Torey Hayden: Auringonkukkametsä

Alkuperäinen teos: The Sunflower Forest (1984)
Seven/Otava, 2010, pokkari, sivumäärä 400


Äitini tunteet auringonkukkia kohtaan olivat aivan erilaiset kuin minun. Hänelle ne olivat melkein mystisellä tavalla tärkeitä. Niitä oli kasvanut luonnonvaraisina heidän mökkinsä puutarhassa, kun he olivat sodan jälkeen asuneet Walesissa. Kun äiti puhui niistä, pystyin vaistoamaan, että auringonkukkien olemassaolo niin merkillisessä paikassa oli ollut hänelle miltei uskonnollinen kokemus. Ne olivat olleet ikään kuin merkki hänen toipumisestaan; ne nähdessään hän oli tiennyt selvinneenä helvetistä.
(s. 84-85)

Lukemalla Auringonkukkametsän sain tehtyä kaksi asiaa kerralla; sain yhden luetun kirjan lisää Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen ja samalla tutustuin Torey Haydesin tuotantoon, jota olen mietiskellyt luettavaksi jo pidemmän aikaa. Käsitykseni Haydesista on ollut sellainen, että hänen kaikki kirjansa kertoisivat lapsista, jotka ovat joutuneet kaltoin kohdelluiksi ja kirjoissa kerrotaan lapsen tarina, mitä hän on joutunut kokemaan. Auringonkukkametsän alkulehdellä mainitaan, että kirjan hahmot ja tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta ne perustuvat oikeisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Ilmeisesti tämä kirja ei ole siitä kaikkein tositarinallisemmasta päästä Haydesin tuotannossa.

Kirja kertoo 17-vuotiaasta Lesleystä ja hänen perheestään. He asuvat amerikkalaisessa pikkukaupungissa ja vaikuttavat ulospäin varsin tavallisen oloiselta perheeltä, johon kuuluu äiti, isä ja kaksi tytärtä. Kun Lesley sitten löytää poikaystävän, hän ei uskalla tuoda tätä kotiinsa. Perheen Unkarista kotoisin oleva ja toisen maailmansodan kokenut äiti on nimittäin käytökseltään ailahtelevainen, eikä Lesley halua äidin pilaavan kaikkea. Sota-aikana koetut kamaluudet vaivaavat äitiä yhä, vaikka sodasta on aikaa vuosia. Lopulta menneisyyden painajaiset saavat äidistä vallan ja hänen päähänpistoistaan tulee koko perheen arkea, joilloin heidän on estettävä äitiä toteuttamasta kaikkia ideoitaan.

Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen, että Lesley on tavallaan kirjan päähenkilö, mutta kuitenkin enemmän tässä on pääosassa hänen äitinsä Mara ja äidin tarina. Lesley tuntuu enemmän välittäjältä, joka kuvaa lukijalle perheen arkea ja sitä, mitä perhe on joutunut käymään läpi äidin menneisyyden takia. Hahmona Lesley vaikutti hyvin kypsältä ikäisekseen. Hänen on ollut suorastaan pakko ottaa vastuuta esimerkiksi pikkusiskostaan tai ruoanlaittamisesta, silloin kun perheen äiti ei ole pystynyt sitä tekemään. Lukiessa tuli jopa sääli hahmoa, kun hän ei ole saanut sellaista huoletonta ja tavallista nuoruutta, vaan on joutunut tavallista suurempaan vastuuseen teini-iässä. Lesleyn tunnollisuus toisaalta tuntui ihailtavalta, hän on pystynyt hoitamaan kotiolosuhteita ja samalla vielä koulun hyvin.

Lukemisen aikana minua vaivasi se, ettei kirjasta saanut selkeää kuvaa siitä, mihin ajanjaksoon tai vuosikymmenelle tapahtumat sijoittuvat. Jatkuvasti korostettiin sitä, että sodasta on jo kulunut aikaa ja Lesley oli tyytyväinen, kun ei itse ollut joutunut kokemaan sodan kauheuksia. Tietyistä tapahtumista olisi voinut saada sen käsityksen, että kirjassa elettäisiin aikaa, joka olisi lähempänä sotaa, mutta korostukset sodan kaukaisuudesta viittasivat siihen, ettei kirja voi sijoittua noin aikaiselle vuosikymmenelle. Lopulta jossakin sivulauseessa muistaakseni kävi ilmi, että kirja sijoittuisi 80-luvulle. Jotenkin tämä ärsytti aivan suunnattomasti, olisin kaivannut selkeämpää ilmausta ajasta, johon tapahtumat sijoittuvat.

Lesleyn äidin, Maran kokemukset toisen maailmansodan aikana olivat hurjaa luettavaa, vaikka tiesinkin lukevani fiktiota. Sitten tuli mieleen alkulehden maininta, että kirjan tapahtumat perustuvat oikeasti tapahtuneisiin asioihin. Täytyy sanoa, että voisin ihan hyvin kuvitella, että Natsi-Saksassa meininki olisi oikeasti ollut samanlaista kuin mitä Mara joutui kokemaan. Vaikka menneisyyden kokemukset olivat järkyttäviä, niin kuitenkin ne olivat samalla tarinaa eteenpäin kuljettava elementti ja yksi kirjan vahvoista puolista. Mielenkiinto pysyi yllä sen avulla, että ensin kerrottiin äidin kärsivän ongelmista ja sen jälkeen paljastuu, mistä nämä ongelmat ovat peräisin ja mihin ne johtavat.

Asioiden toistaminen toimii välillä hyvänä tehokeinona kerronnassa, mutta valitettavasti Auringonkukkametsässä mentiin liiallisuuteen toistojen kanssa. Jatkuvasti oli puhetta siitä, että äidillä on ongelmia ja asiaa vatvottiin uudestaan, uudestaan, uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Johan sitä rupesi ärsyttämään lukiessa. Eikö mistään muusta osattu kertoa kuin äidin ongelmista?! Saman asian vatvominen kerrasta toiseen teki kirjan lopulta aika tylsäksi.

Auringonkukkametsä ei oikein kolahtanut. En millään päässyt kunnolla tempautumaan kirjan tarinaan. Koin lukemisen välillä jopa pakoksi, koska eräpäivä kirjastossa lähestyy, niin on pakko saada luettua tämä loppuun. Uteliaisuuteni Torey Haydesin tuotantoa kohtaan on siitä huolimatta vielä sen verran suuri, että voisin lukea häneltä myös toisen kirjan. Yhden mielenkiintoisen kysymyksen tämä kirja herätti. Perheen äiti, Mara ei luottanut lääkäreihin ja sen takia perheen isä ei vienyt häntä hoitoon, vaikka sille ilmeni hyviä syitä. Onko oikein jättää henkilö ilman ammattiapua, vaikka hän ei itse halua hoitoon, mutta tarvitsisi kuitenkin apua ongelmaansa?