John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

Alkuperäinen teos: The House of Special Purpose (2009)
Bazar, 2011, kovakantinen, 446 sivua
suomentanut Laura Beck


Ravistin palloa, ja pohjalla levänneet lumihiutaleet nousivat kuvun yläosaan, laskeutuivat pehmeästi palatsin katoille ja leijuivat hitaasti alas, ja muistojeni henkilöt astuivat esiin piilopaikoistaan, nostivat katseensa taivaalle ja ojensivat kämmenensä, hymyilivät toisilleen saadessaan olla taas yhdessä ja toivoivat että tuo hetki kestäisi ikuisesti eikä tulevaisuus koskaan tulisi.
(s. 264)

Luin vuosi sitten helmikuussa Kirjan jos toisenkin -blogista Janen kirjoittaman postauksen tästä kirjasta. Erityisesti mieleeni jäi kaunis, jopa satukirjamainen kansikuva, mutta myös ”jollain tavalla Venäjään liittynyt tarina”. Joululoman aikana päätin, että voisin yrittää tänä vuonna keskittyä siihen, että saisin luettua kirjoja, jotka ovat kasautuneet alati venyvälle lukulistalleni, mutta joita en ole syystä tai toisesta saanut aikaiseksi lukea.

Kašinissa asuvan maalaispoika Georgi Daniilovitš Jatšmenevin elämä muuttuu kertaheitolla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin saapuessa kylään. Suuriruhtinas joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta Georgi pelastaa hänet. Osoitettuaan näin suurta urheutta poika saa palkkioksi kutsun Pietariin, jossa hän pääsee itse tsaarin palvelukseen. Hänestä tulee kruununperijän, tsarevitš Aleksein, henkilökohtainen henkivartija. Hemofiliaa sairastava Aleksei on vilkas poika, joka ei ymmärrä, miksi hänen elämänsä on rajoitettua, mutta sisaret saavat vaikkapa luistella. Vähitellen Georgi tottuu uuteen kotiinsa ylellisessä palatsissa, mutta synkemmät ajat ovat vasta edessäpäin. Köyhä kansa on nousemassa kapinaan hallitsijaansa vastaan, vaikka Talvipalatsissa eletään vailla huolia.

Vuonna 1980 kahdeksankymppinen Georgi elää Lontoossa yhdessä vaimonsa Zojan kanssa. Pariskunta on elänyt vaiherikkaan elämän pakenemalla Venäjän vallankumousta ensin Pariisiin, josta heidän matkansa jatkui Englantiin. Menneisyydessä tapahtuneet kipeät asiat ovat olleet läsnä pariskunnan elämässä jokaisena päivänä. Zoja on vakavasti sairas, eikä hän enää parannu syövästä. Menneisyyden haamut alkavat kummitella Georgin muistoissa, vaikka hän on vuosien ajan onnistunut tukahduttamaan ne. Zoja haluaa vielä kerran palata kotiin, lapsuutensa maisemiin, sillä hän tietää, ettei toista mahdollisuutta tule. Georgi ei ole matkasta yhtä innoissaan, mutta lähtee uskollisesti vaimonsa mukana Suomeen, josta Helsingin ja Haminan kautta he päätyvät Pietariin.

Luin aivan innoissani Georgin nuoruusvuosista kertovat osiot, joissa lukija pääsi seuraamaan, kuinka köyhän talonpojan elämässä torppa vaihtui hienoon palatsiin. Kirjassa kuvattiin mukavan yksityiskohtaisesti Talvipalatsin loistoa, mutta myös tsaariperheen tavallisempaa elämää, kuten tyttärien oppitunteja. Georgin innostuneisuus, mutta myös tietynlainen pelko siitä, kuinka hienossa palatsissa tulisi käyttäytyä, oli tarttuvaa. Sen sijaan vanhan Georgin elämästä kertovat osuudet tuntuivat välillä pakkopullalta, jonka olin parissa kohdassa valmis sivuuttamaan, mutta lopulta luin kuitenkin uskollisesti joka sivun. Vanhan Georgin osuuksien pitäisi olla mielenkiintoisia, koska pitkään eläneellä hahmolla on tietysti enemmän kerrottavaa kuin nuorella, mutta jotenkin ei vaan iskenyt. Tuntui siltä, että vanhan Georgin osuuksissa kudottiin verkkoa menneisyyden tapahtumista, jotka ovat jättäneet jälkensä erityisesti Zoja-vaimoon, jopa liian pitkitetysti.

Erityisesti Georgin nuoruudessa esiintyneet hahmot olivat mielenkiintoisia. En tiedä Romanoveista oikeastaan mitään, mutta voin kuvitella, että ulospäin kovalta vaikuttanut hallitsija onkin perheensä parissa ollut lempeä isä, joka todella välittää lapsistaan. Kruununperijä Aleksei oli hauska hahmo, jonka sanomiset saivat hymähtelemään. Poika lausahti välillä jopa halventavilta kuulostavia kommentteja siitä, miten hän onkaan tsarevitš, mutta esimerkiksi Georgi vain palvelija, eivätkä he kaksi voisi koskaan olla samanarvoisia. Lapselle tällaiset hänelle opetetut asiat olivat totuus. Kirjan epämiellyttävin hahmo oli ehdottomasti Rasputin. Minulle hän on parhaiten tuttu Anastasia-piirroselokuvasta, jota en lapsena uskaltanut katsoa juuri Rasputinin hahmon takia. Tsaariperheen naisväestä sain kahtia jakautuneen kuvan. Tsaaritar ja kaksi vanhinta tytärtä jäivät etäisiksi, kun taas kaksi nuorinta tytärtä nousivat enemmän esiin.

Kirjassa oli muutama epäjohdonmukainen kohta, jota en aivan täysin sulattanut. Georgi ja Zoja vierailevat Suomessa Helsingissä ja Haminassa. Kirjailijan maalailema kuva Suomesta kuulosti kovin venäläiseltä. Myönnän, etten tunne venäläistä kulttuuria tai kieltä hyvin. Päinvastoin, en tunne niitä juuri ollenkaan, mutta eipä tainnut kirjailijakaan tuntea Suomen ja Venäjän eroja. Pariskunnan syömä ateria vaikutti hyvin venäläiseltä. Enkä usko, että suomen kieli kuulostaa venäläisen henkilön korvaan niin tutulta, että hän pystyisi ymmärtämään joitakin sanoja tuosta noin vain. Kirjan loppupuolella tapahtuu kohtaaminen menneisyydestä tuttujen henkilöiden kanssa, mikä myös tuntui epäuskottavalta. Jos ei takerru yksityiskohtiin vaan antaa tarinalle mahdollisuuden, niin silloin tarina tempaa mukaansa.

Vaikka vihjaileminen menneisyyden tapahtumiin ärsyttikin, niin kirja saa kuitenkin kiitosta siitä, ettei tarina ollut itsestään selvä. Kirjaa täytyi lukea pidemmälle, jotta Georgin ja hänen vaimonsa menneisyys vähitellen selvisi. Loppuratkaisua luin haikeissa tunnelmissa. Tarkoin vartioitu talo onnistui välittämään kauniin vaihtoehtoisen mahdollisuuden, mitä jos joku tsaariperheen jäsenistä olisikin selvinnyt hengissä? Kirjailija on selvästi tehnyt taustatyötä, mutta myös lisännyt joukkoon fiktiivisiä aineksia. Sekoitus toimii tässä tarinassa.