WSOY, 1999, kovakantinen, sivumäärä 205
Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikainen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle.
(s. 72)
Etsin netistä kirjoja, jotka sopisivat lukuhaasteisiin, joihin olen osallistunut. Sitä kautta vastaan tuli tämä Topeliuksen teos, jonka päätin lainata, kunhan vaan kirjastoon asti ehdin. Kotimaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta tunsin entuudestaan lähinnä Mika Waltarin ja Aino Kallaksen tuotantoa, jollei lasketa mukaan sitä, että olen lapsena kuullut Topeliuksen satuja. Sen takia Linnaisten kartanon viheriä kamari oli oikein tervetullut uusi tuttavuus. Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen ja 1800-luvun kirjat -haasteeseen.
Linnaisten kartanon viheriä kamari on tarina aatelisen Littow suvun elämästä 1800-luvun alkupuoliskolla. Kartanossa asustaa nykyisen isännän paroni Littowin lisäksi hänen tyttärensä Anna ja Ringa sekä palvelusväki. Heidän luokseen matkustaa Helsingistä nuori arkkitehti Lithau, joka on kutsuttu tekemään korjaussuunnitelmia eriskummalliseen kartanorakennukseen. Littow ja Lithau sukujen välillä on menneisyydessä tapahtunut vääryys, joka on lähes hautautunut historian havinaan. Arkkitehdin vierailu korostaa entisestään sukujen välistä yhteyttä. Yksi kartanon huoneista, viheriä kamari, saa ihmiset kumman levottomiksi. Havaintojen mukaan huoneessa kummittelee ja myös jokin salaisuus tuntuu liittyvän siihen.
Kirjassa riittää mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Kartanon tyttäret Anna ja Ringa kuvataan eroavaisuuksiltaan kuin yöksi ja päiväksi. Vanhempi sisar Anna on vakava ja ylpeä, hän muistaa, kuinka käyttäydytään missä tahansa tilanteessa. Nuori Ringa on alati naurava päivänpaiste, jonka elämä on vielä lapsenmielisen vallatonta.
Huomion sisaruksista itseensä varasti useampaan kertaan heidän serkkunsa kapteeni Winterloo (tai Waterloo, kuten Ringa miestä nimittää). Hienon neidon kättä tavoitteleva kapteeni sortuu kerta toisensa jälkeen antamaan itsestään moukkamaisen kuvan. Minkä sille voi, että puheeseen lipsahtelee kirosanoja ja käytös on karkeaa ja jopa sikamaista. Välillä tuli tyrskähdeltyä kapteenin puheita lukiessa, mutta aina en jaksanut hänen karkeudestaan innostua.
Erityisesti nautin kartanoelämän kuvauksesta: illalliskutsuista, yhteisistä seurusteluhetkistä kotoisassa salissa, jossa isäntäväki jutustelee vieraidensa kanssa, hienostonaisille sopivien käsitöiden tekemisestä, lauseisiin mukaan sirotelluista ranskankielisistä sanoista. Kuvailun perusteella sai jonkinlaista käsitystä siitä, millaista elämä kartanoissa on ennen ollut. Samalla tunnelma huokui kaunista nostalgiaa, joka sai kaipaamaan lisää luettavaa aikakaudesta.
Kuvailun lisäksi kirjassa käytetty kieli on ehdottomasti toinen asia, joka täytyy nostaa esille. Teos on kirjoitettu 1850-luvulla eli noin 20 vuotta kirjan tapahtumia myöhemmin. Nykylukijan näkökulmasta ylipäätänsä 1800-luvun kieli on vanhanaikaista, mutta veikkaisin, ettei kirjassa käytetty kieli eroa paljoa siitä, millä tavalla oikeasti puhuttiin kirjan tapahtumien aikaan. Ihan kielen takia lukeminen tuntui melkein seikkailulta kokonaan toiseen maailmaan. Kieli on kyllä todella viehättävää tässä kirjassa.
Kovin jännittävä tämä kirja ei ole, vaikka takakannen perusteella voisi odottaa jopa kauhua. Enemmän lukiessa sai jännittää sitä, kuka nyt kenenkin kanssa aikoo lopulta mennä naimisiin ja mikä vääryys Littow-Lithau sukujen välillä on historian havinassa tapahtunut sekä miten asia ratkeaa. Viheriän kamarin kuuluisa kummitus oli toki mielenkiintoinen, mutta ei suinkaan millään tavalla pelottava.
Oli mielenkiintoista lukea aateluuden asemasta. Tuohon aikaan syntyperä ratkaisi lähes kaiken ja omasta säädystä oltiin tarkkoja. Kirjassa tämä näkyy mm. siinä, että arkkitehti Lithauseen pidetään hieman etäisyyttä. Hän vaikuttaa toki kunnon nuorukaiselta, mutta on joka tapauksessa aateliton eli ei samalla tasolla. Myöhemmin kirjan aikana kysymykseksi nousee, mitä merkitystä on sillä, että joku on aatelinen? Lisäksi oikealla ja kunniakkaalla tavalla toimimista pohditaan. Kannattaako toimia oikein, jos voi valita itselle suotuisamman vaihtoehdon?
Linnaisten kartanon viheriä kamari oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille vanhemman kirjallisuuden ystäville ja myös muille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti