Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar

Alkuperäinen teos: La Princesse de Clèves (1678)
Otava, 1998, kovakantinen, 252 sivua
suomentanut Annikki Suni


Rouva Chartres, joka oli niin uutterasti painottanut hyveellisyyttä tyttärelleen, jatkoi samaa opetusta paikassa, missä se oli todella tarpeen ja missä oli nähtävissä niin monta varoittavaa esimerkkiä. Pyrkyryys ja hakkailu olivat suorastaan hovielämän sisältö, ja niitä harrastivat niin miehet kuin naisetkin. Hovissa harjoitettiin monenlaista omanvoitonpyyntiä ja juonittelua, joihin naisilla oli suuri osuus, joten rakkauteen liittyi aina keinottelua ja keinotteluun rakkautta.
(s. 23)

Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar on ilmestynyt aikaisemmin nimellä Clèvesin prinsessa. Jäin miettimään, voisiko Clèvesin prinsessa olla lyhennetty käännös ja Clèvesin ruhtinatar alkuteokselle uskollisempi käännös? Kirjaston tietokannan mukaan ero sivumäärässä näiden kahden version välillä on jopa 40 sivua. Clèvesin ruhtinatar on siis se versio, jossa on enemmän sivuja. Oli miten oli, La Fayetten teos kuuluu rakkausromaanien klassikoihin. Samalla teos on yksi ensimmäisistä psykologisista romaaneista koko kirjallisuuden historiassa.

Ylhäinen aatelisneito mademoiselle de Chartres herättää ihastusta Henrik II:n hovissa. Hänen äitinsä on tähdännyt tyttären kasvatuksessa äärimmäiseen hyveellisyyteen. Erityisesti hovissa hyveellisyys täytyy muistaa, sillä hovi on tunnetusti monenlaisten paheiden pesä. Clèvesin ruhtinas ihastuu korviaan myöten kainoon neitoon, mutta myös moni muu hovin miespuolinen jäsen on huomannut kaunottaren. Clèvesin ruhtinas kosii tyttöä, ja tyttö suostuu kosintaan täyttääkseen äitinsä toiveet. Hyveellisyyden korostaminen on kuitenkin jättänyt jälkensä. Ruhtinatar ei pysty kuvittelemaan omalle kohdalleen intohimoista rakkautta, eikä hän näin ollen rakasta myöskään aviomiestään. Tavattuaan komean Nemoursin herttuan ruhtinattaren on vaikea pitää kiinni hyveellisyydestään.

Teos maalailee Ranskan hovista kuvan varsinaisena salarakkaiden tyyssijana. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvulle, jolloin (ainakin tämän teoksen mukaan) hovissa oli salassa pysyviä suhteita sekä julkisesti tiedossa olevia suhteita. Tieto oli valtaa ja tietoa salasuhteesta käytettiin armottomasti hyväksi omaa hyötyä edistäessä. Epäilykset salarakkaista levisivät nopeaan tahtiin, kuten eräässä kadonneen kirjelappusen tapauksessa, jossa lyhyen ajan sisällä useampi henkilö oli saanut asian tietoonsa. Kuten salasuhteista saattaa päätellä, rakastuvat hovin jäsenet tiheään tahtiin. Esimerkiksi mademoiselle de Chartresin perään haikailee useampi mies, eikä rakastumisen este ole se, ettei ole vielä edes tavannut toista henkilöä! Clèvesin ruhtinasta lukuun ottamatta avioliittoja ei solmittu rakkaudesta vaan ne olivat kuin liiketoimia, joista oli tarkoitus saada hyötyä itselleen.

Fiktiivisten hahmojen lisäksi monet kirjan hahmoista ovat oikeita 1500-luvulla eläneitä henkilöitä. Ranskan hoviin kuuluneiden henkilöiden lisäksi kirjan aikana mainitaan myös Englannin Elisabet I ja Skotlannin Maria Stuart. Välillä menin jopa sekaisin siinä, ketkä hahmoista ovat oikeita historiallisia henkilöitä ja ketkä puolestaan kuvitteellisia hahmoja. Kirjan lopussa onkin kätevästi lyhyt luettelo henkilöistä, arvonimistä ja tapahtumista. Suurin hahmoihin liittyvä yllätys oli heidän puhetapansa. He pohtivat asioita ja tapahtumia analyyttisesti, eivätkä suinkaan kaikki repliikit ole mitään korulauseita tai tunteiden paloa. Analyyttista pohdintaa harrastavat miesten ohella myös naiset!

Näin nykyajan lukijana en ole varma, miten kirjaan pitäisi suhtautua. Kirjan puiseva tyyli ei iskenyt, mutta jatkoin siitä huolimatta lukemista sinnikkäästi loppuun asti. Niitä hyviäkin puolia löytyi toki. Ihmiskuvaus on ihailtavan tarkkanäköistä, ja varmasti ainakin osittain siitä syystä teos on ollut omana aikanaan edelläkävijä. Minua viehättää ja samalla jopa huimaa ajatus siitä, että teos on kirjoitettu 1600-luvun lopulla – yli 300 vuotta sitten, eikä kirja ole unohtunut historian havinaan.