maanantai 31. lokakuuta 2016

Haastekoonti

On muutaman haastekoonnin aika. Tälle vuodelle oli tarjolla taas mitä mielenkiintoisimpia lukuhaasteita, mutta valitettavasti kaikkiin ei ehdi osallistua. Poimin haasteiden joukosta neljä aiheiltaan aika erilaista haastetta. Tällä kertaa onnistuin pysymään maltillisena tavoitteiden kanssa, mikä helpotti kummasti osallistumista, kun ei tullut stressiä siitä, ehdinkö lukemaan kirjat haasteita varten ajoissa. Alla on koonti kolmesta lukuhaasteesta. Läpi historian -haasteen jätän myöhemmäksi, jos vaikka innostuisin vielä lukemaan lisää sitä varten.

Okklumeus -haaste
Tammikuussa Britannian suunnalta kantautui surullisia uutisia. Harry Potter -elokuvissa professori Kalkarosta näytellyt Alan Rickman oli menehtynyt. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina keksi suru-uutisista Potter-aiheisen lukuhaasteen. Haastetta varten päätin tutustua sarjan oheiskirjoihin, joita en ollut aikaisemmin lukenut.

Siuntio Silosäkeen tarinat
Huispaus kautta aikojen
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Näillä kolmella kirjalla luin itseni kotitontuksi.


Hämärän jälkeen -haaste

Orfeuksen kääntöpiirin Suvi keksi kauhukirjallisuuteen liittyvän haasteen. Tarkoituksena oli lukea kauhukirjoja, ja mitä enemmän niitä lukee, sitä useamman kauhukirjallisuuteen liittyvän hahmon bongaa haasteen aikana. Lähtökohtaisesti en pidä kauhukirjallisuudesta ja olen sen parissa pois omalta mukavuusalueeltani. Kirjoja lukiessa oli yllättävää huomata, etteivät kaikki kauhukirjat ole pelottavia, kuten kuvittelin niiden olevan.

Gaston Leroux: Oopperan kummitus
Juri Nummelin: Kuun pimeä puoli
Anne Rice: Veren vangit
Kolmella luetulla kirjalla bongasin aaveen.


Lukuharjoituksia-haaste

Kujerruksia-blogin Linnea sai inspiraation näytelmistä. Haasteeseen luettiin näytelmiä, jotka saivat olla moderneja, klassikoita tai kirjoitettu millä kielellä tahansa. Luetun tekstin piti kuitenkin olla kirjoitettu näytelmämuotoon repliikkeineen, proosamuotoon muutettu näytelmä ei kelvannut haasteeseen. Näytelmät ovat minulle vierasta aluetta, joten pysyttelin turvallisesti sen ainoan tietämäni näytelmäkirjailijan tuotannon parissa.

William Shakespeare: Myrsky
William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään
Shakespearen teosten avulla luin itseni puvustajaksi.


Kiitos vielä kaikille lukuhaasteiden järjestäjille! Näihin oli mukava osallistua.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Voltaire: Luonnonlapsi

Alkuperäinen teos: L'Ingénu (1767)
Viisas Elämä Oy, 2016, pehmeäkantinen, 128 sivua
suomentanut Leena Rantanen


– Herra Luonnonlapsi, huomaan että puhutte parempaa ranskaa kuin huronilta voisi odottaa, sanoi vakava kruununvouti.
– Muuan ranskalainen, jonka otimme Huroniaan kun olin aivan nuori ja jonka kanssa ystävystyin likeisesti, opetti minulle kieltään; opin hyvin nopeasti kaiken minkä tahdon oppia. Tultuani Plymouthiin tapasin ranskalaisen pakolaisen, niitä joita nimitätte hugenoteiksi, vaikken tiedä miksi, ja hänen ansiostaan edistyin teidän kielessänne ja heti kun saatoin ilmaista itseäni ymmärrettävästi, tulin katsomaan maatanne, sillä pidän ranskalaisista aika tavalla, kunhan eivät kysy liikaa kysymyksiään.

(s. 13)

Mietin, mitä voisin vielä lukea Läpi historian -lukuhaastetta varten. Mieleen tuli Voltaire, jolta olen aikaisemmin lukenut teoksen nimeltä Candide. Päädyin Luonnonlapseen oikeastaan sillä perusteella, että se sattui löytymään lähikirjastosta. Kirjan lukemisen myötä pääsin tavoitteeseeni Läpi historian -lukuhaasteessa.

Luonnonlapseksi nimitetty huroni jäi eräässä taistelussa englantilaisten vangiksi, jolloin hänelle tarjottiin mahdollisuutta lähteä Kanadasta englantilaisten mukaan. Luonnonlapsi halusi nähdä maailmaa, joten hän suostui ehdotukseen. Hän päätyi lopulta englantilaisten kauppiaiden mukana Ranskan Bretagneen. Siellä hän herätti paikallisen luostarin priorin ja tämän sisaren huomion. Luonnonlapsi kutsuttiin priorin taloon, jonne kerääntyy illalliselle paikkakunnan merkkihenkilöitä. Yllättäen käy ilmi, että Luonnonlapsi on itse asiassa sukua priorille ja tämän sisarelle.

Priori sisarensa kanssa tarjoutuu ottamaan Luonnonlapsen asumaan luokseen, sillä ovathan he sukulaisia. Saman tien he ryhtyvät suunnittelemaan huronin kouluttamista sivistyneille tavoille. Aivan ensiksi Luonnonlapsi täytyy kastaa. Priorille on suuri järkytys kuulla, ettei Luonnonlapsi ole koskaan lukenut Raamattua, mutta sen sijaan hän tuntee Shakespearen näytelmät. Luonnonlapsi suhtautuu itse nuivasti kasteeseen. Hänen mielestään englantilaiset olivat viisaampia, kun antoivat ihmisen elää niin kuin hän haluaa. Kaunis neiti de Saint-Yves ryhtyy opettamaan Luonnonlasta sivistyneille tavoille ja saa tämän pään käännettyä useammassakin asiassa.

Luonnonlapsi tarkkailee ulkopuolisin silmin eurooppalaisia tapoja ja käytäntöjä. Kirjan alussa hän on muiden silmissä jalo villi, joka herättää ihmetystä eksotiikkansa vuoksi, ja jota myös täytyy opastaa sivistyneille tavoille. Tarinan aikana Luonnonlapsi kohtaa moneen kertaan kulttuurien välisiä eroja, jotka hämmästyttävät häntä. Esimerkiksi hänen kulttuurissaan rakkaus neiti de Saint-Yvesiä kohtaan ei tarvitse kirkon siunausta. Bretagnessa toiset kauhistelevat Luonnonlasta, koska hän melkein häpäisi neidin. Myöhemmin Luonnonlapsi joutuu kohtaamaan valtaa pitävien suvaitsemattomuuden. Hän ei myöskään käsitä ahneutta ja mielivaltaa, jotka hallitsevat päättävissä asemissa olevien henkilöiden tekoja.

Muistelin, että Candide olisi kerronnaltaan hyvin suoraviivainen, ja Luonnonlapsi jatkaa sen kanssa samalla linjalla. Oli surkuhupaisaa huomata, kuinka muut hahmot pitivät Luonnonlasta sivistymättömänä. Tarinan edetessä käy hyvin ilmi, että oikeasti Luonnonlapsi on sielultaan paljon sivistyneempi kuin vaikkapa Versaillesin korkea-arvoiset henkilöt. Sivistyttyään hän ei lankea ahneuteen, vaan säilyttää hyvät ominaisuutensa. Kirjassa käsitellään Luonnonlapsen kohtaamien tapahtumien myötä osuvasti Voltairen aikakauden ongelmia, kuten korruptiota, joka ei ole hävinnyt ajan kuluessa minnekään.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Taavi Vartia: Varastettu vaimo

Paasilinna, 2015, kovakantinen, 383 sivua


- Jos katsot ohi, sinun uskotaan epäröivän, ja silloin olet jo puolitiessä luopumiseen. Tai sinun ajatellaan valehtelevan. Tai viettelevän. Siksi et saa katsoa ohi tai antaa silmiesi harhailla.
- Hyvä on, äiti.
- Katsot vain silmiin, vaikka tuntisit inhoa tai pelkoa. Tapahtui mitä tahansa. Seurauksia et ehkä voi tietää tai välttää, mutta kunniasi säilyy, sitä sinulta ei viedä niin kauan kuin katseesi ei väisty.

(s. 16)

Taavi Vartian Varastettu vaimo olisi mahdollisesti jäänyt kokonaan huomaamatta, ellen olisi bongannut sitä Mai Laakson blogista. Kiitos taas lukuvinkistä!

Christina on varakkaan sardinialaisen villakauppiaan tytär. Eräänä päivänä kotikylään hyökkää joukko muukalaisia, jotka surmaavat jokaisen vastaantulevan, mutta Christinan he ryöstävät mukaansa. Hyökkäystä johtaa soturi Dors, jolle muukalaisten johtajan, Halvardin, palveleminen on elämäntehtävä. Christina päätyy kaukaiseen Norjaan viikinkikylään, jossa hänestä tulee orja. Aluksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan vihaa, mutta ajan myötä tunteet muuttuvat. Koti-ikävä ei katoa helposti, mutta vähitellen vieraasta yhteisöstä ja ihmisistä tulee Christinan perhe.

Sattumalta päädyin lukemaan melko lyhyen ajan sisällä kaksi kirjaa, jotka ovat hyvin toistensa kaltaiset. Itämeren Aurin päähenkilön tavoin Christina kaapataan kotoaan ja hän päätyy vieraaseen yhteisöön, jonka tavat tuntuvat aluksi kummallisilta. Kumpikin naisista sopeutuu ajan kuluessa uuteen ympäristöönsä. Heitä toki erottaa se, että Auri oli parantaja, mutta Christina joutui orjaksi. Varastettua vaimoa lukiessa en voinut olla vertaamatta kirjaa Aurin tarinaan, mikä häiritsi jonkin verran lukukokemusta. Olisi ollut fiksumpaa lukea näiden kahden kirjan välissä muutama kirja lisää jostain aivan toisesta aiheesta.

Christinan tarina on mielenkiintoinen kuvaus aivan vieraaseen kulttuuriin joutumisesta, ja siitä, kuinka voi selvitä tuntemattomien parissa. Christina saavuttaa orjaksi hyvän aseman olemalla ahkera työntekijä, joka saa jopa kunnioitusta viikinkien luona. Ainakaan aluksi elämä viikinkikylässä ei ollut helppoa. Christinalla on vihamiehiä, jotka panettelevat hänen päänsä menoksi. Onneksi hänellä on myös suojelijoita, joita toiset kuuntelevat ja kunnioittavat. Elämä asettuu uomiinsa viikinkikylässä, mutta Christina ei unohda kotiaan. Päinvastoin, hän haaveilee pakenemisesta, ja lopulta siihen tarjoutuu kenties ainutlaatuinen mahdollisuus, nyt tai ei koskaan.

Christina on sinnikäs, eikä lannistu. Kirja antaa kiinnostavan kuvan päättäväisen nuoren naisen elämästä hänen jouduttuaan kauas kotoa aivan uudenlaisiin maisemiin. Kun vihdoin pystyin jättämään jatkuvan vertailun Christinan ja Aurin välillä taakseni, viihdyin Christinan seikkailun parissa. Kirjassa oli tosin pari hämmästystä herättänyttä kohtaa. Soturi Dors ja hänen vaimonsa Inga värjäsivät toistensa korvat sinisiksi. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, mistä kirjailija on saanut tällaisen idean. Kun korvien värjääminen mainittiin tarinassa ensimmäisen kerran, tuli se aivan puun takaa. Toinen ihmetystä herättänyt asia on kansikuva. Olen Main kanssa samaa mieltä. Kuva näyttää aivan arabinaiselta. Kanteen olisi voinut valita kuvan, josta edes jollain tavalla välittyy se, että kirja kertoo viikingeistä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Alkuperäinen teos: Devil wears Prada (2003)
Nemo, 2011, pokkari, 490 sivua
suomentanut Tiina Talvitie


”Miranda Priestly on muotimaailman vaikutusvaltaisin nainen, ja ilman muuta yksi maailman johtavista toimittajista. Koko maailman! Tilaisuus tehdä työtä hänen kanssaan, seurata hänen toimitustyötään ja tapaamisiaan tunnettujen kirjoittajien ja mallien kanssa, auttaa häntä saavuttamaan tavoitteensa joka ikinen päivä – minun tuskin tarvitsee sanoa, että sen tilaisuuden vuoksi miljoonat tytöt olisivat valmiita kuolemaan!”
(s. 27)

Olen lukenut Lauren Weisbergerin suomennetun tuotannon Viime yönä Chateau Marmontissa -kirjaa lukuun ottamatta. Edellisestä kerrasta Weisbergerin tuotannon parissa on ehtinyt vierähtää aikaa jo muutama vuosi, ja nyt kirjat palasivat mieleen, kun kaipasin kevyttä luettavaa. Paholainen pukeutuu Pradaan teoksen olen nähnyt myös elokuvana. Siinä vaikutuksen teki erityisesti Meryl Streepin roolisuoritus mahdottomuuksia vaativana pomona.

Andrea on vastavalmistunut kirjallisuudenopiskelija, jonka unelmien täyttymyksenä olisi saada työpaikka jonkin arvostetun lehden toimittajana. Andrea on lähettänyt useita työhakemuksia ja hän saa lopulta kutsun haastatteluun – tunnetun muotilehden toimitukseen. Runwayn päätoimittaja Miranda Priestly tarvitsee uuden assistentin. Miljoonat tytöt ympäri maailmaa ovat valmiita tekemään mitä tahansa työpaikan eteen, mutta tehtävään valitaan Andrea, pikkukaupungin kasvatti, joka ei tiedä muodista yhtään mitään. Andrea päättää sinnitellä uudessa työssään sopimukseen kirjatun vuoden ajan, sillä kuulemma Mirandan avittamana avautuvat ovet minne tahansa. Vuoden aikana Andrean täytyy kestää vaativaa pomoa ja tämän oikkuja sekä muotilehden toimituksen hektistä työtahtia.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisista toimiston arkea ja tehtäviä, jotka kasautuvat Andrean kontolle. Hän joutuu venymään aivan äärimmilleen pomon oikkuja toteuttaessaan. Työmäärä on aivan mahdoton, eikä vapaa-aikakaan ole aina töistä vapaata, jos Miranda päättää juoksuttaa Andreaa asioillaan. Oikeastaan Miranda on koko kirjan suola, vaativa pomo, joka pyytää alaisiltaan aivan mahdottomalta tuntuvia asioita. Hänet tiedetään hyvin hankalaksi ihmiseksi, joka ei kiitoksia jakele. Siitä huolimatta kaikki pyrkivät toimimaan hänen tahtonsa mukaan. Yksi Mirandan vaatima mahdottomuus on Harry Potter ja Liekehtivä pikari -kirjan hankkiminen hänen hemmotelluille kaksostytöilleen. Eikä kirjaa vielä ollut edes julkaistu.

Tapahtumat pohjautuvat Lauren Weisbergerin omiin kokemuksiin Voguen päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon kirjassa on mukana todellisia tapahtumia tai oikeisiin ihmisiin perustuvia hahmoja. Kirja antaa kovin kiireisen ja ahtaan kuvan muotimaailmasta, jossa kaikkien on mahduttava mahdollisimman pieneen vaatekokoon ja pukeuduttava kalliiden laatumerkkien vaatteisiin. Vaikka kirja onkin fiktiota, toteanpa vain, että näin taviksena tuntuu olevan paljon mukavampaa, kun ei tarvitse tuollaisista asioista stressata.

Paholainen pukeutuu Pradaan on viihdyttävää chick-litiä, jonka parissa voi nollata ajatukset. Muut henkilöt jäävät Mirandan hahmon varjoon, mutta se ei paljon lukemista haitannut. Lukemisen jälkeen tekisi mieli katsoa elokuva pitkästä aikaa, ehkäpä sitten ensi viikonloppuna.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Otava, 2016, kovakantinen, 444 sivua


Kun he ylittivät suon mustaa polkua pitkin, kylmä tuuli heilutti Aurin helmoja, puri hampaansa nilkkaan vihoissaan. Jos siinä oli Tapiolan vastaus, niin mitä se merkitsi hänen toiveelleen? Auri ei muistanut Oivan tai muiden metsämiesten milloinkaan tuoneen kotiin karhuntaljaa – vain hirvien, peurojen ja pienriistan. Vaan nyt ei hyvitelty pieniä jumalia. Jotain suurta oli tapahtumassa.
(s. 38)

Näin Johanna Valkaman Itämeren Aurista esittelyn kirjakerhon lehdessä, ja sen perusteella mielenkiinto heräsi. Vähän myöhemmin kirja tuli vastaan Mai Laakson blogissa. Sen jälkeen kun sain kirjan kirjastosta, olen lukenut sitä aina kuin vain mahdollista, ja vielä viihtynyt tarinan parissa. Kirja osoittautui oikein mukavaksi löydöksi näin syksyn alun piristykseksi.

Hämeen parantajien sukua oleva Auri on aina elänyt oman kylän, Suolammen, suojissa, eikä juuri ympärillä olevasta maailmasta tiedä. Isoäiti Tiera on kasvattanut tytön kuin lapsensa oman tyttärensä tuotua Aurin hänen luokseen. Aurin suurin haave on tulla parantajaksi Tieran tavoin. Kesän aikana isoäiti on antanut tytölle aikaa pohtia tulevaa. Parantajaksi ryhtyminen tarkoittaa vaimon roolista luopumista, sillä parantajan kohtalona on elää naimattomana. Auri on kuitenkin varma valinnastaan, mieluummin hän ryhtyy parantajaksi kuin vaimoksi. Sitten kohtalo puuttuu Aurin elämään. Hän löytää metsästä miehen, jota on karhu haavoittanut vakavasti.

Jää Aurin tehtäväksi parantaa komea muukalainen, Haakon nimeltään. Haakon mukanaan Auri pääsee talven ajaksi Hakoisten linnavuorelle, jonne hän on halunnut pidemmän aikaa. Linnavuorella Aurin on tarkoitus selvittää, mitä hän haluaa elämältään. Parantajaksi hän on aina tahtonut, mutta vähitellen Auri huomaa, että hänellä on tunteita Haakonia kohtaan. Aurin palattua kotiin isoäiti menehtyy, ja selviää, että Auri on luvattu Haakonille vaimoksi. Miehen matkassa hän päätyy Kaupangiin, jossa paljastuu totuus Haakonin taustasta. Haakon ei olekaan kauppias, vaan viikinki, pelkoa herättävä soturi.

Auri on hyvin sympaattinen nuori nainen, jonka tarinaan saattoi samaistua. Hahmossa ilmeni epävarmuutta, mutta myös rohkeutta tosipaikan tullen. Auri uskaltaa sanoa vastaan viikinkisotureillekin ja helposti toimeen tarttuvana naisena päättää omista asioistaan. Parantajan toimessa saadusta kokemuksesta on monesti hyötyä, sillä parantaja otetaan tervetulleena vastaan, vaikka parantajana Auri myös jää vähän yhteisön ulkopuolelle. Komea viikinkisoturi Haakon saa tuntea Aurin kipakan puolen, kun totuus selviää.

Eletään myöhäisrautakautta, tarinaan kuuluu oleellisesti suomalainen ja skandinaavinen mytologia. Päädyttyään viikinkien luokse Auri tutustuu Gudruniin, jonka avulla skandinaaviset uskomukset tulevat tutuiksi. Kirjassa esitellään paljon kasveja ja kasvien käyttöä lääkintätarkoituksessa. Kasvien lisäksi parantamiseen käytettiin loitsuja ja lauluja, joiden uskottiin auttavan. Mielestäni näistä asioista kerrottiin tarinan lomassa uskottavasti ja samalla mielenkiintoisesti. Myös erilaiset kansanperinteet tulevat tutuiksi. Esimerkiksi karhu oli tärkeä eläin, johon liittyi monia uskomuksia. Karhulla on osansa Aurin ja Haakonin kohtalossa, sillä molemmat ovat karhun valittuina syyspäiväntasauksen juhlassa. Karhuun liittyvistä uskomuksista sain pientä esimakua Metsän tarinasta.

Tarinaan mahtuu romantiikkaa ja seikkailuja Itämeren alueella. Tarina vei mennessään heti alusta alkaen, enkä olisi millään malttanut laskea kirjaa välillä käsistäni. Aurin seikkailuista tuli yksi suosikkisarjoistani mieleen, nimittäin Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita. Hildebrandtin sarja sijoittuu varhaisempaan aikaan, mutta yhteistä kirjoille on ainakin mytologia, uskomukset ja kasvit. Itämeren Auri on aloitusosa kirjasarjalle. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osia.