Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon

Alkuperäinen teos: Frá ljósi til ljóss (2001)
Johnny Kniga, 2004, kovakantinen, 168 sivua
suomentanut Tapio Koivukari



– Tule pian kotiin, Rósa kuiskasi hänen peräänsä, vaikka tiesi, ettei Lenni voinut luvata yhtään mitään eikä ainakaan sitä, että tulisi joskus hakemaan häntä. Rósa tiesi, että Lenni ajatteli tätä astellessaan polkua pitkin, kiristi vauhtiaan, otti pari juoksuaskelta ja yhtäkkiä kuuli vain hänen askeleensa, tunsi samalla, miten Lenni loittoni hänen elämästään.
(s. 29)

Etsin luettavaa Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaastetta varten. Islantilaisen kirjallisuuden löytäminen ei ollutkaan aivan niin helppoa, kuin olin kuvitellut, varsinkin kun opiskelukiireiden keskellä olin päättänyt lukea mahdollisimman ohuen kirjan. Vigdís Grimsdóttirin nimeen törmäsin ensin Wikipediassa. Trilogian avausosa Valosta valoon vaikutti tutustumisen arvoiselta kirjalta, ja ainakin siinä oli tarpeeksi vähän sivuja.

Rósan äiti kuoli synnytykseen, joten tyttö on aina asunut kahdestaan isänsä Lennin kanssa. Rósan ollessa 10-vuotias Lenni päättää toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa. Jo nuoresta iästä saakka hän on uneksinut tuntemattomasta naisesta, Rósa Cordovasta, jonka kuvan hän on laittanut seinälle. Lenni jättää tyttärensä hyvien ystäviensä Helenan ja Róbertin hoiviin siksi aikaa, kun hän lähtee lähes maapallon toiselle puolelle etsimään unelmiensa naista, Rósa Cordovaa. Lenni päätyy Santa Fe’n kautta pieneen Cerillosin kylään, josta hän löytää etsimänsä. Sillä välin sijaisvanhempiensa huomassa Rósa varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi.

Kirjan teemana ovat unelmat ja niiden toteutuminen. Jokaisella hahmolla on jokin unelma, jonka he toivovat toteutuvan. Lennin unelma on selvästi hätkähdyttävin, muut hahmot pitäytyivät tavallisemmissa unelmissa. Lukiessa paheksuin Lennin ratkaisua lähteä ja jättää tyttärensä, mutta toisaalta hänen lähtönsä sai aikaan hyviä tapahtumia. Määränpäässään Lenni kohtaa henkilöitä, jotka ryhtyvät tavoittelemaan omia unelmiaan Lenniltä saatua esimerkkiä seuraten. Olisivatko nämä henkilöt välttämättä toimineet samalla tavalla, jos eivät olisi tavanneet kaukaa Islannista saapunutta, unelmaansa jahtaavaa miestä? Kirjan loppu myös paljastaa totuuden, joka antaa anteeksi Lennille, mutta ylitti minun rajani, mitä siedän kirjalta.

Kirjassa oli sadunomaisia aineksia, jotka omasta mielestäni henkilöityivät Rósan äitiin Magdalenaan ja ystävään Lúnaan. Magdalenasta sain sen käsityksen, että olisi ollut hauras, keijukaismainen nainen, joka teki hassuja asioita, kuten antoi ihmisille uusia nimiä. Rósan ikätoveri Lúna ihailee Frida Kahloa ja haluaa isona taiteilijaksi. Lúna jopa muistuttaa Fridaa ulkonäöltään. Sadunomaisuuden lisäksi koko kirjan aikana vallitsee hyvin unenomainen, jollain tavalla jopa outo tunnelma.

Valosta valoon jätti minut kerta kaikkiaan sanottamaksi. Luen parhaillaan trilogian toista osaa lukuhaastetta varten, mutta luultavasti sen jälkeen jätän islantilaisen kirjallisuuden tai ainakin Grimsdóttirin teokset taakseni. En ole ihan vielä toipunut viimeisten sivujen paljastuksesta.

Trilogia:
Valosta valoon (Frá ljósi til ljóss, 2001)
Sydän, kuu ja sinilinnut (Hjarta, tungl og bláir fuglar, 2002)
Kun tähti putoaa (Thegar stjarna hrapar, 2003)

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Alkuperäinen teos: The Lady of the Rivers (2011)
Bazar, 2014, kovakantinen, 560 sivua
suomentanut Natasha Vilokkinen



Nyökkään. ”Arvelinkin jotakin tällaista. Vaikka suljinkin verhon kuunvalolta ja yritin olla kuulematta musiikkia.”
Rouva Jourdemaynen ilme on viisaan myötätuntoinen kun hän katsoo minua kuskipukilta. ”Joskus ei voi mitään sille mitä kuulee, sille mitä näkee”, hän sanoo. ”Suokoon Herra, joka lahjan antoi, teille myös rohkeutta kantaa se.”
(s. 125)

Philippa Gregoryn Ruusujen sota -sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet mieluista luettavaa. Luonnollisesti juuri siitä syystä odotukseni olivat korkealla myös kolmannen osan suhteen. Edellisen osan tapaan sain tämän viimevuotisen joululahjakirjan luettua vasta syksyllä, kun seuraava joulu on lähempänä kuin mennyt joulu. Onneksi on lukuhaasteita, jotka herättelevät muistamaan myös ne hyllyyn unohtuneet teokset. Osallistun Sinisellä herttuattarella I Spy Challenge -lukuhaasteeseen, josta sain tämän myötä luettua kohdan 1, color.

Eletään vuotta 1430, Luxemburgin sukuun kuuluva kuvankaunis ja nuori Jacquetta on lähetetty setänsä luokse. Jacquettan suku periytyy veden jumalatar Melusinasta. Uskotaan että joillakin suvun naispuolisista jäsenistä on Melusinan lahja, kyky nähdä asioita ennalta. Jacquetta saa oppia isotädiltään lady Jehannelta, joka opettaa tytölle Melusinan perintöä. Setänsä linnassa Jacquetta tutustuu vankityrmässä viruvaan Jeanne D’Arciin. Jeannen kanssa Jacquetta tavallaan ennustaa korteista ensimmäisen kerran ja oppii, että näkyjen näkeminen voi koitua kohtalokkaaksi nuorelle tytölle. Jeannea odottaa rovio, mutta Jacquetta päätyy naimisiin Bedfordin herttuan kanssa. Samalla hänestä tulee Ranskan vaikutusvaltaisin nainen.

Herttuattarena Jacquettasta tulee Englannin hovin jäsen. Jäätyään leskeksi hän kohahduttaa hovia solmimalla rakkausavioliiton aatelittoman miehen kanssa, vieläpä sellaisen miehen, joka oli hänen entisen aviomiehensä palveluksessa. Myöhemmin kuningas palkitsee aatelittoman puolison arvonimellä. Vuosien kuluessa Jacquettasta tulee ranskalaisen kuningatar Margareeta Anjoulaisen läheisin hovinainen, jolle nuori kuningatar uskoo huolensa ja murheensa. Englannin hovissa Jacquetta saa kuitenkin huomata saman asian kuin nuorena tyttönä Ranskassa. Nostettuaan kohtalonpyörän korttipakasta ihminen ei voi tietää, nouseeko hän korkealle elämässä vain paiskautuakseen jossain vaiheessa maahan.

Sinisen herttuattaren Jacquettan voi nähdä hahmona, joka yritti vaikuttaa omaan elämäänsä kaikin keinoin maailmassa, jota miehet hallitsivat. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Bedfordin herttua oli kiinnostunut alkemiasta. Herttua tarvitsi Jacquettan vaimokseen, jotta voisi hyötyä vaimonsa näkemisen lahjan avulla. Jacquettasta itsestään voi huomata kehityksen siinä, kuinka hän aluksi suhtautuu ehkä jopa arastellen perintöönsä, mutta ajan kuluessa turvautuu siihen yhä enemmän selvittäessään perheenjäsentensä kohtaloita. Pikkuloitsujen avulla Jacquettalla on mahdollisuus vaikuttaa, mutta samalla hänen täytyy ottaa huomioon asiaan liittyvät riskit. Jacquetta saa myös huomata sen, ettei näkyjä ole helppoa tulkita. Joskus oikea tulkinta syntyy vasta vuosien kuluttua näystä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjassa jo ilmestyneitä Valkoista kuningatarta ja Punaista kuningatarta. Margareeta Anjoulaisen ja kuningas Henrik VI:n vierellä Jacquetta on seuraamassa tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle Margareetan saapumisesta uuteen kotimaahansa. Väliin mahtui Yorkin kapina, kuninkaan sairastuminen, kuningattaren joutuminen epäsuosioon, kunnes lopulta koitti serkusten välinen Ruusujen sota. Kuningasparin suosiosta nauttiva Jacquetta ja hänen miehensä Richard Woodville saivat osansa kuningasparin anteliaisuudesta, vaikka samalla he joutuivat olemaan pitkiä aikoja erossa toisistaan. Mies oli alati sotimassa kuninkaan puolesta ja Jacquetta hovissa, jolloin parin lapsetkaan eivät nähneet vanhempiaan pitkään aikaan.

Sarjan aikaisempien osien tavoin Sinisessä herttuattaressa tarinaa seurataan naispäähenkilön kautta. Jacquettan minämuotoisen kertojan välityksellä lukijalle avautuu hahmon elämä ensin Ranskassa, sittemmin Englannissa. Jacquetta on myös kaikkitietävä kertoja, sillä hänen kauttaan lukija saa tietoa sellaisista tapahtumista, joihin Jacquetta ei itse osallistunut. Kerronta etenee melko nopeaan tahtiin, mikä tulee parhaiten esiin uusien lukujen otsikoiden vaihtuvista vuodenajoista ja vuosiluvuista. Esimerkiksi parin lapsen syntymät ohitetaan muutamalla lauseella siitä, kuinka Jacquettan on taas täytynyt vetäytyä lapsivuoteeseen ja kuinka perhettä on siunattu uudella vauvalla. Toisaalta läpikäytäviä tapahtumia taas riittää, joten nopea tahti on sen perusteella tarpeellista.

Tuntui jotenkin hassulta lukea kirja, joka loppuu sellaiseen tapahtumaan, joka on tullut toisessa kirjassa vastaan suunnilleen heti ensimmäisenä. Kirjailijan loppusanoissa Philippa Gregory kertoo, kuinka hän löysi Jacquettan hahmon kirjoittaessaan Ruusujen sota -sarjan ensimmäistä osaa Valkoista kuningatarta. Tämän perusteella on tietysti ymmärrettävää, että kirjatkin ovat ilmestyneet tässä järjestyksessä, ensin kirja tyttärestä eli Elisabetista ja sen jälkeen äidistä eli Jacquettasta. Minua hieman häiritsi se, että tiesin jo etukäteen Jacquettan kohtalon. Olisi ollut jännittävämpää lukea ensin hänen nuoruusvuosistaan ja jatkaa sitten Valkoiseen kuningattareen, jossa Jacquetta on myös melko oleellisena hahmona mukana.

Sininen herttuatar on kuitenkin tuttua Gregoryn laatua. Jacquettan ja Richardin suhde oli mukavan lämminhenkinen. Kirjan sivuilta välittyi kuva pariskunnasta, joka aidosta välitti toisistaan ja jonka suhde kesti pitkänkin välimatkan ja erossaolon. Kirja ylsi siihen kohdistuneiden odotusteni tasolle.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
Sininen herttuatar (The Lady of the Rivers 2011)
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The King's Curse 2014

J. M. Synge: Aransaaret

Alkuperäinen teos: The Aran Islands (1907)
Basam Books, 2009, pehmeäkantinen, 169 sivua
suomentanut Heikki Salojärvi



Aamu oli kaunis ja tuntui lupaavan sellaista yllättävän tuuletonta selkeää päivää, joita nähdään toisinaan alkutalvella ennen sadetta. Ensimmäisestä valonpilkahduksesta saakka taivas oli valkoisten pilvien peitossa ja rauha niin täydellinen, että jokainen ääni tuntui vain leijuvan merenlahden hiljaisuudessa. Sinisiä savuvanoja kohoili kiemurrellen kylän ylle ja kauempana taivaanrantaa roikkui matalalla raskaiden sadepilvien repaleita. Me lähdimme varhain liikkeelle, ja vaikka meri näytti kaukaa rauhalliselta, me jouduimme pian melkoisiin lounaasta vyöryviin maininkeihin.
(s. 116)

Menen usein kirjastoon valmiin lainattavien kirjojen listan kanssa ja tarkoitus olisi poistua ainoastaan ne kirjat mukana. Yhtä usein jään kuljeksimaan hyllyjen välissä etsiäkseni mielenkiintoista luettavaa. J. M. Syngen Aransaaret löytyi tällaisen kuljeksimisen jälkeen. Kirjan takakansi herätti kiinnostuksen, joten pakkohan se oli lainata, vaikkei tarkoitus ollutkaan.

Irlantilainen kirjailija J. M. Synge matkasi maanmiehensä Yeatsin kehotuksesta Aransaarille kuvaamaan saarelaisten elämää. Yeatsin sanoin samanlaista elämää ei ollut vielä koskaan kuvattu. Synge vietti saarilla yhteensä viisi kesää, mutta kirja perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin. Hän tarkkaili saaren oloja ja elämää, keskusteli saarelaisten kanssa, kuunteli ja kirjoitti muistiin heidän kertomiaan tarinoita ja ystävystyi paikallisten kanssa. Syngestä tuli aikanaan yksi Irlannin kansallisnäytelmäkirjailijoista. Suurimman innoituksen tuotantoonsa hän sai juuri Aransaarista.

Aransaarten saariryhmä koostuu kolmesta saaresta, jotka ovat Inishmore, Inishmaan ja Inisheer. Näistä Inishmore on suurin ja se tunnettiin ennen nimellä Aranmor. Synge vaikuttui saarten maisemista ja hän kuvaa niitä kauniisti. Saarilla riittää avaraa, karun kaunista luontoa, vihreyttä, jyrkkiä kallioita ja kaiken ympäröi petollinen meri, joka niin usein myrskyn aikaan vie kalastajat mukanaan. Maisemien lisäksi Synge kirjoitti paikallisten tavoista ja uskomuksista, yksinkertaisesti elämästä. Vieraillessaan saarilla Synge osallistui paikallisten arkeen, juhliin ja jopa hautajaisiin.

Elämä Aransaarilla on Syngen kuvailun mukaan kovaa. Saarelaiset ovat vaatimattomia, mutta samalla he ovat aidon vilpittömiä. He ottavat vierailijan vastaan, tarjoavat tälle yösijan kotoaan, esittelevät saaria ja kertovat tarinoita. Muuhun maailmaan verrattuna saarelaiset tuntuvat elävän täysin omanlaistaan elämää. Pappi soudetaan paikalle pitämään messua, mutta pakanallinen usko ei ole kadonnut minnekään saarelaisten keskuudessa. Ihmeitä selitetään uskomuksilla ja jokainen uskoo keijuihin, joiden kanssa on parasta pitää varansa. Syngekin saa kuulla tarinoita keijujen mukaan lähteneistä ihmisistä. Tarinasta riippuen he onnistuvat jollain konstilla palaamaan entiseen elämäänsä tai sitten he lähtevät lopullisesti keijujen matkaan.

Yhtä pääroolia kirjassa näyttelee meri, jonka armoilla saarelaiset elävät. Paikalliset saavat elantonsa meren antimista, mutta varsinkin miesten elämä voi koska tahansa päättyä kalastusreissun aikana myrskyisissä aalloissa. Vaikka saarilla puhutaan iirin lisäksi englantia, moni ei ole koskaan käynyt mantereen puolella. On helpompaa jäädä kotiin tuttuihin maisemiin kuin lähteä kohti tuntematonta. Synge tuntuu aikalailla ihannoivan saarelaisten elämäntapaa, johon nykyaika (kirjassa 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku) ei ole juuri vaikuttanut.

Olen vaikuttunut lukemastani. Aransaaret välittää kiintoisan kuvan suljetusta paikasta, jonka asukkaat elävät melkeinpä irrallaan muusta maailmasta. Maisemat joissa he asuvat kuulostavat henkeäsalpaavan upeilta. Netin aikakaudella ei onneksi tarvitse jäädä mielikuvan varaan, sillä myös kuvahaun perusteella Aransaarten maisemat ovat uskomattomia. Syngen aikalaiskuvaus kertoo tietysti vain yhdestä ajasta, mutta kuvaus teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että sen houkuttelemana haluaisin nähdä Aransaaret omin silmin.

Osallistun Aransaarilla I spy challenge -lukuhaasteeseen.

Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Alkuperäinen teos: Ragnarok, en gudefortælling (1982)
Nemo, 1998, kovakantinen, 153 sivua
suomentanut Mika Siimes



Aasamaan pyhässä lehdossa oli myös hedelmätarha, ja hedelmätarhassa kasvoi omenapuu, jonka omenoita vain jumalat saivat syödä. Omenoiden syöjät saavuttivat ikuisen terveyden ja nuoruuden -se oli jumalille sopiva ominaisuus, eivätkä he halunneet että muut, ihmiset ja vielä vähemmän jättiläiset, saisivat saman edun, silloinhan he olisivat jumalten kaltaisia.
(s. 21)

Skandinaavinen mytologia ja jumaltarustot ovat kiinnostaneet minua jo pitkään. Kaunokirjallisuuden puolella aihe on tullut tutuksi lähinnä Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogian välityksellä. Hildebrandtin jälkeen olen halunnut lukea muitakin teoksia aiheesta, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho löytyikin melkein kuin tilauksesta googlettelun tuloksena.

Keskellä ihmisten asuttamaa Keskimaata sijaitsi Aasamaa, josta käsin aasoiksi itseään kutsuva heimo hallitsi maailmaa. Ihmiset palvoivat heitä jumalinaan, mutta aasat eivät olleet ainoat ihmisten palvomat jumalat. Aikoinaan aasat olivat tehneet sopimuksen toisen heimon, vaanien kanssa. Keskenään riitaisten jumalten elämää häiritsivät jättiläiset, jotka oli karkotettu kauas Ulkomaahan, ja jotka halusivat entiset asuinsijansa takaisin. Jättiläisten hyökkäyksen varalta ylijumala Odin keräsi taisteluissa kuolleiden sankareiden soturijoukon Valhallaan ja kääpiösepät valmistivat jumalille voittamattomia aseita. Taistelun aika oli luvassa, kun oikeudenjumala Balder näki unta maailmanlopusta, ragnarökistä, ja uni alkoi toteutua.

Kirja esittelee eri jumalat niin aasojen kuin vaanien puolelta. Jokaisella jumalalla on jokin erityinen tehtävä, minkä jumala tai jumalatar hän on. Eräillä jumalilla on myös erityisesti juuri heille kuuluva ase tai muu tunnusomainen asia. Näistä tunnetuin on ukkosenjumala Torin Mjölner-vasara. Muita ovat muun muassa Idunin nuoruutta tuovat omenat, ylijumala Odinin pysäyttämätön keihäs ja Frein miekka, joka heiluttaa itse itseään. Kuten kirjan tarinoista käy ilmi, erityisesti Idunin omenat ja aseet olivat jumalille tärkeitä. Esimerkiksi Torin menetettyä hetkellisesti vasaransa he olivat altavastaajia jättiläisiä vastaan, mutta Torin saatua vasaransa takaisin, jumalat saattoivat taas henkäistä helpotuksesta.

Ragnarökissä Sørensen on kertonut uudelleen Eddan viikinkimytologian jännittävimmät tarinat. Teosta voisi pitää jonkinlaisena johdatuksena skandinaaviseen mytologiaan, sillä tässä todellakin on mukana vain merkittävimmät Eddan jumaltarinoista. Sørensen on kirjoittanut teoksensa proosamuotoon. Ilmeisesti hän on myös tulkinnut lähdeteosta uskollisesti sen sijaan, että olisi tehnyt omia lisäyksiä. Tarinat on kerrottu selkeästi ja ytimekkäästi niin, että oleelliset seikat käyvät ilmi. Olisin kiinnostunut tietämään, minkälaisella tyylillä tarinat on kerrottu alkuperäisessä tanskankielisessä teoksessa. Suomennoksen kirjoitustyyli on jokseenkin tylsä, minkä takia tarinoista katoaa viimeinen hohto, piste i:n päälle. Oikeastaan lukiessa tuli mieleen, että tällainen teksti on lähellä oppikirjoja, joissa selostetaan, kuinka kaikki on tapahtunut.

Kirjan takakannen perusteella Sørensen on tarkoittanut teoksensa aikuisille, mutta hänen kertomuksistaan pitävät myös lapset. Lainasin Ragnarökin kanssa samaan aikaan Anni Sumarin toimittaman Óðinnin ratsun, jossa puolestaan todetaan (sivulla 223), että Sørensenin Ragnarök on nimenomaan lapsille suunnattu. Mielestäni on vähän vaikea arvioida sitä, onko Ragnarökin kertomukset kirjoitettu lapsilukijaa ajatellen. Kirjoitustyyli kun voi olla aivan hyvin seurausta siitäkin, että lähdeteos on runomuotoinen ja runoja on ollut mahdollisesti hankala sovittaa proosatekstiksi. Lukemisen aikana en edes osannut huomioida mahdollisuutta, että teos olisikin lapsille suunnattu.

Joka tapauksessa Ragnarök oli selostavasta otteestaan huolimatta mukava tapa tutustua skandinaaviseen mytologiaan. Syvennyn aiheeseen vielä Sumarin teoksen avulla, minkä jälkeen täytyy etsiä muuta luettavaa, mahdollisesti jopa itse Edda, jota olen vältellyt runomuodon takia.

Osallistun Ragnarökillä Kirjallinen retki Pohjoissa -lukuhaasteeseen.

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

Alkuperäinen teos: Dinas bok (1989)
Otava, 2002, kovakantinen, 479 sivua
suomentanut Katriina Savolainen



Dina valvoi koko yön. Hän ei kuitenkaan tehnyt kuten yleensä. Ei noussut jalkeille eikä mennyt susiturkissaan huvimajaan.
Ilma oli myrkyn kyllästämä. Revontulet loimottivat taivaalla kuin vastalauseena rajuilmalle, joka pyyhki yli.
Dina makasi katosvuoteessa uutimet sivulla ja tuijotti korkeista ikkunoista ulos, kunnes niukka päivänvalo sai taivaan kalpenemaan ja kaikkoamaan äärettömän kauas.
(s. 126)

En tunne norjalaista kirjallisuutta, enkä sen puoleen maan kirjailijoita. Herbjørg Wassmon nimi tuli esille, kun googlettelin norjalaisia kirjailijoita. Dinan kirja vaikutti mielenkiintoiselta luettavalta ja ainakin sillä sopii osallistua kahteen lukuhaasteeseen, nimittäin Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja I Spy Challenge -haasteisiin. Jälkimmäisestä sain luettua kohdan 22, Something to Read.

Dinan kirja kertoo omatahtoisen norjalaisen naisen tarinan. Päähenkilö Dina aiheuttaa lapsena oman äitinsä kuoleman. Vahingossa hän kääntää pyykkipadan kahvaa, jolloin kuuma lipeä polttaa Hjertrudin hengiltä. Vallesmannina toimiva isä lähettää tyttärensä naapuritilalle. Isä yrittää keksiä keinoa päästä tyttärestä eroon, kunnes hän lopulta naittaa tämän 16-vuoden iässä hyvälle ystävälleen. Kestikievarin omistaja vanha Jacob kuvittelee saavansa vaimon, jonka hän pystyy taltuttamaan, mutta Dinan päätä ei niin vain käännetä. Dina noudattaa ainoastaan omaa tahtoaan, eikä häntä pysty kukaan omistamaan. Lopulta Jacob väsähtää ja poistuu maanpäällisestä elämästä onnettomuuden seurauksena. Vuosia myöhemmin eräs venäläinen kiertolainen joutuu huomaamaan saman kuin Jacob: Dina tekee, mitä haluaa.

Päähenkilö Dina on hahmo, jollaista ei kovin monesti tapaa historiaan sijoittuvissa tarinoissa. Hänellä on oma tahto, jonka ylitse muut eivät kävele. Dina tekee tasan sen, mitä itse haluaa. Hän ei pelkää hoitaa asioita itse. Vahvasta tahdostaan huolimatta Dina joutuu sopeutumaan kirjan aikana joihinkin muuttuviin tekijöihin, kuten avioliittoon. Silloinkin hän ottaa ohjat tiukasti omiin käsiinsä. Isän ilmoitettua avioliitosta Dina ratsastaa itse tapaamaan tulevaa miestään ja sopimaan hänen kanssaan, kuinka liitto järjestetään. Avioliiton aikana Dina vie ja Jacob vikisee. Dina on villi, välillä lähes eläimen lailla käyttäytyvä alkukantainen nainen, joka kantaa sisällään suurta traumaa. Vahvan ulkokuoren alla piileekin herkkä sisin, johon lapsuudessa koettu äidin kuolema ja isän hylkäämäksi joutuminen ovat jättäneet syvän jäljen.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Norjaan. Tuona aikana Dinan kaltainen nainen aiheuttaa pienessä kylässä ja talon omanväen kesken suurta hämmennystä. Lopulta muut oppivat hyväksymään Dinan tai jos ei aivan sitä, niin he tottuvat hänen tapoihinsa. Kummallisuuksistaan huolimatta Dina osoittautuu eteväksi kestikievarin pitäjäksi. Ainakin se täytyy kyläläisten myöntää. Kirjailijan ajankuvaus pienestä paikkakunnasta vaikuttaa uskottavalta. Suurimman vaikutuksen miljöössä teki kuitenkin kaunis ja karu norjalainen luonto. Kirjailija kuvaa vuonoja ja vuoristomaisemia elävästi.

Dinan kirja on teos, jonka pitäisi tehdä lukijaan suuri vaikutus. Mielsin päähenkilön erilaisuuden, villin alkukantaisuuden ja sille tukea antavat, vaikuttavat luontokuvaukset sellaisiksi seikoiksi, joiden erityisesti pitäisi tehdä vaikutus. Syystä tai toisesta Dinan tarina ei onnistunut vaikuttamaan minua. Ehkäpä Dina oli liian villi. Tarinan lomaan pujotellut Dinan näkökulmat lähinnä hämmensivät. Lukemisen jälkeen mieleen jäi loputon vimma ja sitä seurannut pieni ahdistus.

Neil Gaiman: Tähtisumua

Alkuperäinen teos: Stardust (1999)
Seven/Otava, 2007, pokkari, 226 sivua
suomentanut Mika Kivimäki



Kylään saapuu ani harvoin ihmisiä, jotka tietävät, mitä hakevat. Tällaiset ihmiset päästetään joskus kulkemaan muurin toiselle puolelle. Heidän silmissään on tietynlainen katse, josta ei voi erehtyä. Kyläläisten tiedon mukaan koko 20. Vuosisadan aikana muurin taakse ei ole yritetty salakuljettaa mitään – asia, josta he ovat hyvin ylpeitä.
    Vapunpäivänä, joka yhdeksäs vuosi niityllä pidetään markkinat, ja silloin vartiointia höllennetään.
(s. 9)

Pitkään lukulistallani keikkunut Tähtisumua on odottanut lukemista jo ainakin parin vuoden ajan. Teos on jäänyt taka-alalle sitä mukaa, kun olen huomannut muita mielenkiintoisia kirjoja, joiden lukeminen on ohittanut pitkään listalla roikkuneen kirjan. Kirjastossa Tähtisumua tuli sopivasti vastaan sekä kirjana että elokuvana. Kirja sai miettimään, miksi olenkaan viivyttänyt sen lukemista näinkin pitkään.

Englantilainen Muurin kylä on unelias pikkukylä maaseudulla. Kylää ympäröi muuri, jonka tarkoituksena on estää kulkijoita lähtemästä kylästä. Joka yhdeksäs vuosi järjestettävien Haltiamarkkinoiden aikana nuori Dunstan Thorn tapaa noita-akan palveluksessa olevan kauniin tytön. Lemmenyön seurauksena syntyy keijukaisnaisen ja ihmismiehen poika, Tristran Thorn, jonka seikkailusta kirja varsinaisesti kertoo. Tristran on rakastunut kylän kauneimpaan tyttöön Victoriaan, mutta tyttö ei tunne samoin häntä kohtaan. Voittaakseen Victorian sydämen itselleen Tristran lupaa hakea hänelle taivaalta pudonneen tähden. Lupauksesta alkaa Tristranin seikkailu kauas Haltiamaahan tähteä noutamaan.

Tähtisumua täyttää perinteiset fantasiakirjallisuuden elementit siinä mielessä, että kirja sisältää etsintäretken, jonka aikana sankari kasvaa henkisesti pojasta mieheksi. Kirjan alussa sankari olettaa kuuluvansa tiettyyn perheeseen ja yhteisöön, mutta tarinan aikana hänelle selviää, keitä hänen oikeat sukulaisensa ovat ja mistä hän on oikeasti peräisin. Sankarilla voi olla myös erityisiä kykyjä, jotka nousevat esiin tarinan aikana. Tarinan ainekset ovat perin pohjin kolutut ja kliseiset, mutta siitä huolimatta Tähtisumua on varsin onnistunut kirja. Kirjailija on kehittänyt puhkikuluneita aiheita omaperäisempään suuntaan. Lukijana tuntui jopa jollain tavalla turvalliselta, kun kirja sisälsi tuttuja ja turvallisia aineksia, mutta kuitenkin lopputulos oli sopivasti uudentuntuinen, eikä kliseiden toistamista.

Osa hahmoista vaati enemmän sulattelua kuin toiset. Päähenkilö Tristran on aluksi jopa ärsyttävän hölmö ja naiivi, mutta tarinan aikana hän kasvaa henkisesti. Alun hölmö poika on muuttunut kirjan loppuun mennessä jopa melko fiksuksi hahmoksi. Pidin kovasti Yvaine-tähdestä, jota kohtaan ei voinut olla tuntematta sympatiaa. Kukapa siitä ilahtuisi, kun rakastunut nuorukainen haluaa raahata sinut valittunsa luokse, etkä itse voi vaikuttaa asiaan. Yvainen hahmossa tiivistyi haikeus takaisin kaltaistensa pariin pääsemisestä ja lopulta tosiasioiden hyväksyminen koskettavalla tavalla. Muista hahmoista Tristranin rakas Victoria jäi mieleen lähinnä hieman itsekeskeisenä tyttönä. Kirjan pahikset eli Myrskynpesän prinssit ja noitakuningatar sisarineen poikkesivat tarinassa siellä täällä, mutta kukaan heistä ei noussut mitenkään yltiöpahaksi. Pikemminkin pahikset vaikuttivat harmittavilta kiusankappaleilta kuin oikeasti uhkaavilta hahmoilta.

Tähtisumua oli sijoitettu kirjaston luokittelussa nuorten aikuisten kirjojen joukkoon, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä kirjallisuutta alkuteos edustaa. Mielestäni kirjan pohjalta tehty elokuva oli nuorille tehty seikkailu, mutta kirjasta tulee paikoitellen väkisinkin mieleen lapsille tarkoitettu satu, vaikka kaikki tapahtumat eivät sovi lapsille. Kieli on välillä hyvinkin lapsekasta ja sadunomaista, minkä perusteella sanoisin tätä saduksi. Toisaalta kielen lapsekkuus voi tietysti johtua myös kääntäjästä.

Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa

Alkuperäinen teos: The Dark Heroine: Dinner with a Vampire (2012)
Otava, 2013, kovakantinen, 542 sivua
suomentanut Kari Koski



Aukio heräsi kiivaaseen hyörinään, ja kuin tyhjästä jokin loikkasi esiin puiden takaa, kohosi korkealle pääni yläpuolelle ja laskeutui tuskin horjahtaen kovalle kiveykselle noin kolmen metrin päähän minusta. Räpäytin silmiäni voimatta uskoa, että olisin nähnyt ihmisen, mutta ennen kuin ehdin vilkaista toistamiseen, se oli jo kadonnut, mikä se ikinä oli ollutkaan.
(s. 12)

Niin blogeissa kuin erilaisilla netin keskustelupalstoilla hälyä aiheuttanut Illallinen vampyyrin kanssa on kirja, joka jakaa mielipiteet. Osan mielestä tämä on väkivaltaisempi ja seksikkäämpi versio Twilightista, osa ei pidä kirjasta yhtään. Seurasin kirjan ympärillä vellovaa keskustelua jonkin aikaa, kunnes en enää voinut vastustaa kiusausta. Minun oli aivan pakko lukea kirja, jotta saisin selville, onko se niin hyvä, kuin jotkut sanovat vai aivan hirveä.

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle öisestä Lontoosta, kun ihmistyttö Violet Lee joutuu todistamaan raakaa joukkomurhaa Trafalgar Squaren aukiolla. Murhaajat ovat ylimaallisen hyvännäköisiä teinipoikia, jotka liikkuvat nopeammin kuin ihmiset. He nappaavat Violetin mukaansa, jolloin tyttö joutuu vampyyrikuninkaallisten panttivangiksi. Tässä vaiheessa tulee mieleen, miksi vampyyrit ottavat panttivangiksi aivan tavallisen ihmistytön. Violet ei olekaan aivan tavallinen tyttö, sillä hänen isänsä kuuluu poliittiseen eliittiin, joten Violetin avulla vampyyrit voivat kiristää isä Leetä suostumaan heidän vaatimuksiinsa. Tytölle annetaan kaksi mahdollisuutta, hän voi liittyä vapaaehtoisesti verenimijöiden joukkoon tai elää heidän joukossaan ihmisenä.

Kirjan vertaaminen Twilightiin sai välittömästi aikaan muutamia hahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Olin aivan varma, että naispäähenkilö Violet on Bella numero kaksi, joka ei tule toimeen ilman miestään. Violetin hahmo onnistui yllättämään minut niin hyvässä kuin pahassa. Hyvää oli se, että hahmossa oli jonkinlaista yrittämistä. Violetista ei ole tehty automaattisesti Bellan kaltaista selkärangatonta ja heikkoa tyttöä. Hän sanoo vastaan, jos on eri mieltä asioista. Tarinan aikana hänestä saattoi huomata jonkinlaista aikuistumista. Valitettavasti Violetissa oli niin paljon kyseenalaisia puolia, etteivät hyvät puolet riitä kompensoimaan huonoja. Suorapuheisuudesta ilmenee negatiivinen asenne muita samaa sukupuolta olevia kohtaan. Violet ei säästele sanojaan nimittäessään erästä naispuolista vampyyria huoraksi.

En ole aivan varma, mitä mieltä olen miespäähenkilö Kaspar Varnista. Olin lukiessa helpottunut siitä, ettei hän ollut samanlainen tossukka vampyyriksi kuin Edward Cullen. Ylipäätänsä kaikki kirjassa esiintyvät vampyyrit saavat kiitosta siitä, että heidät todella on kuvattu vampyyreiksi. He juovat verta ja voivat tappaa ihmisen. Kaspar on paha poika, joka tekee tasan sen, mitä hän haluaa. Hänen pitää kaikki saada kaikki heti, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä odottamiseen. Tätä yritetään selittää hahmon asemalla. Kruununperijänä hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi. Paikoitellen Kasparista maalaillaan vastuullisempaa ja fiksumpaa kuvaa, mutta tämä jää yrittämisen tasolle. Suurimman osan ajasta hän käyttäytyy kuin pilalle hemmoteltu kakara. Kaiken huipuksi tätä hemmoteltua prinssiä on romantisoitu oikein reilulla otteella.

Tämän kaltaisessa kirjassa täytyy tietysti olla aina jonkinlainen romanssi mahdutettuna juonikuvioon. Ei ole vaikea arvata, että aluksi toisiaan inhoavat Violet ja Kaspar vähitellen lähentyvät. Ensin romanssista voisi syyllistää Tukholma-syndroomaa, mutta Violet sitten menee ihastumaan Kaspariin aivan oikeasti. Tältä osin pääpari muistuttaa kaikkein eniten Twilight esikuviaan. Maalaisjärjenkin mukaan Violetin ei pitäisi ihastua poikaan, joka kohtelee häntä kaltoin, ahdistelee ja uhkailee häntä, yrittää raiskata hänet ja ties vielä mitä. Näin kuitenkin tapahtuu. Manipuloiva ja väkivaltainen prinssi saa tytön lakoamaan jalkoihinsa. En voi ymmärtää, miksi Kasparin kaltaisesta hahmosta tehdään tarinan romanttinen sankari. Miten Violet voi antaa anteeksi sen kaiken huonon kohtelun, jota hän sai Kasparilta?

Kirjan perusjuonen mukaan ihmistyttö temmataan yhtäkkiä arvaamatta vampyyrien maailmaan ja hänen tulee selvitä yliluonnollisten olentojen parissa parhaansa mukana. Kulunut idea ei tuo mitään uutta fantasiakirjallisuuteen. Tarinasta paistaa lisäksi läpi kirjailijan nuori ikä. Aukkoja ja ristiriitaisuuksia löytyy useampia, mutta annettakoon se anteeksi nuorelle kirjailijalle. Jotain uutta tarinaa tuovat Violetin isän asema puolustusministerinä ja ihmisten ja vampyyrien väliset neuvottelut. Myöhemmin tärkeäksi juonenkäänteeksi muodostuu ikiaikainen ennustus, jonka mukaan kohtalon valitsemat sankarittaret pelastavat useamman ulottuvuuden. Tarinan muuttuminen maagisempaan suuntaan kaikkine ulottuvuuksineen tuli eteen täysin puskista. Eri ulottuvuuksissa ja ennustuksessa on paljon potentiaalia, mutta olisin kaivannut niihin jonkinlaista pohjustusta, ennen kuin ne tulivat eteen täysin yllättäen.

En tyrmää kirjaa suoralta istumalta, kuten monet ovat tehneet. Tarinassa on joitakin hyviä piirteitä. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei näitä ideoita ole jalostettu kunnolla eteenpäin. Mainittakoon tästä esimerkkinä sankarittaret ja eri ulottuvuudet, jotka vain yhtäkkiä tupsahtivat jostain. Huonoja puolia riittää valitettavasti paljon enemmän kuin hyviä. En enää lähde luettelemaan niitä, mutta todella toivon, että kirjailija on saanut selkeytettyä ajatuksiaan ennen seuraavan osan kirjoittamista. Sellainen on jo nimittäin ilmestynyt englanniksi ja olettaa voisi, että myös suomennos on tulossa jossain vaiheessa.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge 2015 -haasteeseen, josta sain suoritettua kohdan 24. Paranormal Being.

The Dark Heroine -sarja
Illallinen vampyyrin kanssa
Autumn Rose