahlitsi hänet Khalkokselle loppuelämän ajaksi. Korkean puolison alkaessa tytön mieli on ehtinyt muuttua positiivisempaan suuntaan. Amaya on naimisissa Khalkoksen hallitsijan, Suuren isän Samuilin kanssa, ja he ovat saamassa lapsen. Samuil on mieleltään lapsenomainen, eikä kykene hallitsemaan, joten todellisuudessa saarta hallitsevat Amaya ja neuvonantaja Miroslav Kostov. Khalkoksen kansa rakastaa lempeää hallitsijaansa, Amaya Suurta, kuten he häntä nimittävät. Amaya on tehnyt saarella paljon uudistuksia, joilla hän on saanut kansan puolelleen, mutta sen sijaan Lilyana ja Samuilin pikkuveli Radko kihisevät kiukusta.

Pidin jo ensimmäistä osaa lukiessa hahmoja onnistuneina. Onneksi Korkea puoliso jatkaa samalla linjalla. Amaya on selvästi aikuistunut, kun vertaa siihen, millainen hän oli avausosassa. Tytöstä on kuoriutunut hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija, joka oikeasti välittää kansansa hyvinvoinnista. Neuvonantaja Miroslav jäi tässä osassa jossain määrin sivuhahmoksi, vaikka hänelläkin on merkittävä rooli kirjan tapahtumissa. Ainakin Miroslav on päässyt jatkamaan työtä rakastamiensa kirjojen parissa. Matroona Krasimira pistäytyi lyhyellä visiitillä tarinassa, mutta muuten Amayan ja matroonan tiet näyttäisivät eronneen. Tässä osassa muiden kannalta pahat hahmot Lilyana ja Khalkoksen Toinen poika Radko saivat entistä enemmän tilaa itselleen, mikä on hyvä asia. On mielenkiintoista lukea kahden eri puolen edustajien ajatuksista ja motiiveista.

Trilogian avausosassa kiinnitettiin useaan kertaan huomiota siihen, kuinka erilaiset valtiot vauras Sarmatia ja rutiköyhä Khalkos ovat. Siinä missä Sarmatiassa kaikki tuntui olevan ylellistä, Khalkokselle kansa näki nälkää ja vain hovi sai nauttia ylellisyydestä. Uusien tuulien puhallettua Khalkoksen tavallisen kansan elämä on ruvennut muuttumaan. Amayan aikaansaamien muutosten ansiosta hirvittävät rangaistukset, kuten pakkotyöhön kaivokseen joutuminen, ovat historiaa. Entistä suuremmalla osalla kansalaisista on nyt mahdollista kouluttautua. Aikaisemmin se oli vain poikien oikeus, mutta Amayan ansiosta tytöille on perustettu omia kouluja. Uudistukset koskevat myös valtioiden välisiä suhteita, sillä enää Khalkos ei tyydy entiseen alistettuun ja hyödynnettyyn asemaan.

Tarina sortuu valitettavasti yhteen nuorten kirjoille aika usein ominaiseen piirteeseen. Kirjan juoni etenee todella nopeassa tahdissa, jopa kliseisen epäuskottavasti. Toinen poika Radko matkaa valtiovierailulle ja tapaa matkallaan Amayan pikkusiskon Snezanan. Nuoret ihastuvat toisiinsa ja mitä tästä seuraa? Epäuskottavan nopeasti Snezana seuraa Radkoa Khalkokselle. On jotenkin vaikea uskoa, että hovietiketin mukaan kasvatettu tyttö yhtäkkiä lyöttäytyy tuntemattoman nuorukaisen matkaan.

Korkeassa puolisossa valtapeli ja hovijuonittelut nousevat uudelle tasolle, mikä oli oikein nautittavaa luettavaa. Ehkäpä eniten voisin antaa kiitosta juuri juonitteluista, jotka toivat säröjä muuten rauhalliseen hovielämään.

Kuparisaari-trilogia
Tähystäjäneito, 2011
Korkea puoliso, 2012
Kapinallinen, 2013

lauantai 9. toukokuuta 2015

Charlaine Harris: Sydänverellä

Alkuperäinen teos: Dead Ever After (2013)
Sookie Stackhouse osa 13, Gummerus, 2014, kovakantinen, 366 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Ennen kuin isoisoisäni Niall oli sulkeutunut keijujen maailmaan, hän oli loihtinut pihani hedelmälliseksi. Vaikka tuntuikin ihanalta nähdä kasvien kukoistavan ja kantavan hedelmää, huomasin ajattelevani, että olisin ilomielin vaihtanut vehreyden yhteen tosi tehokkaaseen suojausloitsuun. Nyt oli myöhäistä!
(s. 185)

Lopultakin! Sydänverellä on telepaattitarjoilijatar Sookie Stackhousesta kertovan kirjasarjan viimeinen osa. Peräti kolmeentoista osaan venynyt kirjasarja on viimeinkin tullut tiensä päänsä, mistä en voi lukija kuin kiittää. Tutustuin Sookien maailmaan alun perin tv-sarja True Bloodin kautta, minkä jälkeen päätin lukea myös kirjat. Viimeisestä osasta kertoessa on vaikea olla paljastamatta aikaisempien osien tapahtumia, joten alla oleva teksti saattaa sisältää paljastuksia aikaisemmista osista ja myös tästä osasta.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun kaksi miestä tekee New Orleansissa sopimuksen itse paholaisen kanssa. He ovat jopa valmiita myymään sielunsa saavuttaakseen haluamansa asian. Bon Tempsissä Sookie totuttelee elämään ilman keijusukulaisiaan sekä ihmettelee hyvän ystävänsä ja pomonsa Sam Merlotten etäistä käytöstä. Välit Ericiin ovat pahasti solmussa, eikä onnellista loppua entisen vampyyrirakastajan kanssa ole näkyvissä. Asioita saapuu mutkistamaan Merlotte’s -baarin entinen työntekijä, Arlene, joka joutui vankilaan järjestellessään Sookien murhaa. Päästyään vapaaksi Arlene haluaisi entisen työpaikkansa takaisin, mutta Sookie ei ole unohtanut Arlenen aikaisempia tekoja ja kieltäytyy palkkaamasta tätä. Pian Arlene löydetään kuolleena, ja epäilykset kohdistuvat Sookieen.

Kirjailija on kehittänyt viimeistä osaa varten monimutkaisen juonen, joka valitettavasti vaikuttaa hätäratkaisulta, jotta viimeiseen osaan saataisiin jotain hohtoa ja jännitystä. Mutta mistä Sydänverellä sitten todella kertoo? No, Sookien ja Samin jahkailusta, kuinka nopeasti heistä tulee pari! Sydänverellä jatkaa edellisen osan tapahtumien selvittelyä. Veri kielellä -osan lopussa Sam kuoli, mutta Sookie pelasti hänet keijujen maagisen esineen sarastimen avulla. Eric ei tietenkään ilahtunut moisesta, ja tapaus tuo hämmennystä myös Sookien ja Samin välille. Tätä hämmennystä ja jahkailua on luvassa koko viimeisen osan verran. Ensin Sam totuttelee ajatukseen siitä, että on taas elossa, sen jälkeen luvassa on kunniakkaita lupauksia Ericille, jonka mukaan Sam ei saisi koskea Sookieen pitkällä tikullakaan.

Aikaisemmissa osissa tarinaa on viety eteenpäin Sookien minäkerronnalla. Sarjan lopun huipennukseksi kirjailija on vaihtanut kerrontatapaa. Osa tarinasta kulkee tuttuun tapaan minäkerronnassa, mutta välillä vastaan tulee kaikkitietävä kertoja. Kiinnitin huomiota siihen, että aikaisemmissa osissa lukija on saanut tietää pahisten nimet. Tällä kertaa kirjassa vilahtelee sellaisia henkilöitä, kuten liikemies, henkivartija, autonkuljettaja, hujoppi ja keskivertomies. Heidän osuutensa kuvataan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, eikä hahmojen nimiä paljasteta aivan heti. Ymmärrän että nimien salaamisella on haluttu pitää jännitystä yllä, mutta jotenkin tämä tyyli ei vaan toiminut.

Koko kirjasarja on tietysti pitkälti pyörinyt sen ympärillä, kenet miehistä Sookie lopulta valitsee. Senpä tähden jokainen heila tulee vielä kerran esille tarinassa. Suhde Ericiin torpattiin vampyyrien välisellä sopimuksella, jonka mukaan Eric nai vampyyrikuningatar Freydan. Ensirakkaus Bill asustelee edelleen kätevän lähellä naapurissa, mutta Sookie ei enää haikaile hänen peräänsä. Ihmissusi Alcide pyörähtää käymässä, mutta siinä se, ja jopa ihmistiikeri Quinn on mukana. Yllätyin siitä, että Quinn on löytänyt naispuolisen ihmistiikerin, jonka kanssa hän on saamassa pennun, siis lapsen. Missä vaiheessa näin on päässyt käymään? Sookien lopullinen miesvalinta on yksi sarjan keskeisimmistä juonenkäänteistä, ja mitä tekeekään kirjailija? Laittaa Sookien yhteen sen kaikista tutuimman ja turvallisimman vaihtoehdon kanssa!

Sydänverellä ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia tunteita, paitsi että olin kiitollinen sarjan loppumisesta. Sookiesta kertovat kirjat ovat tuoneet mukavaa vaihtelua lukemieni kirjojen joukkoon. Olen sarjan parissa tutustunut erilaisiin yliluonnollisiin hahmoihin. Mutta sarja on venytetty aivan liian pitkäksi. Kolmetoista osaa liirumlaarumia, jossa toistetaan jo käytettyjä juonikuvioita. Onhan tämänkin osan juonikuvio toistoa yhdestä sarjan alkupään osasta, jossa Jason Stackhousea syytettiin suotta murhasta. Nyt Jasonin tilalla syyttömänä oli itse päähenkilö Sookie.

Vaikka siltä aluksi vaikuttikin, ei Sookien tarina vielä aivan tähän pääty. Englanninkieliseltä Risingshadow-sivulta löytyi teos After Dead, jossa paljastetaan, kuinka kaikille hahmoille kävi tarinan päätyttyä. En tiedä, missä vaiheessa teosta ollaan suomentamassa vai suomennetaanko sitä ollenkaan, mutta todennäköisesti tulen lukemaan sen jossain vaiheessa. Sookie Stackhouse -kirjojen jälkeen Charlaine Harrisilta on ehtinyt ilmestyä myös aivan uuden sarjan ensimmäinen osa. Harper Connellystä kertova kirja vaikuttaa sekin mielenkiintoiselta, mutta aivan ensiksi aion pitää kunnon tauon, ennen kuin luen mitään uutta Harrisilta.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

torstai 7. toukokuuta 2015

P. C. Cast & Kristin Cast: Salattu

Alkuperäinen teos: Hidden. A House of Night Novel (2013)
Yön talo osa 10, Otava, 2014, kovakantinen, 379 sivua
suomentanut Inka Parpola


Sylvia alkoi jälleen hyräillä saatuaan savutustikun valmiiksi. Vasta kun hän oli saanut maarianlännenheinän ja laventelin punottua, hän tajusi, ettö hänen hyräilemänsä laulu oli muuttunut kehtolaulusta aivan erilaiseksi sävelmäksi: "Laulu naiselle, joka oli urhea sodassa". Vaikka Sylvia istui edelleen, hänen jalkansa olivat alkaneet naputtaa vahvaa rytmiä hänen nousevan ja laskevan äänensä tahdissa.
(s. 225)

Kylläpä aika on vierähtänyt Yön talon parissa! Olen ehtinyt sarjan peräti kymmenenteen osaan asti, vaikka aina välillä on käynyt mielessä, että pitäisi lopettaa sarjan lukeminen. Tämän osan jälkeen luvassa on sopivasti taukoa Yön talosta, sillä sarjan seuraava osa ilmestyy Suomessa vasta syksyllä.

Entinen ylipapitar Neferet on paljastanut todellisen luontonsa vampyyrien Neuvostolle, eikä häntä enää pidättele mikään. Zoey sai sikäli haluamansa, että nyt kaikki tietävät Neferetin siirtyneen pahuuden puolelle. Tytöllä ja hänen ystäväjoukollaan ei kuitenkaan ole mahdollisuutta levätä, sillä Neferet jatkaa kaaoksen aiheuttamista. Kaikki saa alkunsa koulun talleilla syttyvästä tuhoisasta tulipalosta, minkä seurauksena nörttijengi saa huomata, että ihmiset (tai tässä tapauksessa vampyyritulokkaat) muuttuvat, ja heille pitäisi antaa uusi mahdollisuus. Sama pätee myös toisinpäin, sillä eräs Zoeyn läheinen ystävä on ottanut lopullisen askeleen pahojen puolelle. Hämmennystä aiheuttaa myös Neferetin luoma ase, salaperäinen Aurox, jota kaikki pitävät pahana. Zoey on kuitenkin varma, että pojassa on toinenkin puoli, minkä hänen näkijänkivensä osoittaa lopulta oikeaksi.

Edellisen osan tapaan ratsastuksenopettaja Lenobialla oli tässäkin osassa entistä suurempi rooli. Kirjan aikana paljastettiin lisää asioita hänen menneisyydestään. Olen alusta asti pitänyt Lenobian hahmosta, joten hänen surullisen historiansa käsitteleminen oli tervetullutta vaihtelua nörttijengin ainaisten ongelmien keskelle. Onneksi Lenobia näyttäisi saavan onnellisen lopun. Kuten Lenobialla, myös vampyyrien ylimmän neuvoston edustajalla, Thanatoksella oli suurempi rooli kirjassa. Thanatos on ottanut Yön talon ylipapittaren paikan. Hänen hahmonsa tuo sopivasti järkevyyttä Neferetin maailmanvalloituksen estämiseen, ettei se homma ole ainoastaan teinijengin harteilla.

Kuten edellisen osan kohdalla arvelin, Zoeykin on lopulta hoksannut, että hänen rakas Heathinsa majailee Auroxin sisällä. Zoeyn soturi Stark ei tietenkään tästä havainnosta riemastu, mutta mitäs Zoey soturinsa tunteista välittää. Onneksi Zoey ja Aurox -kuvio ei ainakaan vielä ehtinyt palata samanlaiseksi usean pojan pyörittämiseksi samaan aikaan, kuin millaista meno oli aikaisemmissa osissa. Saa nähdä, mitä viimeiset osat tuovat tullessaan, mutta minun puolestani Zoey voisi pysyä vain yhden pojan kanssa.

Jollain tavalla Salattu oli aika tylsä, vaikka tässä tapahtuikin kaikenlaista. Neferetin pahuus selvisi, yksi tulokas loikkasi lopullisesti pahojen puolelle, toinen muuttui pahasta hyväksi, Zoey sai tietää totuuden Auroxista. En osaa sanoa, oliko kyseessä teinikieli vai mikä, mutta kirja ei tehnyt vaikutusta. Jopa Afrodite, jota kohtaan tunnen jonkinlaista sympatiaa, oli suorastaan ärsyttävä. Sentään mukana oli Zoeyn isoäidin intiaaniperinteitä, jotka tuovat mielenkiintoa.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)