Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Alkuperäinen teos: The House at Riverton (2006)
Bazar, 2011, kovakantinen, sivumäärä 613


Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja, sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksina.
(s. 12-13)

Paluu Rivertoniin kuuluu jälleen niiden kirjojen joukkoon, jotka ovat ostohetkellä tuntuneet todella kiinnostavilta, mutta sitten kirja onkin jäänyt hyllyyni odottamaan lukemista. Osallistuin alkuvuodesta Kiinteistöhaasteeseen, jossa pitää lukea kirjoja, joiden tarinoihin liittyy olennaisesti jokin rakennus. Tämän kirjan osalta haaste tuli kuin tilauksesta, sillä en tiedä, koska olisin muuten lukenut kirjan. Tapanani on haalia kirjastosta aivan liikaa kirjoja, vaikka kotonakin olisi kirjoja odottamassa lukemista.

Kirjassa pompitaan kahdessa ajassa, 1920-luvun kartanomiljöössä ja 1990-luvun Lontoossa. Kertojana on Grace, entinen Rivertonin sisäkkö, joka nyt lähes satavuotiaana asuu hoivakodissa. Grace on saanut kirjeen nuorelta elokuvaohjaajalta, joka haluaisi tehdä elokuvan Rivertonista ja tragediasta, joka tapahtui eräiden kesäisten seurapiirijuhlien aikaan kartanon mailla vuonna 1924. Tapahtuneeseen liittyy salaisuus, josta Grace on tunnollisesti vaiennut vuosikymmenten ajan. Alun epäröinnin jälkeen Grace suostuu tapaamaan elokuvaohjaajaan. Samalla hän tietää, mihin tapaaminen johtaa: kauan sitten unohtuneet tapahtumat ja teot eivät pysy enää salassa vaan tulevat julki lopultakin kaikkien vuosien jälkeen. Ohjaajan yhteydenotosta alkaa matka Gracen kipeisiin muistoihin, joista hän kertoo nyt ensimmäistä kertaa kenellekään.

Grace pääsi sisäköksi Rivertoniin alun perin äitinsä avustamana, joka oli myös työskennellyt kartanossa ennen tyttärensä syntymää. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Grace tottuu nopeasti kartanon elämänrytmiin ja asemaansa palvelusväen joukossa, jossa sielläkin on oma nokkimisjärjestyksensä. Erityisesti Grace kiintyy Hartfordin sisaruksiin, Hannahiin, Emmelineen ja Davidiin, jotka viettävät lomiaan kartanossa. Myöhemmin Gracesta tulee jopa Hannahin kamarineiti. Uskollisuutensa ja kiintymyksensä takia Grace olisi valmis tekemään mitä tahansa työnantajansa Hannahin vuoksi.

Grace ja Hannah ovat samanikäisiä, mutta lähtöisin eri yhteiskuntaluokista. Heidän ystävyydessään erot luokkien välillä tulivat hyvin esiin. Voisi ajatella, että Hannah on heistä vapaampi, mutta todellisuudessa köyhään Graceen ei kohdistu niitä odotuksia, joiden varjossa korkeassa asemassa olevan naisen täytyy toimia. Hannah on isossa roolissa kirjassa, mutta oli niitä muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Hartfordien sisarusparven nuorimmaisesta eli Emmelinestä puhkeaa nuoruuden riemua täynnä oleva tyttö, joka pyrkii unohtamaan sodan huvituksilla. Lisäksi on nuori runoilija Robbie Hunter, joka ensimmäisen kerran saapuessaan kartanoon oli tyttöjen silmissä ulkopuolinen. Kesäinen tragedia liittyy juuri häneen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen kartanomiljööseen, mikä houkutteli jo etukäteen. Downton Abbey on yksi suosikkisarjoistani ja tässä tuntui olevan jonkin verran yhtäläisyyksiä sarjaan, mikä teki kirjaa kotoisammaksi heti alusta lähtien, koska tavallaan asiat olivat jo tuttuja. Kahden kerroksen väkeä -teema eli isäntien ja palvelijoiden välisistä luokkaeroista lukeminen oli mielenkiintoista. Ajankuvausta leimaa sota. Tässäkin sota on läsnä ja esillä tarinassa. Kartanossa arki ei sodasta huolimatta muutu, mutta sota jättää tietysti jälkensä jokaiseen hahmoon. 20-lukua kohti mentäessä yritetään parannella sodan aiheuttamia haavoja. Erityisesti 20-luvun kuvaukset jälleenrakentamisen toivosta ja uskosta parempaan olivat kiehtovia.

Olin aivan täpinöissäni, kun olin aloittanut lukemisen. Paluu Rivertoniin imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kahdessa aikatasossa liikkuminen, 90-luvun loppu aivan vuosituhannen vaihteen tienoilla ja 20-luku sekä sitä edeltäneet vuodet, toimi yllättävän hyvin. En kokenut missään vaiheessa lukemisen aikana, että siirtyminen ajasta toiseen olisi tuntunut kömpelöltä, vaan siirtymät oli osattu toteuttaa sopivasti. Kirja helpotti mukavalla tavalla Downton Abbey -kaipuuta ja oli viihdyttävä ja miellyttävä lukukokemus. Voin suositella lämpimästi!