Helena Waris: Uniin piirretty polku

Pohjankontu osa 1, Otava, 2009, kovakantinen, 461 sivua


Majani ulkopuolella on pimeää. Ujeltava tuuli paljaassa koivikossa on voimistunut. Tähdet tuikkivat kylminä ja kirkkaina kuten ennenkin, mutta jokin on muuttunut.
Minun uneni.
Minun perheeni.
Vaikka tunnen viiltävää kipua kylkiluitteni alla, olen päättänyt muistaa heidät.
(s. 60)

Olin kirjastossa fantasihyllyä tutkimassa ja oikeastaan hain sitä Sookie Stackhouse -kirjaa, josta kirjoitin edellisen blogipostauksen. Pohjankontu sarjan toinen osa Sudenlapset herätti mielenkiintoni, mutta huomasin sitten, että sehän onkin jatko-osa tälle teokselle. Ihan vierestä löytyi onneksi tämä Uniin piirretty polku, eikä siinä tarvinnut enää mitään miettiä, kun jo päätin lainata kirjan. Paksuudestaan huolimatta luin kirjan muutamassa päivässä, sillä tarina oli niin mielenkiintoinen, etten voinut laskea kirjaa käsistäni.

Kolme sisarusta joutuivat pieninä eroon toisistaan. Aile löydettiin metsästä ja tuotiin Niitonsalon kylään, jonka asukkaat pitävät häntä noitana. Kasvattiäitinsä Mataramuorin luona tyttö saa kuitenkin asua suojassa muiden paheksunnasta ja ennakkoluuloista huolimatta. Vaeltamista rakastavan Ailen metsäretket herättävät mielipiteitä, melkein neitoiässä olevan tytön ei pitäisi juosta lapsen tavoin pitkin metsiä. Yhdellä retkellään Aile tapaa hieman salaperäisen Dain, sepän pojan naapurikylästä, joka vaikuttaa tutulta. Missä Aile on nähnyt samanlaiset silmät kuin Dailla?

Synkkä Troi, joka tunnetaan myös nimellä Talviyö, asuu Tuultensaarilla veljensä Kietin kanssa. Tuultensaarelaiset ovat pelättyjä ukkosmiehiä, joilla on hurja ja äkkipikainen maine muiden kylien asukkaiden mielissä. Troi on kiinnostunut kartoista ja tähdistä ja hän etsiikin paikkaa, jossa tähdet olisivat oikeassa asennossa löytääkseen kotiin. Troin todellinen koti on kaukana, pelkkä muisto vain menneestä, mutta silti nuorukainen ei luovuta etsinnöissään. Kaupustelumatkalla veljesten uiskovene rantautuu kylään, josta heidän mukaansa lähtee paimentyttö Neitha toisenlaisen elämän toivossa.

Kirjassa keskitytään yllämainittujen hahmojen tarinoihin, mutta lukujen välissä olevien katkelmien avulla kuullaan myös vartijan mietteitä. Lyhyet katkelmat rikkoivat sopivalla tavalla yhtenäistä kerrontaa, kun välillä eteen tulikin pelkkiä ajatuksia talven keskeltä. Sisaruskatraan vanhin, Arni istuu yksin talven pimeydessä vartioimassa tuntureita. Arni ei muista mennyttä, mutta hän odottaa päivästä toiseen jotakin. Kevään ensimerkkien sarastaessa Arnikin muistaa vähitellen hetkiä menneisyydestään.

Kirjassa eletään muinaissuomalaista aikaa ilmeisesti rannikkoseudulla tai kuitenkin vesien lähettyvillä, sillä vene tuntui olevan ylivoimaisesti suosituin ja kätevin kulkuväline. Itse asiassa tapahtumien sijoittuminen juuri Suomeen tuli parhaiten esille takakannen maininnasta, muuten kaikki olisi voinut tapahtua ihan omassa fantasiamaailmassaan tai muualla Skandinaviassa. Vaikka kirjan tarina onkin fiktiivinen ja vieläpä fantasiaa, niin ympäristö vaikutti hyvin realistiselta. On kyläyhteisöjä, joissa on tiivis ilmapiiri ja kaikki hieman vahtivat toistensa tekemisiä sekä ympärillä riittää metsää. Paikannimet olivat erittäin osuvia ja pelkkä nimi lyhyen kuvailun kera riitti välittämään mielikuvaa siitä, millaista jokin seutu oli. Esimerkiksi Mustarinnasta tuli heti sellainen käsitys, ettei sinne kannattanut ihan noin vain lähteä.

Tarinan maailma tuntui hyvin uskottavalta myös suhtautumistavoiltaan. Luontoa pidetään pyhänä paikkanä ja sitä kunnioitetaan, vanhat mahdit suojelevat maailmaa, on riimuja, loitsuja ja kokkolintuja. Tässä oli otettu huomioon myös uskottavalta tuntuvia riittejä, kuten uuden suvun päivä eli naimattomien naisten kulkue, josta miehet yrittävät saada vaimon itselleen. Tapojen lisäksi kirjan suurin vahvuus on luontokuvaus, joka on erittäin kaunista ilman, että siinä olisi menty liiallisuuteen.

Uniin piirretty polku sai otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Mielestäni yksi hyvän kirjan ominaisuus on se, jos ei malta laskea teosta käsistään, vaan tekisi mieli lukea kirja kerralla loppuun asti. Tämä osoittautui sellaiseksi kirjaksi. Hahmot olivat kiinnostavia, tarinan maailma oli kiinnostava ja uskottava. Kaksi rakkaustarinaa sopivat tähän hyvin. Ainoa asia, mikä jäi hämmentämään, oli ajoitus. Jos tapahtumat sijoittuvat muinais-Suomeen, niin oliko niille ajateltu jotakin tiettyä aikaa, esimerkiksi rautakautta, pronssikautta, tuskin sentään kivikautta vai jotakin ihan muuta? Tämä ei suinkaan häirinnyt lukemista, kunhan vain itsekseni pohdin, että olisi kiinnostava tietää, oliko kirjailija ajatellut jotakin tiettyä aikaa.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013