Nora Roberts: Kotisatama

Alkuperäinen teos: Inner Harbor (1999)
Gummerus, 2013, pokkari, 316 sivua
suomentanut Titta Leppämäki


Asiat eivät olleet peittyneet yhdessä yössä, Phillip mietti aikuisena. Mutta ne olivat alkaneet muuttua. Hänen vanhempansa olivat saaneet hänet uskomaan itseensä hänestä itsestään huolimatta. Hän oli oppinut vähitellen olemaan ylpeä siitä että pärjäsi koulussa, kykeni oppimaan ja luomaan itsestään uudenlaisen Phillip Quinnin.
(s. 26)

Sain lokakuun alussa päätökseen Nora Robertsin Meritrilogian. Varsinainen trilogia kertoo Quinnin veljeksistä ja naisista, joihin he rakastuvat. Trilogialle on myös jatko-osa, jossa saatetaan päätökseen trilogian aikana vasta kouluikäisen Sethin tarina. Kotisataman aikana rakennettiin venettä ja käytiin vesillä, joten meri oli ainakin mukana tarinassa.

Trilogian kahdessa aiemmassa osassa Quinnin veljessarjan kaksi vanhempaa veljeä on löytänyt elämänsä rakkauden. Tässä trilogian päätösosassa unelmanaistaan tavoittelee nuorin aikuisikään ehtineistä veljistä. Phillip viihtyy kotikaupungissaan Baltimoressa ja menestyy työssään mainosalalla. Hurmuriksikin luonnehdittu mies nauttii kaupungin vilinästä, ihmispaljoudesta, museoista, kahviloista ja ravintoloista. Käydessään lapsuuden kotiseudullaan St. Chrisin rannikkokaupungissa Phillip tutustuu tohtori Sybill Griffiniin. Hämmentävän salaperäinen nainen saa Phillipin pään pyörälle, ja ensimmäistä kertaa hän harkitsee aloilleen asettumista.

Kahdessa aiemmassa osassa on käsitelty kouluikäisen Sethin tapausta. Ennen kuolemaansa veljesten adoptioisä Ray Quinn vannotti poikiaan pitämään huolta Sethistä. Pojan äiti on ottanut yhteyttä veljeksiin ja kiristänyt rahaa heiltä. Taistelu Sethin huoltajuudesta saadaan vihdoin päätökseen.. Avukseen Quinnit saavat yllättäen Sybillin, jolla on läheisempi yhteys Sethiin kuin kukaan heistä saattoi arvata. Sethin ja vanhempien veljiensä tavoin Phillipillä on rankka menneisyys. Kerran hän oli nuorisorikollinen, joka melkein sai jopa surmansa ammuskelussa.

Olen kahden aiemman osan postauksessa kommentoinut päähenkilöitä, kuinka he edustavat hömppäkirjallisuuden vakituisia ihmistyyppejä. Lista saa tällä kertaa jatkoa ainakin Phillipistä. Urallaan menestyvä trendikäs sinkkumies, jolla vaikuttaisi olevan pelimiehen elkeitä. Itsevarmuutta naisten suhteen Philipiltä ei ainakaan puutu. Sen sijaan Sybilliä en äkkiseltään lokeroi hömppäkirjallisuuden vakioihmistyypiksi. Ensisilmäyksellä kovin jäykän oloinen ja ammatillisen asiallisen ulkokuoren alle piiloutuva tohtori on rikkaasta perheestä, mutta kotiolot eivät aina olleet onnelliset. Phillip ja Sybill joutuvat törmäyskurssille luonteidensa eroavaisuuksien takia. Sybillin yhteys Sethiin ja se, että hän aluksi salasi sen, on ongelma, joka parin täytyy selvittää, ennen kuin he voivat jatkaa eteenpäin.

Kirjassa vastataan kysymyksiin, joita aiemmat osat ovat herättäneet. Sethistä on kommentoitu, että hänellä on Ray Quinnin silmät. Sethin ulkonäön takia Rayn huhuttiin pettäneen vaimoaan. Tässä osassa tulee viimeinkin vastaus siihen, miksi Seth muistuttaa niin paljon Rayta. Huomionarvoista on, että aiemmissa osissa on käsitelty päähenkilönä olevan veljen lisäksi muitakin veljiä ehkä enemmän kuin sivuhahmoja yleensä. Tällä kertaa Phillip, huoltajuustaistelu ja Sybillin ja Sethin yhteys tuntuivat saavan kaiken huomion sivuhahmoilta.

Meritrilogia
Aaltojen armoilla (Sea Swept)
Nousuvesi (Rising Tides)
Kotisatama (Inner Harbor)
& lisäosa Sininen lahti (Chesapeake Blue)

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Alkuperäinen teos: Letters from Skye (2013)
Bazar, 2015, kovakantinen, 330 sivua
suomentanut Marja Helanen


Hyvä neiti Dunn,
En osaa sanoa, kumpi enemmän pani pääni pyörälle – se että sain kuulla Kotkanpesästä kuuluvan “uusimpiin teoksiinne”, vai se, että ylimalkaan sain vastauksen arvostetulta runoilijalta. Teillähän pitää kiirettä runomitan tankkaamisessa tai säkenöivien synonyymien listaamisessa (loistavien, kipunoivien, häikäisevien synonyymien). Minä taas vietän aikani ryöstämällä pankkeja Jesse Jamesin joukkion sekä muiden lainsuojattomien ja lehmipaimenten seurassa.
(s. 9)

Taas on ollut hiljaisempi ajanjakso blogiin kirjoittamisen osalta. Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta -teoksen luin jo lokakuun alussa, mutta vasta nyt oli aikaa kirjoittaa mietteitä kirjasta tänne blogin puolelle.

Maaliskuu 1912. Nuori runoilija Elspeth Dunn asuu Skyen saarella Skotlannissa. Hän ei ole koskaan poistunut kotisaareltaan, koska pelkää vettä ja veneitä niin paljon, ettei lauttamatkasta mantereen puolelle tule mitään. Yllättäen Elspeth saa ihailijapostia kaukaa Amerikasta asti. Kirjeen on lähettänyt yliopistossa opiskeleva Davey Graham. Ihailijapostista alkaa Elspethin ja Daveyn pitkäaikainen kirjeenvaihto sekä ystävyys, joka kantaa jopa valtameren yli.

Kesäkuu 1940: Toisen maailmansodan aikaan Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Tytär ei ymmärrä äitinsä varoittavia sanoja rakkaudesta sodan aikana. Kadulle pudonnut pommi tuhoaa osan Elspethin ja Margaretin kodista. Raunioista paljastuu piilo, joka sisältää vanhoja, Sue-nimiselle naiselle suunnattuja kirjeitä. Elspeth järkyttyy tyttärensä tekemän löydön takia, ja katoaa seuraavana päivänä. Kirjeiden avulla Margaret ryhtyy selvittämään äitinsä menneisyyttä ja olinpaikkaa. Samalla hän saa tietää oman tarinansa, jota Elspeth ei ole suostunut kertomaan.

En muista, olenko koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jonka tarina koostuu kirjeistä. Pelkistä kirjeistä koostuva kirja kuulostaa vaikealta ja jopa riskialttiilta. Äkkiseltään mieleen tulee muutama mahdollinen ongelmakohta tämänkaltaisessa romaanissa. Miten juonen eteneminen ja hahmojen välinen vuoropuhelu hoidetaan? Entä jos tarina lässähtää, koska sen kertominen kirjeiden välityksellä ei onnistu samalla tavalla kuin no, voiko sanoa normaalisti? Voivatko hahmot tavata toisensa vai onko heidän pysyttävä pelkän kirjeenvaihdon varassa?

Brockmole onnistuu mielestäni välttämään karikot. Juoni etenee yllättävän vaivattoman tuntuisesti. Elspeth ja Davey ovat tarinan aikana eri maissa, kaukana toisistaan. Yhteisen keskustelunaiheen he löytävät muun muassa kirjallisuudesta. Lopulta he tapaavat toisensa, muutamaankin otteeseen. Tapaamisten sisältö paljastuu tietenkin kirjeistä, joissa he muistelevat yhteisiä hetkiä. Kirjan välittämä rakkaustarina on haikea ja altis mahdollisille häiriötekijöille. Sota-aikaa kun eletään, mistään ei voi olla varma. Entä jos kirjeenvaihdon toinen osapuoli ei koskaan saa kirjettä? Postitettu kirje on voinut kadota, joku voi yrittää estää sen päätymisen oikean henkilön käsiin tai vastaanottajalle on voinut tapahtua jotain ikävää.

Herkän rakkaustarinan lisäksi esiin nousevat Skotlanti ja epävarma sota-aika. Elspethin kotisaarta kuvaillaan kauniilla ja koskettavilla sanoilla. Sota puolestaan näkyy kirjeiden sävyssä. Kirjeet täyttyvät syvästä huolesta toisen hyvinvoinnin ja selviämisen puolesta, toisaalta ilosta ja toivosta. Kahdessa aikatasossa liikkuvassa tarinassa on Elspethin ja Daveyn tarinan lisäksi toinenkin rakkaustarina, joka kertoo Margaretista ja Paulista. Mielestäni heidän tarinansa muistutti enemmänkin Margaretin kasvutarinaa, kun hän yrittää selvittää juuriaan.

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Alkuperäinen teos: Dragonfly in Amber (1992)
Gummerus, 2013, pehmeäkantinen, 763 sivua
suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Matkantekijä 2. osa


Avasin suuni, mutta hiiskaustakaan ei kuulunut. Suljin suuni ja silmänikin siinä toivossa, että puhekykyni palautuisi, kun näkisin taas nuorten tuhkanharmaat kasvot edessäni. Suo… minun… kertoa… heille… totuus, rukoilin mielessäni tietämättä ollenkaan, kenelle osoitin sanani. Ajattelin Jamieta.
  Olin kertonut totuuden kerran aikaisemminkin. Se ei ollut mennyt hyvin.
(s. 65)

Ihastuin televisiossa pyörineeseen Outlander-sarjaan, joka pohjautuu Diana Gabaldonin kirjoihin. Sain luettua kirjasarjan ensimmäisen osan viime vuonna samoihin aikoihin, kun televisiosarjan toisen kauden jaksojen esittäminen alkoi. Tarkoituksenani oli lukea kirjasarjan toinen osa heti ensimmäisen osan perään, jotta voisin helposti verrata kirjaa ja televisiosarjaa keskenään. Sudenkorennon lukeminen viime kesän aikana jäi, ja kirja sai odottaa vuoroaan peräti vuoden verran. Onneksi oli aikaa syventyä siihen kaikessa rauhassa.

Kirjan alussa eletään vuotta 1968. Claire Randall palaa kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Skotlantiin. Ennen paluuta hän on asunut Bostonissa, Amerikassa, miehensä Frankin ja tyttärensä Briannan kanssa. Skotlannissa äiti ja tytär tapaavat historiantutkija Roger Wakefieldin. Clairelle Roger on entuudestaan tuttu, sillä he tapasivat toisensa edesmenneen pastori Wakefieldin luona ennen Clairen aikamatkaa, jolloin Roger oli vielä lapsi. Claire pyytää Rogerin apua tärkeässä asiassa. Hänen on saatava tietää, miten Jamielle kävi Cullodenin verisessä taistelussa. Samalla Clairen täytyy tehdä ratkaisunsa, kuinka kertoa Briannalle tämän oikeasta isästä.

1960-luvulta tarina siirtyy 1700-luvulle Clairen muisteluiden mukana. Claire ja Jamie saapuvat Ranskaan, jossa eräs Jamien sukulainen toimii viinikauppiaana. Pariskunta lyöttäytyy paikalliseen seuraelämään ja aina kuninkaan hoviin asti selvittääkseen Skotlannin kruunua tavoittelevan prinssi Kaarle Stuartin aikeet. Claire tietää, kuinka jakobiittikapinassa ja Cullodenin taistelussa lopulta käy, joten yhdessä Jamien kanssa he päättävät estää prinssiä ryhtymästä sotaan. Elämä Ranskassa on seurapiirikutsujen täyteistä, mutta myös vaarallista aikaa. Heti saavuttuaan Claire ja Jamie saavat vihamiehekseen Saint Germainin kreivin, ja tästä vastoinkäymiset vasta alkavat.

Clairen ja Jamien yläluokkainen elämä Ranskassa oli mielenkiintoista vaihtelua Skotlannin ylämaille. Vastaan tulee oikeita historian henkilöitä, kuten Skotlannin kruunua tavoitellut prinssi Kaarle, Ranskaa hallinnut Ludvig XV ja hänen rakastajattarensa madame Nesle de la Tourelle. Hienojen illalliskutsujen täyteiseen seurapiirielämään liittyy juonittelua ja hovijuoruja, joiden vuoksi Clairen ja Jamien on edettävä varovasti pyrkimyksissään. Vastapainona kutsuille Claire käy paikallisessa sairaalassa auttamassa nunnia potilaiden hoidossa ja ystävystyy samalla sairaalaa johtavan Hildegarden kanssa. Claire saa liittolaisen myös mestari Raymondista, rohdoskauppiaasta, jonka huhutaan liikkuvan kabbalistien, okkultistien ja kenties jopa noitien seurassa.

Juonen edetessä Claire ja Jamie palaavat Skotlantiin. Vaikka Ranskassa vietetty aika tarjosi vaihtelua, oli Skotlannista kertova osuus koskettavin ja kirjan parasta antia. Viehätyin jo ensimmäistä osaa lukiessa runsaasta miljöön kuvailusta, eikä tilanne muuttunut Sudenkorennon kohdalla. Ylipäätänsä historiallisesta Skotlannista annetaan kaunis kuva, jonka lumoukseen on helppo uppoutua. Tarina soljuu jälleen sujuvasti ja luontevasti eteenpäin, vaikka itse tapahtumat eivät aina niin rauhallisia olisikaan. Nimittäin Skotlannin puolella ollaankin jo ihan tositoimissa. Illalliskutsujen juonittelut vaihtuvat varustautumiseen ja sotastrategioiden laatimiseen.

Muukalaisen bloggauksessa kirjoitin siitä, kuinka minun oli vaikea suhtautua kirjaan, koska olin ensin nähnyt Outlander-sarjan ja ihastunut siihen. Sudenkorentoa lukiessa televisiosarjan toisesta kaudesta oli kulunut sen verran aikaa, etteivät sen käänteet olleet enää niin hyvin muistissa. Pystyin helposti jättämään turhan vertailemisen väliin, jolloin kirjan tarina tempaisi mukaansa. Kirja myös lisäsi historiantuntemusta lääketieteen menetelmien ja jakobiittikapinan osalta.

Matkantekijä-sarja:
Muukalainen (Outlander 1991)
Sudenkorento (Dragonfly in Amber 1992)
Matkantekijä (Voyager 1993)
Syysrummut (The Drums of Autumn 1996)
Tuliristi (The Fiery Cross 2001)
Lumen ja tuhkan maa (A Breath of Snow and Ashes 2005)
Luiden kaiku (An Echo in the Bone 2009)
Sydänverelläni kirjoitettu (Written in My Own Heart's Blood 2014)

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny

Alkuperäinen teos: Kilmeny of the Orchard (1910)
Minerva Kustannus, 2012, kovakantinen, 191 sivua
suomentanut Sisko Ylimartimo


Hän nousi ja asteli pitkää valkoista käytävää mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi, sillä hän ei todellakaan toivonut keskeyttävänsä viulistia. Kun hän saapui puutarhassa olevalle aukiolle, hän pysähtyi äkkiä uudestaan niin hämmästyneenä ja lumoutuneena, että hänestä tuntui, että hänen täytyi varmasti nähdä unta.
(s. 48)

Olen aiemmin lukenut L. M. Montgomeryn tyttökirjoja, lähinnä Anna- ja Runotyttö -sarjoja. Tyttökirjojen lisäksi Montgomeryltä on ilmestynyt aikuisille suunnattuja teoksia, joita on ilmeisesti ruvettu suomentamaan vasta 2000-luvun puolella. Haastoin itseni lukemaan ne Montgomeryn kirjat, joita en ole ennestään lukenut. Haaste alkoi Marigoldin lumotusta maailmasta, tällä kertaa vuorossa oli Hedelmätarhan Kilmeny.

Queenslean collegesta vastavalmistunut Eric Marshall lähtee syrjäiseen Lindsayn kylään Prinssi Edwardin saarelle. Hän tuuraa kyläkoulun opettajana toiminutta ystäväänsä, jonka täytyy huonon terveydentilansa vuoksi matkustaa välillä pois saarelta. Opettajana toimiminen on Ericille vain keino auttaa ystävää. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa siintävät kaupallisen alan parissa. Lindsayn kylässä Eric asuu vanhan Williamsonin pariskunnan luona. Heiltä hän saa kuulla taustatietoa niin kylän historiasta kuin sen asukkaista.

Eräänä päivänä Eric päätyy kävelyretkellään vanhaan hedelmätarhaan. Siellä hän kuulee kaunista viulunsoittoa. Itse viulunsoittaja on kaunein tyttö, jonka Eric on koskaan tavannut. Huomattuaan kuuntelijansa tyttö säikähtää ja pakenee juosten paikalta. Ericiä luonnollisesti hämmästyttää moinen. Rouva Williamsonilta hän saa kuulla tavanneensa Kilmeny Gordonin. Kauniilla Kilmenyllä on traaginen elämäntarina. Hän ei kykene puhumaan. Lisäksi hän ei ole tavannut muita ihmisiä vuosiin, sillä hän on elänyt tätinsä ja setänsä luona syrjässä muista kyläläisistä.

Kirjan tapahtumien ja miljöön kuvailu ovat kaikin puolin hyvin montgomerymaisia. Kirjan maailmassa eletään pikkukylän rauhallista arkea, jossa kaikki tietävät toisensa ja siten myös heidät, jotka eivät näyttäydy ihmisten ilmoilla. Mikä voisikaan olla parempi paikka ensikohtaamiselle kuin vehreän kaunis puutarha, jonne kulkija päätyy kuin sattumalta, jos ei tiedä kyseistä paikkaa. Lukiessa tuntui siltä, että maisemat olivat hyvällä tavalla jo entuudestaan tuttuja Montgomeryn muiden teosten pohjalta. Kirjan loppuun sijoitetusta kääntäjän puheenvuorosta selviää, että Anna-kirjoista tuttu Rakastavaisten polku toimi esikuvana tielle, jota pitkin kirjailija kuvitteli Ericin astelevan hedelmätarhaan.

Kilmenyn tarina julkaistiin alun perin jatkokertomuksena Housekeeper-lehdessä vuosina 1908–1909. Kertomuksen nimenä oli silloin Una of the Garden. Montgomery muokkasi kertomuksen romaaniksi kustantajan toiveesta. Tarinaan tehtiin joitakin muutoksia erityisesti nimien osalta. Unasta tuli Kilmeny, ja Stillwaterin sijasta kylä sai nimen Lindsay. Montgomery tarkoitti tarinan psykologiseksi kertomukseksi. Kirjan psykologinen puoli kannattanee ottaa vastaan kirjoitusajankohtaa ajatellen. Nykyajan lukijasta tuonaikaiset käsitykset ovat vanhanaikaisia ja jopa naiiveja.

Tarinan aikana päähenkilöiden ulkonäkö ja muut ominaisuudet saavat huomiota osakseen. Eric esitetään hyvinkin täydellisenoloisena hahmona. Hän on varakkaasta perheestä, hyvännäköinen, älykäs ja charmiakin löytyy. Kilmenyn kauneus saisi kenet tahansa huokaamaan kateudesta. Hänen kauneuttaan myös ihmetellään useaan otteeseen. Pitkälti ulkonäköön keskittyvän kuvauksen perusteella tarina jää ohueksi. Jotain tuttua Montgomerylle ominaista ja koskettavaa, kuten luontokuvaus ja verkkainen elämänmeno, oli havaittavissa, mutta muuten tarina jää tosiaan ohueksi.

Barbara Taylor Bradford: Cavendon Hall – Uuden ajan portailla

Alkuperäinen teos: Cavendon Hall (2014)
HarperCollins Nordic, 2015, kovakantinen, 448 sivua
suomentanut Eeva Koskimies


Genevra oli hetken hiljaa. Hän vilkaisi Cecilyä uteliaana ja kohotti sitten katseensa heidän yläpuolellaan kohoavaan Cavendon Halliin, jonka monet ikkunat loistivat toukokuisen aamun kirkkaassa auringonpaisteessa kuin kiillotettu marmori. Koko talo näytti loistavan ja hohtavan.
  Genevra tiesi, että se oli vain auringonpaisteen luoma illuusio. Mutta Cavendon Hallilla oli ihan oma erikoinen auransa. Hän oli aina tuntenut sen. Hän seisoi hetken täysin hiljaa ja liikkumatta paikallaan, uppoutuen ajatuksiinsa ja tuijottaen kartanoa. Hänellä oli lahja, näkemisen lahja. Ja nyt hän näki tulevaisuuteen.
(s. 19)

Olikohan se Adlibriksen sivuilla vai missä, kun tänä keväänä ensimmäinen kerran törmäsin Barbara Taylor Bradfordin Cavendon Hall -kirjasarjaan. Esittelytekstin perusteella sarjan ensimmäinen osa vaikutti mielenkiintoiselta, joten päätin tutustua sarjaan. Hieman huvitti, että Bradfordin mainostetaan olevan kaikkien aikojen myydyimpiä kirjailijoita. Hänen kirjojaan on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta ja käännettykin yli 40:lle kielelle. En ollut koskaan aiemmin kuullut koko kirjailijasta.

Englannin Yorkshiressa sijaitseva Cavendon Hall on kaunis sukukartano, joka on kuulunut vuosisatojen ajan aateliselle Inghamin perheelle. Lähes yhtä kauan perheen palveluksessa on ollut Swannin suku. Nämä kaksi perhettä on elänyt yhdessä jakaen toistensa ilot ja surut sekä salaisuudet ja skandaalit. Seesteisen ajan jälkeen kumpaakin perhettä odottaa epävarma tulevaisuus. Eräs Inghamin perheen tyttäristä joutuu väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Myöhemmin tapahtuu lisää kamalia tekoja. Kenellä on jotain Inghamin perhettä vastaan? Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa kotikylän miehet joutuvat tekemään osuutensa maansa hyväksi. Myös Inghamin ja Swannin perheenjäseniä lähtee sotaan. Menneisyyden salaisuudet nousevat pintaan rankkojen vuosien aikana.

Lähtöasetelma Cavendon Hallin tarinassa on kutkuttava. Inghamin perhe elää lähes idyllistä elämää sukukartanossa kauniissa ympäristössä. Heillä on ympärillään uskollinen palveluskunta, ja erityisesti kauan palveluksessa ollut Swannin suku tekisi mitä tahansa isäntäperheensä puolesta. Idyllinen elämä pirstaloituu ihan yhtäkkiä, kun Inghamien toiseksi vanhin tytär, Daphne, joutuu väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Yhtäkkiä epäilyksen varjo leviää perheen ylle. Sitä on kuvitellut voivansa luottaa ympärillään oleviin ihmisiin, mutta kehen enää loppujen lopuksi voi luottaa? Tapahtumien edetessä myös Swannin perheen vankkumaton tuki isäntiään kohti horjuu. Swannin perheen matriarkka Charlotte varoittaa nuorta Cecilyä Inghamin perheen miehistä, jotka eivät pysty vastustamaan Swannin naisia.

Tapahtumien edetessä voi huomata maailmaan muuttumisen. Kirjan ensimmäisessä luvussa eletään huoletonta toukokuuta vuonna 1913. Kartanossa järjestetään kesän aikana hienot tanssiaiset, jonne kutsutaan paljon vieraita. Taustalla kuiskutellaan Euroopan tapahtumista, jotka ennustavat synkkiä aikoja. Kartanoon vieraaksi saapunut jaarlin serkku kuvailee kesää 1913 viimeiseksi kesäksi. Sodan syttyminen mullistaa kartanon asukkaiden ja lähiseudun elämän. Miehiä lähtee rintamalle, ja kartanoon perustetaan sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita. Sodan päätyttyä tarinan keskiössä olevien perheiden elämä on muuttunut peruuttamattomasti.

Kirjassa otetaan melkoisia harppauksia ajanjaksosta toiseen. Ensimmäinen luku sijoittuu toukokuuhun 1913. Seuraava sisältää tapahtumat saman vuoden kesäkuusta syyskuuhun. Kolmanteen mahtuu kokonaisen vuoden (tammikuu 1914 – tammikuu 1915) tapahtumat. Neljäs kertoo tapahtumista aikavälillä toukokuu 1916 – marraskuu 1918. Viimeinen eli viides luku sijoittuu syyskuuhun 1920. Koin tämän harppomisen välillä jopa häiritseväksi. Koko ajan oli kiireen tuntua. Ihan kuin kirjailijalla olisi ollut hirveä kiire päästä käsittelemään seuraavia asioita. Ehkä juuri kiireen takia en saanut kunnolla otetta kirjan tapahtumista, kuten en myöskään hahmoista. Heidän elämänsä ei oikeastaan koskettanut mitenkään, sillä heidän kokemansa asiat vain vilahtivat nopeasti ohitse.

Julian Fellowesin Belgravian yhteydessä kirjoitin odotuksista, jotka syntyvät, kun uuttaa kirjaa verrataan tunnettuun ja suosittuun televisiosarjaan. Aivan saman asian voi todeta myös Cavendon Hallin kohdalla. Heti etukanteen on nostettu lovereading.co.uk -sivustolta lainaus: ”Loistava sukusaaga Donwton Abbeyn faneille.” Cavendon Hall muistuttaa Downton Abbeytä enemmän kuin Belgravia. Kummassakin on yläluokkainen perhe, joka asuu sukukartanossa ympärillään joukko uskollisia palvelijoita. Cavendon Hall häviää vertailun esikuvalleen, vaikka onkin viihdyttävä lukukokemus. Tunnettuun teokseen vertaaminen sai todella miettimään teon kannattavuutta. Lukijalla on tietynlaiset ennakko-oletukset, joiden pohjalta hän lähestyy uudempaa teosta. Entä jos odotukset eivät täyty? Pahimmillaan lukija voi todeta, ettei ainakaan tämän kirjailijan teoksia enää lue, kun ei se kirja ollutkaan samanlainen kuin vertailukohteensa.

Nora Roberts: Nousuvesi

Alkuperäinen teos: Rising Tides (1998)
Gummerus, 2013, pokkari, 323 sivua
suomentanut Anna Salo


Chesapeakenlahti saattoi olla antelias, jos halusi. Yleensä merenlahti kuitenkin oikutteli ja pani ihmisen raatamaan leipänsä eteen. Ethan tunsi nämä vedet yhtä hyvin kuin itsensä. Usein hänestä tuntui, että hän tunsi koko Amerikan mantereen suurimman jokisuun oikuttelevat mielentilat ja liikkeet paremminkin kuin itsensä.
(s. 13)

Kevyttä hömppää näin kesän alkuun, vaikkei olekaan helppo uskoa, että nyt on jo kesäkuu. Aamulla ulkona oli jäätävän tuulista ja mittari kuudessa asteessa. Nora Robertsin Meritrilogian toinen osa edistyi ensimmäisestä osasta siinä mielessä, että nyt on merikin hieman enemmän mukana tarinassa.

Trilogian avausosassa Quinnin veljessarjan vanhin löysi elämänsä rakkauden. Toisessa osassa on keskimmäisen veljen vuoro. Ethan on hiljainen ja verkkainen mies, joka rakastaa merta enemmän kuin mitään muuta. Elantonsa Ethan saa kalastuksesta ja ravustuksesta. Miehen aika menee kalastaessa ja veneveistämöä pyörittäessä. Samalla hän huomaa, ettei saa pois ajatuksistaan Gracea, naista, jota hän on rakastanut oikeastaan aina. Grace on pienen tytön yksinhuoltajaäiti ja hänelläkin on aina ollut tunteita Ethania kohtaan. Synkän menneisyytensä takia Ethan ei pidä itseään Gracen arvoisena. Kaksikko jaksaa vääntää kättä siitä, sopivatko he toisilleen vai eivät.

Avausosassa esiteltiin kouluikäisen Sethin tapaus, joka liittyy keskeisesti trilogian juoneen veljesten naisseikkailujen ohella. Ennen kuolemaansa veljesten adoptioisä Ray Quinn vannotti poikiaan pitämään huolta Sethistä. Taistelu pojan huoltajuudesta jatkuu. Sethin äiti ottaa yhteyttä veljeksiin ja kiristää heiltä rahaa vastineeksi siitä, ettei hän tule ja vie poikaa mukanaan. Tarinan edetessä selviää, että Ethan ymmärtää Sethiä ehkä paremmin kuin veljensä. Hän tulee samankaltaisista turvattomista lapsuudenoloista ja on kokenut samoja asioita lapsuudessaan.

Jos trilogian avausosassa olivat päähenkilöinä kaksi hömppäkirjallisuuden vakituista ihmistyyppiä, niin aivan sama meno jatkuu tässä toisessa osassa. Ethan ei sentään ole täydellisen ulkonäön omaava pelimies. Sen sijaan hän kuuluu siihen miestyyppiin, joka on kyllä suorastaan palavasti rakastunut naiseen, mutta tekee asioista härkäpäisesti liian vaikeita itselleen. Herkkä ja hento Grace osaa olla aivan yhtä itsepäinen. Grace tahtoo pärjätä omillaan, joten hän huhkii kolmessa eri työssä. Ethanin tarjoama apu on tietysti pahasti, menisi mokoma mies pois komentelemasta. Voi huoh… Teki mieli ravistella kumpaakin hahmoa ja käskeä heitä keskustelemaan, jotta ongelmat ratkeaisivat.

Vanhemmat hahmot käsittelevät omaa menneisyyttään auttaessaan Sethiä saamaan normaalista elämästä kiinni. Menneisyyden tapahtumia käsiteltiin jo ensimmäisessä osassa siinä oleellisten hahmojen (Cameron ja Anna) osalta. Nyt Ethanin ja Gracen taustat pääsivät lähempään tarkasteluun. Päähenkilöinä Ethan ja Grace olivat miellyttävämpiä kuin Cameron ja Anna, mutta edelleen Sethin tilanne kosketti eniten.

Meritrilogia
Aaltojen armoilla (Sea Swept)
Nousuvesi (Rising Tides)
Kotisatama (Inner Harbor)
& lisäosa Sininen lahti (Chesapeake Blue)

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! - Kaupungin varjoissa

Alkuperäinen teos: Shadows of the Workhouse (2005)
Otava, 2014, kovakantinen, 351 sivua
suomentanut Eija Tervonen


On turha kuvitellakaan, että nunnat olivat kirkonkellojen ja rukousnauhojen vankeja tai että elämä kulki heidän ohitseen. Yksilöinä ja yhteisönä nunnat olivat nähneet maailman menoa enemmän kuin moni ihminen näki koko elämänsä aikana – sankaruutta ja nöyryytystä, syntiä ja pelastusta. Nunnat eivät todellakaan olleet etäisiä hurskastelijoita. He olivat joukko pippurisia naisia, jotka olivat nähneet kaiken, eläneet, rakastaneet ja kärsineet perinpohjaisesti ja pysyneet kaiken aikaa uskollisina vakaumukselleen.
(s. 158)

Televisiossa pyörivän Hakekaa kätilön kuudennen tuotantokauden jaksot houkuttelivat tarttumaan kirjasarjan toiseen osaan. Kirjan tapahtumat olivat entuudestaan tuttuja televisiosarjan jaksoista. Nyt lukiessa tapahtumista sai vielä tarkemman kuvan.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan köyhäintalossa kasvaneiden Frankin, Peggyn ja Janen tarina. Köyhäintalossa perheet erotettiin toisistaan. Janen äiti odotti Janea hänen päätyessään köyhäintaloon. Talon käytäntöjen mukaan äiti ja lapsi joutuivat eroon toisistaan, eikä Jane oppinut koskaan tuntemaan äitiään. Jane ei koskaan toipunut siitä, miten häntä kohdeltiin lapsena. Vartuttuaan hän päätyi Nonnatus Houseen, ja sai lopulta onnellisen loppunsa. Sisarukset Frank ja Peggy kokivat saman kohtalon, heidät erotettiin toisistaan. Ajan myötä Frank saa töitä ja hän pääsee pois köyhäintalosta. Mielessä kaihertaa vielä lupaus pitää huolta pikkusisaresta. Sisarukset lopulta löytävät toisensa ja asettuvat asumaan yhteiseen kotiin.

Toisessa osassa esiin pääsee Nonnatus Housen nunna sisar Monica Joan. Syytösten mukaan 90-vuotias sisar on näpistellyt niin rihkamatavaroita torikauppiaiden kojuista kuin hienompia esineitä koruliikkeestä. Oikeudenkäynnin aikana Monica Joanin henkinen tila asetetaan epäilyksen alle. Jokaisen asiantuntijan mielipide eroaa toisistaan. Syytöksiä ja oikeudenkäyntiä kiintoisammaksi koin sisar Monica Joanin elämäntarinan. Hän oli lähtöisin varakkaasta perheestä, jolla oli tietyt odotukset, kuinka tyttären tulee käyttäytyä. Monica Joan halusi kapinoida näitä odotuksia vastaan. Hän ilmoitti ryhtyvänsä sairaanhoitajaksi, ja isänsä estelyistä huolimatta hän piti kiinni suunnitelmastaan.

Kolmannessa osassa Jenny tutustuu yksinäiseen sotaveteraaniin. Työskennellessään sairaanhoitajana Jenny käy hoitamassa Joseph Collett -nimisen vanhuksen pahoja säärihaavoja. Vanhus muistuttaa Jennyn jo edesmennyttä isoisää, joten hoitokäyntien aikana Jenny ja Joseph ystävystyvät. Joseph kertoo elämäntarinansa, kuinka hän päätyi armeijan palvelukseen, perusti perheen ja jäi lopulta aivan yksin omiin oloihinsa. Sotaveteraanin tarinassa tulee surullisesti esille se, kuinka ihmisen voi olla vaikea sopeutua yhtäkkiä uusiin olosuhteisiin, kun hänet temmataan pois tutusta ympäristöstä.

Tässä osassa varsinainen kätilöntyö ja Jenny päähenkilönä jäävät sivuosaan. Erityisesti tämä ilmenee Janen, Frankin ja Peggyn osuudessa. Monica Joanin ja Josephin osissa nunnat ovat jälleen enemmän mukana tarinassa. Oli mielenkiintoista lukea myös Jennyn toisesta toimenkuvasta eli sairaanhoitajana toimimisesta. Kirjoitustyyli on mukaansa tempaava, joten lukiessani kirjaa minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä on kirjailijan muistelmat. Kaikki tapahtumat ovat todellisia, eivätkä vain mielikuvituksen tuotetta. Voi olla, että Hakekaa kätilö -televisiosarjan katsominen myös edesauttaa sitä, että helposti tulee ajateltua henkilöitä vain hahmoina tarinassa, eikä todellisina henkilöinä.

Kirja antoi paljon ajateltavaa ja herätti tunteita laidasta laitaan. Köyhäintalot kuulostavat kauheilta paikoilta, ja sääliksi käy kaikkia heitä, jotka ovat joutuneet joskus köyhäintalossa asumaan. Epilogissa Jennifer Worth tosin paljastaa köyhäintalojen hyviäkin puolia. Niiden ansiosta lapset, jotka olisivat kuolleet kaduilla nälkään, saivat kodin ja oppivat sekä lukemaan että kirjoittamaan. Kirjan kolmas osa herätteli pohtimaan nykyajan vanhustenhoitoa, joka on aina välillä mediassa puheenaiheena.

Osallistun kirjalla Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Hakekaa kätilö! -trilogia
Hakekaa kätilö! (Call the Midwife)
Hakekaa kätilö! - Kaupungin varjoissa (Shadows of the Workhouse)
Hakekaa kätilö! - Jäähyväiset nunnille