Tammi, 1994, kovakantinen, 248 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski
Me kiipeilimme puissa (nuo ensimmäiset viattomat leikit loistavat nyt mielessäni johdatuksen ja enteen valoa: mutta kuka olisi ajatellut sitä silloin?), nousimme vuoripuroja hyppien kiveltä toiselle, tutkimme luolia meren rannalla, laskimme pitkin talon marmorisia porraskaiteita. Juuri tämä liukumisleikki aiheutti yhden tärkeimmistä syistä Cosimon välirikkoon vanhempien kanssa, sillä häntä rangaistiin, niin kuin hän väitti, epäoikeudenmukaisesti, ja siitä pitäen hän elätti kaunaa perhettä kohtaan (vai yhteiskuntaa? vai maailmaa ylipäätään?), ja se ilmaisi itsensä sitten tuossa hänen heinäkuun viidennentoista päivän päätöksessään.
(s. 9-10)
Jo kolmas Calvinoni, ja minähän en satiiria ymmärrä, mutta niin vain Calvinon kirjoitustyyli on vienyt mukanaan ja olen viihtynyt hänen teostensa parissa. Osallistun tälläkin kirjalla Italia -lukuhaasteeseen.
Kaksitoistavuotias Cosimo nousi puuhun ja vannoi, ettei enää koskaan laskeudu alas sieltä. Aluksi häntä pidettiin uppiniskaisena ja hänen vanhempansa ajattelivat, että Cosimo tulisi alas, kun kyllästyisi olemaan puussa. Niin ei käynyt, Cosimo jäi elämään puihin. Siitä tuli hänen ainoa periaatteensa, hän ei voinut koskettaa maanpintaa, vaan liikkui paikasta toiseen puita pitkin. Ajan kuluessa Cosimo varttui pojasta mieheksi ja peri isänsä arvonimen, jolloin hänestä tuli puissa elävä paroni. Erikoisesta päätöksestään huolimatta Cosimo eli vaiherikkaan elämän. Hänellä oli mäyräkoira Ottimo Massimo, jonka kanssa hän metsästi. Sen lisäksi hän tapasi pelätyn maantierosvon, merirosvoja ja jopa kokonaisen puissa elävän kansan, joiden parissa hän asui jonkin aikaa.
Cosimon tarina oli jännittävää luettavaa, sillä hänen elämästään ei puuttunut käänteitä, vaikka hän asuikin puussa. Sanomana on ainakin erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ettei tee niin kuin odotetaan tekevän. Calvinon hauska tyyli pitää otteessaan, vaikka aluksi epäilin hänen tuotantoonsa tutustumista. Rupesin lukiessa pohtimaan kertojan ja tapahtumien luotettavuutta. Useammassakin kohdassa kertojana oleva Cosimon pikkuveli Biaggio di Rondó selittää, että innostuttuaan tarinoinnista Cosimo kertoi jonkin seikkailun niin moneen kertaan, ettei kukaan enää pysynyt selvillä, miten kaikki tapahtui alun perin. Biaggion on siis täytynyt tehdä johtopäätöksiä, mitä on todella tapahtunut. Mielestäni tämä seikka antoi lukemiselle sopivasti pohdiskeltavaa, kuinka paljon seikkailuissa oli liioittelua.
Kirjassa oli paljon vieraskielisiä lausahduksia, joita ei ollut suomennettu. Hahmojen suusta kuullaan esimerkiksi seuraavia kieliä: espanja, saksa ja ranska. Varsinkin ranskaksi oli repliikkejä, joiden sisältö jäi hämärän peittoon, ellei vastauksesta voinut tarpeeksi hyvin päätellä, mitä oli ensin sanottu. Huomasin vasta loppuun päästyäni, että suomentaja on kirjoittanut sinne huomautuksia, joihin hän on myös suomentanut kokonaisuudessaan ranskaksi käytyjä keskusteluja. En kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten ymmärtänyt jotain kohtaa vieraan kielen takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti