Metsä tarkoitti alun perin kaukaista reunaa tai rajaa. Se sijaitsi ihmisasutuksen lähellä, mutta oli ulkopuolista, tuntematonta seutua. Se oli outo valtakunta, jossa oli omat luonnonvoimien lait ja säännöt.
Ihmiset tiesivät, ettei metsä kuulunut heille. Metsän eläimet ja kasvit olivat alkuperäisiä asukkaita ja ihminen vain tulokas, mutta ihmisen oli saatava sieltä elantonsa säilyäkseen hengissä. Siksi uskottiin, että metsän rajan ylitykseen tarvittiin lupa.
(s. 10)
Kävin kesällä katsomassa Järven tarina -elokuvan. Lapsena seurasin Avaraa luontoa isovanhempien luona, mutta muuten en ole oikeastaan luonto-ohjelmia katsellut. Innostuin Järven tarinasta ja etsin siitä elokuvakäynnin jälkeen lisätietoa, jolloin selvisi, että samoilta tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt elokuva Metsän tarina. Kirjastosta löysin kyseisen elokuvan ja sen seuraksi vielä elokuvan pohjalta tehdyn kirjan.
Metsän tarina johdattaa lukijan retkelle suomalaiseen metsään. Kirja on kertomus eräästä vanhasta metsästä ja siellä asuvista eläimistä. Metsän vaiheita seurataan vuodenaikojen kiertokulun mukaan. Tarina muotoutuu lapsuuden ikimuistoisten metsäkokemusten ympärille. Isä ja poika tekivät yhdessä retkiä metsään. Niiden aikana isä kertoi monenlaisia metsään ja sen asukkaisiin liittyviä asioita. Hän kertoi omista kokemuksistaan metsässä ja entisaikojen myyttisistä metsään liittyvistä uskomuksista. Nämä uskomukset ovat vahvasti läsnä tarinassa. Niin kuukkelilla, jota pidettiin sielunlintuna, pöllöllä, palokärjellä, karhulla ja monella muulla metsän asukkaalla, pyhinä pidettyjä puita ja paikkoja unohtamatta, on osansa uskomuksissa.
Metsän tarina on siitä poikkeava luontokirja, ettei se tuputa tietoa tai pyri opettamaan. Tietoa on ripoteltu tarinan sekaan, ja se tulee vähitellen vastaan kerronnan edetessä. Sisällöltään kirja on upea. Minulle olisi riittänyt pelkästään jo hienojen luontokuvien katseleminen, mutta tarinan kerronta soljuu mukavasti kuvien lomassa tuoden oman lisänsä. Välillä annetaan tilaa suuremmille, kokonaisen sivun tai aukeaman kokoisille kuville ilman tekstiä. Hannu Siitosen ja Mikkö Pölläsen kuvaamat kuvat muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden yhdessä Ville Suhosen kertoman tarinan kanssa. Sen parissa kelpaa viettää luku- ja katseluhetkiä.
Se oli aivan toisenlainen maailma. Maa tuntui erilaiselta, siellä tuoksui erilaiselta, kaikki äänet olivat outoja, joskus hiljaisuus humisi korvissa. Tummat, paksut puut hipoivat pilviä. Metsä oli täynnä syviä varjoja.
(s. 9)
En olekaan kuullut Metsän tarinasta. Tuo kehys, että isä kertoo pojalleen kaikenlaisia asioita metsästä, kuulostaa onnistuneemmalta lähestymistavalta kuin Järven tarinassa.
VastaaPoistaJärven tarina oli audiovisuaaliselta ilmeeltään ja leikkaukseltaan aivan huikea, mutta kerronta ei ihan vakuuttanut. Yhdistelmä legendoja, sentimentaalista paatosta ja faktatietoiskuja oli aika kummallinen kokonaisuus. Legendat ja faktat ovat kyllä todella kiinnostavaa tietoa, mutta niiden saumaton yhdistäminen tuntui turhalta mystifioinnilta.
Erityisen paljon vierastin eläinten inhimillistämistä, jota muutenkin tehdään nykyaikana liikaa. Siinä valossa luonnon käsittely myyttisenä entiteettinä tuntui kovin nurinkuriselta. On totta, että myyttisyys muinaisten suomalaisten näkökulma hurjaan ja kauniiseen luontoon ja maailmanselitys, mutta juuri siksi yhdistettynä faktatietoon saumattomasti ja usein ilmaisematta historiallista kontekstia se tuntui ontuvalta.
Vaikka nykypäivänä on muotia etenkin julkisessa keskustelussa suhtautua luontoon vain välineellisenä resurssina, mielestäni sillä on itseisarvo. Ja se on valmiiksi jo niin uskomaton, että dokumentin esittäminen satumuodossa on hieman surullista - eikö ketään oikeasti kiinnosta se valtava monimuotoisuus ja ihmeitä täynnä oleva runsaus, jos eläimillä ei ole "ystäviä" ja jokainen kaunis (ja ehkä samalla vaarallinen) näkymä ole osa jotakin yliluonnollista ja jännittävää satua? Onko tämä nyt sitä luonnosta vieraantuneisuutta, josta niin kovasti puhutaan?
Loppupäätelmänäni Järven tarina olisi toiminut paremmin ilman kerrontaa ja antamalla kuvamateriaalin ja leikkauksen puhua puolestaan. Tai sitten vähemmän höttöisellä kerronnalla. Kirjana sekin voisi olla siedettävämpi. Pitääpä joskus, jos tilaisuus tulee, selata Metsän tarina ainakin kuvien vuoksi.
Kiitos pitkästä kommentista!
PoistaTosiaan Metsän tarina on samoilta tekijöiltä ilmestynyt elokuva, johon tämä kirja pohjautuu. Elokuva valmistui 2012, ja se on muuten katsotuin kotimainen dokumenttielokuva. Voin suositella kumpaakin, sekä elokuvaa että tätä kirjaa.
Olen osittain samaa mieltä kanssasi Järven tarinasta. Innostuksestani huolimatta en aivan noin vain pystynyt seuraamaan elokuvan tarinaa. Ilme ja leikkaus oli hoidettu hienosti, mutta kerronta vähän ontui. Olen kiinnostunut mytologioista, joten ne olivat kyllä mielenkiintoista tietoa. Olisin kaivannut dokumenttimaisempaa kerrontaa elokuvalta. Kerrontaa hieman aikuisempaan makuun. Satumuodossa esitetty kerronta (ja elokuvan ulkopuolisena tekijänä ennen näytöstä esitetyt mainokset) herättivät ensin ajatuksen, että olen eksynyt väärään saliin katsomaan lastenelokuvaa. Elokuvan seuraaminen vaati totuttelua.
En välttämättä sanoisi, että dokumentin esittäminen satumuodossa on luonnosta vieraantumista. Mielsin satumuodon enemmänkin kohderyhmän valinnaksi. Voi olla, että sillä on haluttu houkutella etenkin lapsiperheitä elokuviin. Onhan vaikka Avaran luonnon kaltaisen selostavan kerronnan (kaikki kunnia ja arvostus sille!) seuraaminen ihan erilaista kuin yliluonnollisen sadun seuraaminen, jossa kaikilla eläimillä söpöjä ystäviä jne.
Nyt kun olen sekä katsonut että lukenut Metsän tarinan, sanoisin että Järven tarinassa olisi ehkä voinut toimia tapa, jolla mytologia huomioidaan Metsän tarinassa. Mytologia on otettu mukaan ja se ilmenee tarinassa, mutta koko tarina ei ole mystistä Ahittaren kiertokulkua. Luonto on pääosassa ja mystisyys pilkistää sieltä täältä, mutta ei vie liikaa huomiota.
Aivan totta, että Järven tarina taisi olla markkinoitu pääasiassa lapsiperheille. Surusilmäinen kuutti julisteessa on vihje sekin. Ehkä sitten henkilökohtaiset kokemukset vaikuttavat turhan paljon näkökulmaan, kun itse katsoin aivan innoissani lapsena juuri Avaraa luontoa ja olin hirveän kiinnostunut kotipihan ja lähimetsän eläimistä. On ihan mahdollista, että satumuoto lisää lähestyttävyyttä, mutta itse jäin miettimään, oliko se lopulta tarpeen.
PoistaJärven tarinassa vaikutelma oli paikoin jopa koominen, kun Ahittaren seikkailusta hypätään seuraavassa virkkeessä kertomaan veden lämpötilaa celsiuksissa ja eläinten horroksesta. Metsän tarina vaikuttaa näillä puheilla onnistuneemmalta sommittelultaan. Mukavaa, että kirjoitit siitä - kirjan olemassaolo olisi todennäköisesti mennyt ihan ohi.
Tuo on hyvä huomio. Elokuva ei välttämättä olisi tarvinnut kerrontaa satumuodossa, mutta ehkä tekijät ajattelivat, että yksi kohderyhmä (lapset) saa tällöin enemmän irti elokuvasta.
PoistaJärven tarinassa tosiaan pompittiin faktan ja myyttien välillä. Ensin tuli Ahittaren seikkailuja ja heti perään oikein tieteellistä faktaa. Kerrontaa olisi voinut pohtia uudestaan, kuinka esittää asiat. Mukavaa, että kirjoituksestani oli hyötyä. Toivottavasti viihdyt Metsän tarinan parissa!