Otava, 2010, kovakantinen, sivumäärä 255
– ...ja saksan kielestä laudatur, rehtorin ääni kaikui korvissani veren kohinan lävitse.
Kämmenet tuntuivat hikisiltä. Kohta pitäisi kätellä. Vaivihkaa pyyhkäisin oikeaa kättä vaalean kävelypukuni jakunhelmaan. Iiris-tädin kirjailemat kukkakuviot tuntuivat sormenpäissä. Lapinvuokkoja, täti oli esitellyt niitä aamulla. Malli oli kuulemma otettu Kotiliedestä.
(s. 7)
Pohjatuulen tarinoita -trilogian lukeminen on houkutellut minua jo jonkin aikaa, mutta olen aina siirtänyt sarjaan tutustumista myöhemmäksi. Lukuiloa kukkien keskellä -haaste tarjosi loistavan syyn tarttua sarjan ensimmäiseen osaan, kun löysin sen kirjastosta.
Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on juuri päässyt ylioppilaaksi ja suunnittelee elämäänsä eteenpäin. Melkein samantien hän lähtee Kannakselle lotaksi ja astelee kesän lopussa jo vihille parhaan ystävänsä veljen kanssa. Yhdessä he palaavat Kannakselle, jossa aviomies toimii lentäjänä. Sodan uhan kasvaessa Annikki palaa takaisin Rovaniemelle, kun mies jää sotimaan. Jäätyään leskeksi Annikki palkataan saksalaisten esikuntaan tulkiksi eräälle korkea-arvoiselle upseerille. Ajan myötä esimiehen ja alaisen välinen suhde kehkeytyy romanttiseen suuntaan.
Päähenkilö Annikki oli ilahduttavan toimelias ja vahva nainen, joka yritti selviytyä, oli tilanne sitten kuinka huono tahansa. Minulla on ollut vähän sellainen mielikuva, että tällaisessa romanttisessa kirjallisuudessa päähenkilönaiset saattavat usein olla avuttomia ja tarvitsevat sen sankarin siihen vierelleen, jotta itse kykenisivät saavuttamaan jotakin. Annikki oli siihen nähden loistava poikkeus. Hän onnistui kasaamaan elämänsä takaisin raiteilleen ja vieläpä ilman miestä.
Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1939-1947. Maa oli sodassa ja elämä sen mukaista myös kotiseudulla, varsinkin sen jälkeen, kun kaikesta rupesi olemaan pulaa. Kirjassa sodan tuoma kurjuus ja huonontuneet olot käsitellään varsin nopeasti ja keveällä otteella. Ehkä eniten sodan aiheuttamat menetykset nousevat esille kohdassa, jossa Annikin aviomies on kuollut nimenomaan sodan takia. Kyllähän tämä nyt menetteli, mutta edes hieman enemmän syventymistä olisin kaivannut. Kunnolla paneutumalla vaikkapa elinoloihinkin lukija saa mielikuvan, että tähän kirjaan on panostettu.
Kirja oli hyvin nopeatempoinen. Yhdessä luvussa kerrottiin aina useammasta vuodesta, mikä häiritsi lukemista jonkin verran. Tuntui siltä, että kirjailijalla olisi ollut hirveä kiire saada kerrotuksi asiat ja silloinkin vain nopealla silauksella. Olisin kaivannut ratkaisua, jossa keskitytään enemmän tiettyihin asioihin ja vaikka ohitetaan täysin kylmästi joku vuosi. Sen vuoden tapahtumia voisi sitten myöhemmin jonkin verran muistella, ettei hahmojen elämässä tapahtuneet muutokset olisi tuntuneet aivan oudoilta, koska lukija ei olisi tiennyt, kuinka hahmot päätyivät sen hetkisiin elämäntilanteisiinsa.
Pisteet kirja saa kuitenkin helppolukuisuudestaan. Lukeminen oli helppoa, nopeaa ja viihdyttävää. Kuten hyvän viihdekirjallisuuden kuuluukin olla.
Lapin sota ja suomalaisnaisten suhteet saksalaisiin sotilaisiin tuntuu olevan aihe, johon harvemmin törmää kirjallisuudessa. Erityisesti jos ajatellaan kaunokirjallisuutta. Sen takia on hyvä, että joku kirjailija tarttuu aiheeseen, sillä siitä riittää varmasti kirjoitettavaa. Valitettavasti vain lukiessani en voinut olla ajattelematta sitä, kuinka paljon Lapinvuokko muistutti viime vuoden lopulla lukemaani Mauri Paasilinnan Sotamorsianta. Asetelma oli aivan sama: ylioppilastyttö, oma sulhanen/aviomies kuolee tai katoaa ja tilalle löytyy sopivasti saksalainen lohduttaja. Jos useampi kirjailija aiheesta kirjoittaa, niin toivottavasti kaikki kirjat eivät ole aivan samanlaisia, vaan keksittäisiin myös joitakin omaperäisempiä ratkaisuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti