Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Alkuperäinen teos: The hand that first held mine (2010)
Schildts & Söderströms, 2013, pokkari, 391 sivua
suomentanut Maija Kauhanen


Puutarha odottaa. Puut odottavat. Lokki, joka keikkuu taivaalla pyykin yläpuolella, odottaa. Ja sitten - aivan kuin tämä olisi näyttämö ja yleisö katsoisi pimeydestä hiiskumatta - kuuluu puhetta. Ääniä näyttämön takaa. Joku kirkaisee, joku toinen huutaa, lattialle putoaa jotakin raskasta. Talon takaovi tempaistaan auki. "En jaksa enää! Ymmärrätkö, en kerta kaikkiaan jaksa enää!" tuo joku kirkuu. Takaovi paiskataan raikuvasti kiinni, ja näyttämölle ilmestyy ihminen.
(s. 12)

Maggie O’Farrellin Käsi jota kerran pitelin -teoksessa on sitä jotakin, mikä sai huomion kiinnittymään kansikuvaan. Kädet, kynä, meikkisuti ja avaimet muodostavat jopa kummallisen kokonaisuuden, enkä voinut olla ajattelematta, miten ne kaikki liittyvät toisiinsa. Viimeistään takakansi houkutteli lainaamaan kirjan joululoman toivottavasti rentouttavaksi lukukokemukseksi.

Nuori Alexandra Sinclair elää 1950-luvun Englannissa pienessä maalaiskylässä. Nuori nainen on kyllästynyt nykyiseen elämäänsä ja odottaa elämän vasta kunnolla alkavan. Alexandra aikoo palata Lontooseen, jossa hän on asunut jo aikaisemminkin, silloin hänet erotettiin yliopistosta. Sattuman oikusta lehtimies Innes Kentin auto hyytyy Sinclairin perheen talon kohdalla. Alexandra ja Innes tapaavat toisensa, ja Alexandra saa Innesiltä lempinimensä Lexie. Tämän kohtaamisen jälkeen Lexien elämä saa uuden suunnan. Päästyään Lontooseen hän etsii Innesin käsiinsä ja saa tältä työpaikan, josta on hyötyä myöhemmin elämän varrella.

Nykyajassa Elina ja Ted ovat juuri tulleet vanhemmiksi ensimmäistä kertaa. Pieni poikavauva herättää kummassakin hämmentäviä tunteita. Elina kävi synnytyksen aikana hyvin lähellä kuolemaa, joten äitiys tuntuu aluksi vieraalta, eikä Elina osaa asettua uuteen rooliinsa. Jos vauva herättää kummallisia ajatuksia äidissä, niin isä ei jää yhtään vähemmälle. Poikansa syntymän jälkeen Ted alkaa nähdä välähdyksiä, katkonaisia muistikuvia omasta lapsuudestaan. Vaikka Ted ei mielellään puhu muistikuvistaan, hänen outo käytöksensä ei jää Elinalta huomaamatta. Lopulta Ted uskoo, etteivät hänen vanhempansa ole kertoneet aivan kaikkea hänen lapsuudestaan.

50-luvulle sijoittuvat tapahtumat ja Lexien ja Innesin tarina herättivät enemmän kiinnostusta kuin nykyaika. Varsinkin alussa kaikki, mikä liittyi Elinaan ja Tediin, liittyi jollain tavalla myös vauvaan. En ole itse äiti, joten sen takia pariskunnan minulle aivan vieras elämäntilanne ei jaksanut kiinnostaa. Lexien tarinassa minua viehätti eniten maalaistytön kasvaminen kaupunkilaisnaiseksi, joka tulee toimeen omillaan aikana, jolloin se saattoi olla naiselle hankalaa. Lexie myös rikkoo rajoja työssään, mikä teki hänestä entistä kiinnostavamman silmissäni. Elinassa mielenkiintoa herätti oikeastaan vain hänen suomalaisuutensa. Harvoin sitä törmää ulkomaisen kirjailijan teokseen, jossa seikkailee suomalainen hahmo vieläpä suuressa roolissa.

Muutaman kirja-arvion lukeneena voin todeta, että yleisesti ottaen kirjan juonta pidettiin ennalta arvattavana. Jokaisella on tietysti oikeus mielipiteeseensä, mutta ei tämä minusta vaikuttanut liian helpolta arvata etukäteen. Itse asiassa alussa ihmettelin sitä, miten Lexien tarina liittyy Elinan ja Tedin tilanteeseen, mutta tavallaan unohdin koko asian tarinan edetessä, enkä pahemmin enää kiinnittänyt siihen huomiota. Loppuratkaisu tuli pienenä yllätyksenä, mutta toisaalta taas ratkaisun lähestyessä vihjeitä annettiin yhä enemmän, joten olin jollain tavalla osannut aavistaa, mikä selitys hahmojen väliselle yhteydelle oli.

Ehkäpä kutkuttavimmalla tavalla ajan kuluminen tulee esille nykyajan kerronnassa, josta ilmenee, miten paikat ovat muuttuneet entiseen verrattuna. Esimerkiksi Lexien entisestä työpaikasta kerrottaessa käy ilmi, ettei lehden toimitusta enää ole, vaan sen tilalle on tullut kahvila. Konkreettisemmin asia paljastetaan huonekaluista. Juuri siinä kohdassa, missä kauan sitten sijaitsi Lexien työpöytä, on nyt kahvilan pöytä, jonka äärellä istuu Ted. Pidin vastaavankaltaisista kohdista, joissa mennyt ja nykyinen aika kohtasivat toisensa kerronnassa.

Kansikuvan perusteella O’Farrellin teos on aivot narikkaan -lukemista, jonka parissa ei tarvitse ajatella. Ilahduin huomattuani ettei asia olekaan ihan näin. Kannesta saa sen käsityksen, että kirja on todellista chick lit -kamaa, jota se ei siis ole. Mitään toivomaani rentouttavaa lukemista kirja ei kyllä ollut. Elinan ja Tedin vauva-arki tuntui uuvuttavalta. Tedin muistikatkokset tekivät tekstistä välillä sekavanoloisen. Ainakin kirja tarjosi hyvän mahdollisuuden tutustua jälleen uuden kirjailijan tuotantoon. Voisin kokeilla O’Farrellilta jotain muuta kirjaa, josko se kolahtaisi paremmin.