Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria

Alkuperäinen teos: Ombria in Shadow (2002)
Karisto, 2006, kovakantinen, sivumäärä 288

Mag tunsi itsensä hitaaksi, sumeaksi ja suuren kaupungin äänteen piinaamaksi, eikä hän nähnyt Faeyn kohotettua kättä tai tuntenut läimäystä. Hän lennähti sen voimasta, päätyi istumaan seinää vasten ja tuijotti eteensä kuin räsynukke, silmät suurina ja täyteen ahdettuna. Faey, jonka täytyi ryhtyä töihin uudestaan ja ilman huumaantuneen vahakaisensa apua, sanoi säälin ja vimman sekaisella äänellä: "Sitä ei kestä kuin kolme päivää."
      Mutta jokin siitä vaikutti vielä vuosienkin jälkeen.
(s. 24)

Ombrian kaupunkia uhkaa pimeys. Hallitsija makaa kuolinvuoteellaan ja hänen perijänsä Kyel on vasta pieni lapsi. Hallitsijan rakastajar Lydea on ajettu ulos kaduille, joilla hänen ei uskota selviävän aamuun asti. Myös pikkuisen kruununperijän kohtalo näyttää ennalta määrätyltä. Kaiken takana on ikivanha valtiatar Musta Helmi, Kyelin isotäti, joka on juoninut valtaannousuaan jo aikoja, eikä anna pienen lapsen tulla tielleen. Kruunun tavoittelusta piittaamaton Kyelin äpäräserkku Ducon kuluttaa aikansa kaupungin kaduilla piirtämässä sen rapistuneita ja unelmia ja painajaisia. Samaan aikaan toisaalla Ombrian kaupungin alla varjomaailmassa Faey -niminen noita tekee taikojaan yhdessä vahakaisensa kanssa. Pian kaupungin ja varjomaailmaan kohtalot liittyvät toisiinsa.

Löysin tämän kirjan kirjastosta, jossa kiinnitin huomioni ensimmäiseksi kirjan kauniisiin kansiin. Mielestäni teoksen kannet eivät ole aivan tavalliset lajityypin kannet. Kansikuvaa katsoessa tulee mieleen enemmänkin satukirjan kansi kuin fantasia, mutta joka tapauksessa kuva on kaunis kuin maalaus.

Tämä kirja on täynnä mielenkiintoisia hahmoja. En voi yhtäkään hahmoa nimetä jollain tavalla heikommaksi, jonka tekemisistä ei olisi niin välittänyt lukea. Kaikki hahmot tuntuivat tuovan oman osansa tarinaan ja sopivat osiinsa. Menehtyneen ruhtinaan ex-rakastajar Lydea, joka on alunperin kapakkapiika, joutuu kadulle palatsista ja samalla myös päättämään, mihin ryhtyy palatsissa vietettyjen vuosien jälkeen. Tulevan hallitsijan äpäräserkku Ducon on levoton vaeltelija, jolla on kyky nähdä varjomaailman puolelle. Hänen piirrustuksensa saavat aiheen siitä toisesta maailmasta, jonka olemassaolosta kaikki eivät edes tiedä. Duconin syntyperä on arvoitus, sillä hänen isästään ei ole kenelläkään mitään tietoa. Faey-noita asuu varjomaailmassa Ombrian alla ja hän tuntuu näkevän joka puolelle molemmissa kaupungeissa. Taikoineen ja kaupankäynteineen loitsuista Faey oli mielestäni yksi kiinnostavimmista hahmoista. Noidan apulainen Mag, jota Faey itse kutsuu vahakaisekseen, omaa loputtomasti uteliaisuutta, eikä epäröi puuttua asioihin, joihin haluaa muutosta. Suuri paha on valtiatar Musta Helmi, joka on ollut olemassa kauemmin kuin kukaan jaksaa muistaa ja joka on valmis tekemään mitä tahansa noustakseen valtaan.

Kuulun niihin lukijoihin, jotka nauttivat asioiden kuvailusta ja sitähän tässä teoksessa riitti melkein äärirajoille asti. Kieli on runsasta ja asioita ja erityisesti paikkoja maailmojen risteyskohdissa kuvailtiin kauniisti. Yksityiskohdilla oli osansa juonessa, esimerkiksi Magin vaatetusta kuvailtaessa oli selvää, että noidan vahakaisena hän osasi naamioitua sopivalla asulla tavallisten ihmisten joukkoon. Miljöönä Ombrian kaupunki sai taianomaisia piirteitä; epämääräisillä kujilla saattaakin olla sisäänkäynti maanalaiseen alamaailmaan, kaupungin alla ylipäätänsä sijaitsee aivan toinen maailma, josta vain harva on tietoinen. Ombria itsessään oli vaikuttava ja merkittävä osa juonta. Kaupungissa riittää salaisuuksia ja salamyhkäisiä paikkoja, eikä kaikkea kerrota suoraan. Lukijan kuviteltaviin jätettiin välillä aika paljonkin asioita.

Pidin kirjasta todella paljon ja olen suorastaan lumoutunut siitä. Ensi kirjastoreissulla täytyykin sitten katsoa kirjailijan muita teoksia. Lukiessani uppouduin täysin Ombrian salaperäiseen maailmaan. Kirjoitustyyli on hienoa, suorastaan upeaa, se pitää lukijan otteessaan, eikä kirjaa malttaisi lopettaa, kun sen on aloittanut kerran. Tällä kertaa oli kuitenkin hyvä pitää pidempiäkin taukoja lukemisessa. Unohdettu Ombria on kirja, jonka voi lukea kerralla lävitse, mutta silloin todennäköisesti jokin tarinan yksityiskohtainen hienous jää huomaamatta. Luin suunnilleen yhden kappaleen päivässä, jolloin huomasin olevani ajatuksen tasolla enemmän mukana kirjan maailmassa sitä lukiessani. Tässä kirjassa ei kerrota suoraan, jos haluaa saada jotain syvällisempää irti, niin lukiessa täytyy keskittyä.