maanantai 31. maaliskuuta 2014

Nora Roberts: Punainen lilja

Alkuperäinen teos: Red Lily (2005)
Gummerus, 2007, kovakantinen, 339 sivua


Harmaapukuinen hahmo istui keinutuolissa ja lauloi vaimealla äänellä vanhanaikaista tuutulaulua. Sen katse kohtasi Hayleyn silmät, mutta se jatkoi lauluaan ja keinutteli edelleen.
      Järkytys ravisteli turtumuksen Hayleyn päästä ja hänen sydämensä pomppasi kurkkuun.
      Mitä hänen olisi pitänyt sanoa haamulle, joka ei ollut näyttäytynyt muutamaan viikkoon? Terve vaan, mitä sinulle kuuluu? Tervetuloa kotiin? Hän pohti ankarasti, mikä olisi ollut asiallinen tervehdys, varsinkin kun kyseinen haamu oli täysin sekopäinen.

(s. 21)

Punainen lilja päättää Robertsin Puutarha -trilogian. Ensimmäisen osan, Sinisen daalian, luin viime vuonna osana lukuhaastetta Lukuiloa kukkien keskellä. Toisen osan Mustan ruusun luin tämän vuoden alussa, vaikkei ensimmäinen osa mitään suurta vaikutusta tehnytkään. Päätin jatkaa trilogian loppuun asti ihan vain mielenkiinnon vuoksi, miten käy lopulta kartanon omalle kotikummitukselle, Amelialle, joka häiriköi Harper Hallin asukkaiden elämää.

Rosalind Harperin taimitarhalla eletään etelän pakahduttavan kuumaa kesää. Hayley Philips, jonka Rosalind otti siipiensä suojaan, tuskailee nyt vuorostaan tunteidensa pauloissa. Hayley päätyi aikoinaan taimitarhalle jätettyään entisen elämänsä taakseen isänsä kuoleman jälkeen. Kaiken lisäksi hän oli köyhä ja odotti lasta. Taimitarhalla Hayley sai katon päänsä päälle ja vakituisen työpaikan. Lapsen syntymän jälkeen hänestä tuli lopullisesti Harper Hallin ruokakunnan jäsen. Hayleyn pieni Lily-tytär on koko poppoon suosikki. Rosalindin vanhin poika, Harper Ashby on erityisen kiintynyt tyttöön ja hänen äitiinsä. Siinäpä riittää selvittelyä, miten edetä suhteeseen, kun on ensin esittänyt pitävänsä toisesta vain kaverina.
      Aivan kuin rakkaushuolissa ei olisi tarpeeksi haasteita, Amelia-kummitus on päättänyt tehdä kaikkensa, jotta Hayley ja Harper eivät saisi toisiaan. Ennen tuutulauluihin ja häiriköintiin tyytynyt haamu on edennyt sekopäisissä touhuissaan liian pitkälle. Hän on ruvennut ottamaan Hayleyn valtaansa ja pakottaa tämän näkemään näkyjä omasta elämästään. Näistä kohtauksista saa kärsiä koko talonväki.

Hayley Philips saapui Harper Halliin trilogian ensimmäisessä osassa. Silloin hän oli vielä sivuhahmo, tuleva yksinhuoltajaäiti, joka etsi vaikeassa tilanteessa majapaikkaa kaukaisen sukulaisensa luota. Tässä päätösosassa on naisista Hayleyn vuoro olla päähenkilönä. Viimeistään nyt selvitellään Hayleyn tunteita ja ajatuksia, joita hän koki odottaessaan Lilyä ja saadessaan jäädä taimitarhalle. Hayley on myös tärkeässä osassa Amelian arvoituksen ratkaisemisessa, sillä hän on suunnilleen samanikäinen haamun kanssa ja heillä on muitakin yhtäläisyyksiä. Tämänkertaisen romanssin mies, Harper, on kolmekymppinen aikamiespoika, kuten kirjassa usein muistetaan mainita. Ilmeisesti ihan menevä mies, jolta ei ole puuttunut naisseuraa. Harper on selvästi päättänyt asettua aloilleen, sen verran vakavissaan hän on Hayleyn kanssa ja aika nopeaan tahtiin onnellinen pariskunta ryhtyy leikkimään kotia.

Mustassa ruusussa Mitch Carnegie sai kummitusjahtiin lisää selkoa ja samalla tiellä hän jatkaa nytkin. Amelia kohdistaa vihansa aina pariin, joka ei ole vielä kunnolla yhdessä, mutta etenemässä hyvää vauhtia kunnon parisuhteeseen. Luonnollisesti tällä kertaa vihan kohteena ovat Hayley ja Harper. Haamun häiriintyneestä mielenterveydestä saadaan lisätietoa, kun Amelia ottaa Hayleyn valtaansa ja laittaa naisen kokemaan näyissä asioita, jotka ovat tapahtuneet hänelle itselleen. Näkyjen kautta lukijalle välittyy kuva laskelmoivasta ja kieroutuneesta nuoresta naisesta, joka tuli lopullisesti hulluksi koettuaan suuren menetyksen ja petoksen. Haamun taustat paljastuvat, mutta vielä pitäisi osata lepytellä kummitusta, jotta hän löytäisi viimeinkin rauhan.

Punainen lilja on samaa tasoa kuin edeltäjänsä. Sopii viihteennälkään, mutta kerronnallisesti tai juonellisesti kirja ei tarjoa suurta lukuelämystä. Olihan se odotettavissa, että trilogiassa käydään vuorotellen läpi jokainen pariskunta, mutta tämän kirjan pari ärsytti eniten. Hayley ja Harper vaikuttivat välillä joltain teiniparilta, vaikka kumpikin on lähellä kolmeakymmentä. Samalla minua huvitti se, että Harperia kutsuttiin useaan otteeseen aikamiespojaksi. Nykymaailmassa kolmekymppinen tuntuu vielä aika nuorelta, enkä itse käyttäisi nimitystä aikamiespoika. No joo, mutta ainakin kummituksen tarina selvisi. Ameliasta tuli lopulta suosikkihahmoni, joten hänen tarinansa oli ihan mielenkiintoinen.

Puutarha -trilogia
Sininen daalia (Blue Dahlia)
Musta ruusu (Black Rose)
Punainen lilja (Red Lily)

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset

Alkuperäinen teos: La lunga attesa dell'angelo (2008)
Avain, 2009, kovakantinen, 514 sivua
suomentanut Taru Nyström Abeille


Loppuni alkoi tyttäreni paluusta, ja niin on hyvä, sillä hän oli vieras, jota odotin. Hän tuli hakemaan minua, mutta minä – vaikka olinkin ollut valmis jo vuosia – epäröin, Herra. Kaikki alkoi siitä kun avasin ullakolla olevan vanhan vaatekaapin, ja punainen vaate hulmahti käsivarsilleni. Oletko se sinä, oma kipinäni, olin kysymäisilläni.
(s. 10)

Osallistun tällä kirjalla Italialainen ateria eli pasto italiano -lukuhaasteeseen.

Mestarin tunnustukset sijoittuu 1500-luvun Venetsiaan. Taidemaalari Jacomo Robusti, joka tunnetaan myös nimellä Tintoretto, makaa sairasvuoteella kuumeen kourissa. Taiteilijan kuumehoureiset muistelot alkavat hänen lapsuudestaan, jolloin hän oli kankaanvärjäri-isänsä apulaisena tämän työhuoneella. Tintoretto kertaa sairasvuoteella elämäänsä. Lapsuuden jälkeen vuorossa on nuoruus ja kaunis Cornelia, saksalaissyntyinen kurtisaani, jonka kanssa taiteilija saa tyttären, Mariettan. Sijansa muisteloissa saavat myös vaimo Faustina ja heidän yhteiset lapsensa, joista tosin yksikään ei ole yhtä rakas kuin Marietta. Yksityiselämän lisäksi Tintoretto muistelee ainaista kilpailua, jota kävi muiden taiteilijoiden kanssa.

Maalaustaiteen tai ylipäätänsä taiteen tuntemukseni on suorastaan hävettävän vähäistä. Kun rupesin lukemaan kirjaa kuvittelin, että se kertoo fiktiivisestä henkilöstä. Vasta siinä vaiheessa, kun tekstissä tuli vastaan Tiziano, Tintoretton aikalainen ja kilpakumppani, älysin edes pohtia, että voisiko kirja kertoa sittenkin aivan oikeasta henkilöstä. Yksinkertaisesti googlettamalla paljastui totuus: Tintoretto oli italialaisen renessanssitaiteen viimeinen merkittävä taidemaalari.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Tintoretto muistelee sairasvuoteella (kuolinvuoteellaan) ohikiitänyttä elämäänsä. Asiat, joista hän kertoo, kuullaan vanhan ja sairaan ihmisen äänellä, mikä herätti kysymyksen kertojan luotettavuudesta. Pystyykö hän kuumeen kourissa kertomaan kaiken täsmälleen niin kuin asiat ovat tapahtuneet? Joissakin kohdissa pysähdyin lukemisen aikana miettimään mahdollisuutta, ettei taiteilija olisi aivan luotettava kertojaääni. Sen sijaan kirjan maailma muuten tuntui varsin luotettavalta. Esimerkiksi aikakaudelle tyypilliset käyttäytymistavat ja asenteet vaikuttivat uskottavilta. Varsinkin Tintoretton hahmon ajatuksien kautta pääsi hyvin selville esimerkiksi naisiin kohdistuvista asenteista. Taiteilija kun passittaa muutaman tyttärensä luostariin hyvitykseksi omasta villistä, eikä niin vallan hurskaasta elämäntyylistään.

1500-luvun maailmankuvan lisäksi kirjassa kuvaillaan hyvin taiteilijan työtä. Selvästi kirjailija oli perehtynyt asiaan ja tiesi, mistä kirjoittaa. Valitettavasti vain muuten kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. 500 sivua tuntui aivan liian pitkältä, kun ottaa huomioon, miten sekavaa kerronta oli paikoitellen. Ehkä sekavuus kuului asiaan, koska kertojahahmo oli kuumehoureissa, mutta liika sekavuus on aina liikaa. En muista, koska viimeksi olen lukiessa ajatellut, eikö kirja meinaa loppua koskaan. Mestarin tunnustukset ei todellakaan ollut lukemista minun makuuni.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Maite Carranza: Susiemon klaani

Alkuperäinen teos: El clan de la loba (2005)
Noitien taistelu 1. osa (La guerra de las brujas. Parte I)
Tammi, 2008, kovakantinen, 441 sivua
suomentanut Anu Partanen


Mitä O ennusti

Kerran saapuu valittu, joka polveutuu Omista.

Hänellä on tulta hiuksissaan,
siivet, ja suomuja ihossaan,
kurkustaan kuuluu ulvahdus
ja silmissään on kuolema.

Hän auringolla ratsastaa
ja kuuta kieputtaa.

(s. 5)

Susiemon klaanissa kiinnitin ensimmäiseksi huomioni kirjasarjan nimeen, Noitien taistelu. Minulle noituutta ja noitia tai velhoja käsittelevä kirja tarkoittaa Harry Potter -kirjoja. Sen takia olinkin kiinnostunut ottamaan selvää, minkälaisina noidat kuvataan Carranzan kirjassa ja millaisessa maailmassa he elävät.

14-vuotias Anaid on elänyt koko ikänsä pienessä Urtin kylässä Pyreneiden vuoriston tuntumassa. Eräänä yönä hänen äitinsä, häikäisevän kaunis Selene, katoaa jälkiä jättämättä. Hänet on todennäköisesti siepattu. Ennen tätä Anaidilla ei ollut aavistustakaan salaisuudesta, joka koskee hänen sukuaan. Äidin katoamisen myötä tytölle avautuu kokonaan uusi maailma. Selenen uskotaan olevan valittu, jonka tulosta on laadittu ennustuksia. Ainoastaan valittu voi lopettaa ikiaikaisen sodan kahden noitaheimon, Omar- ja Odish-noitien välillä. Tätinsä Criseldan ohjauksessa Anaid harjoittelee omien noitavoimiensa käyttöä pelastaakseen äitinsä. Tehtävä ei tule olemaan helppo, sillä matkan varrella Anaid saa huomata, ettei koskaan voi olla varma siitä, keneen voi luottaa ja keneen ei.

Susiemon klaanin lähtöasetelma on oikeastaan hyvin samanlainen kuin Luukaupungissa, jonka luin tammikuussa. Päähenkilö kuvittelee olevansa aivan tavallinen ihminen, mutta saa yhtäkkiä tietää, että hänellä onkin erikoisia kykyjä. Lisäksi kummassakin kirjassa äidit katoavat ja tytär päättää etsiä heidät. Valitettavasti vain Anaid ei yllä aivan samalle tasolle Claryn kanssa. Anaid on juuri sellainen hahmo, josta Luukaupunki -postauksessa kirjoitin, hän sopeutuu muutokseensa liian helpon oloisesti ja hänen tekonsa onnistuvat heti täydellisesti. Pidin kirjan tarinasta ja olisin halunnut pitää myös Anaidista, mutta taikuuteen sopeutumisen nopeus Anaidin kohdalla tuntui epäuskottavalta.

Kirjan sivuhahmot paikkasivat päähenkilön ärsyttävyyttä. Hyvien omarien puolella mielenkiintoa jaksoi ylläpitää tasan kaksi hahmoa. Eniten pidin Selenestä, joka onnistui huiputtamaan kaikkia nokkeluudellaan. Anaidin Criselda-täti oli hyvä esimerkki siitä, että homssuisen ja hajamielisen ulkokuoren sisällä voi piillä hyvinkin väkevä noita eli ulkokuori ei ratkaise kaikkea. Pahojen odishien puoli vaikutti sen sijaan mielenkiintoiselta, sillä nämä henkilöt jäivät jollain tavalla vielä varjoon ja sitä myötä hieman salamyhkäisiksi. Salaperäinen ulkomaalainen rouva Olav oli kiltti Anaidille, mutta rouva onkin odish! Millä asialla hän liikkuu tytön perässä? Tai odishien jonkinlainen valtiatar Kreivitär, jonka huhutaan olevan unkarilainen kreivitär. Hänestä ei vielä paljastettua kunnolla mitään, joten jännitys säilyy seuraavaan osaan.

Lukemisen aikana minulla oli vahva käsitys siitä, että tapahtumat sijoittuisivat Espanjaan. En oikein edes tiedä, mihin perustin mielikuvani, sillä paikoista ei saanut sen parempaa tietoa kuin että Anaid on asunut aina Urtissa Pyreneiden tuntumassa. Lukemisen jälkeen oli aivan pakko uteliaisuudesta tarkistaa, missä Urt sijaitsee. Ei suinkaan Espanjassa, vaan Ranskan puolella, mutta kylläkin melko lähellä Espanjan ja Ranskan välistä rajaa.

Susiemon klaani esitteli mielenkiintoisella tavalla noitien tapoja ja uskomuksia, jotka poikkesivat Potter -kirjojen taikuudesta. Tässä noituus oli yhdistetty naiseuteen ja tullessaan noidaksi tai ollessaan valmis käyttämään taikavoimiaan, tytöstä tuli samalla nainen. Noitien taistelun maailmassa tytön on käytävä läpi initiaatioriitti tullakseen oikeaksi noidaksi. Luonnollisesti riitistä on vielä selvittävä hengissä, mikä ei välttämättä olekaan aivan yksinkertaista. Ylipäätänsä noituus tuntui olevan kirjassa vain naisten asia, sillä suurin osa kirjassa mainituista hahmoista oli naisia.

Kirja sopi hyvin fantasian nälkään ja aion jatkaa trilogian parissa lukemalla sen loppuun asti. Loppujen lopuksi jälkimauksi jäi kuitenkin keskinkertaisuus. Tässä oli hyviä kohtia, mutta jotain olisi voitu tehdä myös toisella tavalla. Erityisesti pidin lukujen välissä olevista valittua koskevista ennustuksista ja tutkielmista.

Noitien taistelu -trilogia:
Susiemon klaani (El clan de la loba)
Jään valtakunta (El desierto de Hielo)
Odin kirous (La Maldición de Odi)

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kirjahyllyn kertomaa

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Anna haastoi minut Kirjahyllyn kertomaa -haasteeseen, jossa vastataan kysymyksiin kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Sain haasteen helmikuussa, mutta vastaaminen venähti maaliskuun puolelle.



1. Oletko mies vai nainen?
Valkoinen kuningatar

2. Kuvaile itseäsi.
Pieni runotyttö

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Kaunis turhuus

4. Kuinka voit?
Annan unelmavuodet

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Krypta

6. Minne haluaisit matkustaa?
Anne Italiassa / Anne Skotlannissa

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
The Other Queen

8. Mikä on lempivärisi?
Lumivalko ja Ruusunpuna

9. Millainen sää on nyt?
Trollvinter

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Tuhat ja yksi yötä

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Confessions of a Shopaholic

12. Millainen on parisuhteesi?
Alkulukujen yksinäisyys

13. Mitä pelkäät?
Vaarallinen juhannus

14. Päivän mietelause.
Virta venhettä vie

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Valitse oikea koira

16. Miten haluaisit kuolla?
Metsän poluilla



Vielä ei sentään valkovuokot kuki, mutta aika kuluu niin nopeasti, joten ei siihen enää kauaa mene. Kevättä odotellessa!

Haaste on kiertänyt jo monissa blogeissa lyhyessä ajassa, mutta laitan sen silti vielä eteenpäin. Marile (1001 kirjaa ja yksi pieni elämä), Nina Mari (Tarinoiden syvyydet) ja Jane (Kirjan jos toisenkin), antakaahan kirjahyllyjenne puhua puolestanne! :)

perjantai 14. maaliskuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003)
Tammi, 2004, kovakantinen, 1050 sivua
suomentanut Jaana Kapari


"Mikä Feeniksin –?" Harry aloitti.
"Ei täällä, poika!", Vauhkomieli ärähti. "Sisällä vasta!"
Hän otti pergamenttiliuskan Harryn kädestä ja sytytti sen sauvankärjellään tuleen. Kun lappunen kiertyi liekeiksi ja leijui maahan, Harry katsoi taas ympärillään olevia taloja. He seisoivat numero yhdentoista edessä, Harry katsoi vasemmalle ja näki numeron kymmenen, oikealla oli kuitenkin numero kolmetoista.

(s. 78)

Tämänvuotinen henkilökohtainen lukuhaasteeni eli Potter -kirjojen lukeminen uudelleen on edennyt pisteeseen, jossa sain viidennen kirjan luettua ja kuudetta olen ehtinyt lukea muutaman luvun verran. Kirjastosta kotiin kantamieni kirjojen pino kasvoi maanantaina taas parilla kirjalla. Toki luen niitäkin, mutta Potterit on mukavan turvallinen valinta "välipalakirjoiksi", kun jokin entuudestaan tuntematon kirja tuntuu tylsältä.

Kesän siihen mennessä kuumin päivä oli päättymäisillään...

Viisitoistavuotias Harry kohtaa ankeuttajat jo ennen kuin lukuvuosi Tylypahkassa alkaa. Koulussa hän joutuu uuden opettajan, Dolores Pimennon, silmätikuksi. Arpea särkee polttavasti ja Harry näkee niin merkillisiä unia, että pelkää menettävänsä järkensä. Lordi Voldemort on liikkeellä, vai onko? Aina ei ole helppo tietää, mikä on totta ja kehen voi luottaa.

Mielestäni Rowlingilla on hieno kyky luoda mielenkiintoisia ja moniulotteisia hahmoja, joita on liittynyt hahmokaartiin mukaan kirjasarjan aikana. Feeniksin killan kaksi uutta merkittävää hahmoa ovat professori Pimento ja koululainen Luna Lovekiva. Taikaministeriössä nimityksensä virkaansa saanut Pimento yrittää muuttaa Tylypahkan toimintatapoja ja aiheuttaa hankaluuksia Harrylle kouluvuoden aikana. Pimennon epämiellyttävät rangaistuskeinot tulevat tutuiksi nopeasti, sillä Harry joutuu jälki-istuntoon jo ensimmäisen viikon aikana. Se on ainakin selvää, että häijy Pimento tottelee mukisematta taikaministeri Cornelius Toffeen näkökulmaa, jonka mukaan velhomaailmaa ei uhkaa erään nimeltä mainitsemattoman lordin paluu voimiinsa. Ensimmäisellä lukukerralla Korpinkynnen tupaan kuuluva Luna Lovekiva oli minulle melko neutraalihahmo, joka jäi huomioissani hieman näkymättömiin taka-alalle. Myöhemmillä lukukerroilla olen tykästynyt kovasti Lunan herttaisen hupsuun hahmoon, johon toiset suhtautuvat melkein kuin vähä-älyiseen.

Feeniksin kilta on siitä mielenkiintoinen ja jännittävä kirja, että sitä lukiessa ei voi olla huomaamatta henkilöiden kasvua ja tarinan huomattavasti synkempää sävyä. Harry ja muut ovat teini-iässä, he ovat epävarmoja, heillä on murheita seurustelusta ja ihastuksista. Samanlaisia huolia kuin kenellä tahansa teinillä, mikä teki aikoinaan hahmoista ihanan samaistuttavia, kun olin suunnilleen samanikäinen heidän kanssaan. Ensimmäisen kirjan ekaluokkalainen on selvästi kasvanut ja matkaa kohti aikuisuutta. Lordi Voldemortin palaaminen voimiinsa edellisen kirjan lopussa ja hänen kannattajiensa pako velhovankilasta tämän kirjan aikana takaavat sen, että kirjassa sävy on muuttunut vakavammaksi. Kirjan lopussa eräs Harrylle tärkeä hahmo menehtyy taistelussa, joten samalla tässä maalaillaan jo asetelmia tulevaa varten ja jatketaan edessä koittavan Harryn ja Voldemortin välisen viimeisen yhteenoton pohjustusta.

Feeniksin kilta on vaikuttava lukukokemus. Kirjassa kerrataan menneitä tapahtumia, pohjustetaan tulevaa ja mikä minulle on kaikkein mieleisintä, siinä kerrotaan lisätietoa Harryn vanhemmista ja heidän ystävistään. Siitä huolimatta, jos jostain Potter -kirjasta en pidä, niin se juuri tämä Feeniksin kilta ja syykin on selvä, nimittäin Harryn teiniangsti, jota en vaan voi sietää. Ehkäpä raivoava ja mielestään suurta vääryyttä kokeva Harry muistuttaa liikaa omista pahimmista teinivuosistani, vaikka en ole koskaan ollut mikään raivoaja, en ainakaan noin pahasti. :)

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Charlaine Harris: Veren imussa

Alkuperäinen teos: Dead to the World (2004)
Sookie Stackhouse osa 4
Gummerus, 2011, kovakantinen, 328 sivua
suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo



Mielijohteesta sanoin sen, mitä ajattelin. "Toivon vain ettei kukaan satuta minua", sanoin huonosti ajoitetussa rehellisyydenpuuskassa. Oli myöhä ja olin väsynyt. "En halua joutua sairaalaan. En halua tavata lääkäriä." En halunnut myöskään joutua juomaan yhtään vampyyrinverta, joka kyllä parantaa nopeasti mutta sillä on sivuvaikutuksensa. "Joten minä lupaan pysyä erossa ikävyyksistä", sanoin lujasti.
(s. 24)

Sookie Stackhouse -sarjasta blogatessani olen jatkuvasti inissyt siitä, miten ensin tutustuin True Bloodiin ja aloitin kirjojen lukemisen paljon myöhemmin kuin televisiosarjan katsomisen. Tällä on ollut se vaikutus, että pidän tv-sarjasta enemmän kuin kirjoista. Ilmeisesti en kuitenkaan osaa pitää näppejäni erossa Sookie Stackhouse -kirjoista, mistä tämäkin bloggaus on hyvä osoitus. :) Tällä kertaa lukuvuorossa oli sarjan neljäs osa. Odotukset kirjan suhteen olivat korkealla, koska pidin paljon tähän perustuvasta tv-sarjan kaudesta.

Sookie tekee uudenvuodenlupauksen pysyä erossa ikävyyksistä. Lupauksen pitäminen osoittautuu hankalaksi heti alusta alkaen, sillä matkalla töistä kotiin Sookie ohittaa hätääntyneen miehen, joka on kukapa muukaan kuin vampyyri Eric Northman. Eric on menettänyt muistinsa, joten Sookien on otettava vampyyri hoiviinsa. Samoihin aikoihin Sookien veli Jason katoaa mystisesti. Jasonin kodin läheltä löytyy verta ja jonkin ison eläimen tassunjälki. Sookie ei halua uskoa pahinta, eihän Jason voi olla kuollut, mutta etsinnöistä huolimatta veljeä ei vaan löydy. Soppaan lisätään vielä seudulle saapunut paha noita, joka yrittää seuraajiensa kanssa vallata alueen muilta yliluonnollisilta otuksilta. Kyseinen noita on vieläpä syyllinen Ericin muistinmenetykseen. Tässä sopassa on Sookien hyvä yrittää pitää lupauksensa.

Edellinen osa eteni todella vauhdikkaassa tahdissa. Tämä neljäs kirja oli onneksi taas hieman rauhallisempi osa. Kyllähän tässäkin sattui ja tapahtui kaikenlaista, mutta Kylmäveristen klubin jatkuvaan toimintaan ja väkivaltaan kyllästyneenä nautin välillä rauhallisemmasta tunnelmasta. Varmasti monen muunkin lukijan suosikkihahmo Eric oli kirjassa haavoittuvaisempi ja inhimillisempi kuin koskaan aikaisemmin, mikä oli sopivaa vaihtelua verrattuna siihen, millainen hahmo on normaalisti. Muutenkin tässä osassa oli oikeastaan aika paljonkin hyvä aineksia ja kirjan parissa viihtyi hyvin. Olisiko sitten huumorin taso noussut vai mikä lie syynä. Ainoastaan Jasonin etsintä tuntui pitkitetyltä. Ymmärrettävästi Sookie oli huolissaan veljestään, mutta tarvitsiko Jasonin etsimiseen silti käyttää niin paljon aikaa?

Ehdottomasti yksi mielenkiintoisin lisä kirjasarjaan olivat noidat. Jos Bon Tempsin pikkukaupungissa ja sen lähialueilla liikkuu jo vampyyreita, ihmissusia ja muodonmuuttajia, niin kyllä sinne joukko noitia sopii muiden joukkoon. Kirjassa keskityttiin lähinnä pahoihin noitiin tai siis yhden pahan noidan johtamaan joukkoon, mutta kunpa myöhemmissä osissa kerrottaisiin myös enemmän niistä hyvistä noidista. Wicca-uskonto vaikutti kiinnostavalta. Ihmissudet tulivat mukaan kuvioihin vasta edellisessä osassa, joten oli hauska saada lisää selville heistä. Esimerkiksi lauman hierarkia oli uskottavasti suunniteltu.

Lukemisen aikana en edes kunnolla hahmottanut, kuinka lyhyestä aikavälistä kirja kertoo. Tarina alkaa uudenvuoden yöstä, jonka aikana Eric päätyy Sookien hoiviin. Kirjan lopulla Sookie tosin kertoo Ericille, että tietystä tapahtumasta oli kulunut päiväkausia. Silti päädyin jostain syystä sellaiseen käsitykseen, että tapahtumat olisivat sijoittuneet ajallisesti suunnilleen kahden viikon ajalle. Että tiuhaan tahtiin nuo yliluonnolliset otukset selvittelevät asioitaan.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

torstai 6. maaliskuuta 2014

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Alkuperäinen teos: The Hunger Games (2008)
WSOY, 2009, pokkari, 389 sivua
suomentanut Helene Bützow


Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. Heitä sanotaan tribuuteiksi. Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle, joka voi olla mitä tahansa paahtavasta aavikosta hyiseen erämaahan. Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti, ja kisa kestää useita viikkoja. Viimeinen elossa oleva tribuutti on voittaja.
(s. 24)

Olen seurannut Nälkäpelin ympärillä pyörivää hypetystä taka-alalta ja miettinyt, miksi kaikki ovat niin innoissaan kirjoista, joissa teini-ikäiset ja vähän nuoremmatkin joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan jossain kilpailussa. Minulla ei ollut aivan selkeää käsitystä kirjan ideasta, mutta mielsin sarjan ällöttävän väkivaltaiseksi ja omituiseksi, koska ne taistelevat osapuolet ovat noin nuoria. Viime syksynä eräs ystäväni hehkutti sarjaa ja suositteli lukemaan sen mieluummin kuin tuomitsisin kirjat mitään tietämättä. Fiksu neuvo, jota noudatin lopulta.

Pohjois-Amerikan raunioista syntyi Panem, joka on jaettu valtaapitävään Capitoliin ja siihen nähden alistusasemassa oleviin vyöhykkeisiin. Ennen vyöhykkeitä oli 13, kapinan jälkeen vain 12, sillä yksi vyöhyke hävitettiin kokonaan. Rangaistukseksi kapinasta ja samalla muistutukseksi omasta vallastaan Capitol kehitti Nälkäpelin, tosi-TV-ohjelman, jossa 12-18-vuotiaat lapset ja nuoret kilpailevat toisiaan vastaan vuosittain vaihtuvalla peliareenalla. Jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan kilpailuun yksi tyttö ja yksi poika. 24 tribuutin joukosta vain yksi voi selvitä hengissä ja hänestä tulee myös Nälkäpelin voittaja.

16-vuotias Katniss Everdeen asuu vyöhykkeellä 12, joka on yksi köyhimmistä vyöhykkeistä. Vyöhykkeellä asuvat ihmiset näkevät nälkää ja monelle arki on selviytymistä päivästä toiseen. Katniss on perheensä elättäjä ja hän huolehtii äidistään ja pikkusiskostaan Primistä salametsästämällä pienriistaa yhdessä ystävänsä Galen kanssa ja myymällä saaliitaan mustassa pörssissä. Vuosittain käytävässä Nälkäpeli-arvonnassa Katnissin pikkusisko Primrose arvotaan edustamaan 12. vyöhykettä, jolloin Katniss ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kilpailuun siskonsa sijasta. Vyöhykkeen toiseksi tribuutiksi valikoituu leipurin poika Peeta Mellark, joka kerran aikaisemmin auttoi Katnissia selviämään hengissä.

Lämpenin täysin Katnissin hahmolle. Minua ärsyttää toisaalta ylitäydelliset hahmot, jotka tuntuvat tietävän ja osaavan kaiken kaikesta, mutta toisaalta taas myös liian avuttomat ja selkärangattomat hahmot, jotka odottavat pelastajaansa, eivätkä itse pysty tekemään yhtään mitään. Katniss sen sijaan oli juuri oikeantyyppinen hahmo varsinkin tämän kaltaiseen kirjaan. Päättäväinen ja toimelias tyttö, jolla kuitenkin on myös heikompia ominaisuuksia, kuten jonkinlaista juroutta. Katniss on inhimillinen hahmo ja lukijana pystyin samaistumaan häneen.

Ehkä olin liian innostunut Katnissin hahmosta, sillä Peeta ei ainakaan vielä tehnyt suurta vaikutusta minuun. Täytyy sanoa, että Katnissin tavoin hänkin vaikutti mukavan inhimilliseltä ja sympaattiselta hahmolta, mutta jollain tavalla ei vaan iskenyt. Aion lukea trilogian loppuun asti, joten ehkäpä Peetan hahmo saa itseensä jotain ulottuvuutta vielä kahden jäljellä olevan osan aikana. Jään odottamaan sitä. Muista hahmoista juoppo tribuuttivalmentaja Haymitch, Nälkäpeli-arvonnan suorittanut Effie Trinket, Katnissin stylisti Cinna ja Rue 11. vyöhykkeeltä jäivät mieleen. Varsinkin Haymitchin ja Effien vastakkainasettelu oli huvittavaa.

Capitol pitää vyöhykkeitä pelon vallassa väkivaltaisen kilpailun avulla. Tosi-tv-ohjelma paljastaa vyöhykkeiden eri arvoisuuden, sillä vain muutama vyöhyke tulee hyvin toimeen ja loput ovat köyhiä. Vauraiden vyöhykkeiden kilpailijoita kutsutaan ammattilaisiksi ja he ovat harjoitelleet Nälkäpeliä varten pienestä pitäen. Sen sijaan köyhien vyöhykkeiden osallistujille kilpailu tietää lähes varmaa kuolemaa. Capitolissa harvat etuoikeutetut nauttivat yltäkylläisestä elämästä. Heille Nälkäpeli on viihdettä, johon he voivat osallistua sponsoroimalla tribuutteja ja tribuuttien pärjäämisestä lyödään jopa vetoa. Muille Nälkäpeli on pakollista katseltavaa. Kirjan maailma oli kaikessa raakuudessaan uskottava. Kirjailija on hienosti osannut luoda omanlaisensa maailman, vähän niin kuin Rowling loi Harry Pottereihin taikamaailman.

Nälkäpeli on raaka kirja ja pelkkä ajatuskin kilpailusta, jossa nuorten on pakko tappaa toisiaan, on vastenmielinen. Olen kuitenkin iloinen, että annoin kirjalle mahdollisuuden, sillä se oli hyvää luettavaa. Juuri täysin omanlaisensa maailma jaksoi kiinnostaa ja vahvatahtoinen päähenkilö oli ehdottomasti plussaa.

Nälkäpeli -trilogia
Nälkäpeli (The Hunger Games 2008)
Nälkäpeli - Vihan liekit (Catching Fire 2009)
Nälkäpeli - Matkijanärhi (Mockingjay 2010)

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Helena Waris: Sudenlapset

Pohjankontu osa 2, Otava, 2011, kovakantinen, 437 sivua


Viima irrottaa hangen pinnasta jäähilettä, joka pistelee osuessaan paljaaseen poskeesi. Silmäripsiisi takertuvat hituset jäätyvät toisiinsa kiinni, samoin kyyneleet, jotka muodostavat kiiltävän juovan nenänpieltäsi alas. Sininen suusi on hiljaa. Et halua enää puhua. Tiedät kuolevasi kohta. Sanat eivät voi tehdä mitään hyväksesi.
(s. 11)

Alkuperäinen suunnitelmani oli lukea Pohjankontu -trilogian toinen osa vasta myöhemmin keväällä, koska kotiin on taas kerääntynyt kunnon pino lainoja kirjastosta. Pidin paljon ensimmäisestä osasta ja kun sitten näin Sudenlapset kirjastossa, en yksinkertaisesti voinut kävellä kirjan ohitse. Tuntui siltä, että oli suorastaan pakko lainata kirja juuri silloin... Mitäs siitä, vaikka ne jo lainatut kirjat kotona odottavatkin lukemistaan?

Karran ja Roke ovat kaksoset, jotka erotettiin toisistaan pieninä. Rauhallinen ja hiljainen Karran kasvoi Luusuvannossa kuolleiden mailla kasvatusperheen luona, kun taas Roke varttui soturiksi Mustarinnassa. Veljekset tapaavat toisensa pitkän ajan kuluttua surusanoman takia. Heidän äitinsä Vornanmutkan valtiatar, noita Terihan on kuollut. Merkit viittaavat siihen, ettei Terihanin kuolema ollut luonnollinen, vaan hänet surmattiin. Karranin ja Roken täytyy palata yhdessä Vornanmutkaan lapsuutensa maisemiin hautaamaan äitinsä.

Noitien mailta veljekset löytävät pienen tytön, Sudenmarjan, joka herättää Rokessa epäilyjä alusta alkaen. Karran ei suhtaudu yhtä kylmäkiskoisesti tyttöä kohtaan, mutta tytössä on silti jotakin pielessä. Kuka hän on oikeasti ja mistä hän on tullut Vornanmutkaan? Sudenmarja ei jää ainoaksi huoleksi, sillä nyt kun Vornanmutkassa ei enää ole valtiatarta suojelemassa noitien perintöä, haluaa Mustarinta Vornanmutkan maat itselleen. Erityisesti Karranin on vaikea hyväksyä ajatusta, että heidän esiäitiensä asuinpaikka joutuisi Mustarinnan alaisuuteen.

Sudenlapset on ennen kaikkea tarina Karranista ja Rokesta, mutta myös Sudenmarjasta ja Karranin kasvattisisaruksista, Niiristä ja Nunosta. Se että sisarukset ovat luonteiltaan toistensa vastakohdat, on kliseinen ratkaisu, mutta Karranin ja Roken vastakohtaisuus toimii ja tekee hahmoista entistä kiinnostavampia. Perinteistä naisroolia vastaan kapinoiva Niir oli onnistunut ja uskottava hahmo. Kapinaroolissa voi myös epäonnistua, mutta Niir oli onneksi uskottava itsenäinen ja vahva naishahmo. Niirin veli Nuno jäi muiden pimentoon, vaikka hänellä olikin pari merkittävää hetkeä tarinan aikana. Sudenmarjasta sain itsekin melkein alusta asti sellaisen käsityksen, että tytössä on jotain epätavallista. Samalla mietin hänen ikäänsä. Kirjassa puhuttiin pienestä tytöstä, mikä voisi tarkoittaa melkein mitä tahansa taaperoikäisestä koululaiseen, mutta kuvittelin hänet suunnilleen 10-12 vuotiaaksi.

Sudenlapsissa on pompattu trilogian ensimmäisen osan tapahtumista monta vuotta eteenpäin. Aluksi en pitänyt ratkaisusta, sillä kaipasin jo tutuiksi tulleita hahmoja, mutta hyvin nopeasti totuin siihen, että päähenkilöt kuuluvat jo seuraavaan sukupolveen ja opin pitämään myös heistä. Tuttu muinaissuomalainen maailma oli sentään jäljellä, mikä oli hienoa. Vanhat mahdit, loitsut ja kokkolinnut... Nautin todella kirjan maailman kuvailusta kaikkine uskomuksineen ja tapoineen. Kaunis luontokuvaus on selvästi kirjailijan vahvuus, joten oli hienoa päästä lukemaan taas sitä.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin tässä toisessa osassa samanlaisen alkutilanteen kuin ensimmäisessä osassa. Siinähän kolme sisarusta, Aile, Troi ja Arni olivat joutuneet eroon toisistaan, mutta he löysivät toisensa kirjan aikana. Myös Sudenlapsissa veljekset Karran ja Roke oli erotettu toisistaan, heidän polkunsa ristesivät ja tarinan aikana löytyi ymmärrys toista kohtaan. Oliko tämä samanlaisuus tarkoituksellista vai aivan sattumaa? Joka tapauksessa Sudenlapset piti otteessaan ja ohitti sen kirjapinon, jonka olen kantanut kotiin kirjastosta. Nyt ei voi muuta kuin odottaa, että sarjan viimeinen osa vapautuisi, jotta voisin lainata sen.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013