tiistai 29. lokakuuta 2013

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Alkuperäinen teos: The Red Queen (2010)
Bazar, 2012, kovakantinen, sivumäärä 404


Kuuluu kolahdus ja päähäni sattuu, ja yhtäkkiä istun typertyneenä makuuhuoneeni lattialla käsi kipeällä korvalla ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Seuranaiseni avaa oven, ja kun hän näkee kaatuneen rukouspöydän ja huumaantuneen ilmeeni, hän sanoo kiukkuisesti: "Lady Margaret, menkää nukkumaan. Teidän olisi pitänyt olla vuoteessa jo aikaa sitten. Neitsyt Maria ei arvosta tottelemattomien tyttöjen rukouksia. Liioittelua ei lasketa ansioksi. Äitinne haluaa, että nousette aamulla varhain. Ette te voi koko yötä valvoa rukoilemassa. Silkkaa hullutusta se sellainen on."
(s. 10-11)

Sain luettua viime vuotisen joululahjani Punaisen kuningattaren vasta näin lokakuussa. Melkeinhän tässä ehti jo vuosi vierähtää, mutta lukemisen viivästyminen ei johtunut siitä, ettei kirja olisi ollut mielenkiintoinen. Lukulista vain sattui olemaan niin täynnä, etten löytänyt tälle aiemmin sopivaa ajankohtaa. Ruusujen sota -sarjan ensimmäinen osa Valkoinen kuningatar oli kovasti mieluinen kirja minulle ja ennakkotunnelmat tämän toisen osan suhteen olivat sen mukaisesti korkealla.

Lancasterin sukuhaaran perijätär Margaret Beaufort naitetaan vasta 12-vuotiaana itseään huomattavasti vanhemmalle Edmund Tudorille. Avioliitosta syntyy poika Henrik Tudor, josta tulee Lancasterien ehdokas uudeksi kruununperijäksi. Ennen lapsen syntymää Margaret jää leskeksi, jolloin hänet naitetaan uudelle aviomiehelle, joka on vielä ensimmäistäkin miestä vanhempi. Jeanne d'Arcia ihaileva ja rukoilusta voimansa saava hurskas Margaret saa päähänsä, että koska hän ei voi itse naisena olla mitään suurta, hän voi olla merkittävä poikansa kautta. Margaretin päämääräksi muodostuu Henrikin nostaminen valtaistuimelle hallitsemaan Englantia, jolloin hänestä itsestään tulisi kuninkaan äiti.

Vuodet vierivät, Margaret on joutunut eroon pojastaan, jota kasvattaa Margaretin lanko Jasper Tudor. Välimatkasta huolimatta Henrikin etu ja oikeus kruunuun pysyvät alati Margaretin ajatuksissa etusijalla. Margaretin oma elämä kokee muutoksia jälleen uuden avioliiton myötä. Tosin tällä kertaa hänellä on mies, jonka ansiosta hän pääsee lähemmäs kruunua kuin koskaan aiemmin. Vastoinkäymiset eivät lannista päättäväistä Margaretia, jolla on vain yksi tarkoitus elämälleen – nostaa Henrik-poika hallitsijaksi.

Margaret Beaufort kuvataan kirjassa syvästi uskonnolliseksi naiseksi, joka haluaisi olla kuten esikuvansa Jeanne d'Arc. Luostariin menosta ja abbedissaksi ryhtymisestä haaveileva nuori Margaret joutuu kuitenkin pettymään katkerasti, kun hänelle selviää, että lancasterilaisen kuninkaan lähisukulaisena hänen tehtävänsä on olla vaimo ja poikalasten äiti. Lapsesta asti Margaret on pitänyt itseään Jumalan valittuna, jolle Pyhä Neitsyt antaa näkyjä. Vanhempana Margaret pitää uskonnollista vakaumustaan oikeutena tavoitteilleen nostaa Henrik-poika valtaistuimelle. Vuosien varrella hänestä tulee kostonhimoinen nainen, jonka elämään ei muuta mahdu kuin vallanhimoa ja juonittelua oman edun hyväksi.

Punaisessa kuningattaressa käytetään samaa kertojaratkaisua kuin Valkoisessa kuningattaressa. Tapahtumat kerrotaan Margaretin näkökulmasta ja hän on kaikkitietävä kertoja, sillä hänen näkökulmastaan kuvataan myös tapahtumia, joihin hän ei ole osallistunut. Kuitenkin kirjassa on sarjan ensimmäisen osan tavoin kohta, jossa kertojaäänen saa muutaman sivun ajaksi toinen hahmo. Punaisessa kuningattaressa Margaretin toinen aviomies Henry Stafford sotii Lancasterin puolella Yorkin joukkoja vastaan, jolloin sodan kuvauksesta kuullaan hänen kauttaan. Lopun suuressa taistelussa on puolestaan kaikkitietävä kertoja. Mitä tähän pitäisi todeta? Sotakuvaus tuntui realistisemmalta, kun siitä kuullaan sellaisen hahmon äänellä, joka osallistui taisteluun. Toisaalta taas vaihdos vain muutaman sivun ajaksi herätti hieman närkästystä.

Valkoinen kuningatar kertoi tapahtumista Yorkin-suvun puolella ja kuningatar Elizabethin näkökulmasta. Punaisessa kuningattaressa vaihdetaan näkökulmaa niin, että nyt tapahtumat kuvataan vastapuolen eli Lancasterin huoneen silmin ja päähenkilönä on jälleen suvulle tärkeä jäsen, Margaret. Oli mielenkiintoista kurkistaa myös toisen puolen motiiveihin ja päätöksiin, jotka ajavat lancasterilaisia eteenpäin. Tosin ensimmäistä osaa lukiessa olin ehtinyt jo kiintyä Yorkin puolen henkilöihin, joten aluksi minun oli vaikea samaistua Margaretiin ja Lancasterin huoneeseen. Aluksi pidin heitä ainoastaan Yorkien vihollisina, mutta vähitellen tempauduin mukaan tarinaan toisesta näkökulmasta.

Ensimmäisen osan tavoin Punaisessa kuningattaressa pompitaan ajassa eteenpäin, mutta mielestäni aikahypyt tapahtuvat tällä kertaa hallitummin. Ensimmäisessä osassa aikahypyt tulivat tekstissä vastaan melkeinpä sivulauseessa, että yhtäkkiä Elizabeth oli saanut jälleen yhden lapsen. Tässä osassa suurin kerralla tapahtuva hyppy eteenpäin on kymmenen vuotta, mutta asia ilmenee uuden luvun alussa heti ensimmäiseksi ja sitä seuraa kuvaus kuluneista vuosista ja sitten mennään taas nykyajassa. Tämä tuntui lukijalle ystävällisemmältä ratkaisulta. Nyt pystyi selkeästi hahmottamaan, että on kulunut kymmenen vuotta, eikä aikahyppy tule yhtäkkiä seuraavassa lauseessa yllätyksenä.

Sitä en ihan ymmärrä, miksi esimeriksi kustantamon suvuilla yhdeksi lajiksi on merkitty romantiikka, koska mielestäni tässä ei ollut romantiikkaa laisinkaan. Margaret itse ei pitänyt aviovaimon velvollisuuksistaan, vaan omistautui rukoilemiselle. Ainoita edes hiukan romanttisia kohtia olivat luultavasti ne kohdat, joissa vihjailtiin Margaretin ja Jasper Tudorin välillä olevan jotain muutakin kuin yhteinen päämäärä nostaa Henrik hallitsijaksi. Tässäpä oivallinen osoitus siitä, että aina ei tarvita romantiikkaa mukaan. Kirja voi olla hyvä myös ilman sitä.

Kuten jo aiemmin totesin, Punainen kuningatar oli mielenkiintoista luettavaa. Olin itse ensimmäisen osan takia liikaa Yorkien puolella, joten siitä syystä tosiaan tarinaan mukaan pääseminen tuntui ensin haastavalta. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin siitä, että sain kuulla tarinasta myös Ruusujen sodan toisen puolen näkökulmasta. Kirja oli helppolukuinen sekä viihdyttävä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti