Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä? / Wer tröstet Toffel?

Alkuperäinen teos: Vem ska tröstä knyttet? (1960)

Kuka lohduttaisi Nyytiä?
WSOY, 1960, kovakantinen
suomentanut Kirsi Kunnas

Wer tröstet Toffel?
Schildts & Söderströms, 2015, kovakantinen
saksantanut Oliver Müller


Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Wer lebt in denn in diesem kleinen Haus? Es ist Toffel; er ist ganz allein.
Der Arme merkt’s gar nicht – wie einsam ist’s beim ihm daheim.
Draußen hört er Morras schrilles Geheul und Hemuls schwere Tritte.
Nervös zündet er die Lampe an und schleicht ins Bett. Wie leise sind seine Schritte!
Im Wald verschließt ein jeder seine Türen vor der Finsternis
Und muntert sich auf mit guter Laune, mit Wärme und mit Licht.

Olin jo ehtinyt aivan unohtaa, että Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ollut lapsena yksi lempikirjoistani. Kirjaa säilytettiin mummolassa, jossa se oli valmiina odottamassa innokasta kuuntelijaa. Siis poissa silmistä, poissa mielestä, ei kai ole ihme, jos lapsuuden lempikirja painuu unohduksiin. Toin kirjan hiljattain omaan kotiini, ja jälleennäkeminen oli erittäin mukava lukukokemus.

Pieni ja pelokas Nyyti on kovin yksinäinen. Kiireisenä hän jättää kotinsa taakseen, ovi jää auki ja valot palamaan. Myöhemmin Nyyti harmittelee typeryyttään, nyt sade ja tuuli pääsevät sisälle. Kulkiessaan Nyyti kohtaa iloisia hahmoja, joiden kanssa hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä juttusille. Siihen hän on liian ujo. Hemuleitten puistossa hän seuraa mieluummin sivusta toisten hauskanpitoa. Merenranta tuo muutoksen, sieltä Nyyti löytää kauniin ison näkinkengän ja huomaa vedessä lipuvan pullon, jonka sisältämä kirje on hänen ensimmäisensä. Kirjeen on kirjoittanut ystävää kaipaava Tuittu. Nyyti rohkaisee mielensä ja lähtee seikkailuun pelastamaan Tuittua.

Nyyti-kirjassa piilee Janssonin muista teoksista tuttua taikaa. Lapsena sen filosofisuutta ei välttämättä ymmärrä, mutta aikuistuneempana lukijana tarinasta saa viimeistään paljon enemmän irti. Tarina sisältää myös opetuksia, joita kaikkien yksinäisyyttä potevien olisi hyvä pysähtyä miettimään edes joskus. Voisiko omaa yksinäisyyttään ehkäistä jollain tavalla? Uskaltaa sanoa hei ja mennä rohkeasti toisten mukaan? Saksankielisen kirjan takakannen sisäpuolella kerrotaan, että Jansson tarkoitti kirjan ennen kaikkea ujoille lapsille ja lapsille, jotka ovat kasvaneet ilman sisaruksia. Voin hyvin kuvitella Nyytin tarinan rohkaisevan lapsia.

Luin kirjan ensin suomeksi ja myöhemmin innostuin lainaamaan sen kirjastosta saksaksi. Saman teoksen lukeminen eri kielillä on minusta mukavaa vertailua, miten eri tavoin asiat voidaan ilmaista. Samalla eri kielillä lukeminen valaisee, kuinka tärkeä oma äidinkieli, tunteiden kieli, onkaan. Vaikka ymmärsin saksankielisen tekstin, ei tarina herättänyt vieraalla (joskin opintojen vuoksi hyvin tutulla kielellä) suuria tunteita. Liikutusta ja tarinaan eläytymistä koin kunnolla lukiessani kirjaa suomeksi. Kirsi Kunnaksen ansiokas käännös vaikutti tietysti myönteisesti hyvän lukukokemuksen syntyyn.

Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Eigentlich sollte es ihm nun gut gehn, denn er ist allein – kein Hemul, keine Morra ist zu sehn. Wer tröstet also Toffel, der unglücklich bleibt, obwohl ihn keiner stört, und sagt ihm, dass eine Muschel schöner ist, wenn man zu zweit ihr Rauschen hört?