Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Alkuperäinen teos: Le Fantôme de l'Opéra (1910)
Karisto, 1990, kovakantinen, 259 sivua
suomentanut Eero Mänttäri


Aitiossa numero 5 Moncharmin ja Richard olivat tällä välin kovasti kalvenneet. Tämä kuohuttava ja selittämätön tapaus täytti heidän mielensä kauhulla, joka vaikutti sitäkin pelottavammalta kun heistä nyt tuntui siltä kuin he olisivat olleet välittämättömässä kosketuksessa kummituksen kanssa. He olivat tunteneet sen hengityksen. Moncharminin tukka nousi pystyyn. Richard pyyhki otsaltaan kylmää hikeä. Niin, kummitus oli siellä, heidän ympärillään, heidän takanaan, heidän vieressään. He tunsivat hänen läsnäolonsa, vaikka eivät voineet nähdä häntä, he kuulivat hänen hengittävän aivan lähellä, aivan lähellä heitä… He olivat aivan varmoja siitä, että aitiossa oli kolme henkilöä… He vapisivat…
(s. 82-83)

Kauhukirjallisuus ei ole ollenkaan minua varten, mutta osallistun kuitenkin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Osallistumisen myötä olen oppinut edes hieman tuntemaan genreä, josta tiedän kovin vähän. Klassikkojen klassikko Dracula jäi kesän aikana kesken, kun kyllästyin kirjan paksuuteen. Sen tilalle valitsin Oopperan kummituksen, jonka pohjalta tehdyn musikaalin näin viime vuonna Kansallisoopperassa. Lainasin kirjastosta tämän kirjan kanssa samaan aikaan tarinan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa ovat Gerard Butler ja Emmy Rossum. Tarina oli siis ennalta tuttu.

Pariisin oopperatalon uudet johtajat Moncharmin ja Richard eivät ota todesta entisten johtajien varoituksia oopperaa vainoavasta kummituksesta. Uudet johtajat pitävät pilkkana kummituksen vaatimuksia hänelle toimitettavasta kuukausittaisesta rahamäärästä ja yksinoikeudesta tietyn aitiopaikan käyttöön. Johtajien välinpitämättömyydestä huolimatta oopperan uumenissa lymyää kummitus, joka on palavasti rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Hankaluuksia tuottaa se, ettei kummitus suinkaan ole ainoa, joka on kiinnostunut lupaavasta laulajattaresta. Christinen suosiota tavoittelee myös hänen lapsuuden aikainen toverinsa varakreivi Raoul de Chagny.

Täytyy tunnustaa, että minun on hyvin hankala kertoa mielipiteeni pelkästään kirjasta, koska sekoitan kirjan tarinaan jatkuvasti elokuvan ja musikaalin. Kumpikin jälkimmäisistä teki suuren vaikutuksen. Ennen musikaalia en ollut käynyt pitkään aikaan teatterissa ja näytöksen jälkeen olin suorastaan haltioitunut. Elokuvan katsoin viime perjantaina. Illan pimentyessä en viitsinyt nousta sytyttämään valoja, jolloin huoneen hämäryys oikeastaan sopi hyvin kauhutarinan tunnelmaan. Olen välillä vähän säikky, ja asuntooni kuuluvat joskus liiankin hyvin naapureiden äänet. En enää muista, mitä ääniä seinän takaa kuului, mutta tuli pariin kertaan säpsähdettyä ja ne valotkin oli lopulta sytytettävä. Emmy Rossum ja Gerard Butler olivat todella vakuuttavia rooleissaan.

Mietin monta kertaa lukemisen aikana, olisiko ollut parempi, jos olisin ensin lukenut kirjan ja vasta sen jälkeen katsonut elokuvan. Väistämättäkin vertasin kirjan hahmoja elokuvan hahmoihin, jotka tietysti muistan paremmin kuin musikaalin. Esimerkiksi kirjan Christine oli suorastaan ärsyttävä. Christinen puolustukseksi todettakoon, ettei tilanne ei ole missään nimessä helppo hänelle. Lapsuudenaikainen ystävä sanoo rakastavansa samaan aikaan, kun pelottava kummitus vannoo rakkauttaan omalla tavallaan. Kuitenkin koin hahmon liian dramaattiseksi. Ainakin elokuvan Christine oli inhimillisempi hahmo.

Kummituksen, oikealta nimeltään Erikin, hahmo oli mielenkiintoinen. Hän on tehnyt pahoja tekoja, muun muassa tappanut. Voiko hahmoa kuitenkaan sanoa aivan pahaksi? Hän ei ole epämuodostumansa takia saanut koskaan hyväksyntää tai hellyyttä. Kukaan ei ole osoittanut välittäneensä. Kukaan ei ole myöskään kertonut, mikä on oikein ja mikä väärin. Vähemmästäkin voi mennä käsitykset omien toimien oikeellisuudesta pieleen. En ole varma, onko varakreivi de Chagny yhtään sen parempi kuin Erik. Hänet on helppo luokitella hyväksi hahmoksi, mutta yhtä lailla hän kokee, että hänen on pakko saada Christine omakseen. ”Pakko” tuntuu välillä jopa liian kiihkeältä ajattelulta. Kaikista kiinnostavin hahmo oli ehdottomasti salaperäinen persialainen. Hän auttaa Raoulia etsimään Christinen, mutta kuka persialainen loppujen lopuksi on ja mitkä hänen motiivinsa ovat?

Sekä musikaalista että elokuvasta muistan parhaiten näyttelijöiden hyvän esiintymisen. Kirja on tietysti siinä mielessä niitä parempi, että siinä syvennetään tarinaa ja hahmojen ajatuksia enemmän. Kirjassa tuli myös Erikin arkkitehtuurin tuntemus esille. Muistaakseni musikaali ja elokuva antoivat hahmosta sellaisen kuvan, että hän on ennen kaikkea musiikillinen nero, mutta arkkitehtuurin tuntemus jäi pimentoon. Musikaali ja elokuva keskittyvät myös enemmän rakkaustarinaan. Kirjalle annan pisteet asioiden selittämisestä. Tarinan aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä vaikuttaa kummituksen tekosilta. Lopussa tapaukset pystytään selittämään silmänkääntötempuiksi.

Takakansi mainostaa kirjaa kauhuromaanien klassikoksi. Ei tämä ihan kauhulta vaikuttanut. Sanoisin enemmänkin, että salaperäistä jännitystä oli ilmassa juonen aikana. Oopperan kummitus oli varmasti sopivan leppoisa aloitus kauhukirjallisuuteen tutustumiselle. Ei heti tarvitse valita sitä kaikkein karmivinta kirjaa.