maanantai 23. helmikuuta 2015

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito

Karisto, 2011, kovakantinen, 237 sivua
Kuparisaari 1


Sarmatia oli purjehtijoiden valtio, ja maan hovin arvonimet olivat merenkulusta peräisin. Valtiolaivan ruoria piteli suuri ruorinainen Blagorodna, jonka perämies oli Neofit Haralampijee Toinen. Tyttären arvonimi oli tähystäjäneito.
      Olen korkea-arvoinen tähystäjäneito, Amaya ajatteli. Olen Sarmatian ruorinaisen ja perämiehen tytär, tähystäjäneito Snezanan sisar ja matkalla suorittamaan ensimmäistä valtiollista tehtävääni Khalkoksen saarelle.

(s. 9)

En enää edes muista, mitä kirjaa hain Risingshadow-sivustolta, kun ”muita kirjoja joista saatat pitää” linkeissä oli Tähystäjäneidon kansikuva. Yleensä aina katson nämä kirjavinkit läpi, ja sitä kautta pääsin kirjan esittelyyn, joka vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että lainasin kirjan kirjastosta. Kirja osoittautui hauskaksi tuttavuudeksi jo siksi, että yleensä luen vain ulkomaista fantasiakirjallisuutta.

Amaya on 17-vuotias Sarmatian tähystäjäneito, joka matkustaa ensimmäistä kertaa kotimaan kamaran ulkopuolelle valtiovierailulle. Matkakohteena on kolkko Khalkoksen saari, jonka hallitsija on kuollut, ja tähystäjäneito edustaa maataan hallitsijan hautajaisissa. Saari on merkittävä kuparintuottaja, josta myös Sarmatia on riippuvainen ja siksi valtiollisten suhteiden pysyminen hyvinä on tärkeää. Ylelliseen Sarmatiaan verrattuna Khalkos tarjoaa Amayalle aivan toisenlaisen maailman. Ihmiset pukeutuvat lähinnä harmaaseen, eikä heitä näy oikein missään. Joka puolella on pulaa jostain, paitsi hallitsijan hovissa. Kun Amaya sitten on valmis palaamaan kotiinsa, Khalkoksen hovilla on hänen varalleen pahaenteinen suunnitelma, joka muuttaa tytön elämän peruuttamattomasti.

Odotin kirjaa, jonka henkilöt noudattaisivat tyypillistä fantasiakirjallisuuden hahmogalleriaa, mutta onneksi kirja osoittautui perinteestä poikkeavaksi. Sarmatia on valtio, jota hallitsee ruorinainen ja hänen puolisonsa on perämies. Hallitsijaparin tyttäriä kutsutaan tähystäjäneidoiksi. Kirjasta ei selviä, millä nimellä mahdollista poikalasta kutsuttaisiin, mutta eiköhän hänelle ole jokin samankaltainen merenkulkuun viittaava arvonimi. Juuri useat viittaukset merenkulkuun viehättivät. En ole koskaan ollut purjehtimassa, joten aihealueeseen liittyvä sanasto on minulle vierasta, ja ehkä tämä seikka lisäsi entisestään kirjan viehätystä. Hyvänä vertailuna Sarmatian arvonimiin toimivat Khalkoksen arvonimet. Siellä hallitsija on Suuri isä, hänen puolisonsa Korkea puoliso ja parin lapset Ensimmäinen ja Toinen poika. Kyseessä on jo miesvaltaisempi kulttuuri.

Kirjan hahmot olivat onnistuneita. Amay on tarinan alussa naiivi ja lapsenomainen hupakko, mutta kirjan aikana hän kasvaa aikuisempaan suuntaan. Pidin hahmon positiivisesta asenteesta ja rohkeudesta, joita Khalkoksen hovin suunnitelmatkaan eivät onnistu lannistamaan. Tärkeässä roolissa oleva Khalkoksen neuvonantaja Miroslav Kostov herätti hilpeyttä. Jotenkin arvasin, ettei jäykkä ja muodollinen nuori mies pysy samanlaisena kirjan loppuun asti vaan jossain vaiheessa hän pehmenee. Ehkä suuriman yllätyksen tarjosi Amayan esiliinaksi vierailulle lähetetty matroona Krasimira. Tiukkapipoinen nainen yritti parhaansa mukaan pitää suojattinsa käytöksen hillittynä ja korkea-arvoiselle neidolle sopivana, mutta khalkoslaisessa pubissa matroona itse heittäytyy villisti viihteelle.

Kirjassa keskitytään hyvin paikkojen kuvailuun ja erityisesti Khalkos tulee lukijalle tutuksi samaan tahtiin kuin neuvonantaja Miroslav esittelee saarta Amayalle. Edellisen postauksen Sotahevoseen verrattuna Tähystäjäneidossa oli suorastaan runsaasti kuvailua. Toisaalta on ymmärrettävää, että Tähystäjäneito on fantasiaa, jolloin sen fiktiivinen maailma on lukijalle tuntematon. Tietysti tässä kirjassa kuvailu on jopa pakollista, jotta lukija saa jotain irti tarinasta. Paikkojen kuvailun kustannuksella hahmot jäivät välillä hieman sivuosaan, mutta kyllä heidän persoonistaan sai tarpeeksi irti. Juonenkäänteistä valtapeli sai hyvin tilaa. Valtioiden välinen politiikka tarjoaa ikävän yllätyksen Amayalle, joka saa huomata olevansa vain muiden ohjattavissa oleva pelinappula.

Tarinassa oli joitakin epäuskottavuuksia, jotka tökkivät siinä kohdassa, kun ne tulivat lukiessa vastaan. Khalkoksen Korkealla puolisolla, Lilyanalla, on mielenkiintoisia harrastuksia ja hän saattaa lähteä naamioituneena tavallisen kansan pariin. Jäin miettimään, eivätkö khalkoslaiset tunnista omaa hallitsijaansa, mutta ehkä Lilyana onnistuu joka kerta naamioitumaan todella hyvin. Toinen mieleen jäänyt kohta oli se, jossa Amaya opetti Miroslavin sisarelle kirjaimia ja lukemista. Tytöltä ei mennyt lopulta kauaakaan oppimiseen, mutta luultavasti tässä kohdassa tärkeämpänä oli sanoma nuorelle kirjan lukijalle. Ei pidä ajatella, ettei pysty johonkin vaan jatkaa sinnikkäästi eteenpäin.

Tähystäjäneito oli mielenkiintoinen tapa tutustua suomalaiseen nuorten fantasiakirjallisuuteen. Onneksi Amayan tarina ei pääty tähän vaan sitä voi seurata jatko-osista. Tähystäjäneidolla sain suoritettua I Spy Challenge 2015 -haasteen kohdan 23 Gender Identifier.

Kuparisaari-trilogia
Tähystäjäneito, 2011
Korkea puoliso, 2012
Kapinallinen, 2013

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Michael Morpurgo: Sotahevonen

Alkuperäinen teos: War Horse (1982)
Gummerus, 2012, kovakantinen, 196 sivua
suomentanut Päivi Pouttu-Delière


Albert taisi puhella koko ajan. Kun hän kääntyi lähteäkseen pilttuusta, minä hirnahdin kiittääkseni häntä, ja hän näytti ymmärtävän sen, sillä hän hymyili leveästi ja rapsutti turpaani. "Sinä ja minä, me tulemme kyllä varmasti hyvin toimeen keskenämme", hän sanoi ystävälliseen sävyyn.
(s. 15)

Muutama vuosi sitten eräs kouluaikainen ystäväni pyysi minua elokuviin kanssaan katsomaan Sotahevosen pohjalta tehtyä elokuvaa. Samalla hän suositteli lukemaan itse kirjan. Meno aina viivästyi, ja lopulta jopa yhteydenpito katkesi. Kai sitä oltiin niin kiireisiä opiskeluissa. Elokuva ja kirja palasivat mieleeni jokin aika sitten, kun ajattelin ystävää, josta en ole kuullut mitään pitkään aikaan. Päätin sitten toteuttaa kolme asiaa kerralla: otin yhteyttä ystävääni, lainasin kirjan ja elokuvan kirjastosta.

Joey oli jo varsana vaikuttavan näköinen hevonen. Komealla rautiaalla on otsassaan tähden muotoinen kuvio. Huutokaupassa Joeyn emä, uuttera irlannintyöhevonen, myydään melkeinpä heti, mutta pikkuvarsa jää kiertämään kehää. Kun tarjouksia alkaa tulla, Joey päätyy juopon maatilan isännän omistukseen. Uudessa kodissa on alun huonoista aavisteluista huolimatta hyvätkin puolensa. Joeyn seurana on vanha työhevonen Zoey, jonka mukaan varsa saa nimensä. Lisäksi isännällä on nuori Albert-poika, joka ihastuu ikihyviksi uuden hevosen tulosta. Juuri Albert kouluttaa Joeysta kuuliaisen hevosen, jolla voi sekä ratsastaa että tehdä maatilan töitä.

Pojan ja hevosen väliin tulee suuri koettelemus. Ensimmäinen maailmansota koittaa, ja Englanti julistaa sodan Saksalle. Albertin isä myy Joeyn armeijalle perheen rahavaikeuksien takia. Albert lupaa hevoselle, että hän etsii sen käsiinsä sodan koettelemusten keskeltä sitten, kun hän on tarpeeksi vanha liittymään armeijaan. Ranskassa Joeyn tukena ja turvana on suuri Topthorn-ori, jonka kanssa se ystävystyy. Hevoset kohtaavat yhdessä sodan kauhuja, mutta huomaavat, että maailmaan mahtuu yhä myös hyvyyttä ja ystävällisyyttä.

Tapahtumat kerrotaan Joeyn näkökulmasta. Lukiessa mieleeni palautui Black Beauty, jonka luin pari vuotta sitten. Siinäkin kertojana oli hevonen, ja tapahtumat sijoittuivat menneeseen aikaan. Joey ajattelee ja tuntee kuin ihminen, mikä tuo tietynlaista naiiviutta tarinaan. Kirja onkin nuorille tarkoitettu, joten kohdeyleisöä ajatellen kertojaratkaisu on varmasti onnistunut. Kertojaratkaisu palauttaa mieleen sen, ettei sodassa ole itsestään selvästi hyviä ja pahoja vaan kummaltakin puolelta löytyy kumpaakin. Esimerkiksi Joey ja Topthorn saavat hyvää huolenpitoa osakseen saksalaisten eli vihollisten puolella, vaikka he joutuvat myös raskaisiin tehtäviin.

Kirjassa käytetty kieli on yksinkertaista ja tapahtumasta toiseen edetään oikeastaan pelkän kerronnan avulla. Kuvailua kirjassa on melko vähän. Nuori lukijakunta näkyy siinäkin, että vaikka kirja käsittelee sotaa, sodan kauheuksilla ei kuitenkaan mässäillä. Aivan nuorimpia lukijoita varten kirja ei ole, sillä sotatapahtumien kuvailun vähyydestä huolimatta, kirja onnistuu välittämään hieman ahdistavan kuvauksen tapahtumista. Kirjan lopussa sota on ohitse, ja tarina saa onnellisen lopun, vaikka sitä ennen koetaan jännityksen ja haikeuden hetkiä.

Minuun teki vaikutuksen se, että kirjailija selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Hän osasi kuvailla hevosen käyttäytymistä uskottavasti. Muuten kirja ei oikein säväyttänyt, vaikka Joeyn kokemukset sodassa liikuttivat. Kirja on myöhemmin saanut jatko-osan, Farm Boy (1997), mutta sitä ei ole taidettu suomentaa.

Elokuva oli ihan näyttävä, mutta ei sekään iskenyt. Voi olla, että ärsyynnyin liikaa lisäyksistä, joita elokuvaan oli tehty ja joita kirjassa ei ollut. Ennen elokuvan katsomista mietin, onko Joeylla siinä kertojaääni, joka paljastaa sen ajatuksia, mutta onneksi ei ollut. Mielestäni ratkaisu, että vain ihmiset puhuvat, oli hyvä.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge 2015 -haasteeseen. Sotahevoselle sain tehtyä haasteesta kohdan 21 Animal/Insect.

lauantai 14. helmikuuta 2015

P. C. Cast & Kristin Cast: Vapautettu

Alkuperäinen teos: Awakened. A House of Night Novel (2011)
Yön talo osa 8, Otava, 2013, kovakantinen, 336 sivua
suomentanut Inka Parpola


Hän oli kierrellyt Mayo-rakennusta kammoten laskeutumista ja Kalonan sekä Neferetin kohtaamista, kun hän oli tuntenut Stevie Raen kutsun. Hän tiesi välittömästi, että se oli Stevie Rae. Hän tunnisti maan kosketuksen, kun mahti kohosi alhaalta mullasta ja kietoutui ilmavirtoihin löytääkseen hänet.
      Hän kutsuu sinua...
      Muuta kehotusta Refaim ei tarvinnut. Oli Stevie Rae miten raivoissaan hyvänsä, vihasi hän Refaimia miten paljon hyvänsä - hän kutsui Refaimia. Ja jos Stevie Rae kutsui, Refaim vastasi.

(s. 165)

Sookie Stackhouse -kirjan tavoin tämä Yön talon kahdeksas osa oli hyvää ajanvietettä bussimatkoilla. Tosin jostain syystä tätä lukiessa teki enemmän mieli peitellä kirjan kansia... Eihän vieressä istuvan tarvitse tietää, mitä kaikkea sitä tuleekin luettua.

Palattuaan tuonpuoleisesta Zoey on hengähdystauon tarpeessa. Hän ja Stark jäävät rauhalliselle Isle of Skyen saarelle, jolla asustaa vampyyrikuningatar Sgiach. Kuningattaren saarella kaikki on hyvin, mutta asiat ovat toisin kotona Tulsassa. Neferet juonittelee pimeyden sonnin kanssa saadakseen lisää valtaa. Korppi-ilkkujien isä Kalona alkaa vähitellen kyllästyä Neferetin komentoon ja yrittää keksiä keinon, jolla hän pääsisi irti entisen ylipapittaren komennosta. Stevie Rae on tähän asti onnistunut salaamaan suhteensa Refaimiin, mutta viimein on koittanut hetki, jolloin hänen on paljastettava salaisuutensa. Myös korppi-ilkkujan on tehtävä lopullinen valintansa, seuraako hän isäänsä vai Stevie Raeta. Isle of Skyen saarella Zoey voisi jättää muun maailman huolet taakseen, mutta tilanne Tulsassa muuttuu yhä huonommaksi, joten ylipapitar sotureineen kiiruhtaa kotiin kohtaamaan Neferetin.

Vaikka edellisessä osassa, Kahlitussa, ei ollut oikeastaan muuta toimintaa kuin matka tuonpuoleiseen, pidin siitä, millaisen vastakohdan Isle of Skyen saari tarjosi toiminnan täytteiselle sarjalle. Zoeyn hengähdystauko tuli lukijallekin tarpeeseen, kun välillä tarinassa rauhoituttiin ihastelemaan kaunista saarta ja sen ikivanhan magian mahdollistamaa taikuutta. Zoey ei heti alusta asti ollut toiminnan keskipisteessä vaan Kahlitun tapaan hänen ystävänsä saivat itse ratkaista, kuinka selviävät tukalista tilanteista. Paluu Tulsaan ei tullut yllätyksenä. Jotenkin osasin odottaa, ettei Zoey malta jättää kaikkea taakseen ja asettua saaren rauhaan. Jotain mielenkiintoa lukiessa ylläpiti eräiden hahmojen liittolaisuuksien muuttuminen. Neferet ja Kalona yrittävät kumpikin päästä vaivihkaa eroon toisistaan, mutta samalla kumpikin on Zoeyn vihollinen. Eräs yön talon professori tekee ratkaisun, jonka perusteella hänet voisi kuvitella pimeyden puolelle. Siihen en tosin usko, että niin lopulta kävisi.

Ehdin jo edellistä osaa lukiessa huokaista helpotuksesta, sillä Heath vaikutti olevan poissa pelistä lopullisesti. No, nyt Vapautetun lopussa viitattiinkin siihen suuntaan, ettei pojasta päästy eroon niin helposti kuin kuvittelin. Voihan blaah. Onneksi suosikkini Stevie Rae ja Refaim eivät tuottaneet pettymystä. Heidän tarinansa sai eräänlaisen ratkaisun. Tietysti tulevissa osissa voi tapahtua vielä mitä, mutta toivon hahmoille onnellista loppua. Neferetistä vielä sen verran, että tämä entinen ylipapitar on liittolainen pahan sonnin kanssa ja kovasti tuntuivat olevan läheisiä (lue: liian läheisiä), mikä oli paikoitellen hyvin häiritsevää.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

perjantai 13. helmikuuta 2015

Charlaine Harris: Samaa verta

Alkuperäinen teos: Dead in the Family (2010)
Sookie Stackhouse osa 10, Gummerus, 2013, kovakantinen, 353 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Isoisäni Niall oli sulkenut kaikki keijujen ja ihmisten maailman väliset portit. Niin hän oli ainakin väittänyt. Olin olettanut, etten kuulisi enää muista kuin Claudesta, joka oli elänyt ihmisten keskuudessa niin kauan kuin olin tuntenut hänet. Miten siis oli mahdollista, että metsässäni oli talsinut keiju?
(s. 67)

Helmikuun aikana olen tuskaillut ajan kanssa. Missä välissä ehdin rentoutua ja lukea, kun jatkuvasti olisi jotain muuta tekemistä? Ihan sattumalta otin yhtenä aamuna bussiin mukaan tämän kirjan ja siinähän se matka hurahti mukavasti lukiessa. Sookie-kirjat ovat hyvää aivot narikkaan -lukemista, sisältöön ei tarvitse sen kummempia keskittyä, eikä näin ollen pienet keskeytyksetkään haittaa.

Ihmissusien ja muodonmuuttajien esiintulon nostattama meteli ehti jo rauhoittua, mutta nyt heidän takiaan esitetään lakimuutoksia, jotka herättävät närää kaksiluontoisten keskuudessa. Sookie toipuu keijusodasta ja yrittää parhaansa mukaan totutella avioliittoonsa Ericin kanssa. Yhteinen aika viikingin kanssa jää kuitenkin vähiin, sillä vampyyrien tilanne vallankaappauksen jälkeen on häilyvä. Sookie saa uudeksi kämppiksekseen keijuserkkunsa Clauden, joka jäi yksin hänen sisarensa menehdyttyä edellisessä osassa. Claude ei ole ainoa vierailija Sookien luona. Lisää seuraa on luvassa, kun Sookie vahtii lopullisen kuoleman kokeneen Hadley-serkkunsa poikaa Hunteria, ja ihmissudet tahtovat kirmata täydenkuun aikaan hänen maillaan. Todellisen yllätyksen tarjoaa Ericin luoja, joka ilmaantuu seudulle nuoren suojattinsa kanssa.

Kirjassa on hieman väliosan tuntua, mutta oli mukavaa lukea vaihteeksi hieman rauhallisemmista tunnelmista Bon Tempsissä. Kunhan tarina pääsi kunnolla vauhtiin, niin tässäkin osassa riitti juonenkäänteitä. Onneksi ei kuitenkaan ihan niin hurjia käänteitä, kuin muutamassa edellisessä osassa on ollut. Vanhoihin tuttuihin hahmoihin syvennytään lisää kirjan aikana. Erityisesti Claudesta saa uuden positiivisemman käsityksen, kun hahmon motiiveihin perehdytään tarkemmin. Uusista hahmoista Ericin luoja osoittautui pieneksi pettymykseksi. Tuhansia vuosia vanhasta roomalaisesta Appius Livius Ocellasta olisi saanut vaikka mitä aikaan, mutta hahmo jäi valjuksi. Appiuksen nuori suojatti Aleksei sen sijaan herätti mielenkiinnon, vaikka en olekaan ihan varma siitä, kuinka suhtaudun oikeisiin historiallisiin henkilöihin, jotka on otettu mukaan kirjallisuuteen ja muutettu vaikka sitten vampyyreiksi, kuten tässä tapauksessa.

Eiköhän seuraavakin osa ole sopivaa bussimatkalukemista, mutta kyllä tässä jo hengästyttää, kun sarja vaan jatkuu ja jatkuu. Tosin enää ei ole kuin kolme osaa jäljellä.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)