Juri Nummelin: Kuun pimeä puoli

Kuun pimeä puoli - suomalaisia ihmissusinovelleja
Jalava, 2013, pehmeäkantinen, 352 sivua

toimittanut Juri Nummelin
kirjailijat: Tapani Bagge, Kirsti Ellilä, Harri Erkki, Markus Harju, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Rene Kita, Juha-Pekka Koskinen, Hanna-Riikka Kuisma, Matti Kurikka, Anne Leinonen, Merja Leppälahti, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Jussi K. Niemelä, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Jan Salminen, Tuomas Saloranta, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö, Miina Supinen, Jari Tammi, Christine Thorel


Palatessani täysikuun jälkeen autolleni löydän tien läheltä kuoliaaksi raadellun koiran. Raadon luona tuntuu tuttu haju. Koira on karannut jonkun pihalta ja joutunut koirasuden saaliiksi. Tämä ei voi tietää hyvää. Itsenäisyyspäivän jälkeen Riistakeskus myöntää Pitkäjärvelle yhden sudenkaatoluvan, jotta häirikkösusi saadaan ammuttua. Mutta miten metsästäjät tunnistavat oikean suden? He saattavat ampua jonkun viattoman laumasta. Odotan seuraavaa täysikuuta hermostuneena ja pelkään joka päivä lukevani uutisen ammutusta sudesta ja näkeväni jonkun lauman jäsenistä kuolleena lehtikuvassa.
(s. 265, Jussi Katajala: Jos lähtee sutta karkuun)

Valitsin Juri Nummelinin toimittaman Kuun pimeän puolen Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Takakansi lupaili, että kirjan tarinoissa myytit ja kansanuskomukset kietoutuvat yhteen modernin maailman kanssa. Ennen lukemista minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia kirjan suhteen, mutta se onnistui siitä huolimatta yllättämään.

Kirja alkaa Juri Nummelinin kirjoittamalla katsauksella ihmissuden historiasta. Siinä käsitellään ihmissuden tie varhaisen kirjoitetun kirjallisuuden ajoista nykyajan kirjallisuuteen ja elokuviin. Mukana on tietysti katsaus ihmissudesta suomalaisessa kirjallisuudessa. Yllätyin siitä, kuinka vähän ihmissusista on kirjoitettu Suomessa. Nummelinin mukaan niillä on vakaa paikkansa vanhoissa kansantaruissa, mutta kirjallisuuden puolella niitä esiintyy hyvin vähän. Paremmin suden rooli tulee esille aivan kirjan lopussa Merja Leppälahden kirjoittamassa tekstissä, joka käsittelee ihmissuden asemaa kansanperinteessä. Mielenkiintoista on se, että tarinatyyppejä on ollut kaksi, joko varas tai hääväki muuttuu ihmissudeksi, ja muutos ei aina ole pysyvä. Ihmissutta on myös kutsuttu vironsudeksi, koska virolaisissa kansantarinoissa sudeksi muuttuminen on ollut suomalaisia tarinoita huomattavasti yleisempää.

Alun ja lopun faktaosuuksien väliin mahtuu 24 ihmissusinovellia. Niiden aiheet ja olosuhteet vaihtelevat. Osa on selvästi nykyaikaan sijoittuvia tarinoita, osa menneisyyteen. Joistakin on vähän vaikea sanoa aikakautta, johon ne sijoittuisivat. Novellit käsittelevät esimeriksi ihmisen ja suden välisiä eroja. Joissain asioissa ihminen ja susi ovat yllättävän samanlaisia. Osa novelleista myös herättää kysymyksen, kumpi on suurempi peto. Mieleeni jäi erityisesti Matti Kurikan Vironsusi. Se on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella suomalaisen kauhukirjallisuuden ensimmäisen tulemisen aikana. Novellissa näkyy Merja Leppälahden mainitsema häätarinatyyppi. Häät ovat vahvasti esillä, mutta hääväki ei sentään susiksi muutu.

Jos novellien aiheet vaihtelevat, samoin vaihtelee niiden taso. Vironsusi jäi positiivisesti mieleen nimenomaan laatunsa ansiosta. Siinä oli tiettyä vanhanajan viehätystä. Valitettavasti osa novelleista vaikutti siltä, ettei niiden kirjoittaja olisi suhtautunut tarpeeksi vakavasti kirjoittamiseen, vaan enemmänkin vitsillä. En tarkoita, että kirjoittamiseen pitäisi aina suhtautua ryppyotsaisesti. Tietysti humoristinen ote saa näkyä tekstistä, mutta jos tekstiä ei jaksa lukea loppuun asti, ei se silloin mielestäni ole täyttänyt tehtäväänsä. Näistä ihmissusinovelleista muutaman silmäilin nopeasti, kun tarina oli sellainen, etten saanut mitään otetta siihen ja lukeminen tuntui pakkopullalta.