tiistai 30. elokuuta 2016

Jude Deveraux: Ylämaan enkeli

Alkuperäinen teos: Velvet Angel (1982)
Book Studio, 1995, pokkari, 301 sivua
suomentanut Annika Eräpuro


Elizabeth kohotti katseensa kohti taivasta räpyttelemättä silmiään kirkkaassa päivänvalossa. Hänen ulkonäköään oli aina sanottu enkelimäiseksi, eikä hän ollut koskaan näyttänyt yhtä hauraalta, yhtä tyyneltä, yhtä paljon taivaalliselta olennolta kuin nyt, kun paksut hiukset kieppuivat hänen ympärillään silkkisen viitan tavoin ja repaleinen puku sai hänet näyttämään kristityltä marttyyrilta.
(s. 6)

Ylämaa-sarja on vihdoinkin luettu ja takanapäin. Uteliaisuuteni riitti sarjan lukemiseen, mutta lukukokemukseni perusteella taidan jättää Jude Deveraux’n kirjat vastedes lukematta.

Ylämaa-sarja päättyy Milesin romanssiin. Aikaisemmissa osissa nuorinta Montgomerya on tituleerattu varsinaiseksi naistenmieheksi. Milesille toimitetaan mattoon kääritty lahja hänen leiriinsä. Mahdollisen hyökkääjän sijasta maton kätköistä paljastuu alaston nainen. Hän on Elizabeth Chatworth, joka joutui pulaan sarjan edellisessä osassa autettuaan Rainen vaimoa Alyxandriaa. Milesin täytyisi päästää Elizabeth takaisin kotiin, sitä vaativat niin hänen luotetuin miehensä kuin myös veljensä. Miles ei kuitenkaan suostu vaatimuksiin, vaan päättää pitää naisen itsellään. Elizabeth tuotiin miehelle lahjana, mikä selvästi oikeuttaa pitämään hänet.

Edellisessä osassa Elizabeth yritti auttaa Alyxandriaa pakenemaan, mutta joutui itse vangiksi. Pagnell -niminen aatelinen keksi toimittaa naisen lahjana Miles Montgomerylle. Nuorimmasta veljeksestä liikkuu huhuja, että hän on pahamaineinen elostelija, jolla on peräti pahoja voimia, jotta hän saisi naiset valtaansa. Kirjasarjan aikana sattuneiden tapahtumien johdosta Elizabethin ja Milesin suvut ovat vihamielisissä väleissä keskenään, melkeinpä sodassa. Miles yrittää todistaa Elizabethille, että hän pystyy elämään vain yhden naisen kanssa. Elizabethilla on pelkkiä huonoja kokemuksia miehistä. Milesin läheisyydessä hän oppii, etteivät kaikki tarkoita pahaa.

Ylämaan enkeli on sarjan kolmannen osan kanssa siinä mielessä samanlainen, ettei pääpariskunta joudu solmimaan mitään pakkoavioliittoa. Elizabeth ja Miles tulevat kumpikin vauraista aatelissuvuista, joten heillä on samankaltainen tausta. Tarinassa on kuitenkin paljon vastakkainasettelua. Rakastavaiset kuuluvat sukuihin, jotka suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Kummankin sukulaiset yrittävät saada järkeä hahmojen päähän. Eihän vihamieheen ihastumisesta seuraa mitään hyvää. Toinen tarinassa vahvasti näkyvä vastakkainasettelu liittyy hahmojen käyttäytymiseen. Miles on aina rakastanut naisia ja käyttäytynyt sen mukaan. Elizabeth on joutunut olemaan varuillaan omassa kodissaan ja pelkäämään miehiä sarjassa aiemmin esiintyneen isoveljensä tekojen vuoksi.

Milesin suhtautuminen naisiin on tullut esiin jokaisessa aiemmassa osassa, joten odotin mielenkiinnolla, millainen naistenmies hahmo olisi. Montgomeryn veljeksille tyypilliseen tapaan mies osaa olla ärsyttävän jääräpäinen. Kaikesta huolimatta veljiinsä verrattuna Miles ottaa Elizabethin kohtalaisen hyvin huomioon, eikä heidän välilleen muodostu niin pahaa jääräpäisyydestä, väärinkäsityksistä tai muusta vastaavasta johtuvaa eripuraa kuin aiemmille pareille. Tämän kirjan aikana ärsytykseni kohdistui Elizabethin veljeen Rogeriin. Lievästi sanottuja harmeja aiheuttanut hahmo olisi minun puolestani voinut pysytellä taka-alalla.

Jäi kummastuttamaan, mikähän mahtaa olla tämän kirjan alkuperäisen version todellinen julkaisuvuosi. Kirjan tietojen mukaan se on vuosi 1982, vaikka tämä onkin sarjan viimeinen osa ja siten tämän pitäisi olla ilmestynyt Ylämaan laulun (1983) jälkeen. Netistä löytyi sellaisetkin ilmestymysvuodet kuin 1981 ja 1983.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli

lauantai 27. elokuuta 2016

Sirke Happonen: Muumiopas

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012, kovakantinen, 248 sivua


Tässä maassa ei voi viettää montaakaan hetkeä ennen kuin törmää muumeihin. Ne keikkuvat vastaan lasten repuissa ja aikuisten avaimenperissä, pipoissa, paidoissa ja elokuvissa. Kaikki meistä tietävät muumihahmot, mutta kuinka moni ne todella tuntee – alkuperäisissä tarinoissa, itsessään ja tuttavissaan?
(s. 8)

En enää muista, missä ensimmäisen kerran törmäsin Sirke Happosen Muumioppaaseen. Opas jäi mieleen ja päätyi lukulistan jatkoksi. Lainasin sen näin loppukesän lukemiseksi varovaisella mielellä. Kyseessä on tietokirja, joita hieman vierastan. Tämä tietokirja yllätti onneksi todella positiivisesti. Muumiopas ei ollut lainkaan puiseva ja tylsä, kuten tietokirjat joskus tuppaavat olemaan.

Muumiopas on kattava tietopaketti Muumilaakson väestä. Hahmot esitellään aakkosjärjestyksessä. Mukana ovat kaikki mahdolliset hahmot laakson asukkaista satunnaisiin vierailijoihin. Kaikilla hahmoilla ei ole omaa nimeä, jolloin heidät on luokiteltu johonkin ryhmään, kuten kalastajat tai virkamiehet ja toimihenkilöt. Kaikista hahmoista ei riitä yhtä paljon tietoa kerrottavaksi. Muumiperheen esittelyihin kuluu useampi sivu, mutta esimerkiksi Nuuskamuikkuseen kiintyvän lohikäärmeen esittely mahtuu noin puoleen sivuun. Esittelyjen lisäksi oppaassa kerrotaan, kuinka voi tunnistaa tietyn hahmon kaltaisia henkilöitä omasta lähipiiristään. Vilijonkat on ainakin helppo tunnistaa ainaisesta siivousinnostuksesta. Oppaassa neuvotaan myös, kuinka voi muuntautua tietyn hahmon kaltaiseksi. Miltä kuulostaisi päivä vaikkapa kukkahevosena?

Tunnen muumit lähinnä kirjoista ja televisiosarjasta. Luulin tietäväni tarpeeksi Muumilaakson väestä, mutta huomasin lukiessani, että tietoni ovatkin melko puutteelliset. En ole koskaan lukenut muumeista kertovia sarjakuvia. Oppaassa esitellään sarjakuvista tuttuja hahmoja, joista moni oli aivan tuntematon. Esittelyt alkavat agenteista ja vakoojista, ja sain heti todeta olleeni tietämätön muumitarinoissa esiintyvistä hahmoista, kun en entuudestaan tiennyt kyseisten hahmojen olemassaoloa. Muita vieraita hahmoja olivat muun muassa Mabel, Sanna ja Tytteli. Esittelyissä tutuista hahmoista paljastuu täysin uusia puolia. Minulle Nipsu on arka ja hieman rahan perään. Nyt Nipsusta paljastuikin huomattavasti materialistisempi puoli, joka haluaa kaupallistaa kaiken mahdollisen. Tosin ilmeisesti Nipsu on tällainen vain sarjakuvissa, kun taas kirjoissa hän on tuttu arkajalka.

Oppaassa on mukavan monipuolinen kuvitus. Siihen on otettu kuvia muumikirjoista ja sarjakuvista, ja mukana on myös yksityiskohta Janssonin maalaamasta freskosta. Osa kuvista on Tove Janssonin luonnostelmia hahmoista. Kuvien koot vaihtelevat isoista koko sivun kuvista pienempiin. Kuvista huomaa myös hahmojen kehityksen. Muumipeikko ja Niiskuneiti on piirretty eri tavalla 1940-luvulla kuin 1960-luvulla Pyrstötähti-kirjan uusitussa kuvituksessa. Mukaan otetut sarjakuvatripit saivat minut kiinnostumaan entistä enemmän muumisarjakuvista. Niihin täytyy kyllä tutustua tarkemmin, kun tuntemattomia hahmojakin oli yllättävän paljon. Muumioppaan käyttöohjeessa Sirke Happonen mainitsee, että sarjakuvien muumitarinat on tehty aikuissatiireiksi niiden tilaajan, brittiläisen The Evening News -lehden toiveen mukaan.

Ehkä jopa hieman yllättäen yksi mielenkiintoisimmista hahmoesittelyistä kertoi Möröstä. Hahmohan on synkkä ja kauhean pelottava (näin ajattelin lapsena), ja ehdottomasti Mörkö on yksin, ei sillä ole lajitovereita. Esittelyn yhteydessä on nostettu esiin, millaisia olisivat Mörön lapset. Tove Jansson sai Mörköön liittyvää lukijapostia, ja yhdelle lukijalle lähettämässään vastauksessa hän leikki ajatuksella Mörön jälkikasvusta erään herr-mårran, miespuolisen mörön, kanssa. Kahden kylmän hahmon tapaamisen seurauksena syntyy lämpimiä moriitteja (ruotsiksi moriter).

Muumiopas on aivan loistava teos kaikille muumeista vähänkään pitäville. Tässä on tietokirja, joka ei todellakaan ole yhtään tylsä ja puiseva!

Piti vielä tehdä hahmotesti Moomin.com-sivulla. Testituloksen mukaan olen Tiuhti ja Viuhti, mikä suoraan sanottuna yllätti.

Muumitarinoiden homssut ovat lapsia, joilla on yhtäältä suuri tietämisen halu, toisaalta huikea mielikuvitus. Meidän maailmamme lapset syntyvät homssuina, ja ympäristöstä riippuu paljon, miten homssuiksi he jäävät. Homssut uskovat, että maailmaa voi ymmärtää tai ainakin siitä voi kertoa jännittävän tai kauniin.
(s. 58)

torstai 25. elokuuta 2016

Leonie Swann: Murha laitumella

Alkuperäinen teos: Glennkill (2005)
WSOY, 2007, kovakantinen, 388 sivua
suomentanut Helen Moster


Seuraavana päivänä lampaat löysivät uuden maailman, sellaisen jossa ei ollut paimenta tai paimenkoiraa. Ne epäröivät kauan ennen kuin tekivät päätöksensä poistua ladosta. Vihdoin ja viimein ne uskaltautuivat ulkoilmaan etunenässään Mopple the Whale, jolla oli nälkä. Oli lumoavan kaunis aamu. Yöllä keijut olivat tanssineet ruoholla ja jättäneet jälkeensä tuhansia vesipisaroita. Meri, sininen, kirkas ja sileä, näytti puunatulta, ja taivaalla näkyi muutama villainen pilvenhattara.
(s. 28)

Leonie Swannin esikoisteos on ollut kirjahyllyssäni useamman vuoden lukemattomana. Oikeastaan olin jo unohtanut kirjan olemassaolon. Kirja palasi mieleen yllättäen, jolloin päätin vihdoinkin lukea sen. Ennakolta kirjan asetelma vaikutti jopa jännittävältä. Yleensä lampaisiin törmää lastenkirjoissa, eivätkä ne niissä todellakaan tutki murhia.

Irlantilainen lammaslauma löytää eräänä kesäaamuna paimenensa kuolleena laitumeltaan. Georgen rinnassa sojottaa lapio, joten jonkun on täytynyt murhata hänet. Lampaat päättävät selvittää, kuka murhasi omissa oloissaan viihtyvän paimenen. Tutkintaa johtaa neiti Maple, jota sanotaan Glenkillin ja ehkä jopa koko maailman viisaimmaksi lampaaksi. Georgella oli tapana lukea laumalleen erilaisia kirjoja, joten lampailla on jo valmiiksi tietoa ihmisten toimintatavoista. Ne tietävät esimerkiksi sen, että murhaaja palaa aina rikospaikalle. Kun laitumella käyskentelee useita kyläläisiä, on oikean syyllisen selvittäminen vaikeaa. Lampaita askarruttaa myös Georgen lupaama matka Eurooppaan, kenen kanssa ne nyt lähtevät matkalle?

Georgen lampaat eivät ole mitään tavallisia lampaita. Paimenensa lukemien kertomusten perusteella ne tietävät maailmasta enemmän kuin tavalliset lampaat. Jokainen on omanlaisensa yksilö, joka tuo oman panoksensa murhajutun selvittelyyn. Tapauksen tutkinta hoituu nimenomaan yhteistyönä. Viisas neiti Maple eli lammasmaailman neiti Marple tekee aloitteen murhan selvittämiseksi. Mopple the Whale on ruualle kovin perso pässi, jonka muisti on vailla vertaistansa. Mustalla Othellolla on salaperäinen menneisyys sirkuksessa. Vanhaa sir Ritchfield -pässiä alkaa jo ikä painaa, eikä se jaksaisi keskittyä tapaukseen nuorempien lailla. Rohkea Zora on ainoa, joka uskaltaa tarkkailla maisemaa jyrkänteen reunalta.

Tarina kerrotaan lampaiden näkökulmasta. Ne selvittävät tapahtunutta tarkan hajuaistinsa avulla ja kuuntelemalla ihmisten keskusteluita. Lukija saa tietää tapahtumista vain sen, minkä lampaatkin saavat selville. Onneksi ihmiset eivät osaa epäillä lampaita salakuuntelusta, joten he puhuvat lampaiden kuullen monenlaisista asioista. Lampaiden ajatukset eivät ole aina johdonmukaisia ja ne poukkoilevat helposti asiasta toiseen. Ihmisten käyttämät monimutkaiset sanat hämmentävät lampaita. Tarina kulkee eteenpäin lampaiden ajatusjuoksun mukaisesti eli poukkoillen, mikä oli välillä häiritsevää ja välillä ainoastaan sympaattista.

Voi, miten sympaattinen lammastarina! Sanoisin että Murha laitumella on hyvä keino aloitella dekkareiden lukemista. Juonessa on paimenen murha mukana, ja tuo murha myös selvitetään, mutta juoni ei kuitenkaan ole mitenkään raaka. Kirja on hauska hyvänmielen dekkari.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki

Alkuperäinen teos: City of Fallen Angels (2011)
Varjojen kaupungit osa 4
Otava, 2012, kovakantinen, 398 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


Camille hymyili. ”Merkkiä, senkin hupsu poika. Kulkijan merkkiä.”
Simon avasi suunsa, mutta sulki sen sitten jälleen. Mistä hän tietää? Hyvin harvat olivat perillä merkistä, jonka Clary oli tehnyt hänelle Idrisissä. Raphael oli antanut ymmärtää, että salaisuus oli hengenvaarallinen, ja Simon oli suhtautunut asiaan sillä tavoin.

(s. 25)

Palasin parin vuoden tauon jälkeen Cassandra Claren varjometsästäjien seikkailujen pariin. Aluksi olin hukassa. En muistanut enää, mihin edellinen osa oli päättynyt, ja osa hahmoistakin tuntui vierailta. Tarina on kuitenkin mukaansa tempaava, joten haparoivan alun jälkeen pääsin melko nopeasti kiinni juonesta. Luin ennen tätä postausta, mitä olen kirjoittanut aikoinaan kolmesta edellisestä kirjasta. Oli huvittavaa huomata, kuinka mielipiteet ovat muuttuneet. Ennen pidin Claryn ystävää Simonia ärsyttävänä, mutta Langenneiden enkelten kaupungissa hän oli yksi kiinnostavimmista hahmoista.

Sodan loputtua Clary on palannut takaisin New Yorkiin, jossa hän harjoittelee ahkerasti tullakseen varjometsästäjäksi. Myös suhderintamalla menee hyvin, sillä Clary ja Jace seurustelevat. Kaiken pitäisi siis olla kunnossa. Uusia ongelmia ilmaantuu kuitenkin näköpiiriin. Yhtäkkiä Jace välttelee Clarya, ja tyttö epäilee, ettei poika enää rakasta häntä. Isompi järkytys on puolestaan se, että joku on ryhtynyt murhaamaan varjometsästäjiä, jotka kuuluivat aikoinaan Valentine Morgensternin joukkoihin. Uhrien ruumiit on jätetty alamaailman eri olentojen alueille, tarkoituksena aiheuttaa eripuraa lajien välille. Simonilla on omat ongelmansa, sillä joku yrittää murhata hänet. Sen lisäksi eräs hyvin vanha vampyyri esittää Simonille epäilyttävän tarjouksen, jonka mukaan Simonin tulisi liittyä tämän puolelle.

Claryn ja Jacen suhde tuntui jahkailulta. Vastahan he olivat saaneet mahdollisuuden olla onnellisia, mutta heti eteen tulee esteitä tielle. Muutenkin päähahmot ylittivät ärsytyskynnyksen. Jace oli liian sulkeutunut, ja Clary halusi tehdä kaiken itse vaihtelevin lopputuloksin. Ehkäpä niistä murheista voisi avautua toiselle vielä siinä vaiheessa, kun asiat ovat jotakuinkin hyvällä tolalla. Oikeastaan sivuhahmot pelastivat kirjan. Simon salaperäisen merkkinsä kanssa oli kiinnostava hahmo. Mielestäni hän yritti ihailtavasti pitää kiinni entisestä, tavallisesta elämästään. Muutaman sivuhahmon taustoista selvisi lisää asioita, mikä teki heidän osuuksistaan mielenkiintoisempia. Uusi tuttavuus Jordan Kyle oli hyvä osoitus siitä, että henkilö voi muuttua saatuaan toisen mahdollisuuden.

Kirja oli pahishahmojen osalta jännittävä. Ensin rooliin tarjottiin yhtä ehdokasta, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan se pääpahis. Varsinainen vihollinen oli yllättävä valinta, joka toi minulle ensimmäisenä mieleen erään vampyyrihahmon Nora Robertsin Kuuden piiri -trilogiasta. Kyseisessä trilogiassa esiintyy samanniminen ikiaikainen vampyyri, joka yrittää aiheuttaa tuhoa. Piti ihan ottaa tarkemmin selvää, minkälainen mytologinen tausta hahmolla on. Raamatullista taustaa en tiennyt, ja kirjassa selvennys kuitattiin vain lyhyesti. Kirjan päävihollinen oli oikeastaan kätyri, joka edesauttoi sarjan lopullisen pahiksen paluuta.

Olen edelleen sitä mieltä, että sarja olisi voinut päättyä edelliseen osaan Lasikaupunkiin, jolloin sarja olisi jäänyt trilogiaksi. Langenneiden enkelten kaupunki aloitti jännittävän jatko-osan, joka piti otteessaan viimeiselle sivulle asti. Sivuhahmot pelastivat tarinan, joten jos sivuhahmojen kehitys pysyy samanlaisena kahdessa viimeisessä osassa, on jatko varmasti mielenkiintoinen. Toki päähenkilöt voisivat petrata viimeisiä osia varten. Erityisesti pidin siitä, että tapahtumia seurattiin useamman hahmon näkökulmasta. Jos yhden hahmon tekemisiin kyllästyi, kerronta toisen hahmon näkökulmasta virkisti. Kirja muuten päättyi jännittävään kohtaan, mikä houkuttelee lukemaan seuraavan kirjan.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
Taivaallisen tulen kaupunki (City of Heavenly Fire)

lauantai 13. elokuuta 2016

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

Alkuperäinen teos: The Taming of the Shrew
WSOY, 2007, kovakantinen, 173 sivua
suomentanut Leena Tamminen
viisinäytöksinen näytelmä


Kuulkaa mitä sanon, hyvä herra:
nuorempaa tytärtä, josta te haaveilette,
isä ei päästä kosijoiden saapuville
eikä lupaa häntä kellekään
ennen kuin isosiskonsa on naitettu.
Sitten nuorempi on vapaa, ei ennen.

(s. 73)

Näytelmähaaste on osoittautunut hankalammaksi kuin osasin etukäteen arvata. En voi sanoa tuntevani näytelmiä, joten sopivan materiaalin löytäminen haastetta varten on ollut oikein etsimistä. Turvaudun tällä kertaa helppoon ratkaisuun, Shakespeareen, jonka tuotannosta tiedän sentään jotain.

Varakkaalla Baptista Minolalla on kaksi tytärtä, Katherine ja Bianca, jotka ovat toistensa vastakohdat. Katherine on äkäinen ja suorapuheinen nuori nainen, joka antaa muiden kuulla kunniansa. Bianca sitä vastoin on lempeä. Hänellä riittää kosijoita, kun taas Katherinesta ei ole kukaan kiinnostunut. Tyttöjen isä haluaa vanhemman tyttären päätyvän ensin naimisiin, ennen kuin on nuoremman vuoro avioitua. Petruchio etsii rikasta vaimoa, eikä häntä kiinnosta naisen luonne. Katherine ja Petruchio menevät naimisiin, jolloin kosijat voivat lähestyä Biancaa. Petruchio kesyttää äkäpussista tottelevaisen vaimon.

Teoksessa on kolme eri juonta ja näytelmä näytelmän sisällä. Kehystarinassa eräs lordi haluaa pilailla juopuneen kattilanpaikkaajan kustannuksella. Köyhä puetaan aatelisen vaatteisiin ja hänelle uskotellaan, että elämä kattilanpaikkaajana oli houretta. Kattilanpaikkaajalle esitetään myös näytelmä, joka kertoo kahdesta sisaresta ja heidän avioliittoaikeistaan. Katherinesta kertovassa osuudessa hänet naitetaan veronalaiselle Petruchiolle, joka kesyttää äkäisen vaimonsa. Toinen juoni keskittyy Biancaan, jota kosijat piirittävät. Valepukuisina kukin heistä yrittää herättää Biancan kiinnostuksen.

Teoksen esipuheen on kirjoittanut professori Sirkku Aaltonen. Hän kuvaa kirjoituksessaan erityisesti teatteriohjaajien työtä löytää uusia näkökulmia näytelmään. Sen lisäksi Aaltonen kirjoittaa muun muassa Shakespearen teosten suomentamisesta, niiden merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa sekä kääntäjien tekemistä käännösratkaisuista. Oli mielenkiintoista lukea aikaisempien kääntäjien tekemistä ratkaisuista. Esimerkiksi hahmojen nimiä on aikaisemmin kotoutettu. Tässäkin suomennoksessa on eräs hahmo, jonka nimi on kotoisasti Risto, eikä Christopher, kuten alkuperäisessä versiossa.

Kuinka äkäpussi kesytetään oli välillä melko sekavaa luettavaa. Kattilanpaikkaaja oikeastaan unohtuu kehystarinan jälkeen. Useampi hahmo esittää valepukuisena jotakuta toista hahmoa ja nämä, keitä he esittävät, ovat puolestaan pukeutuneet joksikin muuksi hahmoksi. Luvassa on siis paljon valepukuja. Välillä meinasin mennä sekaisin siitä, kuka esittää ja ketä. Äkäpussi on yksi Shakespearen suosituimmista komedioista. Voisi olla ihan hauskaa nähdä tämä joskus teatterissa. Tarina vaikuttaa siltä, että siitä saa hulvattoman esityksen aikaan.

lauantai 6. elokuuta 2016

Heddi Böckman: Sandra ja varsojen kevät

Alkuperäinen teos: Sandra och fölen (1997)
Tammi, 2001, kovakantinen, 195 sivua
suomentanut Marvi Jalo


Ennen kuin talutin Villiruusun tarhaan, se sai tulla katsomaan varsaa. Good Morning yritti asettua niiden väliin, mutta varsa kiilasi sen eteen ja tuijotti takaisin. Villiruusu puhalsi varovasti ilmaa sen päälle, ja se maiskutti suutaan. Ele tarkoitti: ”Minä olen ihan pikkuinen vaan.” Me tapaamme sanoa sitä ”naksutteluksi.”
(s. 68)

Sandra ja varsojen kevät oli pienoinen yllätys, joka tuli vastaan vanhoja kirjoja penkoessa. En yhtään muistanut, että olen joskus saanut tällaisenkin kirjan. Muistelen lukeneeni lähinnä Marvi ja Merja Jalon kirjoittamia hevoskirjoja. Marvi Jalo tosin liittyy tähän kirjaan sillä tavalla, että hän on suomentanut sen.

Sandran vanhemmilla on oma hevostila, jossa kasvatetaan hevosia. Sandran oma hevonen nimeltään Villiruusu ja se on tietysti maailman paras hevonen tytön mielestä. Sandran paras ystävä Ebba käy tilalla lähes päivittäin, ja yhdessä tytöt ratsastavat lähiseudun maastossa. Talvella tienoo hautautuu lumeen, jolloin tytöt käyvät kaupassakin ratsain, kun tiet ovat tukossa, eikä autolla pääse. Vaikka oman hevosen hoitaminen onkin ihanaa, niin parasta on varsojen seurassa. Kevääksi odotetaan jopa kuuden varsan syntymää, mikä pitää perheen kiireisenä.

Oli ihan mielenkiintoista lukaista tämä kirja. En muistanut tarinaa ennalta, joten kaikki tapahtumat tulivat ikään kuin uusina vastaan. Kirjassa on suomalaisiin hevoskirjoihin verrattuna piristävä piirre: se kertoo aivan tavallisesta arjesta hevosten kanssa. (Eri mieltä voidaan tietysti olla siitä, kuinka tavallista on oman tilan omistaminen.) Lapsena kahlasin läpi kaikki Nummelan ponitalli- ja Pappilan ponitytöt -kirjat. Niissä juoneen tuntui oleellisesti liittyvän mitä hurjimpia sattumuksia, kuten kiusaamista, hevosvarkauksia, muuta rikollisuutta ja yliluonnolliselta vaikuttavia tapahtumia.

Muistelisin etten ole lukenut Sandrasta kertovan kirjasarjan muita osia lapsena. Varsojen kevät on sarjan kolmas osa, ja kaksi aiempaa osaa olisi hyvä olla luettuna ennen tämän osan lukemista. Kirjasta puuttui taustatietoa menneistä tapahtumista. Esimerkiksi Sandran perheen kasvattamien hevosten rotua ei paljastettu aivan heti ja koko heidän kasvatustyönsä tarkoitus oli myös vähän pimennossa. Jossain vaiheessa ruvettiin käsittelemään laukkaratsastusta, joten ilmeisesti tilalla kasvatettavat hevoset ovat laukkaratsuja. Todennäköisesti en ole lapsena välittänyt taustatiedon puuttumisesta, mutta nyt huomasin kaipaavani edes jonkinlaista kertausta siitä, mitä aiemmin on tapahtunut.

Olen käynyt vanhoja kirjalaatikoita läpi vähän siinä mielessä, että osan kirjoista voisi vihdoinkin heittää pois. Eihän kaikkea voi säästää, vaikka lapsuudenaikaisista kirjoista saisikin nostalgisia muistoja. Mietin vaan, vieläkö heppakirjoilla on lukijoita ja mikä olisi kätevin tapa päästä eroon vanhoista kirjoista (antikvariaatti, kirjasto, kirppis, nettikirppis)?

perjantai 5. elokuuta 2016

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Alkuperäinen teos: Kometen kommer (1946)
uudistettu laitos Kometjakten 1968
WSOY, 2010, pokkari, 144 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Isä kumartui Piisamirotan puoleen ja sanoi:
– Mitä jos mietiskelisitte vähän aikaa riippumatossa? Eikö se olisi miellyttävää?
– Te sanotte niin vain jotta pääsisitte minusta eroon, sanoi Piisamirotta.
Hän puhalsi korpunmurua, joka oli maapallo, ja se putosi pöydänreunan yli. Muumipeikko vingahti.
– Nyt lähdetään joelle ja heti, sanoi Muumimamma.
– Minä näytän teille miten kaislaveneitä tehdään.

(s. 27)

Muistan lapsuudesta Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan, jonka näin silloin useampaan kertaan. Janssonin samannimistä kirjaa en ole aiemmin lukenut. Kirjan lukemisen aikana katsoin elokuvan uudestaan ja yllätyin siitä, että elokuvaan oli tehty muutoksia. Tosin ehkä muutoksista ei olisi pitänyt yllättyä, niin monia tarinoita muutetaan ainakin jollain tavalla, kun ne muokataan kirjoista elokuviksi.

Muumilaaksossa eletään normaalia arkea, kun alkaa tapahtua kummallisia luonnonilmiöitä. Samoihin aikoihin Muumitaloon saapuu vieraaksi joen varressa olleen kotikolonsa menettänyt Piisamirotta. Hän on pessimistinen filosofi, jonka mukaan maailmanloppu on lähellä. Kaikki luonnonilmiöt viittaavat lähestyvään loppuun. Muumipeikko ja Nipsu huolestuvat Piisamirotan ennustuksista, joten Muumimamma lähettää heidät Yksinäisillä vuorilla sijaitsevalle tähtitornille ottamaan tarkemmin selvää asioista.

Matkan varrella Muumipeikko ja Nipsu saavat selville, mikä luonnonilmiöt on aiheuttanut. He tutustuvat heti matkan alussa Nuuskamuikkuseen, joka kertoo heille, että pyrstötähti on tulossa kohti Muumilaaksoa. Muikkunen liittyy matkaseuraksi. Yhdessä he löytävät granaatteja ja tapaavat hyönteisistä kiinnostuneen hemulin ennen kuin ovat perillä tähtitornin luona. Siellä matkalaiset saavat huolestuttavan tiedon. Pyrstötähti iskeytyy vain muutaman päivän kuluttua maahan. Kolmikolle tulee kiire kotiin. Kotimatkalla Muumipeikko pelastaa Niiskuneidin pulasta, minkä jälkeen Niiskuneiti ja hänen veljensä Niisku liittyvät seurueeseen. Kotona he kertovat pyrstötähden tulosta, ja sitten onkin jo kiire pelastautua luolaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan tarina on melko synkkä, varmaan jonkun mielestä jopa ahdistava. Turvallista laaksoa uhkaa yhtäkkiä maailmanloppu, jonka estämiseksi hahmot eivät voi tehdä mitään. Asia ratkeaa muumien omintakeiseen tapaan, on parasta lähteä ottamaan selvää, mistä oikein on kyse. Synkästä lähtökohdasta huolimatta tarina viehätti. Muumit suhtautuvat lähestyvään uhkaan melko rauhallisesti ja ottavat uutisen vastaan omalla tavallaan. Muumipeikko ja Nipsu eivät edes tiedä, mikä on pyrstötähti ennen kuin Nuuskamuikkunen paljastaa sen heille. Paluumatkalla seurueella on aikaa poiketa polulta. Muumeilla on kova luotto siihen, että asiat kyllä järjestyvät.

Kirjan hauskinta antia olivat omalaatuiset hahmot. Mukaan mahtuu tärkeilevä ja aina suunnitelmallinen Niisku kuin myös täysillä harrastuksiinsa keskittyvät hemulit, joita on kaksi kappaletta. Toinen on kiinnostunut hyönteisistä ja toinen postimerkeistä. Vähiten pidin Muumipeikosta, jonka käytöksessä olisi parannettavaa. Ensin hän ja Nipsu olivat hyviä ystäviä, mutta seikkailun edetessä Nuuskamuikkunen syrjäytti Nipsun. Piisamirotan pessimistisyys lähinnä huvitti, ja Nuuskamuikkusen kykyä olla haalimatta turhia esineitä ei voi kuin ihailla. Oli ilo palata muumien pariin.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut

Alkuperäinen teos: Pelle Svanslös på nya äventyr (1940)
Gummerus, 1998, kovakantinen, 126 sivua
suomentanut Terttu Liukko


– Mutta tiedättekö, mikä tällainen kummallinen sinipunainen ja karvainen kukka on? Pirkko kysyi.
– Se on kai jokin lilja, isä tuumi.
– Eipäs olekaan, sanoi äiti. – Se on kangasvuokko eli pulsatilla. Sen muistan kouluajoilta.
Minäpäs tiesin sen, Pekka ajatteli tyytyväisenä itsekseen, tiesin jo ennen kuin toiset, että se on Tilsapulla.

(s. 13)

Viimeviikkoisen Neiti Etsivä -innostuksen lomassa pengoin esiin muitakin vanhoja lapsuudesta tuttuja kirjojani. Näiden kirjojen joukossa oli muutama Pekka Töpöhännän seikkailuista kertova kirja. Niitä luettiin minulle lapsuudessani ääneen, myöhemmin luin Pekka-kirjoja itse lukemaan opittuani, ja pidin kirjoista kovasti. Pekan seikkailujen pariin oli mukava palata pitkän tauon jälkeen.

Pekka Töpöhännän uudet seikkailut koostuu useammasta pienestä tarinasta, jotka eivät kaikki liity toisiinsa. Voisi kai sanoa, että kirja kertoo joistakin sattumuksista Pekan elämässä, mutta suinkaan kaikkea ei paljasteta. Uusissa seikkailuissaan Pekka saa kutsun kissojen kevätjuhliin, tietokilpailuun ja naamiaisiin. Ilkeä Monni yrittää tietysti jokaisella kerralla tehdä Pekan naurunalaiseksi, mutta yleensä asetelma kääntyy päälaelleen, pitkän nenän saakin Monni. Ihmisperheensä kanssa Pekka lähtee maalle kesänviettoon. Siellä perheen Olli-poika ja hänen serkkunsa keksivät leikin, jossa he rantautuvat autiosaarelle. Leikkiin tarvitaan myös laivakissa, jonka rooliin Pekka joutuu.

Jostain muistin sopukoista tarinan juoni ja hahmojen piirteet palautuivat nopeasti mieleen. Kirjat ovat oikea malliesimerkki kiusaamisesta erilaisuuden takia. Pekalla ei ole häntää, minkä takia kissapolo joutuu kestämään ties mitä. Pääkiusaajana on Monni, joka ei jätä sopivaa tilaisuutta käyttämättä. Seuraajansa Pilli ja Pulla myötäilevät kaikessa ihailemaansa Monnia. Muista kissoista Rauha ja Risto antavat usein houkutella itsensä Monnin juoniin mukaan, vaikka pohjimmiltaan he ovat hyväntahtoisia kissoja. Onneksi kissojen tapahtumissa, kuten tietokilpailussa, on paikalla myös reiluja kissoja, jotka eivät salli ilkeyksiä.

Tämän jälkeen täytyy lukea muutkin Pekka-kirjat taas jossain vaiheessa. Pekka on sympaattinen hahmo, joka ei lannistu Monnin ilkeyksistä. Siitä voisi itsekin ottaa mallia, ettei lannistu vastoinkäymisistä. Ehdottoman hyvä puoli on myös se, ettei kiusaaja saa viimeistä sanaa, vaan Monni joutuu ottamaan opikseen.