Johanne Hildebrandt: Idun

Alkuteos: Idun – Sagan om Valhalla (2003)
Valhallan tarinoita 2, Schildts, 2005, kovakantinen, 423 sivua
suomentanut Saara Villa



Hänen työstään oli ollut hyötyä. Aikaisemmin vanhat puut olivat olleet kuin vääntyneitä, kiusattuja henkiä. Niiden hedelmät olivat happamia ja kovia. Mutta Idun oli hoivannut niitä, puhunut niille ja hyväillyt niitä. Joka vuosi hän oli lievittänyt niiden tuskia, ja nyt uudet versot kantoivat makeita ja meheviä hedelmiä.
      – Sinä teet sen hyvin, omenatyttö, vaikka et olekaan papitar, Sot sanoi.
(s. 11)

Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogia on kovasti mieleeni, se on yksi suosikkikirjasarjoistani. Aloitin Idunin lukemisen pian sen jälkeen, kun olin saanut Freijan luettua. Tässä sarjassa on jotain houkuttelevaa, minkä takia en malttaisi pitää taukoja lukemisesta, vaan voisin lukea kirjat kannesta kanteen samantien ja jatkaa sitten seuraavaan osaan. Trilogian jokaisessa osassa on omat vahvuutensa, mutta Idunin tarina koskettaa eniten surullisuutensa takia.

Idun haaveilee tyttäristä ja omasta maatilasta, jota hän voisi emännöidä. Tytön äiti Freija on Alfheimin saaren arvostettu ylipapitar, jonka puoleen ihmiset kääntyvät, kun he tarvitsevat papittaren apua. Arkisten askareittensa parissa Idun murehtii sitä, ettei oma äiti hyväksy häntä, eikä hän riitä äidilleen. Idun ei näe henkiä, eikä hänestä ole papittareksi jatkamaan Freijan perintöä. Kaiken lisäksi tytön mieltä kaihertaa vielä papittaren kykyjä omanneen pikkusisaren kuolema, sillä Idun uskoo, ettei hän vahtinut siskoaan kunnolla. Idunin haaveet tyttäristä voimistuvat, kun komea aasasoturi Brage osoittaa kiinnostusta ujoa ja arkaa tyttöä kohtaan. Idun saa kuitenkin huomata, että joskus houkuttelevat lupaukset ovat liian hyviä toteutuakseen.

Aasat ja vaanit elävät kohtalon hetkiä, kun mustatauti surmaa väkeä kummastakin kansasta. Yksi ensimmäisistä uhreista on alvapappi Frei, Freijan veli, joka asettui elämään aasojen keskuuteen. Mustantaudin lisäksi aasojen harteilla lepää huoli heidän päälliköstään Odinista, joka matkasi rauhanneuvotteluihin guuttien kuninkaan Gormin luokse, mutta ei ole palannut takaisin. Tor on epätoivoinen, ainoa, joka voisi poistaa taudin on Freija, mutta Freija kieltäytyy auttamasta. Lopulta kiristyksen jälkeen Freija suostuu lähtemään sotaretkelle kohdatakseen pahan Hyndla-papittaren, jonka loitsuista mustatauti on peräisin. Retki yhdistää sisarukset, sillä sen aikana Freija ja Vanaheimin uusi kuningatar Gefjyn tekevät viimeinkin sovinnon.

Idun jatkaa pitkälti samalla linjalla kuin trilogian ensimmäinen osa. Mahdit leikittelevät ihmisillä miten haluavat ja hahmojen on koitettava pärjätä taianomaisessa maailmassa parhaansa mukaan. Jumalattarien oikkujen keskellä ihmisen osa on pieni ja mitätön, vaikka papittaret lepyttelevät korkeampia voimia. Mustantaudin edessä kaikki ovat kuitenkin yhdenvertaisia, sairaus vie niin rahvaan kuin rikkaan mukanaan. Freijassa suuren huomion saivat papittarien elämäntapa ja heidän tapansa toimia. Idunissa nimenomaan Idunin näkemättömyyden takia valotetaan enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää. Idunia ei toisaalta aivan tavalliseksi voi sanoa, sillä sukujuuriensa vuoksi hän on korkea-arvoinen henkilö, vaikkei itse edes huomaa ajatella asiaa.

Mielestäni kirjan mielenkiintoisimpia teemoja olivat äidin ja tyttären välinen suhde sekä uuden ajan koittaminen. Freija ja Idun ovat luonteiltaan erilaisia, eikä heidän keskinäinen suhteensa ole paras mahdollinen. Lopussa onneksi löytyy yhteisymmärrys ja anteeksianto, vaikka välissä on tuhlaantunut paljon aikaa, jolloin olisi voinut osoittaa välittävänsä. Vanaheim on kokenut kovia kansan menehtyessä tautiin, mutta tulevaisuudessa heijastelee jo myyttinen Valhalla ja uusi alku.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

Cassandra Clare: Lasikaupunki

Alkuperäinen teos: City of Glass (2009)
Varjojen kaupungit osa 3
Otava, 2011, kovakantinen, 480 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


Hän puristi silmäluomensa kiinni ja alkoi piirtää niiden takana häämöttävään pimeyteen ajatukset kaarevissa valojuovissa. Hän ajatteli viivoja, jotka kertoivat hänelle oviaukoista, kieppumisesta ilman halki, matkustamisesta ja kaukaisista paikoista. Viivat yhdistyivät riimuksi, joka oli viehkeä kuin lentävä lintu. Hän ei tiennyt, oliko riimu ollut olemassa jo valmiiksi vai oliko hän keksinyt sen, mutta se oli olemassa nyt niin kuin olisi ollut aina.
      Portaali.
(s. 37)

Meinasin lainata Lasikaupungin heti edellisen osan lukemisen jälkeen, mutta päätin lukea ensin pois alta muita lainaamiani kirjoja. Luin kirjan jo pari viikkoa sitten, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa postauksen siitä. Odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään. Lukemisen jälkeen olo oli kuitenkin hieman ristiriitainen. Lasikaupunki päätti onnistuneesti yhden tarinan. Sarjaan on ilmestynyt uudempia osia, jotka ainakin tällä hetkellä vaikuttavat turhalta sarjan pitkittämiseltä ja ovat mahdollisia erään hahmon katoamisen ansiosta. Jatkaako siis sarjan parissa vai lopetanko tähän? Todennäköisesti uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa, mutta ainakin toistaiseksi aion pitää taukoa sarjasta.

Herättääkseen äitinsä kooman kaltaisesta tilasta Claryn on lähdettävä Lasikaupunkiin, Idrisin pääkaupunkiin, joka on varjometsästäjien alkukoti. Siellä häntä voi auttaa ainoastaan eräs velho, joka tietää keinon, kuinka Jocelyn herää jälleen. Jace ei ole lainkaan innostunut ajatuksesta, että Clary matkustaisi Idrisiin. Vaarana kun on, että Klaavi kiinnostuu Claryn voimista liikaa. Lopulta Clary onnistuu pääsemään Idrisiin, mutta perillä tilanne osoittautuu mutkikkaammaksi kuin hän oli odottanut. Jace ja muut ovat sitä mieltä, ettei hänen pitäisi olla kaupungissa, eikä velhon löytäminen onnistu hetkessä. Samaan aikaan Valentine kokoaa demoniarmeijaansa. Edessä on sota, joka voitaisiin välttää vain liittoutumalla vihollisten eli alamaailman väen kanssa.

Tällä kertaa kirjan hahmot eivät aiheuttaneet ärsytystä. Opin sietämään jopa Simonia, joka sopii paremmin muiden joukkoon vampyyriksi muuttumisen jälkeen. Päähenkilön nörttiystävä, joka seikkailee yliluonnollisissa tapahtumissa mukana, ei kuulosta kovin uskottavalta, mutta yliluonnolliseksi olennoksi muuttunut ystävä tuntuu sopivammalta. Claryn itsepäisyys meni välillä liioittelun puolelle, kun hahmo teki juuri omien päähänpistojensa mukaan, eikä kuunnellut muita. Kuitenkin tyttö kasvaa henkisesti tämän kirjan aikana, mikä on tietysti hyvä hahmon kehityksen ja uskottavuuden kannalta. Jacea kävi sääliksi siinä vaiheessa, kun hänen menneisyydestään paljastui hirveitä asioita. Siitä huolimatta hieman arvelin, ettei Jace voi olla sellainen hirviö kuin hän itse uskoi olevansa.

Muiden hahmojen lisäksi kirjan pahishahmot ovat onnistuneita. Claryn ja Jacen isästä Valentinesta paljastuu lisää asioita, jotka eivät ole suinkaan mairittelevia. Kirja onnistui välittämään käsityksen kokeilunhaluisesta miehestä, jonka tieteellisiä kokeiluja voi reilusti luonnehtia jo hulluudeksi. Mieleenpainuvin hetki oli kuitenkin mielestäni se, jossa Valentine osoitti välittävänsä pojastaan. Hahmo ei ole automaattisesti mustavalkoisen paha, vaan hänessä on myös myötätuntoa, edes hiukan. Tämän lisäksi uusi tuttavuus Sebastian oli osuva hahmo tarinaan. Hän toi mukanaan sopivasti jännitteitä, vaikka joissakin kohdissa ärsyynnyin siitä, etteivät Clary ja kumppanit hoksanneet aikaisemmin, ettei poika ole sitä, miltä näyttää.

Kirjasarjan piti alun perin olla trilogia, mutta sarja on saanut jatkoa Lasikaupungin jälkeen. Mielestäni Lasikaupunki päätti kolmen kirjan tarinan ansiokkaasti. Kirjassa oli riittävästi toimintaa, eikä taistelua varjometsästäjien kohtalosta ratkaistu liian kliseisellä tavalla. Epilogin jälkeen ajattelin, että tämä olisi voinut pysyä trilogiana. Tarvittavat asiat selkenivät, Jacen ja Claryn voimien alkuperä ja totuus Valentinen tekemistä kokeista paljastui. Samalla kirja antoi vihjeita onnellisesta tulevaisuudesta, mutta jätti sopivasti aukkoja, jotta lukija voisi itse kuvitella, kuinka hahmojen elämä jatkuu kaiken jälkeen.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
City of Heavenly Fire

Charlaine Harris: Veren perintö

Alkuperäinen teos: Definitely Dead (2007)
Sookie Stackhouse osa 6
Gummerus, 2011, kovakantinen, 384 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Yhtäkkiä äänet, jotka olivat saaneet yön vaikuttamaan yhtä ystävälliseltä ja toiminnan täyteiseltä kuin päivänkin, olivat vaienneet kuin veitsellä leikaten. - - Ulkona oli joku. Suljin silmät ja haravoin pihapiiriä kykyni avulla, ja havaitsinkin jonkinlaista ajatustoimintaa. Se oli kuitenkin niin epämääräistä, etten saanut siitä otetta.
(s. 55)

Heinäkuu on kulunut Sookie Stackhouse -sarjan kuudennen osan parissa. Alkuun en saanut kirjasta millään otetta ja sen lukeminen jäi myöhempään. Otin viime viikon loppupuolella itseäni niskasta kiinni ja pitkästyttävän alun jälkeen kirja jaksoi kiinnostaa, vaikka tapahtumat lähtivät kunnolla liikkeelle vasta puolen välin jälkeen.

Sookien vampyyriksi muutettu Hadley-serkku on kuollut lopullisesti, minkä takia Sookie lähtee New Orleansiin selvittelemään saamaansa perintöä. Matkaa varjostaa kuitenkin pari kommervenkkiä, tahtomattaan Sookie joutuu osaksi vampyyrihovin juonitteluja, kun vampyyrikuningatar on ensin halunnut hänet mukaansa tulevaan vampyyrien huippukokoukseen. Lisäksi menneisyyden haamut kummittelevat. Alcide Herveauxin entinen tyttöystävä Debbie Pelt aikoi ampua Sookien, mutta tuli sen sijaan itse tapetuksi. Tapauksesta on kulunut aikaa, mutta Peltin perhe etsii edelleen tytärtään ja he ovat varmoja, ettei Sookie ole paljastanut kaikkea, mitä tietää Debbie Peltin katoamisesta. Miesasioihinkin tulee vipinää, sillä Sookiella on treffit viime kirjassa tavatun uuden hahmon, ihmistiikeri-Quinnin kanssa. Harmi vain, että treffit päättyvät ikävään välikohtaukseen.

Veren perintö osoittautui erikoiseksi kirjaksi. Hadley-serkun toiseen kuolemaan viitattiin aivan kuin se olisi tuttu asia. Mietin aluksi, että mistä minun olisi pitänyt tietää hänen kuolemastaan, mutta annoin asian lopulta olla, eikä se häirinnyt lukemista. Tätä blogipostausta varten tekemässäni taustatutkimuksessa sain selville, että osa kirjan tapahtumista perustuu kirjailijan kirjoittamaan novelliin, joka ajallisesti sijoittuu edellisen osan Verta sakeampaa ja tämän osan väliin. Asioita selvitetään ja kerrataan jälleen perinpohjaisesti, joten en kokenut haitaksi sitä, etten ole lukenut novellia, vaikka tarinaan jäikin jonkin verran aukkoja.

Hadleyn toinen kuolema on kirjan pääjuoni, mutta omalla kohdallani se jäi täysin parin muun seikan varjoon. Kumpikin paljastus oli True Bloodin kautta jo entuudestaan tuttuja asioita, mutta mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka tarinaa niiden osalta jatketaan tulevissa osissa. Sookie saa tietää hätkähdyttävän salaisuuden sukujuuristaan ja varsinainen pommi koskee Billiä. Sookien ensirakkaus oli alun perin toiminut kuningattaren käskyjen mukaan tutustuessaan naiseen. Jotain hyvääkin sentään tapahtuu, sillä New Orleansissa Sookie tutustuu serkkunsa vuokraemäntään, Amelia-noitaan, josta hän saa ystävän itselleen.

Edellinen osa Verta sakeampaa tuntui väliosalta ennen kiinnostavampia tapahtumia ja samanlainen tunne tuli tätä osaa lukiessa. Kirjan alku oli melko pitkään tylsä ja vasta puolen välin jälkeen juoni lähti kunnolla eteenpäin. Vampyyrien tulevasta huippukokouksesta kohistiin siihen malliin, että odotukseni ovat korkealla. Todennäköisesti kokouksessa tapahtuu jotakin dramaattista, enkä malttaisi odottaa siihen asti, että saan seuraavan osan käsiini.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

P. C. Cast & Kristin Cast: Piinattu

Alkuperäinen teos: Untamed. A House of Night Novel (2008)
Yön talo osa 4, Otava, 2011, kovakantinen, 382 sivua
suomentanut Inka Parpola


"Ensinnäkin teidän tulee tietää, että tsi sgilit ovat cherokee-noitia, mutta älkää antako noita-sanan pettää itseänne. He eivät noudata wiccain kauniita, rauhanomaisia tapoja. He eivät myöskään ole niitä Nyksiä palvelevia viisaita papittaria, jotka te tunnette ja joita te kunnioitatte. Tsi sgilit elävät hylkiöinä heimonsa ulkopuolella. He ovat läpikotaisin pahoja. He nauttivat tappamisesta; he rypevät kuolemassa. Heidän taikavoimansa on peräisin heidän uhriensa kauhusta ja tuskasta. He ravitsevat itseään kuolemalla. He voivat kiduttaa ja tappaa ane li sgillä."
(s. 244)

Heinäkuun teinikirja-annoksesta vastasi Yön talo -sarjan neljäs osa Piinattu, joka onneksi osoitti merkkejä siitä, että sarja olisi jatkumassa lupaavampaan suuntaan.

Zoeyn mokailujen takia hänen ystävänsä käänsivät tytölle selkänsä ja sen jälkeen Zoey on vähitellen ystävystynyt vihamiehensä Afroditen kanssa. Nyt Zoey kaipaisi kuitenkin ystäviensä apua enemmän kuin koskaan aiemmin. Afrodite on nähnyt näkyjä tulevaisuudesta, joka on täynnä tuhoa ja pelkoa. Tällainen tulevaisuus koittaa Zoeyn kuoleman jälkeen, josta Afrodite on myös saanut näyn. Zoeyn on edelleen varottava Neferetiä, joka tosin taitaa jo epäillä, että nuori tulokas aavistelee huonoa ylipapittarestaan. Neferetin ilkeät suunnitelmat saavat vauhtia, kun muinainen pahuus nostaa päätään. Kaikki alkaa pahaenteisellä korppien raakkumisella, joka enteilee tarinoiden mukaan tuhansia vuosia sitten kahlehditun pahan vapautumista.

Kirjasarjan keskittyminen vain Zoeyhin sai mukavasti muutosta, sillä Piinatussa Afrodite on yhä vahvemmin mukana ja näillä näkymin hänestä on tulossa vakituinen jäsen tulevan ylipapittaren ystäväporukkaan. Viime osan lopussa Afroditea, entistä pahaa tyttöä, koiteltiin paljon, mikä sai minut entisestään hänen puolelleen. Olenkin enemmän kiinnostunut hänen kohtalostaan kuin Zoeysta, joka edelleen on liian täydellinen hahmo makuuni. Ylipapitar Neferetin suunnitelmia on pohjustettu parissa aiemmassa osassa ja tässä osassa viimeinkin jotain tapahtuu, kun Neferetin tekoset paljastuvat ja muinainen paha eli Kalona -niminen olento astuu mukaan kuvioihin.

Piinatussa oli lupaavia merkkejä siitä, että sarjan lukemista kannattaa jatkaa ja jatko voi olla mielenkiintoisempi ja laadukkaampi kuin tähän mennessä lukemani osat ovat olleet. Jonkun muun hahmon kuin Zoeyn oleminen valokeilassa ja se, että Neferetin suunnitelmat etenivät, antoivat uskoa tuleviin osiin. Valitettavasti jotain huonoakin oli. Kirjassa käytetty teinikieli voi olla ajatuksena hauska, mutta olen kyllästynyt lukemaan sitä. Eikä tässä vielä kaikki, Zoeylla on jälleen uusi poikaystävä kiikarissa! Kyseinen tulokas sattui kuolemaan, mutta palasi takaisin samanlaisena "zombievampyyrina" kuin Zoeyn paras ystävä Stevie Rae. Onko liikaa pyydetty, että Zoeylla ei olisi jatkuvasti poikaystäväongelmia?

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

Kira Poutanen: Rakkautta au lait

WSOY, 2009, kovakantinen, 337 sivua



Eivätkö kaikki vanhat suomalaiset taiteilijatkin menneet aina Ranskaan? He olivat jo tajunneet homman nimen - ei todellinen inspiraatio ja taiteen teoria mistään loskasta synny, siihen tarvitaan aurinkoa ja paljon anisviinaa! Mahtavaa, tämähän kävi helposti!
      Heti illalla alan hahmotella suunnitelmaa Ranskan valloitukselleni.
(s. 11-12)

Ainaisen ulkolaisen chick-lit -kirjallisuuden sijasta päätin tutustua välillä kotimaiseen viihdekirjallisuuteen. Google-hakujen perusteella löysin Kira Poutasen ja lainasin kirjastosta hänen Rakkautta-sarjansa ensimmäisen osan. Minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen ja olinkin hieman epävarma siitä, pitäisinkö kirjasta. En ole aikaisemmin lukenut Poutasen tuotantoa, joten hänen kirjoitustyylinsä ei ollut entuudestaan tuttu.

Kohta 27-vuotiaan Laran taideopinnot eivät ota sujuakseen, joten nuori nainen päättää lähteä Ranskaan hakemaan inspiraatiota. Sen kummempia huolehtimatta Lara matkustaa junalla Ranskaan ja istuu jo pian paikallisessa kahvilassa. Baarista hän löytää ystävällisen Ninan, josta tulee hänen kämppäkaverinsa ja paras ystävänsä. Ninalta Lara kuulee vinkin avoimesta työpaikasta ja kohta hän onkin jo kaatelemassa kahvia nizzalaisten rouvien kuppeihin. Elämä Ranskassa on huoletonta työskentelyä ja tyttöjen jutuista puhumista Ninan kanssa, kunnes Lara mokaa kaatamalla kahvia asiakkaan päälle ja saa siitä hyvästä potkut.

Kauaa ei Laran tarvitse murehtia työpaikan menetystä. Kahvilassa käynyt komea ja tavattoman rikas Charles Belmar on ihastunut höpsöön ja säheltävään suomalaistarjoilijattareen. Niinpä Lara saa kutsun treffeille ja pian myös Pariisiin miehen kotiin. Tämän jälkeen tapahtumat etenevät salamannopealla vauhdilla, mutta yhtäkkiä Lara huomaa olevansa kihloissa Charlesin kanssa ja suunnittelevansa häitä.

Kirja ei tehnyt vaikutusta, ei todellakaan. Tiedän, että viihdekirjallisuutta ei tarvitse ottaa vakavasti, mutta kirjassa oli yksinkertaisesti liikaa omistuisia elementtejä. Päähenkilö Lara sai minut mykistymään. Voiko hän oikeasti olla kohta 27? Välillä nainen käyttäytyi kuin mikäkin teini ja mietin, kuinka ihmeessä niin hurmaavaksi kuvailtu herra Belmar jaksoi sietää Laraa. Mutta ehkäpä heidän suhteensa perustui kulttuurierojen eksotiikalle (ja rahan houkutukselle). Laralla tuntui olevan myös vaikeuksia pysyä pystyssä sekä ongelmia keskittyä kuuntelemaan, mitä toinen sanoo. Lisäksi ihmettelin kohtaa, jossa eräs Laran uusi pariisilainen ystävä sanoo Charlesin olevan jo 50 ja Lara puolustaa miestään, että hän on vasta 33. Vitsailiko tuttava vai käyttääkö herra Belmar jotain nuorennusainetta, jolla hän pitää itsensä hyvin nuorekkaan näköisenä? :D Kirjan järkevin hahmo oli ehdottomasti Nina, jonka epäilyjä Lara olisi voinut kuunnella.

Kirjassa on välillä Laran laatimia listoja ties mistä aiheesta. Minusta ne toivat sopivasti taukoa itse tarinaan ja sopivat Laran hahmolle, että hän on sellainen ihminen, joka laatii erinäisiä listoja. Sen sijaan kirjan kielestä en niin pitänyt. Puhekieltä käytetään paljon, ei vain erityisesti Laran repliikeissä, vaan myös huomautuksena kohdissa, jotka ovat Laran päänsisäistä kerrontaa, kuten mut enivei. Sellaista kieltä voi käyttää puheessa, mutta en juurikaan jaksa lukea tekstiä, joka on kirjoitettu puhekielellä.

Rakkautta -sarja
Rakkautta au lait, 2009
Rakkautta al dente, 2010
Rakkautta on the rocks, 2011
Rakkautta borealis, 2012

Lauren Weisberger: Haluan Harry Winstonin

Alkuteos: Chasing Harry Winston (2008)
Nemo, 2009, pokkari, 406 sivua
suomentanut Tiina Talvitie



Emmy puraisi pätkän parsaa, pureskeli sulokkaasti ja nielaisi. "Lykätään aloitusta vähän ja määritellään säännöt. Seuraavan viikon loppuun mennessä meillä on suunnitelma. Sovittu?"
      Adriana nyökkäsi. "Selvä. Ja samalla sinä - " hän huiski samppanjalasillaan Leigh'n suuntaan" - saat aikaa selvittää, mikä sinun päätöksesi on."
      "Ai minä" Leigh kohotti vastikään nypittyjä kulmakarvojaan. "Päätös? Miten niin? Eihän nyt ole edes uudenvuodenaatto. Ei minun tarvitse olla hullu, vaikka te kaksi olisittekin."
(s. 57)

Näin muutama vuosi sitten Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan, jonka takia kiinnostuin Lauren Weisbergerin teoksista. Olen lukenut hänen kaikki suomennetut kirjansa uusinta Viime yönä Chateau Marmontissa -kirjaa lukuun ottamatta. Haluan Harry Winstonin tuli vastaan kirjastossa ja koska en muistanut siitä enää muuta kuin päähenkilöiden sopiman vedon, päätin lukea sen uudestaan.

Kolmeakymmentä lähestyvät Manhattanilla asuvat ystävykset päättävät siirtyä uuteen vaiheeseen elämässään. Ikäkriisin myötä heistä jokainen tekee lupauksen. Villistä sinkkuelämästä nauttinut Adriana lupaa löytää vuoden aikana itselleen unelmiensa aviomiehen ja saada nimettömäänsä sormuksen Harry Winstonin koruliikkeestä. Emmy yrittää iskeä miehen joka mantereelta ja samalla unohtaa romahtaneet häähaaveet. Leigh'llä on jo täydellinen työ kustannustoimittajana ja täydellinen poikaystävä, mutta jotain tuntuu silti puuttuvan. Lupausten jälkeen jokainen ryhtyy tavoittelemaan muutosta, mutta se jää nähtäväksi, pitävätkö drinkkien äärellä annetut lupaukset. Vuoden aikana naiset oppivat sentään jotain itsestään ja elämästään.

Kovin kummoista juonta ei kannata odottaa, sillä kirjassa keskitytään enemmän tapahtumien kuvailemiseen ja elämään Manhattanilla. Se tuntuukin eroavan melkoisesti suomalaisesta elämäntavasta. Näillä naisilla on aikaa ja ennen kaikkea rahaa, jota kuluttaa esimerkiksi kauneudenhoitoon ja ravintolakäynteihin. Myös rikkaita ja jopa kuuluisia miehiä vilahtelee siellä sun täällä, kun kuuluu joukkoon, jolla on pääsy tärkeisiin tilaisuuksiin. Lukeminen avartaa mielikuvitusta, joten ehkäpä sen turvin pystyn suunnilleen kuvittelemaan, miltä tuntuu asua Manhattanilla ja elää sellaista elämää, jota kirjan naiset elävät.

Haluan Harry Winstonin on loistavaa aivot narikkaan -lukemista, jonka parissa ei niin tarvitse ajatella. Kirja oli viihdyttävä ja luin sen nopeasti, vaikka se onkin aika pitkä. Pidin siitä, että vaikka kirja aluksi vaikutti tyypilliseltä chick-lit hötöltä, niin tarinassa oli kuitenkin jonkinlainen opetus. Adriana, Emmy ja Leigh oivalsivat jokainen tärkeitä asioita itsestään ja onnistuivat muuttamaan elämäänsä lupausta seuranneen vuoden aikana.

Nora Roberts: Jotain vanhaa

Alkuteos: Bed of Roses (2009)
Gummerus, 2010, kovakantinen, 331 sivua
suomentanut Heli Naski



Yleensä tulevan hääparin - varsinkin morsiamen - persoonallisuus auttoi häntä päättämään neuvottelun sävyn ja asettamaan sen tavoitteet. Emmalle kukissa kiteytyi se, mikä häissä oli olennaisinta. Olivatpa juhlat tyylikkäät tai hauskat, hienostelevat tai yksinkertaiset, kukat soivat niille romanttisen silauksen.
Emman työnä oli osaltaan luoda asiakkaiden kaipaama ikimuistoinen romanttinen tunnelma.
(s. 13)

Hattaramaisesta tyhjänpäiväisyydestään huolimatta Morsius-sarjan ensimmäinen osa onnistui vetoamaan sen verran, että päätin lainata myös toisen osan. Kirjasarjalla on koukuttava rakenne, jokainen kirja käsittelee eri hahmoa ystäväporukasta, joten uteliaisuuden takia täytyy melkeinpä lukea kaikki osat, jotta saa tietää, kuinka millekin hahmolle käy.

Morsius-sarjan toisessa osassa keskitytään floristi Emmaline Grantiin. Emma on meksikolais-amerikkalaisesta perheestä, hänellä on sisaruksia ja perheenjäsenillä on mutkattomat välit keskenään. Parantumattomana romantikkona Emmalla on oma salainen romanttinen haaveensa öisestä puutarhasta, jossa voisi tanssia kuunvalossa sekä perinteisempiä toiveita, kuten häät, perhe ja loppuelämän kestävä onni. Esimerkin haaveilleen nainen on saanut vanhempiensa onnellisesta parisuhteesta. Monet miehet ovat olleet kiinnostuneita Emmasta, mutta hän ei ole vielä löytänyt Sitä Oikeaa, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Sopiva ehdokas olisi tiedossa, sillä Emma tuntee vetoa vanhaa ystävää kohtaan.

Arkkitehtinä työskentelevä Jack on Parkerin isoveljen paras ystävä ja sitä kautta koko naiskvartetin ystävä, joka melkeinpä kuuluu perheeseen. Emma on ollut ihastunut Jackiin jo vuosia, mutta ei ole tohtinut paljastaa tunteitaan. Ongelmia on tietysti luvassa, kun kaksikko viimeinkin ottaa ratkaisevat askeleet. Emma unelmoi sitoutumisesta, mutta sen sijaan Jackia voisi luonnehtia jopa sitoutumiskammoiseksi.

Tämänkertaisen pääparin vastakohtaisuus oli ihan mielenkiintoinen käänne. Emma on isosta perheestä, jossa jokaisesta välitetään ja perhe pitää yhtä. Jackin sisaruksista ei puhuttu mitään, joten hän todennäköisesti on ainoa lapsi ja hänen vanhempansa ovat eronneet, mikä vaikuttaa Jackin ajatuksiin sitoutumisesta. Toisen unelmoidessa häistä, perheestä ja yhteisestä loppuelämästä, toinen ei lämpene ajatukselle laisinkaan. Kumpikaan päähenkilöistä ei herättänyt sen kummempia ajatuksia, enkä jaksanut innostua parin tarinasta. Emmaa kuvailtiin useampaankin kertaan hyvin lämpimäksi ja herttaiseksi henkilöksi, mitä hän vaikutti olevan. Jackin piti olla sitoutumiskammoinen, mutta tämä olisi voinut tulla enemmän esille, sen verran helposti hän pääsi eroon kammostaan.

Jotain vanhaa on hyvin samanlainen kirja kuin sarjan ensimmäinen osa Jotain uutta. Takakannessa vihjataan, että pääparilla on hirveästi esteitä edessään ja ihmetellään, miten heidän oikein käy. Todellisuudessahan kirjaa ei tarvitse lukea, että saisi tietää, kuinka parin käy. Lopputulos on niin ennalta-arvattava. Juoni ei ole mitenkään yllätyksellinen, mutta se olikin jo etukäteen tiedossa. Kirjan aikana vihjataan pariin kertaan mahdollisista tulevista pareista, mikä on vaihtelua ensimmäiseen osaan verrattuna.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)