L. M. Montgomery: Sateenkaarinotko

Alkuperäinen teos: Rainbow Valley (1919)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 233


He istuutuivat kursailematta sammaleisille kiville. Pidot kestivät pitkään ja kaikilla oli hauskaa. Nan ja Di olisivat varmaan kuolleet kauhusta, jos he Faithin ja Unan tavoin olisivat tienneet, että Karlilla oli kaksi hiirenpoikasta taskussaan. Mutta kun he eivät tienneet, ei niistä ollut haittaa.
      Ihmiset tutustuvat parhaiten toisiinsa ruokapöydän ääressä. Kun viimeinen pala oli hävinnyt, pappilan ja Kotikunnaan lapset olivat vannoutuneita ystäviä ja liittolaisia. He tunsivat olevansa kuin vanhoja tuttuja. 'Joosefin ystävät' olivat löytäneet toisensa.
(s. 30)

Sateenkaarinotko on Anna -sarjan seitsemäs osa. Kirjan tapahtumat jatkuvat siitä, mihin edellisessä osassa, Annan perheessä jäätiin. Luin tämän todella nopeasti, mikä on tietysti osittain melko pienen sivumäärän ansiota. Sateenkaarinotko on herttainen kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Lukiessa tuntui siltä, ettei kirjaa malta millään laskea käsistään. "Jos vielän yhden luvun lukisin..." ajatus tuli varsin tutuksi, eikä lukeminen jäänyt vain yhteen lukuun.

Glen St. Maryn presbyteerinen seurakunta saa uuden pastorin, leskimiehen, jolla on neljä lasta: Jerry, Faith, Una ja Karl. Kotikunnaan ja pappilan lapset ystävystyvät pian toistensa kanssa ja heistä tulee hyviä ystäviä keskenään. Uusi pastori John Meredith on tavattoman taitava saarnaamaan, sen takia hänet valittiin tehtäväänsä. Valitettavasti vain miehen päähän ei kovin maallisia asioita mahdu, enemmän hän viihtyy teologiankirjojen ja omien haaveilujensa maailmassa. Tämän takia pappilan lapset ovat kyläläisten jatkuvien juorujen kohteena. Ilman aikuisen opastusta lapset tekevät ajattelemattomuuksissaan asioita, jotka järkyttävät kylän asukkaita. Onneksi on olemassa Sateenkaarinotko, josta muodostuu myös pappilan lapsille Kotikunnaan lasten tavoin tärkeä paikka.

Pastori Meredithillä ja hänen jälkikasvullaan on suuri rooli kirjassa. Vanhoista tutuista hahmoista pääosassa ovat Annan ja Gilbertin neljä vanhinta lasta, Jem ja Walter sekä kaksostytöt Nan ja Di. Edellistä osaa Annan perhe lukiessa koen häiritseväksi sen, että Anna jää sivurooliin ja kaiken huomion vievät hänen lapsensa. Sateenkaarinotkoa lukiessa tämä ei enää häiritse. Luultavasti juuri siksi, että edellisen osan aikana ehti tottua jo tähän muutokseen. Sateenkaarinotko onkin herttainen kuvaus Kotikunnaan ja pappilan lasten ystävyydestä, lapsia koskettavista iloista ja suruista, jotka aikuisista tuntuvat välillä kovin vähäpätöisiltä.

Pappilan lasten erilaiset tempaukset ovat tämän kirjan hauskinta antia. Lasten maailmassa monet asiat tuntuvat täysin viattomilta, mutta aikuisten mielestä ne eivät olekaan hyväksyttäviä. Tämän joutuvat huomaamaan myös pappilan lapset, jotka kyllä joka kerralla katuvat ajattelemattomuuttaan ja perustavat lopulta Hyvän käytöksen -yhdistyksen, sillä he haluavat kasvattaa itse itseään. Paheksuntaa herättäviä tekoja ovat mm. metodistien vanhalla hautausmaalla järjestetty konsertti sekä koko talon siivous, jonka takia pyhäkoulu jää väliin.

Lasten elämän pienten ja isompien kriisien lisäksi kirjassa on romanssin aineksia, sillä tietysti leskeksi jäänyt pappi tarvitsee vaimon ja lapsilleen äidin. Ehdokkaita riittää, mutta lopulta joukosta löytyy se oikea, josta myös lapset pitävät.
      Edellisessä osassa Kotikunnaan lasten elämään kuuluivat myös petolliset / ei niin mukavat ystävät. Pappilan lapset eivät luonnollisesti aiheuta pettymyksiä ystävyydessä. Tällä kerralla tästä vastaa orpotyttö Mary Vance, joka on huomattavasti mukavampi tapaus kuin edellisen osan "hetken ystävät", mutta silti liioitteluun ja pienoiseen kerskailuun taipuvainen, kaikesta kaiken tietävä tuttavuus.

Omiksi hahmosuosikeikseni nousivat pastori Meredithin nuorempi tytär Una ja Annan Walter-poika. Una on tunnollinen ja kiltti tyttö, jonka harteille jää säädyllisyydestä huolehtiminen, mutta hänestä löytyy myös rohkeutta, kun sitä tarvitaan. Unasta tulee mieleen, että hän pyörittää pappilan arkea omalla tavallaan (Una yrittää auttaa vanhaa Martha-tätiä kodinhoidossa), mutta kukaan ei vain ikinä huomaa sitä, kuinka hän ahertaa muiden puolesta. Walter on puolestaan haaveilija, jolla on kauneudentajua. Unan tavoin kukaan ei taida todella ymmärtää Walteria, poika elääkin enemmän omassa haavemaailmassaan. Koskettavin Walteriin liittyvä kohta kirjassa on hänen näkynsa huilunsoittajasta, joka saa aikaan kylmiä väreitä.

– Kerran vielä, sanoi Walter katsellen uneksivasti taivaalle, huilunsoittaja tulee tuolta yli kukkuloiden tänne Sateenkaarinotkoon iloisesti ja kauniisti soittaen. Ja minä seuraan häntä, seuraan häntä rannalle, mereen – pois teidän kaikkien luota. En minä oikeastaan halua mennä. Jem tahtoo, se on hänelle seikkailua, mutta minä en tahdo. Minun vain täytyy mennä, soitto kutsuu ja kutsuu minua, kunnes minun täytyy lähteä.
(s. 60)

Sateenkaarinotkon parissa aika hurahti kuin siivillä. Montgomery osaa taitavasti kuvata lasten maailmaa, minkä ansiosta tämän kirjan parissa viihtyy. Seuraavaksi onkin jo vuorossa Kotikunnaan Rilla, joka on sarjan viimeinen osa, ellei Annan jäähyväisiä lasketa mukaan.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)