Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Alkuperäinen teos: The Picture of Dorian Gray (1891)
Otava 2009, kovakantinen,
sivumäärä 363

Dorian ei vastannut, vaan siirtyi välinpitämättömästi kuvansa eteen ja kääntyi siihen päin. Kun hän näki sen, hän kavahti taemmas ja hänen poskilleen tulvahti hetkeksi mielihyvän puna. Hänen silmiinsä syttyi ilo aivan kuin hän olisi nyt ensimmäisen kerran tunnistanut itsensä. Hän seisoi hievahtamatta ja ihmeissään, tajusi hämärästi, että Hallward puhui hänelle, mutta ei saanut selvää sanojen sisällöstä. Hän tajusi oman kauneutensa kuin ilmestyksenä. Hän ei ollut ennen huomannut sitä.
(s. 45-46)

Tarina lähtee liikkeelle, kun nuoresta ja komeasta Dorian Graysta maalataan muotokuva. Nähtyään valmiin muotokuvan Dorian häikäistyy omasta ulkonäöstään ja esittää kohtalonsa sinetöivän toiveen: hän ei haluaisi vanheta ja menettää nuoruudeen kauneuttaan. Toive toteutuu, jolloin Dorianin sijasta vanheneekin hänestä maalattu muotokuva. Ikuisen nuoruuden turvin Dorian ryhtyy etsimään nautintoja sekä tutustuu elämän moraalittomaan puoleen. Skandaalinkäryt, petokset, ilotalot saati oopiumi eivät kuluta Dorianin kasvoja, mutta vuosien myötä kertyneet rikokset näkyvät muotokuvan kasvoilla ja saavat sen muuttumaan niin iljettäväksi, että Dorian säilyttää sitä lukitun oven takana.

Kirjan muita tärkeitä hahmoja ovat taidemaalari Basil Hallward ja lordi Henry Wotton. Juuri Hallward maalasi muotokuvan, joka sai Dorianin tekemään hätkähdyttävän toivomuksensa. Lisäksi Hallward pitää Doriania muusanaan, jota ilman ei voi maalata. Lordi Wotton puolestaan on Hallwardin tuttava, johon Dorian tutustuu taiteilijan ateljeessa. Lordin johdatuksessa Dorian tutustuu elämän paheellisiin puoliin ja sen tarjoamiin nautintoihin. Muista tarinan mukana vilahtavista hahmoista eniten huomiota sai nuori ja lupaava näyttelijätär Sibyl Vane, jonka kanssa Dorianilla on lyhyt romanssi.

Miljöönä on pääasiassa yläluokkainen viktoriaanisen ajan Lontoo, jossa herrasväki seurustelee hienoissa salongeissa. Dorianin etsiessä paheellisia nautintoja kerronta käväisee toki myös laitapuolen kaduilla ja kujilla. Huonompiosaisten oloja tuona aikana valottavat kohdat, joissa kuvataan näyttelijätär Sibyl Vanen elämää. Ero Vanen perheen likaisenharmaan olohuoneen ja hienostoväen seurapiirisalonkien välillä on melkoinen. Kuvailua tässä teoksessa totisesti riittää. Yleensä nautin lukiessani esimerkiksi jonkin henkilön vaatetuksen tai asumuksen runsaasta kuvailusta, mutta tällä kertaa meinasin jo tylsistyä, kun Dorianin haalimista taideaarteista ja keräilyharvinaisuuksista riitti juttua useamman sivun verran.

Oscar Wilde oli nimenä entuudestaan tuttu, mutta en tiennyt hänen tuotannostaan oikeastaan mitään. Dorian Grayn muotokuva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen lukukokemus, eikä yhtään niin kauhua kuin luulin sen ensiksi olevan. Teos jäi näytelmiä kirjoittaneen Wilden ainoaksi romaaniksi ja herätti ilmestyttyään paheksuntaa juuri moraalittomien nautintojen kuvauksen ja homoseksuaalisten viittauksien vuoksi. 1800-luvun maailmankuva oli huomattavasti tiukempi sen suhteen, mistä sopi kirjoittaa ja mistä ei, joten en ihmettele yhtään, että teos herätti paheksuntaa; Dorianin viettämää turmeltunutta elämäntapaa ei sievistellä. Homoseksuaalisista viittauksista sain tietää vasta kirjan luettuani, kun innostuin etsimään netistä siitä tehtyjä arvosteluja. Viittaukset jäivät pääasiassa huomaamatta, mutta muistan joissakin kohdissa ajatelleeni, että voisiko tekstin perusteella miesten välillä olla muutakin kuin ystävyyttä.

Estetiikka, moraali, missä menee rajat sille, mitä kenelläkin on lupa tehdä ovat kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia teemoja. Onneksi teos ei pyri opettamaan lukijaansa, mikä on oikein ja mikä väärin, luulenpa että silloin tästä olisi jäänyt hieman laimeampi maku lukemisen jälkeen. Lukemani versio Dorian Graysta kuuluu Otavan Keskiyön kirjasto -sarjaan, joka sisältää yhdeksän kauhun ja pahuuden klassikkoa nuorille ja aikuisille. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tykkäsin Kapari-Jatan suomennoksesta Harry Pottereiden kohdalla ja niin myös nyt Dorianin lukiessani. Teoksen kieli on rikasta, ei mikään ihme, että tuntuu olevan niin paljon sitaatteja, jotka ovat lähtöisin Oscar Wildeltä. Parasta antia omasta mielestäni olivat kyynisen lordi Henry Wottonin sutkautukset, tässä muutama esimerkkinä:

Lordi Henry mietti hetkisen. "Muistatteko ainoatakaan isoa erehdystä varhaisilta vuosiltanne?" hän kysyi katsoen pöydän poikki herttuattareen.
"Suuren määrän, pelkään pahoin", herttuatar huudahti.
"Tehkää siis ne uudestaan", Lordi Henry sanoi vakavasti. "Nuoruuteen palatakseen on vain toistettava hölmöilynsä."
(s. 70-71)

"Mitä pötyä ihmiset puhuvatkaan onnellisista avioliitoista!" lordi Henry huudahti. "Mies voi olla onnellinen kenen tahansa naisen kanssa, kunhan ei rakasta tätä."
(s. 292)

"Kaikki tuottaa mielihyvää, kun sitä tekee liian usein", lordi Henry kiljahti nauraen.
(s. 345)

Leila Tuure: Piiritanssi

Sunkirja, 2009, kovakantinen, sivumäärä 319

Kyllä hän muisti, miten innostunut Sandra oli ollut kuultuaan Mikaelin ensimmäisen laivan nimen. Ja nyt naapurin poika jatkaisi samaa linjaa. Se oli jo enemmän kuin kansallisromanttisen kipinän saanut Aleksandra oli saattanut toivoakaan.
(s. 209)


Ennen Puolan prinsessan lukemista Leila Tuure oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Piiritanssi kuuluu taas niiden kirjojen joukkoon, jotka olen päätynyt lukemaan, kun olen haahuillut kirjaston hyllyjen välissä ja tarttunut umpimähkään mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan. Tällä kertaa kirjailijasta oli jo jonkinlainen käsitys. Vielä kun muistin pitäneeni lukemastani, ei ollut enää syytä laskea kirjaa takaisin hyllylle.

1840-luvun Porissa eletään nousukautta. Ulkomaankauppa käy vilkkaana laivojen suunnatessa merelle satamakaupungista. Kaupan tuoman vaurauden ympäröimissä säätyläispiireissä tanssitaan salongeissa ja suunnitellaan hyviä naimakauppoja jälkikasvun varalle. Päähenkilöinä ovat kauppamies Modenin tyttäret Aleksandra ja Kristiina, jotka eroavat luonteiltaan toisistaan kuin yö ja päivä sekä nuori laivanvarustaja Mikael Grönfors, jolle varhaista menestystä on tuonut isältä saatu perintö.

Kirja on jaettu osiin niin, että jokaiseen päähenkilöön keskitytään hahmon omissa luvuissa. Modenin nuorimman tyttären kauniin Kristiinan osassa perheen villikko aiheuttaa skandaalin tanssiaisissa liian railakkaalla käytöksellään. Tämän jälkeen ei auta muu kuin naittaa tyttö, jos tämä siitä rauhoittuisi. Puolisoksi valitaan vanha Lindenin ukko, eikä Kristiina totisesti ole tyytyväinen vanhempiensa tekemään ratkaisuun. Kristiinasta saa ensimmäisenä yksipuolisen käsityksen, että tyttö elää vain huvittelua ja hienoja ostoksia varten. Hän on nuori ja haluaa nauttia elämästään. Hänen luonnettaan ei kuvata kovin hyväksi. Kristiina on tietoinen hänelle edullisesta ulkonäöstä ja sen vaikutuksesta muihin. Kadulla vastaan tulleen rouvan puheisiin isosiskon naittamisesta Kristiina vastaa alentuvasti, mikä saa rouvan ajattelemaan tytön olevan täysin itsekäs ja kylmä. Samaan ikäpolveen Kristiinan kanssa kuuluvat säätyläisneidit tuhahtavat toisilleen tytön olevan varsinainen nirppanokka. Kirjan edetessä sympatiat asettuvat Kristiinan puolelle, mutta lopullinen mielikuva tytöstä jää silti yksipuolisesti ei mukavan puolelle.

Siinä missä Modenin nuorimmainen on railakas villikko, vanhin tytär Aleksandra on hillitty ja hyvin kasvatettu. Hän on valinnut opintien kouluttautumalla ensin kaupungin omassa tyttökoulussa ja sen jälkeen vielä Helsingissä frouvasväen koulussa. Naimakauppojen sijaan Aleksandra haluaa toimia opettajana tyttökoulussa ja ajaa tytöille koulutusta siinä missä pojatkin sitä saavat. Hänen osassaan syvennytään Louise-äidin yrityksiin saattaa tytär yhteen sopivan puolisoehdokkaan kanssa, mamma kun ei ole vielä luopunut täysin toivosta vanhimpansa kohdalla. Samanaikaisesti Aleksandra suunnittelee kirjoittavansa tytöille oman oppikirjan. Aleksandraa luonnehditaan useammassakin kohdassa vakavaksi. Kutsuilla häntä eivät turhanpäiväisyydet, kuten tanssiminen kiinnosta, mutta rouvien aloittaessa puhetta miestensä laivojen matkoista kaukomaille, kuuntelee Aleksandrakin heidän puheitaan. Aleksandran totisen ulkokuoren alla on muutakin, hänestä sai lopulta hieman moniulotteisemman mielikuvan kuin sisarestaan.

Mikael Grönfors on nuori laivanvarustaja, jonka menestyksenä avituksena on ollut isältä saatu perintö. Mikael on siinä mielessä erikoinen nuori mies, että häntä eivät kaupungin neidit kiinnosta. Hänen mielenkiintonsa on kaupankäynnissä ja laivahankkeissa. Saapa Mikael kuitenkin nopeasti huomata, että yksin olevalla nuorukaisella ei ole helppoa rouvien suunnitellessa hyviä naimakauppoja tyttärilleen. Kukapa olisikaan parempi ehdokas kuin huomattavaa omaisuutta hallitseva poikamies? Minulla oli jo melko alusta lähtien pieni aavistus siitä, kuinka tämän herran loppujen lopuksi kirjan aikana käy ja aavistus piti aika hyvin paikkansa. Mikaelin hahmosta ilmenee myöskin juonen edetessä puolia, joita hänestä ei olisi aluksi odottanut, vaikka tarinan loppu olikin odotettava.

Miljöönä on pääasiassa Pori, joka oli tuohon aikaan yksi Suomen merkittävimmästä satamakaupungeista. Tapahtumat sijoittuvat Porissa säätyläisten hienoihin salonkeihin. Palvelijoita toki vilahtelee nimiltä juonen varrella, mutta heistä kovin monella ei ole sen suurempaa osaa kirjassa. Eniten esiin heistä nousee loppupuolella pikkupiika Johanna ryhdyttyään haaveiluistaan tekoihin, mutta piikatyttö katoaa kuvioista melkein saman tien kuin on esiteltykin. Porin ulkopuolella käväistään Mikaelin matkassa. Ensin liikeasioita hoitamassa tai siis oikeamminkin pakomatkalla tante Louisen järjestämistä kutsuista Kokemäellä, jossa mukaan henkilökaartiin liittyvät muutaman sivun ajaksi triviaalikoulun aikainen ystävä perheineen ja Mikaelin sisarpuoli talouksineen. Ulkomaille päästään hetkeksi Mikaelin lähtiessä laivansa Ilmattaren mukana hakemaan kauppalastia aina Englannista, Marseillesista ja Livernosta asti.

Kirja oli viihdyttävää luettavaa, vaikka se olikin melko ennalta arvattava. Historiallisia tosiasioita oli otettu mukaan ja sen aikaisesta maailman menosta syntyi hahmojen välillä keskustelua jonkin verran. Tästä esimerkkinä vaikkapa Mikaelin ja hänen sisarpuolensa miehen välinen jutustelu kaupankäynnistä, kuinka Ranska oli valloittanut Algerian ja näin rauhoittanut merirosvousta Välimerellä sekä millainen aika Euroopassa mahtaisi alkaa, jos saksalaiset valtiot päättäisivät liittoutua keskenään yhdeksi isoksi valtioksi. Suomen historiasta huomiota sai erityisesti Kalevala, josta poimittuja nimiä Mikael antoi laivoilleen. Aivan kirjan lopussa on pieni murresanasto, joka tuli tarpeeseen omalla kohdalla. Frisyyri, fröökynä, kranttu ja kröhä olivat ainakin tuttuja sanoja, mutta enpä ennen tiennyt sellaisten sanojen kuin fralla, kompromettoida, kreetupytty ja tampuuri merkitystä.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

WSOY, 2009 (ensipainos 1944), kovakantinen, sivumäärä 282

”Viuhka!”, kuiskaa Ulla ja ojentaa kättään. Mutta Aleksanteri ravistaa kiusoittelevasti päätään ja hymyilee, koettaa kädellään, että viuhka on paikoillaan rintanappien välissä, ja astuu pois Ullan viuhka voitonmerkkinä povellaan. Naiset, ylhäiset ja alhaiset, tuijottavat sitä silmät pyöristyneinä.
(s. 133)

Ihmemaan kirjalliset seikkailut päivittyvät viimein uuden vuoden puolelle. Loppusyksy meni opiskelujen ja töiden parissa, vaikka sama meno jatkuukin, niin yritän silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja myös raapustaa tänne blogiin lukemistani kirjoista. Vuoden ensimmäisen kirjan kunnian itselleen saa kotimainen klassikko, Mika Waltarin Tanssi yli hautojen. Waltari tuli kunnolla tutuksi viimeistään lukion äidinkielen tunneilla, jolloin päätin lukea edes jotakin hänen tuotannostaan. Tanssi yli hautojen tuntui kaikkein kiinnostavimmalta, joten se oli helppo valita luettavaksi. Tyypilliseen tapaani en saanut päätöstäni aikaiseksi, ennen kuin viime vuoden lopulla, kun kirja tuli vastaan kirjastonhyllyllä, josta poimin sen mukaani.

Pääosassa on keisari Aleksanterin ja kauniin, nuoren suomalaisen aatelistytön, Ulla Möllersvärdin rakkaustarina. Aleksanteri on saapunut valloittamaansa maahan Porvoon valtiopäiville, jossa Suomi saa autonomisen aseman. Keisari haluaisi voittaa suomalaiset omalle puolelleen, hurmata heidät hymyllään ja osoittaa olevansa hyvä hallitsija kaikille, myös köyhälle suomalaiselle talonpojalle. Ulla ei pidä valloittajana saapuvasta keisarista, itse asiassa tyttö inhoaa venäläisiä ja siinä samalla sotaa, joka vei hänen veljensä kauas kotoa. Valtiopäivien kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa komea keisari pyytää maalaisaateliin kuuluvaa Ullaa tanssiin kanssaan. Sali kuiskailee keisarin kohteliaisuuden menneen liian pitkälle. Samaan aikaan venäläisen katrillin tahdissa keisaria tuskastuttaa, hänen käsivarsillaan oleva neito väistää majesteetin katsetta ja torjuu häntä, vaikka Aleksanteri luulee suoneensa tälle suurimman armon. Tanssiaisten jälkeen keisari saapuu Mäntsälään, Ullan kotikartanoon vieraaksi. Aluksi Ulla ei muiden tavoin iloitse keisarin vierailusta, mutta vähitellen keisari lumoaa myös hänet.

Waltarin käyttämä vanhahtava kieli sopii teokseen paremmin kuin hyvin. Rakkaustarina saa kauniin ja herkän sävyn vanhahtavan tyylin myötä. Enimmäkseen pidin käytetystä tyylistä, mutta kyllä se rupesi välillä myös ärsyttämään. Esimerkiksi pitkät keisarin taustaa valottavat muistelemiset tuntuivat liian pitkiltä. Myönnän häveten, että parissa sellaisessa kohdassa lukeminen muuttui lähinnä tekstin nopeaksi silmäilemiseksi, jotta pääsisi eteenpäin tylsästä kohdasta.

Yleensä historiallisissa romaaneissa, joissa kerrotaan yhteiskunnan korkea-arvoisimmista, ei käsitellä tavallista kansaa juuri ollenkaan. Tässä kirjassa ilahdutti se, että Waltari kirjoittaa myös köyhistä talonpojista. Heillä on osansa seuratessaan keisarin saapumista Porvooseen. Yksi kirjan sivuhahmoista on Viipurista tullut sihteeri Antti Karppanen, joka palvoo Ullaa. Talonpoikien edustajat on myös kutsuttu valtiopäiville ja sen jälkeen illan tanssiaisiin, jossa keisari ihmettelee, mikseivät he tanssi muiden mukana. Komea, nuori keisari on jotakin, mitä suomalaiset talonpojat eivät ole aiemmin kokeneet. Aleksanteri, taidokas näyttelijä, lumoaa rahvaan ylempiarvoisten ohella.

Suosittelemisen arvoinen kirja! Vaikka vanhahtava kieli aluksi kavahduttaisi, niin kannattaa silti lukea, ilman sitä vanhahtavaa kieltä tämä ei luultavasti olisi niin hyvä lukukokemus. Itseäni häiritsi Aleksanterin näyttelijäpuolen sekalaisuus – pohdinnat siitä, kuka hän todella on, ja onko hän oikeasti hyvä ihminen. Taustalla on keisarin aiemmin tekemä ratkaisu, joka on ruvennut vainoamaan häntä ja muuttunut hänen omaksi painajaisekseen. Valitettavasti vain nämä pohdinnat ja ahdinko saivat mukaan eläytyvän lukijan myös ahdistuneeksi. Kannesta sen verran, että se on mielestäni nätti ja houkuttelee lukemaan kirjan.

Linda Howard: Henkensä kaupalla

Alkuperäinen nimi To Die For
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 359

Minun olisi pitänyt tietää, että hän ilmaantuisi paikalle. Hän oli sentään poliisikomisario, ja meidän kaupunkimme kaltaisessa melko pienessä kaupungissa – asukkaita kuusikymmentätuhatta ja risat – murhat eivät olleet jokapäiväisiä tapauksia. Luultavasti suurin osa työvuorossa olevista poliiseista oli paikalla, samoin kuin melko moni työvuoronsa ulkopuolelta. (s. 38)

Henkensä kaupalla on taas niitä kirjoja, jotka olen sattumalta huomannut kirjastossa etsiessäni jotain aivan toista teosta ja päättänyt sen kummempia miettimättä lainata luettavaksi. Halusin vaihteluksi kevyempää luettavaa, sellaista hyväntuulista ja hymyilyttävää, jonka seurassa voisi rentoutua enempää ajattelematta. Tässä mielessä kirja täytti odotukseni.

Blair Mallory on periamerikkalainen blondi, entinen cheerleader ja nykyään menestyvä kuntosaliyrittäjä. Eräänä iltana lähtiessään töistä kotiin Blair näkee kuntosalinsa parkkipaikalla murhan. Hän onnistuu pakenemaan paikalta ja soittamaan poliisit. Virkavallan saapuessa Blair kuvittelee kaiken olevan ohi, mutta huomaa pian olevansa väärässä. Tapauksen tutkintaa johtaa komisario Wyatt Bloodsworth, jota Blair oli tapaillut muutaman kerran pari vuotta aikaisemmin. Kaiken huipuksi Blair ei ollut kuullut komisariosta, silloisesta ylikonstaapelista, mitään heidän kolmansien treffiensä jälkeen – ennen kuin mies nyt ilmaantui hänen kuntosalilleen murhatutkinnan vuoksi.

En muista lukeneeni vähään aikaan kirjaa, jonka päähenkilö olisi ärsyttänyt yhtä paljon kuin Blair. Hänen hahmonsa oli tehty minun makuuni liian täydelliseksi. Vaaleat hiukset, cheerleadertausta, bisnesvainua, niin kaunis, että saa melkein koko poliisilaitoksen vilkuilemaan peräänsä, hyvännäköinen komisariokin vielä haikailemassa mennyttä – eikö tällä hahmolla ole laisinkaan heikkouksia? Blairin ja Wyattin ajautuessa kissa hiiri -leikkiinsä ei lukijalle jää kovinkaan epäselväksi, kuinka heidän lopulta käy. Ja kyllä, Blairilla oli myös yksi heikkous: hän ei osaa sanoa ”ei” Wyattin viettely-yrityksille.

Ennalta arvattavasta juonesta ja täydelliseksi tehdystä päähenkilöstä huolimatta kirja toimi hyvin piristyksenä pitkän päivän jälkeen, jolloin halusin vain levätä ja olla ajattelematta mitään. Hauskat sanailut sekä Blairin ja Wyattin välinen kissa hiiri -leikki huvittivat, mitään sen suurempaa ei tästä kirjasta jäänytkään lukemisen jälkeen mieleen.

Aino Kallas: Valitut teokset

Otava, 2008, kovakantinen, sivumäärä 442

Huomasin kirjastossa Valitut teokset. Ennestään olin kuullut Sudenmorsiamesta, mutta muuten en tuntenut Aino Kallaksen tuotantoa. Mielenkiintohan siinä heti heräsi kirjaa kohtaan ja päätin ottaa sen luettavaksi, vaikka kotona olikin jo valmiiksi pino lukemista odottavia kirjoja. Valitut teokset sisältää Aino Kallaksen tunnetuimmat romaanit Katinka Raben, Barbara von Tisenhusenin, Reigin papin, Sudenmorsiamen sekä osan Kallaksen novellituotannosta. Tapahtumat sijoittuvat kaikissa tarinoissa menneen ajan Viroon. Innoitusta Kallas on saanut vanhoista myyttisistä virolaisista aiheista.

Kirjan avaavana teoksena on Katinka Rabe aiheenaan lapsuus ja sen loppuminen. Katinka Rabe -niminen päähenkilö on nuori tyttölapsi, joka viettää kesänsä Hovissa, Fataburien ja Rabejen sukujen aateliskartanossa itäisellä Suomenlahdella. Katinkan elämä Mummulin ja Grosspapan isännöimässä Hovissa on huoletonta lapsuuden leikkien lomassa, kunnes hän kohtaa ensimmäisen kerran elämän vakavan puolen kuoleman muodossa. Mielenkiintoista tässä tarinassa on sen pohjautuminen todellisiin tapahtumiin, sillä Aino Kallas käsittelee siinä omia lapsuusajan muistojaan kesistä, jotka hän vietti perheen vanhassa Kiiskilän sukukartanossa.

Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat, riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten oikean Raben lapsen, – kultaa, purppuraa ja norsunluuta.
(s. 118, Katinka Rabe)

Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian muodostavat yhdessä Surmaava Eros-trilogian, jonka aiheena on luvaton rakkaus. Barbara von Tisenhusenissa nimihenkilö on nuori neito, joka rakastuu kirjuriin ja aikoo karata tämän kanssa, koska heidän liittonsa ei tulisi hyväksytyksi. Reigin papissa puolestaan hiidenmaalaisen, kaikkensa menettäneen pappi Paavali Lempeliuksen rouva rakastuu seurakunnan uuteen Diaconukseen eli apulaispappiin. Kielletty rakkaus on koskettava aihe, mutta näitä kahta suuremman vaikutuksen teki Sudenmorsian. Siinä metsävahti Priidikin vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi kuultuaan Diabolus sylvarum’in eli metsändaimonin kutsun, jota hän seuraa. Öisin sudet juoksevat tappamassa kylän karjaa ja päivisin ovat ihmisiä. Priidik saa selville, että Aalo on muuttunut ihmissudeksi ja ajaa hänet pois kotoa, koska ei voi kestää sitä, että vaimo on riivattu. Aalo jättää kotinsa, pienen vauvansa ja aloittaa elämänsä metsässä välillä suden, välillä ihmisen hahmossa.

Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?”
(s. 249, Sudenmorsian)

Lukiessani Valittuja teoksia koin sen vanhanaikaisen kirjoitustyylin viehättäväksi. Paikoitellen joitakin kohtia oli vaikea ymmärtää juuri vanhanaikaisuuden vuoksi, mutta se ei hirveästi haitannut. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin sitä luentavammaksi lukeminen muuttui. Takakannen mukaan erityisesti Surmaava Eros-trilogiassa Kallaksen käyttämä arkaainen tyyli kohosi loistoonsa. Trilogian aiheisiin vanhanaikainen tyyli kyllä sopii erityisen hyvin, mutta ei se ollut yhtään huonompaa muussa sisällössä käytettynä.

Kannattaa lukea, jos ei kaikkea, niin ainakin Sudenmorsian.

Historiallista romantiikkaa Italiasta

Siirryn tässä postauksessa taas television puolelle, ja tarkoituskin on sama, kuin viimeksi. Nimittäin hehkuttaa kahta italialaista sarjaa, joista kummastakin esitetään avausjaksot tällä viikolla.


Ihana Elisa alkoi tänä aamuna uusinnoilla. Missasin sarjan sen ensimmäisellä esittämiskerralla, mutta tällä kertaa en aio jäädä paitsi siitä. YLE kakkosen mukaan sarja uusitaan kokonaan ja Ihanan Elisan päätyttyä heti putkeen uusitaan vielä itsenäisen jatko-osan Ihanan Elisan tyttären jaksot. Sarja kertoo palvelustytön ja aatelisperheen pojan rakkaudesta. YLE kakkosen mukaan luvassa on pukuloistoa, aatelisten juonitteluja ja vaarallisia salaliittoja.


Keskiviikkona alkaa uusi 12-osainen italialaissarja Haukka ja kyyhkynen. 1500-luvun Italiassa maallinen ja kirkollinen hallinto taistelivat vallasta. Aatelissuvut liittoutuivat toisiaan vastaan, ja vihollisten takia oma selusta tuli turvata hyvin. Päähenkilöinä ovat luostarissa varttunut Elena ja sotilaspäällikkö Giulio, joiden maailmat ovat kaukana toisistaan mutta kohtalo johdattaa heidät yhteen.

Italiaa, historiaa, juonitteluja ja romantiikkaa pukuloisteen keskellä = ihanaa.

Leila Tuure: Puolan prinsessa

Sunkirja, 2008, kovakantinen, sivumäärä 299

Sigismund Augustin selän varjosta astui esiin kalpea, mutta erinomaisen kaunismuotoinen ja herkkäpiirteinen Katariina. Juhanan katse kohtasi Katariinan tummat silmät. Rakkaus lävisti hänet, hurmasi hänet.
(s. 58)

Tapahtumat sijoittuvat renessanssin aikaan 1500-luvulla. Suomen herttua Juhana Vaasa matkustaa Puolaan kosiomatkalle. Hänen tavoitteenaan on solmia avioliitto prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin selvä ja yksinkertainen kuin Juhana oli ajatellut. Katariinan veli, Puolaa hallitseva Sigismund August, ei aio luovuttaa sisartaan kenelle tahansa. Juhana onnistuu lopulta aikeissaan, nuoripari juhlii häitään ja suuntaa sen jälkeen kohti kaukaista ja kylmää Suomea. Turussa heidän avioliittonsa ensimmäinen vuosi päättyy katastrofiin.

Kirjassa Katariina oli oikea kaunotar, jonka arvon Sigismud August ymmärsi. Naittamalla siskonsa varakkaalle miehelle Sigismund August saattoi turvata paitsi valtionsa varallisuuden myös liittolaisen saannin Venäjän Iivana Julmaa sekä Ruotsin Erik Vaasaa vastaan. Katariina vietti useamman vuoden veljensä hovissa – sinä aikana muun muassa Iivana Julma kosi häntä useampaan kertaan, tuloksetta – ennen kuin hänet naitettiin Juhanalle. Mielestäni Katariinan kohtalo oli hieman surullinen. Hän oli vain kauppatavaraa, jolla veli yritti pelastaa valtakuntaansa. Tällainen tosin oli naisen asema tuohon aikaan. Lisäksi aviomies Juhana oli häntä monta vuotta nuorempi, melkein poika vielä, ja luonteeltaan aikalailla vastakohta pidättyväiselle ja hyvin uskonnolliselle Katariinalle.

Itse Juhana-herttua puolestaan, ainakin tämän kirjan kuvauksen mukaan, oli itsekeskeinen ja piti kovasti sekä naisista että juhlimisesta. Häntä kuvailtiin poikamaisesti kauniin siloposkiseksi. Juhanan luonteessa oli kovasti paranneltavaa. Hänen holtiton käytöksensä suututti hänen lähimpiä neuvonantajiaan, jotka loikkasivat herttuan Turusta tämän Erik-veljen puolelle Ruotsiin. Herttua sortui myös helposti liialliseen tuhlailuun halutessaan esitellä Katariinaa Suomen aatelistolle juhlissa, joita hän järjesti Katariinan mielestä turhan usein. Tässä oli Katariinalla kestämistä.

Vilnan palatsin loisteliaisuus ja Turun linnan mitäänsanomattomuus jäivät hieman taka-alalle kerronnassa, jossa keskityttiin riitaisten veljesten eli Erikin ja Juhanan välisiin suhteisiin. Olisin kaivannut mukaan enemmän kuvailua. Henkilöistä erityisesti Katariina oli mielenkiintoinen, Juhana lähinnä ärsytti kukkoilevan käytöksensä vuoksi. Muitakin henkilöitä vilisi mukana, mutta vaikka heidät mainittiin useampaan kertaan, kuten esimerkiksi puolalaiset hovineidot, niin he jäivät silti taustaksi, päähenkilöt olivat selkeästi ne, joihin keskityttiin. Kirjan tapahtumat olivat vasta alkua Katariinan ja Juhanan tarinassa. Juhanasta tuli lopulta Ruotsin kuningas ja Katariinasta kuningatar, mutta tässä teoksessa ei mennä vielä niin pitkälle.

Mielenkiintoinen lukukokemus, kotimaiselta kirjailijalta historian havinaan sijoittuva kertomus, tätä yhdistelmää en ollutkaan aiemmin kokeillut.