Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa

Alkuteos: The Wedding Officer, 2006
Tammi 2008, kovakantinen, sivumäärä 396

Oikeastaan kesti puoli tuntia ennen kuin lounas oli pöydässä. Livia vaati kaikkia istumaan ennen kuin aloitti tarjoilun. "Ihmiset saavat odottaa pastaa, ei toisinpäin", hän sanoi tiukasti. Hän huolehti myös, että pöydässä oli kannullinen vettä, pullo öljyä, suolaa ja maljakko tuoreine nuppuineen. Jamesiin teki jälleen vaikutuksen Livian ilmeinen kyky tanssittaa kaikkia pillinsä mukaan. Hetken koittaessa kaikki talon brittiupseerit istuivat odottamassa, mitä Livia toisi pöytään. (s. 164)

Yleensä näitä blogin kirjaesittelyjä tehdessä yritän kertoa kirjasta hieman omin sanoin sen sijaan, että kirjoittaisin suoraan kaiken, mitä takakannessa lukee. Tällä kertaa teen poikkeuksen kirjoittamalla suoraan takakannen tekstin. Tämä kirja tuli vastaan kirjaston hyllystä, kuten monet muutkin lukemani kirjat. Ryhdyin lukemaan takakantta ja ihastuin täysin sen luomaan mielikuvaan kirjan sisällöstä.

Eletään vuotta 1944 miehitetyssä Napolissa. Virkaintoinen nuori brittiupseeri James Gould saapuu liittoutuneiden tukikohtaan toimittamaan "avioliittoupseerin" virkaa, toisin sanoen estämään brittisotilaiden avioliittoaikeet huonomaineisten italialaiskaunottarien kanssa. Tehokkaana ja suoraselkäisenä miehenä hän tekee lopun lahjuksista, mustan pörssin kaupasta ja kaikenlaisesta muusta korruptiosta. Tästä suivaantuneina napolilaiset juonittelevat hänelle kokiksi kauniin nuoren naisen, Livian, jonka tarkoitus on saada Jamesin pää kääntymään kohti elämän nautintoja ja tehdä hänet lempeämmäksi muita ihmisiä kohtaan. Sillä kuten Napolissa sanotaan, panza cuntenti, cori clementi - täysi vatsa, armollinen sydän.
          Livian loihtimat melanzana alla parmigiana, fettuccine al limone ja muut taivaalliset herkut saavat armeijan tölkkimuonaan tottuneen miehen pään sekaisin. Ennen kuin James huomaakaan, hän on rakastunut päätä pahkaa viehättävään kokkiinsa. Myös Livian tunteet lämpenevät, ja hetken aikaa tulevaisuus näyttää valoisalta, kunnes kaupunkia vartioiva Vesuvius osoittaa heräämisen merkkejä...

Päähenkilöistä ei voinut olla pitämättä. Temperamenttinen ja sanavalmis Livia osasi pitää puolensa, vaikka historiallisen romantiikan pääosassa oleva naishahmo voisi yhtä hyvin olla jatkuvasti pelastavaa ritaria kaipaava neito. James puolestaan tuntui aluksi turhan kainolta ja hillityltä britiltä, mutta kirjan edetessä hän osoitti omaavansa vahvempaa luonnetta. Kummallakin on sellaisia piirteitä, joita pidetään heidän kansakunnillensa ominaisina. Livia on spontaani eteläeurooppalainen ja James korrekti engelsmanni. Huvittavimmalla tavalla tämä tuli esiin kohdassa, jossa James pyysi Liviaa laatimaan reseptin tämän valmistaessa ruokaa. Livian resepti on Jamesin mielestä luettelo aineksista, eikä hän ymmärrä lyhennettä q. b. - Quanto basta eli tarpeeksi. Muut hahmot olivat myös loistavia aina Livian ensirakkaudesta Enzosta pakolliseen roistoon Albertoon. Lukiessa tuntui siltä, että kaikilla hahmoilla on oma tarkoituksensa kirjan tarinassa, eikä minkään hahmon kohdalla tuntunut siltä, että tämä olisi voitu tai kannattanut jättää pois.

Hahmojen lisäksi osansa huomiosta saa miljöö, pieni Fiscinon maalaiskylä ja vilkas miehitetty Napoli sekä tietysti taustalla uinuva Vesuvius. Kuvailun perusteella pystyi melkein mielessään näkemään kapeat kadut ja niillä tavaroitaan kaupittelevat ihmiset. Olen jossain toisessa kirjaesittelyssä todennut pitäväni asioiden runsaasta kuvailusta ja sitähän oli oikein ilahduttavasti. Tämän lisäksi kuvailut Livian valmistamista ruokalajeista tekivät vähän nälkäiseksi lukemisen aikana. Oikeastaan Livian jatkuva ruoanlaitto sai jo entisestään melkoisen kiinnostuksen kipinäni italialaista keittiötä kohtaan kasvamaan. En todellakaan aina tiennyt, minkälaisesta ruoasta mahtaa olla kyse, jos mainittiin vain italialainen nimi, mutta se ei haitannut. Ehkäpä seuraava kirja, joka lähtee mukaani kirjastoreissulla on italialaisia reseptejä sisältävä keittokirja.

Kiinnostavan lisämausteen tuo se, että kirjan tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin. Kiitokset -osiossa kerrotaan lähteenä käytetystä päiväkirjasta, joka kuului brittien turvallisuuspalvelun aliupseerina vuoden 1944 Napolissa toimineelle Norman Lewisille. Vesuviuskin purkautui oikeasti samana vuonna. Mielenkiintoni heräsi, kun takakansi lupasi Italiaa ja historiaa, eikä kirjaa lukiessa tarvinnut pettyä. Tarina piti koko ajan otteessaan. En olisi malttanut keskeyttää lukemista. Tuntui siltä, että tämän voisi lukea kerralla kokonaan - jos vain olisikin aikaa viihtyä niin pitkään ilman keskeytyksiä kirjan parissa. Lisäksi Anthony Capellan kirjoitustyyli on mukaansa tempaava. Uppouduin kirjan maailmaan jo ensimmäisen sivun aikana. Epilogin tullessa vuoroon tuntui uskomattomalta, että kirja olisi jo kohta ohitse. En voi muuta kuin suositella.

Linda Howard: Liian kaunis kuolemaan

Alkuperäinen nimi: Drop Dead Gorgeous
WSOY, 2010, kovakantinen, sivumäärä 318


Minun nimeni on Blair Mallory, ja yritän päästä naimisiin, mutta kohtalottaret ovat kaikkea muuta kuin suopeita... Inhoan kohtalottaria, inhoatteko te? Keitä ne tyhmät eukot sitten lienevätkään.
(s. 5)


Pidin Henkensä kaupalla -kirjan päähenkilöä Blairia aivan liian täydelliseksi tehtynä hahmona ja samalla vielä ärsyttävänäkin. Kun sitten näin tämän kirjan kirjaston hyllyssä ja selvisi, että tämä on jatko-osa Blairin tarinaan, en voinut olla lainaamatta tätä. Sen verran utelias olin saamaan selville, kuinka neiti täydellisen kuntosaliohjaajan ja hänen komentelevan komisarionsa suhde jatkuisi.

Blair ja Wyatt suunnittelevat häitään, mikä ei olekaan ihan helppoa. Eriäviä mielipiteitä kehkeytyy aina itse hääpäivästä pitopalveluun ja juhlapaikkaan. Tulevassa yhteiselossa riittää myös neuvoteltavaa: Wyattin talo pitäisi sisustaa uudestaan, koska se on Blairin mielestä liian miehinen. Lisäksi kitkaa aiheuttaa heidän keskenäinen valtataistelunsa siitä, kumpi onkaan niskan päällä suhteessa, Wyatt kun fiksuna miehenä on vähitellen oppinut hillitsemään Blairin draamailuja. Asiat saavat vakavamman sävyn, kun Blair on jäädä yliajetuksi ostoskeskuksen parkkipaikalla. Pian on selvää, että joku yrittää taas murhata Blairin! Tällä kertaa hän joutuu selvittämään murhaajan itse, sillä aina niin valpas Wyatt ei yllättäen ota asiaa vakavasti.

Kirja on hyvin samanlainen kuin edeltävä osansa. Blair ja Wyatt käyvät yhä valtataisteluaan täydellisessä arjessaan ja ongelmia on luvassa jonkun mielipuolen vuoksi. Eipä siis mitään yllätyksellistä sisältöä. Mielestäni Henkensä kaupalla -kirjassa pääparin välinen sanailu oli jotenkin huvittavampaa. Tästä jäi sellainen käsitys, että mentiin täysin samalla kaavalla kuin aiemmassa kirjassa ja sen takia lukeminen oli paikoitellen jo vähän puuduttavaa. Luin kirjan viihteennälkää täyttämään ja sellaiseksi se myös sopi hyvin, lomakirjaksi, jonka parissa voi viettää pari laiskaa päivää, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Jos vielä kolmas osa ilmestyy, niin todennäköisesti päädyn lainaamaan sen kirjastosta, vaikka en mikään Blairin ylinystävä olekaan.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Alkuperäinen teos: The Picture of Dorian Gray (1891)
Otava 2009, kovakantinen,
sivumäärä 363

Dorian ei vastannut, vaan siirtyi välinpitämättömästi kuvansa eteen ja kääntyi siihen päin. Kun hän näki sen, hän kavahti taemmas ja hänen poskilleen tulvahti hetkeksi mielihyvän puna. Hänen silmiinsä syttyi ilo aivan kuin hän olisi nyt ensimmäisen kerran tunnistanut itsensä. Hän seisoi hievahtamatta ja ihmeissään, tajusi hämärästi, että Hallward puhui hänelle, mutta ei saanut selvää sanojen sisällöstä. Hän tajusi oman kauneutensa kuin ilmestyksenä. Hän ei ollut ennen huomannut sitä.
(s. 45-46)

Tarina lähtee liikkeelle, kun nuoresta ja komeasta Dorian Graysta maalataan muotokuva. Nähtyään valmiin muotokuvan Dorian häikäistyy omasta ulkonäöstään ja esittää kohtalonsa sinetöivän toiveen: hän ei haluaisi vanheta ja menettää nuoruudeen kauneuttaan. Toive toteutuu, jolloin Dorianin sijasta vanheneekin hänestä maalattu muotokuva. Ikuisen nuoruuden turvin Dorian ryhtyy etsimään nautintoja sekä tutustuu elämän moraalittomaan puoleen. Skandaalinkäryt, petokset, ilotalot saati oopiumi eivät kuluta Dorianin kasvoja, mutta vuosien myötä kertyneet rikokset näkyvät muotokuvan kasvoilla ja saavat sen muuttumaan niin iljettäväksi, että Dorian säilyttää sitä lukitun oven takana.

Kirjan muita tärkeitä hahmoja ovat taidemaalari Basil Hallward ja lordi Henry Wotton. Juuri Hallward maalasi muotokuvan, joka sai Dorianin tekemään hätkähdyttävän toivomuksensa. Lisäksi Hallward pitää Doriania muusanaan, jota ilman ei voi maalata. Lordi Wotton puolestaan on Hallwardin tuttava, johon Dorian tutustuu taiteilijan ateljeessa. Lordin johdatuksessa Dorian tutustuu elämän paheellisiin puoliin ja sen tarjoamiin nautintoihin. Muista tarinan mukana vilahtavista hahmoista eniten huomiota sai nuori ja lupaava näyttelijätär Sibyl Vane, jonka kanssa Dorianilla on lyhyt romanssi.

Miljöönä on pääasiassa yläluokkainen viktoriaanisen ajan Lontoo, jossa herrasväki seurustelee hienoissa salongeissa. Dorianin etsiessä paheellisia nautintoja kerronta käväisee toki myös laitapuolen kaduilla ja kujilla. Huonompiosaisten oloja tuona aikana valottavat kohdat, joissa kuvataan näyttelijätär Sibyl Vanen elämää. Ero Vanen perheen likaisenharmaan olohuoneen ja hienostoväen seurapiirisalonkien välillä on melkoinen. Kuvailua tässä teoksessa totisesti riittää. Yleensä nautin lukiessani esimerkiksi jonkin henkilön vaatetuksen tai asumuksen runsaasta kuvailusta, mutta tällä kertaa meinasin jo tylsistyä, kun Dorianin haalimista taideaarteista ja keräilyharvinaisuuksista riitti juttua useamman sivun verran.

Oscar Wilde oli nimenä entuudestaan tuttu, mutta en tiennyt hänen tuotannostaan oikeastaan mitään. Dorian Grayn muotokuva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen lukukokemus, eikä yhtään niin kauhua kuin luulin sen ensiksi olevan. Teos jäi näytelmiä kirjoittaneen Wilden ainoaksi romaaniksi ja herätti ilmestyttyään paheksuntaa juuri moraalittomien nautintojen kuvauksen ja homoseksuaalisten viittauksien vuoksi. 1800-luvun maailmankuva oli huomattavasti tiukempi sen suhteen, mistä sopi kirjoittaa ja mistä ei, joten en ihmettele yhtään, että teos herätti paheksuntaa; Dorianin viettämää turmeltunutta elämäntapaa ei sievistellä. Homoseksuaalisista viittauksista sain tietää vasta kirjan luettuani, kun innostuin etsimään netistä siitä tehtyjä arvosteluja. Viittaukset jäivät pääasiassa huomaamatta, mutta muistan joissakin kohdissa ajatelleeni, että voisiko tekstin perusteella miesten välillä olla muutakin kuin ystävyyttä.

Estetiikka, moraali, missä menee rajat sille, mitä kenelläkin on lupa tehdä ovat kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia teemoja. Onneksi teos ei pyri opettamaan lukijaansa, mikä on oikein ja mikä väärin, luulenpa että silloin tästä olisi jäänyt hieman laimeampi maku lukemisen jälkeen. Lukemani versio Dorian Graysta kuuluu Otavan Keskiyön kirjasto -sarjaan, joka sisältää yhdeksän kauhun ja pahuuden klassikkoa nuorille ja aikuisille. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tykkäsin Kapari-Jatan suomennoksesta Harry Pottereiden kohdalla ja niin myös nyt Dorianin lukiessani. Teoksen kieli on rikasta, ei mikään ihme, että tuntuu olevan niin paljon sitaatteja, jotka ovat lähtöisin Oscar Wildeltä. Parasta antia omasta mielestäni olivat kyynisen lordi Henry Wottonin sutkautukset, tässä muutama esimerkkinä:

Lordi Henry mietti hetkisen. "Muistatteko ainoatakaan isoa erehdystä varhaisilta vuosiltanne?" hän kysyi katsoen pöydän poikki herttuattareen.
"Suuren määrän, pelkään pahoin", herttuatar huudahti.
"Tehkää siis ne uudestaan", Lordi Henry sanoi vakavasti. "Nuoruuteen palatakseen on vain toistettava hölmöilynsä."
(s. 70-71)

"Mitä pötyä ihmiset puhuvatkaan onnellisista avioliitoista!" lordi Henry huudahti. "Mies voi olla onnellinen kenen tahansa naisen kanssa, kunhan ei rakasta tätä."
(s. 292)

"Kaikki tuottaa mielihyvää, kun sitä tekee liian usein", lordi Henry kiljahti nauraen.
(s. 345)

Leila Tuure: Piiritanssi

Sunkirja, 2009, kovakantinen, sivumäärä 319

Kyllä hän muisti, miten innostunut Sandra oli ollut kuultuaan Mikaelin ensimmäisen laivan nimen. Ja nyt naapurin poika jatkaisi samaa linjaa. Se oli jo enemmän kuin kansallisromanttisen kipinän saanut Aleksandra oli saattanut toivoakaan.
(s. 209)


Ennen Puolan prinsessan lukemista Leila Tuure oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Piiritanssi kuuluu taas niiden kirjojen joukkoon, jotka olen päätynyt lukemaan, kun olen haahuillut kirjaston hyllyjen välissä ja tarttunut umpimähkään mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan. Tällä kertaa kirjailijasta oli jo jonkinlainen käsitys. Vielä kun muistin pitäneeni lukemastani, ei ollut enää syytä laskea kirjaa takaisin hyllylle.

1840-luvun Porissa eletään nousukautta. Ulkomaankauppa käy vilkkaana laivojen suunnatessa merelle satamakaupungista. Kaupan tuoman vaurauden ympäröimissä säätyläispiireissä tanssitaan salongeissa ja suunnitellaan hyviä naimakauppoja jälkikasvun varalle. Päähenkilöinä ovat kauppamies Modenin tyttäret Aleksandra ja Kristiina, jotka eroavat luonteiltaan toisistaan kuin yö ja päivä sekä nuori laivanvarustaja Mikael Grönfors, jolle varhaista menestystä on tuonut isältä saatu perintö.

Kirja on jaettu osiin niin, että jokaiseen päähenkilöön keskitytään hahmon omissa luvuissa. Modenin nuorimman tyttären kauniin Kristiinan osassa perheen villikko aiheuttaa skandaalin tanssiaisissa liian railakkaalla käytöksellään. Tämän jälkeen ei auta muu kuin naittaa tyttö, jos tämä siitä rauhoittuisi. Puolisoksi valitaan vanha Lindenin ukko, eikä Kristiina totisesti ole tyytyväinen vanhempiensa tekemään ratkaisuun. Kristiinasta saa ensimmäisenä yksipuolisen käsityksen, että tyttö elää vain huvittelua ja hienoja ostoksia varten. Hän on nuori ja haluaa nauttia elämästään. Hänen luonnettaan ei kuvata kovin hyväksi. Kristiina on tietoinen hänelle edullisesta ulkonäöstä ja sen vaikutuksesta muihin. Kadulla vastaan tulleen rouvan puheisiin isosiskon naittamisesta Kristiina vastaa alentuvasti, mikä saa rouvan ajattelemaan tytön olevan täysin itsekäs ja kylmä. Samaan ikäpolveen Kristiinan kanssa kuuluvat säätyläisneidit tuhahtavat toisilleen tytön olevan varsinainen nirppanokka. Kirjan edetessä sympatiat asettuvat Kristiinan puolelle, mutta lopullinen mielikuva tytöstä jää silti yksipuolisesti ei mukavan puolelle.

Siinä missä Modenin nuorimmainen on railakas villikko, vanhin tytär Aleksandra on hillitty ja hyvin kasvatettu. Hän on valinnut opintien kouluttautumalla ensin kaupungin omassa tyttökoulussa ja sen jälkeen vielä Helsingissä frouvasväen koulussa. Naimakauppojen sijaan Aleksandra haluaa toimia opettajana tyttökoulussa ja ajaa tytöille koulutusta siinä missä pojatkin sitä saavat. Hänen osassaan syvennytään Louise-äidin yrityksiin saattaa tytär yhteen sopivan puolisoehdokkaan kanssa, mamma kun ei ole vielä luopunut täysin toivosta vanhimpansa kohdalla. Samanaikaisesti Aleksandra suunnittelee kirjoittavansa tytöille oman oppikirjan. Aleksandraa luonnehditaan useammassakin kohdassa vakavaksi. Kutsuilla häntä eivät turhanpäiväisyydet, kuten tanssiminen kiinnosta, mutta rouvien aloittaessa puhetta miestensä laivojen matkoista kaukomaille, kuuntelee Aleksandrakin heidän puheitaan. Aleksandran totisen ulkokuoren alla on muutakin, hänestä sai lopulta hieman moniulotteisemman mielikuvan kuin sisarestaan.

Mikael Grönfors on nuori laivanvarustaja, jonka menestyksenä avituksena on ollut isältä saatu perintö. Mikael on siinä mielessä erikoinen nuori mies, että häntä eivät kaupungin neidit kiinnosta. Hänen mielenkiintonsa on kaupankäynnissä ja laivahankkeissa. Saapa Mikael kuitenkin nopeasti huomata, että yksin olevalla nuorukaisella ei ole helppoa rouvien suunnitellessa hyviä naimakauppoja tyttärilleen. Kukapa olisikaan parempi ehdokas kuin huomattavaa omaisuutta hallitseva poikamies? Minulla oli jo melko alusta lähtien pieni aavistus siitä, kuinka tämän herran loppujen lopuksi kirjan aikana käy ja aavistus piti aika hyvin paikkansa. Mikaelin hahmosta ilmenee myöskin juonen edetessä puolia, joita hänestä ei olisi aluksi odottanut, vaikka tarinan loppu olikin odotettava.

Miljöönä on pääasiassa Pori, joka oli tuohon aikaan yksi Suomen merkittävimmästä satamakaupungeista. Tapahtumat sijoittuvat Porissa säätyläisten hienoihin salonkeihin. Palvelijoita toki vilahtelee nimiltä juonen varrella, mutta heistä kovin monella ei ole sen suurempaa osaa kirjassa. Eniten esiin heistä nousee loppupuolella pikkupiika Johanna ryhdyttyään haaveiluistaan tekoihin, mutta piikatyttö katoaa kuvioista melkein saman tien kuin on esiteltykin. Porin ulkopuolella käväistään Mikaelin matkassa. Ensin liikeasioita hoitamassa tai siis oikeamminkin pakomatkalla tante Louisen järjestämistä kutsuista Kokemäellä, jossa mukaan henkilökaartiin liittyvät muutaman sivun ajaksi triviaalikoulun aikainen ystävä perheineen ja Mikaelin sisarpuoli talouksineen. Ulkomaille päästään hetkeksi Mikaelin lähtiessä laivansa Ilmattaren mukana hakemaan kauppalastia aina Englannista, Marseillesista ja Livernosta asti.

Kirja oli viihdyttävää luettavaa, vaikka se olikin melko ennalta arvattava. Historiallisia tosiasioita oli otettu mukaan ja sen aikaisesta maailman menosta syntyi hahmojen välillä keskustelua jonkin verran. Tästä esimerkkinä vaikkapa Mikaelin ja hänen sisarpuolensa miehen välinen jutustelu kaupankäynnistä, kuinka Ranska oli valloittanut Algerian ja näin rauhoittanut merirosvousta Välimerellä sekä millainen aika Euroopassa mahtaisi alkaa, jos saksalaiset valtiot päättäisivät liittoutua keskenään yhdeksi isoksi valtioksi. Suomen historiasta huomiota sai erityisesti Kalevala, josta poimittuja nimiä Mikael antoi laivoilleen. Aivan kirjan lopussa on pieni murresanasto, joka tuli tarpeeseen omalla kohdalla. Frisyyri, fröökynä, kranttu ja kröhä olivat ainakin tuttuja sanoja, mutta enpä ennen tiennyt sellaisten sanojen kuin fralla, kompromettoida, kreetupytty ja tampuuri merkitystä.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

WSOY, 2009 (ensipainos 1944), kovakantinen, sivumäärä 282

”Viuhka!”, kuiskaa Ulla ja ojentaa kättään. Mutta Aleksanteri ravistaa kiusoittelevasti päätään ja hymyilee, koettaa kädellään, että viuhka on paikoillaan rintanappien välissä, ja astuu pois Ullan viuhka voitonmerkkinä povellaan. Naiset, ylhäiset ja alhaiset, tuijottavat sitä silmät pyöristyneinä.
(s. 133)

Ihmemaan kirjalliset seikkailut päivittyvät viimein uuden vuoden puolelle. Loppusyksy meni opiskelujen ja töiden parissa, vaikka sama meno jatkuukin, niin yritän silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja myös raapustaa tänne blogiin lukemistani kirjoista. Vuoden ensimmäisen kirjan kunnian itselleen saa kotimainen klassikko, Mika Waltarin Tanssi yli hautojen. Waltari tuli kunnolla tutuksi viimeistään lukion äidinkielen tunneilla, jolloin päätin lukea edes jotakin hänen tuotannostaan. Tanssi yli hautojen tuntui kaikkein kiinnostavimmalta, joten se oli helppo valita luettavaksi. Tyypilliseen tapaani en saanut päätöstäni aikaiseksi, ennen kuin viime vuoden lopulla, kun kirja tuli vastaan kirjastonhyllyllä, josta poimin sen mukaani.

Pääosassa on keisari Aleksanterin ja kauniin, nuoren suomalaisen aatelistytön, Ulla Möllersvärdin rakkaustarina. Aleksanteri on saapunut valloittamaansa maahan Porvoon valtiopäiville, jossa Suomi saa autonomisen aseman. Keisari haluaisi voittaa suomalaiset omalle puolelleen, hurmata heidät hymyllään ja osoittaa olevansa hyvä hallitsija kaikille, myös köyhälle suomalaiselle talonpojalle. Ulla ei pidä valloittajana saapuvasta keisarista, itse asiassa tyttö inhoaa venäläisiä ja siinä samalla sotaa, joka vei hänen veljensä kauas kotoa. Valtiopäivien kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa komea keisari pyytää maalaisaateliin kuuluvaa Ullaa tanssiin kanssaan. Sali kuiskailee keisarin kohteliaisuuden menneen liian pitkälle. Samaan aikaan venäläisen katrillin tahdissa keisaria tuskastuttaa, hänen käsivarsillaan oleva neito väistää majesteetin katsetta ja torjuu häntä, vaikka Aleksanteri luulee suoneensa tälle suurimman armon. Tanssiaisten jälkeen keisari saapuu Mäntsälään, Ullan kotikartanoon vieraaksi. Aluksi Ulla ei muiden tavoin iloitse keisarin vierailusta, mutta vähitellen keisari lumoaa myös hänet.

Waltarin käyttämä vanhahtava kieli sopii teokseen paremmin kuin hyvin. Rakkaustarina saa kauniin ja herkän sävyn vanhahtavan tyylin myötä. Enimmäkseen pidin käytetystä tyylistä, mutta kyllä se rupesi välillä myös ärsyttämään. Esimerkiksi pitkät keisarin taustaa valottavat muistelemiset tuntuivat liian pitkiltä. Myönnän häveten, että parissa sellaisessa kohdassa lukeminen muuttui lähinnä tekstin nopeaksi silmäilemiseksi, jotta pääsisi eteenpäin tylsästä kohdasta.

Yleensä historiallisissa romaaneissa, joissa kerrotaan yhteiskunnan korkea-arvoisimmista, ei käsitellä tavallista kansaa juuri ollenkaan. Tässä kirjassa ilahdutti se, että Waltari kirjoittaa myös köyhistä talonpojista. Heillä on osansa seuratessaan keisarin saapumista Porvooseen. Yksi kirjan sivuhahmoista on Viipurista tullut sihteeri Antti Karppanen, joka palvoo Ullaa. Talonpoikien edustajat on myös kutsuttu valtiopäiville ja sen jälkeen illan tanssiaisiin, jossa keisari ihmettelee, mikseivät he tanssi muiden mukana. Komea, nuori keisari on jotakin, mitä suomalaiset talonpojat eivät ole aiemmin kokeneet. Aleksanteri, taidokas näyttelijä, lumoaa rahvaan ylempiarvoisten ohella.

Suosittelemisen arvoinen kirja! Vaikka vanhahtava kieli aluksi kavahduttaisi, niin kannattaa silti lukea, ilman sitä vanhahtavaa kieltä tämä ei luultavasti olisi niin hyvä lukukokemus. Itseäni häiritsi Aleksanterin näyttelijäpuolen sekalaisuus – pohdinnat siitä, kuka hän todella on, ja onko hän oikeasti hyvä ihminen. Taustalla on keisarin aiemmin tekemä ratkaisu, joka on ruvennut vainoamaan häntä ja muuttunut hänen omaksi painajaisekseen. Valitettavasti vain nämä pohdinnat ja ahdinko saivat mukaan eläytyvän lukijan myös ahdistuneeksi. Kannesta sen verran, että se on mielestäni nätti ja houkuttelee lukemaan kirjan.

Linda Howard: Henkensä kaupalla

Alkuperäinen nimi To Die For
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 359

Minun olisi pitänyt tietää, että hän ilmaantuisi paikalle. Hän oli sentään poliisikomisario, ja meidän kaupunkimme kaltaisessa melko pienessä kaupungissa – asukkaita kuusikymmentätuhatta ja risat – murhat eivät olleet jokapäiväisiä tapauksia. Luultavasti suurin osa työvuorossa olevista poliiseista oli paikalla, samoin kuin melko moni työvuoronsa ulkopuolelta. (s. 38)

Henkensä kaupalla on taas niitä kirjoja, jotka olen sattumalta huomannut kirjastossa etsiessäni jotain aivan toista teosta ja päättänyt sen kummempia miettimättä lainata luettavaksi. Halusin vaihteluksi kevyempää luettavaa, sellaista hyväntuulista ja hymyilyttävää, jonka seurassa voisi rentoutua enempää ajattelematta. Tässä mielessä kirja täytti odotukseni.

Blair Mallory on periamerikkalainen blondi, entinen cheerleader ja nykyään menestyvä kuntosaliyrittäjä. Eräänä iltana lähtiessään töistä kotiin Blair näkee kuntosalinsa parkkipaikalla murhan. Hän onnistuu pakenemaan paikalta ja soittamaan poliisit. Virkavallan saapuessa Blair kuvittelee kaiken olevan ohi, mutta huomaa pian olevansa väärässä. Tapauksen tutkintaa johtaa komisario Wyatt Bloodsworth, jota Blair oli tapaillut muutaman kerran pari vuotta aikaisemmin. Kaiken huipuksi Blair ei ollut kuullut komisariosta, silloisesta ylikonstaapelista, mitään heidän kolmansien treffiensä jälkeen – ennen kuin mies nyt ilmaantui hänen kuntosalilleen murhatutkinnan vuoksi.

En muista lukeneeni vähään aikaan kirjaa, jonka päähenkilö olisi ärsyttänyt yhtä paljon kuin Blair. Hänen hahmonsa oli tehty minun makuuni liian täydelliseksi. Vaaleat hiukset, cheerleadertausta, bisnesvainua, niin kaunis, että saa melkein koko poliisilaitoksen vilkuilemaan peräänsä, hyvännäköinen komisariokin vielä haikailemassa mennyttä – eikö tällä hahmolla ole laisinkaan heikkouksia? Blairin ja Wyattin ajautuessa kissa hiiri -leikkiinsä ei lukijalle jää kovinkaan epäselväksi, kuinka heidän lopulta käy. Ja kyllä, Blairilla oli myös yksi heikkous: hän ei osaa sanoa ”ei” Wyattin viettely-yrityksille.

Ennalta arvattavasta juonesta ja täydelliseksi tehdystä päähenkilöstä huolimatta kirja toimi hyvin piristyksenä pitkän päivän jälkeen, jolloin halusin vain levätä ja olla ajattelematta mitään. Hauskat sanailut sekä Blairin ja Wyattin välinen kissa hiiri -leikki huvittivat, mitään sen suurempaa ei tästä kirjasta jäänytkään lukemisen jälkeen mieleen.

Aino Kallas: Valitut teokset

Otava, 2008, kovakantinen, sivumäärä 442

Huomasin kirjastossa Valitut teokset. Ennestään olin kuullut Sudenmorsiamesta, mutta muuten en tuntenut Aino Kallaksen tuotantoa. Mielenkiintohan siinä heti heräsi kirjaa kohtaan ja päätin ottaa sen luettavaksi, vaikka kotona olikin jo valmiiksi pino lukemista odottavia kirjoja. Valitut teokset sisältää Aino Kallaksen tunnetuimmat romaanit Katinka Raben, Barbara von Tisenhusenin, Reigin papin, Sudenmorsiamen sekä osan Kallaksen novellituotannosta. Tapahtumat sijoittuvat kaikissa tarinoissa menneen ajan Viroon. Innoitusta Kallas on saanut vanhoista myyttisistä virolaisista aiheista.

Kirjan avaavana teoksena on Katinka Rabe aiheenaan lapsuus ja sen loppuminen. Katinka Rabe -niminen päähenkilö on nuori tyttölapsi, joka viettää kesänsä Hovissa, Fataburien ja Rabejen sukujen aateliskartanossa itäisellä Suomenlahdella. Katinkan elämä Mummulin ja Grosspapan isännöimässä Hovissa on huoletonta lapsuuden leikkien lomassa, kunnes hän kohtaa ensimmäisen kerran elämän vakavan puolen kuoleman muodossa. Mielenkiintoista tässä tarinassa on sen pohjautuminen todellisiin tapahtumiin, sillä Aino Kallas käsittelee siinä omia lapsuusajan muistojaan kesistä, jotka hän vietti perheen vanhassa Kiiskilän sukukartanossa.

Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat, riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten oikean Raben lapsen, – kultaa, purppuraa ja norsunluuta.
(s. 118, Katinka Rabe)

Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian muodostavat yhdessä Surmaava Eros-trilogian, jonka aiheena on luvaton rakkaus. Barbara von Tisenhusenissa nimihenkilö on nuori neito, joka rakastuu kirjuriin ja aikoo karata tämän kanssa, koska heidän liittonsa ei tulisi hyväksytyksi. Reigin papissa puolestaan hiidenmaalaisen, kaikkensa menettäneen pappi Paavali Lempeliuksen rouva rakastuu seurakunnan uuteen Diaconukseen eli apulaispappiin. Kielletty rakkaus on koskettava aihe, mutta näitä kahta suuremman vaikutuksen teki Sudenmorsian. Siinä metsävahti Priidikin vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi kuultuaan Diabolus sylvarum’in eli metsändaimonin kutsun, jota hän seuraa. Öisin sudet juoksevat tappamassa kylän karjaa ja päivisin ovat ihmisiä. Priidik saa selville, että Aalo on muuttunut ihmissudeksi ja ajaa hänet pois kotoa, koska ei voi kestää sitä, että vaimo on riivattu. Aalo jättää kotinsa, pienen vauvansa ja aloittaa elämänsä metsässä välillä suden, välillä ihmisen hahmossa.

Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?”
(s. 249, Sudenmorsian)

Lukiessani Valittuja teoksia koin sen vanhanaikaisen kirjoitustyylin viehättäväksi. Paikoitellen joitakin kohtia oli vaikea ymmärtää juuri vanhanaikaisuuden vuoksi, mutta se ei hirveästi haitannut. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin sitä luentavammaksi lukeminen muuttui. Takakannen mukaan erityisesti Surmaava Eros-trilogiassa Kallaksen käyttämä arkaainen tyyli kohosi loistoonsa. Trilogian aiheisiin vanhanaikainen tyyli kyllä sopii erityisen hyvin, mutta ei se ollut yhtään huonompaa muussa sisällössä käytettynä.

Kannattaa lukea, jos ei kaikkea, niin ainakin Sudenmorsian.