tiistai 30. syyskuuta 2014

Antoine de Saint-Exupéry: Der Kleine Prinz

Alkuteos: Le Petit Prince (1946)
Karl Rauch Verlag, 1956, kovakantinen, 91 sivua
saksaksi kääntänyt Grete ja Josef Leitgeb

suomenkielisen teoksen tiedot:
WSOY, 2001, suomentanut Irma Packalén


"Hier mein Geheimnis. Es ist ganz einfach: man sieht nur mit dem Herzen gut. Das Wesentliche ist für die Augen unsichtbar."
(s. 72)

Pikku Prinssi on ilmeisesti kirja, johon useimmat tutustuvat jo lapsena. Kuulin siitä ensimmäisen kerran koulussa äidinkielen tunneilla, jolloin mielsin sen klassikkoasemaan nousseeksi satukirjaksi. Kuvaus kirjasta ei koskettanut, eikä jäänyt mieleen. Tämän jälkeen nimi on pompannut esiin jostain aina silloin tällöin. Viime kesänä päätin, että voisin lukea jonkin kirjan saksaksi kertauksen vuoksi. Etsin sopivan lyhyttä kirjaa ja Pikku Prinssi tuli vastaan äitini kirjahyllystä. Koska epäilin itseäni, lainasin kirjan kirjastosta kaiken varalta suomeksi.

Pikku prinssin koti on hyvin pieni asteroidi B 612. Asteroidilla on kolme tulivuorta, kaksi toimivaa ja yksi sammunut. Prinssi pitää niistä kaikista huolta, jopa sammuneesta, koska "ikinä ei voi tietää". Samoin hän hoitaa tunnollisesti vaativaa ja ihmeellistä ruusua, sekä kitkee baobab-puiden taimia. Prinssin suosikkeja ovat auringonlaskut, joita hän voi katsella yhä uudestaan vain siirtämällä tuoliaan hieman. Prinssi tuntee olonsa kuitenkin yksinäiseksi ja lähtee etsimään ystäviä muilta tähdiltä. Tällä matkalla hän kohtaa mm. kuninkaan, joka hallitsee yksinvaltiaana kaikkea ja liikemiehen, joka sanoo omistavansa kaikki tähdet. Matka päättyy Maahan, jossa prinssi tapaa ensin käärmeen ja aavikkoketun.

Tarinan kertojana on mies, joka joutui laskeutumaan Saharan aavikolle, koska hänen lentokoneeseensa tuli vika. Mies on korjaamassa lentokonetta, kun hänen vierelleen ilmestyy pieni poika, joka pyytää häntä piirtämään lampaan. Mies ja prinssi juttelevat, mutta prinssi haluaa aina saada vastauksen esittämäänsä kysymykseen, eikä tunnu kuulevan hänelle esitettyjä kysymyksiä. Hän kertoo miehelle retkestään ensin muille tähdille ja lopulta maankamaralle. Lopulta mieheltä loppuu vesi ja he lähtevät yhdessä etsimään lisää vettä, mutta samalla pikku prinssi kaipaa jo kotiasteroidiaan.

Aikuisten maailmaa kritisoiva kirja herätti monenlaisia ajatuksia. Pikku prinssin hahmo osoitti seikan, johon aina ei kiinnitetä huomiota, lapset ovat hämmästyttävän tarkkanäköisiä. Pikku prinssin tapaamat henkilöt puolestaan olivat oivallisia esimerkkejä erilaisista ihmistyypeistä, joita voi kohdata. Sympatiani kohdistuivat tunnolliseen lampunsytyttäjään, vaikka kaikista hahmoista suosikkini olikin viisas kettu. Kirja sisältää paljon vertauskuvia ja onkin hyvä, etten ole lukenut tätä lapsena. En olisi ymmärtänyt kirjaa silloin ja luultavasti olisin pitänyt kirjaa niin omituisena, etten olisi viitsinyt lukea sitä aikuisena.

Ennakointini suomenkielisen kirjan lainaamisesta oli fiksusti tehty. Luin kirjan ensin saksaksi, jolloin sain selville tarinan juonen, mutta vertauskuvat ja tarinan sanoma avautuivat paremmin vasta suomeksi luettuna. Suosittelen kirjaa klassikoiden ystäville ja heille, jotka ovat epäilleet tämän lukemista. Kannattaa antaa mahdollisuus!

Pikku prinssin myötä sain tricolorin täyteen eli pääsin tavoitteeseeni Vive la France! -lukuhaasteessa.

"Wenn du bei Nacht den Himmel anschaust, wird es dir sein, als lachten alle Sterne, weil ich auf einem von ihnen wohne, weil ich auf einem von ihnen lache. Du allein wirst Sterne haben, die lachen können!"
(s. 86)

perjantai 19. syyskuuta 2014

Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette

Alkuteos: The Hidden Diary of Marie Antoinette (2012)
Atena, 2012, kovakantinen, 406 sivua
suomentanut Taina Wallin


Luen päiväkirjaani, muuta minulla ei ole nuoruudestani jäljellä. Luen sitä mielelläni yhä uudelleen, elän uudelleen elämäni hyviä aikoja, jolloin en vielä tiennyt, miten julma maailma voi olla. Ennen kuin minusta tuli kuningatar Marie Antoinette: kun olin vielä arkkiherttuatar Antonia ja asuin Wienissä rakkaan äitini, keisarinna Maria Theresian hovissa. Kun koko elämä oli edessäni...
(s. 9)

Minä, Marie Antoinette -kirjan väriin ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Olin kirjastossa ja rupesin katsomaan, että mikäs kirja tuossa hyllyssä on, kun sillä on noin pinkki kansi. Takakannen perusteella valitsin kirjan luettavaksi. Luen mielelläni historiallisista henkilöistä kertovia kirjoja, enkä pistä pahakseni sitä, jos kirja edustaa kaunokirjallisuutta.

Kuningatar Marie Antoinetten elämäntarina kerrotaan hänen kirjoittamansa päiväkirjan muodossa. Kirjan alussa Marie Antoinette on nuori neito, joka naitetaan Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:lle. Ensimmäisissä merkinnöissä kuvaillaan matkaa Wienistä Versaillesiin ja uuteen kotiin sopeutumista. Myöhemmin kuningatar kirjoittaa hohdokkaasta hovielämästä ja paineista, joita hän koki, kun tulevan kruununperijän syntymässä kesti. Kirja päättyy surulliseen loppuun, jota ennen kuningatar on kirjoittanut viimeisen merkinnän. Mestaamisen jälkeen uskollinen palvelija salakuljettaa päiväkirjan pois vankilasta ja lisää siihen huomautuksen kuningattaren viimeisestä aamusta.

Päiväkirjan välillä turhankin lyhyissä merkinnöissä kuvataan hovielämän monenlaisia puolia. On yltäkylläisiä tanssiaisia, nykyajan ihmisen näkökulmasta omituisia seremonioita (miksi haluaisin seurata, kun kuningatar synnyttää?) ja juonitteluja. Fantasiagenren puolella nautin hovijuonitteluista, mutta tällä kertaa ne eivät kiinnostaneet. En pystynyt samaistumaan Antoinetten hahmoon. Hän vaikutti suurimmaksi osaksi liian naiivilta, enkä saanut kunnolla otetta hänen hahmostaan. Mielestäni hahmo oli parhaimmillaan alussa ja lopussa. Nuori neito, joka oli avioitumassa tuntemattoman ja jopa vastenmielisen miehen kanssa, herätti sympatiaa. Samoin vallankumous ja siitä seuranneet koettelemukset pitivät mielenkiintoa yllä loppuun asti.

Olen nähnyt Sofia Coppolan ohjaaman elokuvan, joka kertoo Marie Antoinettesta. Niin elokuvasta kuin myös tästä kirjasta jäi mielikuvaksi hattaran tai vaahtokarkin omainen kepeä satu. Kirja ei missään nimessä väitä olevansa faktapohjainen elämäkerta. Lukijalle tarkoitetussa loppupuheessa kirjailija korostaa, että teos on historiallista viihdettä. Miksi sitten en vakuuttunut, vaikka tämän pitäisi olla juuri sellainen kirja, josta voisin pitää? Oman kokemuspohjani takia. En tunne riittävästi Marie Antoinetten historiaa, jotta kykenisin erottamaan faktan ja fiktion toisistaan. Loppusanojen mukaan hän ei koskaan käynyt Ruotsissa, joten en lämmennyt eräälle kuningattaren ulkomaanmatkalle ja parille muulle kohdalle, jotka luultavimmin olivat mielikuvituksen tuotetta.

Kirja sopii historiallisen viihteen ystävälle, joka ei hätkähdä sitä, että fakta ja fiktio on sekoitettu keskenään perin pohjin. Innostuin googlettamaan kirjailijan muita teoksia ja voisinkin tutustua jossain vaiheessa hänen faktateoksiinsa. Minä, Marie Antoinetten kaltainen, mutta Skotlannin Maria Stuartista kertova kirja houkuttelee myös.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Nora Roberts: Jotain sinistä

Alkuteos: Happy Ever After (2010)
Gummerus, 2011, kovakantinen, 331 sivua
suomentanut Heli Naski



Puoli viideltä Parker istui taas työpöytänsä ääressä työstämässä taulukoita, kaaviokuvia ja aikatauluja. Koska päivän tapaamiset oli hoidettu, hän oli ripustanut takkinsa tuolin selkänojalle ja riisunut kenkänsä pöydän alle.
     Hän laski tarvitsevansa paperitöihin vielä tunnin verran ja onnitteli itseään autuaalisen kevyestä päivästä. Loppuviikosta uhkasi tulla mielipuolisen kiireinen, mutta tänään, mikäli hänellä olisi hiukan onnea, hän voisi vaihtaa kuuden maissa mukaviin vaatteisiin, suoda itselleen lasin viiniä ja jopa syödä rauhassa illallista.
(s. 26)

Jotain sinistä -kirjan myötä sain luettua Nora Robertsin Morsiussarjan. Kirjat ovat olleet kaikkine kliseineen mukavan kevyttä luettavaa rentoutumista varten. Roberts hallitsee genrensä, mutta tämän jälkeen pidän jonkin aikaa taukoa hänen kirjoistaan, jotta ehdin välillä lukea muidenkin teoksia.

Sarjan päätösosa kertoo Parker Brownista, ystävysten yhteisen yrityksen säntillisestä hääsuunnittelijasta. Varakkaasta perhetaustastaan huolimatta nainen ei ole jäänyt lepäämään paikoilleen, vaan on rohkeasti ryhtynyt työntekoon. Vanhempiensa ennenaikaisen kuoleman jälkeen Parker päätti muuttaa tyttöjen lapsuuden aikaiset hääleikit yritykseksi, joka tarjoaa naimisiin meneville pareille ainutlaatuiset puitteet suurta päivää varten, nimittäin hienon kartanon puutarhoineen. Tuloksena oli Kartanohäät. Siitä lähtien Parker on ahkeroinut yrityksen paperiasioiden parissa ja huolehtinut häiden suunnittelusta. Asiakkaat ovat olleet haltioissaan unelmiensa häistä, mutta Parkerin omassa elämässä ei ole aikaa romantiikalle.

Järjestelmällisellä Parkerilla on asiat hallussa niin töiden kuin yksityiselämän puolella, kunnes Malcolm Kavanaugh astuu hänen elämäänsä. Nykyään autokorjaamoa pyörittävä entinen elokuvien stuntmies viihtyy moottoripyörän selässä, eikä ole laisinkaan sitä miestyyppiä, joka Parkerin omasta mielestä sopii hänelle. Kerta toisensa jälkeen Malcolm onnistuu hämmentämään Parkerin ajatuksia ja Parker huomaa vähitellen lämpenevänsä miehelle.

En osaa päättää, kumpi oli mielenkiintoisempi pääpari, edellisen osan Laurel ja Del vai tämän osan kaksikko. Parkerin ja Malcolmin lähtökohdat olivat samat kuin Laurelin ja Delin, mutta toisinpäin ja heidän välillään ei ollut niin suurta eroa. Parker edustaa rikasta sukua, joka nauttii arvostusta paikkakunnalla, jossa moni tuntee toisensa. Malcolm on häneen verrattuna köyhä, vaikka ehtikin tienata stuntmiehen työssään sopivasti rahaa autokorjaamon perustamista varten. Yleensä asetelma on aina niin, että mieshahmo on se rikkaampi osapuoli, joten Parkerin ja Malcolmin suhde oli virkistävä poikkeus. Välillä ihan huvitti, kun niin sanotusti paha poika yritti pehmittää järjestelmällistä ja asioita tiukasti hallinnassaan pitävää naista.

Juoni on yhtä jännittävä ja ennalta-arvaamaton kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Ennen lukemista voi siis olla varma, että pääpari todella päätyy lopulta yhteen. Kirjan lopussa juhlitaan ensimmäisessä osassa toisensa löytäneen parin häitä ja sen jälkeen on luvassa jälkinäytös. Oli mukava lukea Mackenzien häistä, mutta olen vähän sitä mieltä, että tässä kohdassa olisi toiminut kaikki tai ei mitään. Eli joko kaikkien häistä olisi saatu katsaus tai kenenkään ystävänelikkoon kuuluvan häitä ei olisi juhlittu sarjan aikana.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

torstai 11. syyskuuta 2014

Melissa Marr: Sala kavala

Alkuperäinen teos: Ink Exchange (2008)
WSOY, 2009, kovakantinen, 306 sivua
suomentanut Kaisa Kattelus


"Uneksi minusta, Leslie", Irial kuiskasi ja levitti siipensä heidän molempien ympärille, kietoi heidät niihin. Ehkä tytöstä tulisi niin väkevä, että hän kestäisi veripiirron jonkun valitun keijun kanssa. Jos ei, Irial voisi aina antaa hänet jollekulle heiveröisemmälle keijulle. Olisi sääli haaskata suloista, särkynyttä lelua.
(s. 11)

Sala kavala on omanlaisensa jatko-osa Wicked Lovely -sarjan ensimmäiselle osalle Ilki ihanalle. Päähenkilö on vaihtunut ja aiemman osan tärkeät hahmot ovat tällä kertaa taka-alalla. Kuitenkin tapahtumat tavallaan ovat suoraa jatkoa edellisen osan lopulle.

Lukiota käyvä Leslie on ensimmäisestä tutun Aislinnin hyvä ystävä, mutta viime aikoina tyttöjen välit ovat olleet etäiset. Leslie ei tiedä keijuista tai siitä, miten Aislinn on muuttunut. Leslielle on tarpeeksi murheita omasta takaa, jotta hän olisi kiinnittänyt huomiota ystävässä tapahtuneeseen muutokseen. Tyttö tulee rikkonaisesta perheestä, jossa isä on poissaoleva ja veli kuluttaa aikansa pilveä polttamalla ja kaveeraamalla diilereiden kanssa. Veljen epämääräiset tutut ovat jo satuttaneet Leslietä. Tatuoinnista haaveileva Leslie kiinnittää huomionsa kauniiseen kuvaan, jonka hän haluaa saada selkäänsä, eikä hänellä ole aavistustakaan siitä, että tatuointi sitoo hänet pimeyden keijuhovin kuninkaaseen, Irialiin. Tatuoinnin myötä Leslie joutuu väistämättä osaksi keijujen maailmaa.

Leslie ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Aislinn. Leslien harteita painavat muistot eräästä erittäin ikävästä asiasta, eikä hänen elämänsä ollut helppoa. Irialiin sitoutumisen jälkeen tyttö joutui jopa vaaraan, kun hänen kauttaan kanavoitiin ihmisten tunteita. En vaan pystynyt samaistumaan liian traagisia asioita kohtaavaan hahmoon. Sen sijaan pidin Niallista, joka sai tässä osassa enemmän tilaa ja Irialista, joka tosin oli pienoinen pettymys. Vaikka hän teki ikäviä tekoja, niin luulisi, että pimeyden hovin kuninkaana hän olisi ollut vielä entistä kammottavampi. Jopa kesän kuningas Keenan oli juonittelevampi kuin Irial. Pimeyden kuninkaan hahmosta olisi saanut paljon enemmän irti ja kirjailija olisi voinut kunnolla revitellä tavallaan pahan hovin hallitsijalla. Nyt hahmo jäi vähän puolitiehen muka pahikseksi, joka ei olekaan niin paha kuin olisi voinut olla.

Hoveista eniten oli esillä luonnollisesti pimeyden hovi, josta paljastui kutkuttavia tietoja. Elämä tässä hovissa ei ole yhtä auvoista kuin ensimmäisessä kirjassa esitellyssä kesän hovissa. Hovi on riitaisa ja jatkuvasti jokin taho yritti lietsoa väkivaltaa ja kapinaa ympärilleen, eikä Irialin hallitsijan asema vaikuttanut yhtä vakaalta kuin Keenanin asema kesän hovissa. Keijuhovien välinen valtapeli on vasta kunnolla alkamassa ja pimeyden hovissa väläyteltiin mahdollisuuksia sodasta. Mielenkiinnolla odotan mihin politikointi johtaa tulevissa osissa.

Kirja ei ollut yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa, mutta kyllähän tämän luki. Teksti oli välillä sekavaa, melkein kuin tajunnanvirtaa, joka oli vuodatettu paperille. Olisin kaivannut tekstiin selkeyttä. Leslien, Irialin ja Niallin kolmiodraama oli turha. Ensin luotiin asetelmia siihen suuntaan, että Leslie valitsee jommankumman. Lopulta kumpikin miehistä antoi periksi (ja teki moraalisesti oikein näin toimiessaan). Mutta miksi vihjailla romanssin poikasesta, jos romanssia ei tulekaan?

Wicked Lovely -sarja
1. Wicked Lovely, 2007 (Ilki ihana)
2. Ink Exchange, 2008 (Sala kavala)
3. Fragile Eternity, 2009
4. Radiant Shadows, 2010
5. Darkest Mercy, 2011

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Colette: Chérin loppu

Alkuteos: La Fin de Chéri (1926)
Gummerus, 2001, kovakantinen, 158 sivua
suomentanut Marja Haapio


Hän käänsi päänsä kohti helmenhohtoista kuunkehää, joka täytti koko taivaankannen ja huudahti hiljaa: "Kaikki on lopussa! Olen kolmekymmentävuotias!"
(s. 123)

Tutustuin Coletten Chéristä kertoviin kirjoihin Ranska-lukuhaasteen ansiosta. Aluksi minun oli tarkoitus lukea vain ensimmäinen osa, mutta sitä lukiessani kiinnostuin jatko-osan tarinasta niin paljon, että päätin lukea myös sen.

Kirja sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut noin viisi vuotta. Maailma on muuttunut sodan aikana, eikä Pariisi ole enää entisensä. Rahasta ja mielihyvästä kiinnostuneet ihmiset juhlivat aamuun asti. Ulkoisesti Chérin maailma ei ole muuttunut lainkaan, hän on yhä naimisissa Edméen kanssa ja hänen äitinsä on edelleen samanlainen juoruilija kuin ennenkin. Sisäisesti Chéri on hajalla, hän etsii sodalle menettämäänsä nuoruuttaan ja kaipaa Léaa, josta ei ole kuullut useampaan vuoteen. Ihmiset Chérin ympärillä jatkavat elämässään eteenpäin, mutta Chéri takertuu menneisyyden muistoihin.

Edeltävä osa oli nuorukaisen ja vanhemman naisen valtapeliä, mutta nyt valtapeli on siirtynyt Chérin avioliittoon. Luonteeltaan vaisuksi kuvailtu Edmée on oppinut käsittelemään miestään ja juonii rouva Peloux'n kanssa rikastuakseen. Chéri saa huomata, ettei hänelle riitä osaa omassa taloudessaan. Vaimo käy työssä ja on salasuhteessa lääkärin kanssa, Chéri sen sijaan vetäytyy omiin oloihinsa ja yksinäisyyteen, josta ei ole ulospääsyä. Aikaisemmin pahennusta herättänyt mies paheksuu nyt itse muiden käytöstä. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jää kaikista äärimmäisin ja lopullisin ratkaisu.

Jos edellinen osa on ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, niin samoin on myös tämän osan kanssa. Menettämäänsä nuoruutta kaihoava Chéri tuskailee omaa vanhentunutta peilikuvaansa ja rakastamaansa naista. Kun Chéri ja Léa lopulta tapaavat vuosien jälkeen, on entinen Léa vain muisto. Hänen tilalleen on tullut vanhentunut ja lihonut eukko, joka härnää entistä suojattiaan. Tapaamisen jälkeen Chéri pohtii, missä vaiheessa Léa on antanut periksi ja antanut ajan tehdä tehtävänsä. Ikääntyneen naisen keho on kaukana entisistä mitoistaan. Chéri ei pysty päästämään irti Léasta, mutta sitä Léaa, jonka hän haluaa, ei enää ole.

Tiesin loppuratkaisun etukäteen, mutta ennalta-arvaamatonta loppua tärkeämpää oli itse tarina ja kuinka se kerrotaan. Ensimmäinen osa oli positiivisempi ja tapahtumarikkaampi, mutta toisella on omat puolensa. Tarina on inhimillinen kaikessa turhamaisuudessaan. Surullisuutta siihen tuo Chérin etsintä, hän ei löydä itselleen paikkaa uudesta maailmasta ja joutuu lopulta huomaamaan, ettei paluuta entiseen ole.

Osat:
Chéri (1920)
Chérin loppu (La Fin de Chéri, 1926)

lauantai 6. syyskuuta 2014

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Alkuperäinen teos: Det osynliga barnet (1962)
WSOY, 2010, pokkari, 145 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Viimeinen punainen auringonsäde oli sammunut puiden välissä, ja kevään sininen hämy hiipi verkalleen esiin. Koko metsä muuttui siniseksi, ja koivut vaelsivat kuin valkeat pilarit kauemmas ja kauemmas hämärään.
(s. 8)

Minun teki mieleni lukea taas jokin Muumi-kirja, olihan edellisen lukemisesta kulunut kolmisen kuukautta. Pohdin eri vaihtoehtoja muutaman kirjan välillä ja päädyin Näkymättömään lapseen, sillä ajattelin sen tarinoiden olevan minulle vieraampia. Toisin sanoen ajattelin, ettei kovin monesta kirjan tarinasta ole otettu aiheita Muumi-televisiosarjan jaksoihin.

Kirja sisältää yhdeksän erillistä kertomusta, joissa seikkailevat muumihahmot. Välillä hieman vieraammat hahmot, mutta useimmiten ne tunnetuimmat Muumilaakson asukkaat. Ensimmäinen kertomus on Kevätlaulu, jossa Nuuskamuikkunen on palaamassa jokavuotiselta etelän matkaltaan ja kohtaa niin pienen olennon, ettei sillä ole vielä omaa nimeä. Kamala tarina kertoo Homssusta, hänen veljestään ja liian voimakkaasta mielikuvituksesta, joka saa Homssun liioittelemaan todellisuutta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina pelosta ja onnettomuuksien kuvittelusta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä löytyy pieni lohikäärme, joka kiintyy erään hahmon mielestä väärään henkilöön. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinassa hemuli kyllästyy työhönsä huvipuistossa. Kertomus näkymättömästä lapsesta on tarina ilkeän tädin armoille joutuneesta Ninnistä. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa päättää selvittää salaisuuden. Nipsu antaa rakkaan lelukoiransa pois tarinassa Sedrik. Kuusi kertoo Joulun odotuksesta.

Suosikkitarinoikseni nousivat Kevätlaulu, Kertomus näkymättömästä lapsesta, Sedrik ja Kuusi. Kukapa ei toisinaan tuntisi sympatiaa Nuuskamuikkusta kohtaan, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään? Kevätlaulussa Nuuskamuikkusesta paljastuu myös pimeämpi, itsekkäämpi ja välinpitämättömämpi puoli, joka ei tule muulloin esille. Näkymättömän Ninnin tarina on surullinen, ironian ja ilkeyden takia tyttö katoaa näkyvistä. Tuutikki tuo hänet Muumeille, jotka lopulta onnistuvat auttamaan Ninniä muuttumaan taas näkyväksi. Onnistumiseen tarvittiin oman rohkeuden löytämistä ja naurua. Sedrik oli ennestään minulle tuntematon tarina, sillä Muumien tv-versiossa Nipsulla ei ole koskaan ollut lelukoiraa. Luopumisen tuska on aluksi kova ja Muumipeikon neuvo, "anna jotain itselle rakasta pois, saat sen takaisin kymmenkertaisena", puolestaan tyhmä. Nipsu oppii ymmärtämään Sedrikin arvon ja saa kuin saakin koiransa takaisin. Kuusi tuo ihanan virkistävän näkökulman joulunviettoon. Kasvavan pelon ja joka suunnalta satelevien ohjeiden perusteella Muumiperhe valmistautuu odottamaan Joulua, josta he eivät ole ennen kuulleetkaan.

Yksinäisyys, jonkin uuden asian oivaltaminen ja pienistä asioista saatava onni tulevat ensimmäinen mieleen, kun mietin, kuinka kuvata kirjan sisältöä. Tove Janssonin tapaan tarinat ovat tarkkanäköisiä ja puhuttelevia kuvauksia ihmisistä, ne vain on piilotettu sympaattisten satuhahmojen maailmaan. Mielestäni Näkymättömän lapsen tarinoita yhdistää rauhallinen ja hyvin positiivinen tunnelma. Kertomuksissa on hetkiä, jolloin asiat sujuvat huonommin, mutta loppujen lopuksi aina löytyy ratkaisu ja muutos parempaan suuntaan. Onpa kertomuksissa jopa hyviä elämänohjeita. Hyvänä muistutuksena Sedrik-kertomuksesta toimikoon se, ettei onneen tarvita kuukiveä tai melkein topaaseja, onni tulee pienistä, (arkisista) asioista.