Harlequin, 2011, pehmeäkantinen, 348 sivua
suomentanut Eeva Parviainen
Rauha olisi tosiaan tervetullut, Blu myönsi. Vuosikymmeniä ja luultavasti vuosisatoja vampyyrit ja ihmissudet olivat olleet toistensa kimpussa. Vampyyrit olivat olleet julmempia: he olivat metsästäneet ja teurastaneet Blun lajia armotta.
Mitä vampyyrit muka uhraisivat? Eivät mitään, ainakaan Blun silmissä.
(s. 13)
Muistaakseni ”löysin” Michele Haufin Rakas vampyyrini -kirjan alun perin muutama vuosi sitten Emilien Le Masque Rouge -blogista. Kirja jäi mieleen siinä mielessä erikoisena, että se kertoo vampyyrin ja ihmissuden rakkaustarinan. Jotenkin se tarkempi tutustuminen kirjaan kuitenkin jäi, kunnes ihan sattumalta huomasin sen tuossa huhtikuun alussa kirjastossa.
Kirjan alussa vampyyriheimon vanhin Creed Saint-Pierre ottaa vaimokseen ihmissusiklaanin prinsessan, Blun. Kumpikaan heistä ei ole mitenkään innostunut häistä, mutta politiikka menee yksilöiden mielipiteiden edelle. Avioliiton ainoa tarkoitus on tuoda rauhaa toisiaan vastaan taistelevien rotujen välille. Vanhoista ennakkoluuloista ei kuitenkaan niin vain päästä eroon. Vampyyrit ja ihmissudet eivät luota toisiinsa ja kumpikin osapuoli vihaa toisiaan. Erityisen hankalaksi tilanteen tekee se, että ihmissudet pyörittävät taisteluareenoita, joissa vampyyrit joutuvat taistelemaan kirjaimellisesti henkensä edestä.
Rakas vampyyrini on niitä kirjoja, joissa lopun voi päätellä jo oikeastaan ennen kuin on yhtäkään riviä lukenut. Alun inhosta toista kohtaan päästään nopeasti eroon ja Creed ja Blu lähentyvät. Pääparin suhteen tarina on kovin ennalta arvattava, mutta erikoisempi aihe, ihmissuden ja vampyyrin rakkaustarina oli minulle uusi aluevaltaus. Aikaisemmin olen lukenut lähinnä ihmisen ja vampyyrin tai ihmisen ja ihmissuden romansseista kertovia kirjoja. Tässä kirjassa kipinöitä lentelee ja sen sorttista toimintaa riittää. Toimintaa riittää myös väkivallan puolella, mikä meni paikoitellen jopa liiallisuuksiin.
Ennalta arvattavuudesta huolimatta luin ihan mielelläni siitä, kuinka vampyyri ja ihmissusi opettelivat tulemaan toimeen keskenään. Vampyyrien ja ihmissusien erottelu oli muuten silmiinpistävää. Lukiessa tuli sellainen tunne, että vampyyrit olivat huomattavasti hienostuneempia, kun taas ihmissusista sain paljon rähjäisemmän kuvan. Ihmissusien lauman hierarkia oli kuitenkin tehty kiinnostavaksi. Itse ihmissusiprinsessa Blu oli puolestaan lähinnä ärsyttävä kaikkien peruukkiensa kanssa toilaillessa.
PS. Näin jälkikäteen ajatellen kirkkaan kukallinen peitto ei ollut paras mahdollinen tausta näin tummanpuhuvalle kirjankannelle, mutta näillä mennään. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti