Sophie Jordan: Liekki

Alkuperäinen teos: Firelight (2010)
Nemo, 2011, kovakantinen, 286 sivua
suomentanut Lotta Heikkeri



Katson ihaillen käsivarsieni punakultaista hehkua. Ajatukseni harhailevat. Ihoni on saman sävyinen kuin perheemme jalokivikokoelman meripihka, se hehkuu kuin auringonvaloa olisi jäänyt sen vangiksi. Ihoni näyttää herkältä, mutta se on kestävä kuin panssari. On pitkä aika siitä kun viimeksi näin itseni tällaisena. Liian pitkä aika siitä kun pääsin tuntemaan auringon ihollani.
(s. 9)

Teini-ikäinen Jacinda kuuluu drakilaumaan. Drakit polveutuvat lohikäärmeistä ja he pystyvät muuttumaan lohikäärmeen hahmoon. Jacinda on laumansa ensimmäinen tulensyöksijä moniin sukupolviin, minkä vuoksi hän on erityisen huomion kohteena. Laumaa johtava uros haluaisi tytöstä puolison omalle pojalleen. Jacinda itse nauttii lentämisestä ja vapaudesta, eikä osaa aavistaa, kuinka lähellä sen menettäminen on. Erään tapauksen johdosta tyttö rikkoo lauman sääntöjä, ja hänen äitinsä päättää, että perheen on aika paeta, jotta Jacinda pysyisi turvassa.

Uusi alku ihmisten keskuudessa ei ota sujuakseen. Tavallisessa koulussa Jacinda on auttamatta ulkopuolinen muihin oppilaisiin verrattuna. Hänen äidilleen ja sisarelleen uusi alku sen sijaan on tervetullutta vaihtelua drakilaumassa elämisen jälkeen. Koulussa Jacinda kohtaa Willin, joka saa tytön sisällä kuihtuvan lohikäärmeen jälleen vahvistumaan. Pojan perheeseen liittyy kuitenkin salaisuus, jonka vuoksi Jacindan olisi parempi pysyä pojasta niin kaukana kuin mahdollista.

Liekki oli virkistävä lukukokemus, joka esitteli aivan uuden lajin nuortenkirjallisuuden päähenkilöiksi. Kerrankin kirja, jossa ei ollut yhtäkään vampyyriä, ihmissutta, noitaa tai zombia. Drakit olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden ominaisuuksia, historiaa ja kykyjä käsiteltiin tässä osassa, mutta lisääkin olisin voinut lukea. Kirjailija on selvästi käyttänyt aikaa drakien maailman suunnitteluun. He eivät ole kaikki samanlaisia vaan heillä on erilaisia kykyjä. Jacindan tavoin jotkut rakastavat lentämistä, osa on vedessä kuin kotonaan ja joillakin on noituuteen verrattavissa olevia kykyjä, kuten kokonaisen drakilauman asuinpaikan peittäminen asiaankuulumattomien katseilta. Mielenkiintoista oli lisäksi se, ettei kaikista lauman lapsista tule automaattisesti drakeja vaan he voivat jäädä tavallisiksi ihmisiksi. Draki voi myös kuihduttaa oman lohikäärmeytensä sisältään.

Kirjan hahmot herättivät ristiriitaisia ajatuksia. Päähenkilö Jacinda oli ihanan itsenäinen ja vahvatahtoinen tyttö, joka halusi päättää omasta elämästään. Pidin hänen asenteestaan, mutta valitettavasti Jacindassa oli myös piirteitä, jotka eivät niin imarrelleet. Kun ajattelee tarkemmin romanssia Willin kanssa, niin Jacinda käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti perhettään kohtaan, koska ei paljasta, millaisessa vaarassa he ovat. Willistä luotiin salaperäistä komeaa poikaa, jolla on jokin synkkä salaisuus. Minulle tuli enemmänkin käsitys hieman pelottavasta kaverista, sillä vain muutaman tapaamisen jälkeen Will on stalkkaamassa Jacindan kotia keskellä yötä. Pisteet siitä, että salaisuus vaikutti olevan aika pitkään ”vain” pojan perhe ja sukulaiset, jotka ovat siis drakien luontaisia vihollisia, drakinmetsästäjiä. Drakilauman seuraavasta alfasta, Cassianista, annettiin pahismainen kuva tässä osassa, mutta vihjausten perusteella uskoisin, että seuraavissa osissa hänestä voisi paljastua parempi puoli.

Liekissä on nuortenkirjallisuudelle tyypillisiä omaisuuksia. Tarina etenee kovin nopeassa tahdissa. Jacinda ehtii suunnilleen vasta tavata Willin, kun heidän välillään on jo jotain syvempää. Nopeaa etenemistä perustellaan nuorten kokemalla yhteydellä. Vaikka tarinaa pohjustetaan kertomalla enemmän esimerkiksi drakeista, niin silti suurimman huomion vie orastava ihastus ja tunteiden syveneminen. Jotkin asiat jäivät taustalle, eikä niihin saanut selvennystä kirjan aikana. Willin toinen serkku kysyy yhdessä kohtauksessa Jacindalta, onko tämä enkro. Missään vaiheessa ei tule selitystä, mikä on enkro ja tämä hieman häiritsi. Mielestäni olisi ollut oleellista tietää, minkälaiseksi olennoksi serkku luuli Jacindaa.

Liekki aloittaa drakeista kertovan trilogian, jonka myöhempiä osia ei ole käännetty. Kirja tuo fantasiakirjallisuuden hahmoihin virkistävää vaihtelua, ja lukemisen jälkeen vaikutelma oli positiivinen. Tästä huolimatta tarina ei tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin heti lukemassa seuraavia osia.

Liekki-trilogia
Liekki (Firelight)
Vanish
Hidden

Anne McCaffrey: Tuliliskojen laulu

Alkuperäinen teos: Dragonsong (1976)
Pernin lohikäärmeritarit osa 3
Otava, 2002, kovakantinen, sivumäärä 218



Oli helppoa tehdä ruokopilli, ja kun viisi pilliä liitti yhteen, niillä voi soittaa moniäänisesti, mikä oli todella hauskaa. Tuliliskot ihastuivat pilleihin, ja aina kun Menolly soitti, ne istuivat kuuntelemassa pienet päät musiikin tahdissa nyökkien.
(s. 112)
Pernin lohikäärmeritarit -sarjaan on alkuperäiskielellä englanniksi ilmestynyt ainakin yli kymmenen osaa. Suomeksi kirjoja on käännetty kolmen osan verran. Tuliliskojen laulu on siis sarjan viimeinen suomennettu osa, mikä hieman kummastuttaa. Tämä kirja nimittäin aloittaa sarjan sisäisen Harper Hall -trilogian. Miksi siis suomentaa juuri ensimmäinen osa trilogiasta, eikä samantien kaikkia tai vaikka ei yhtäkään trilogian osaa?

Vaarallisia rihmoja on satanut Perniin jo seitsemän kierroksen ajan. Tavallisella kansalla on kuitenkin myös muita huolia. Lahdelmalinnan vanha harpunsoittaja Petiron on kuollut. Menolly oli harpunsoittajan lahjakkain oppilas, mutta hän ei voi jatkaa Petironin jäljissä. Menolly on vain tyttö, eivätkä tytöt ryhdy harpunsoittajiksi. Tätä mieltä on linnanherra Yanus, Menollyn ankara isä, joka kieltää tyttöä soittamasta enää ollenkaan. Surullisena harpunsoittajan kuolemasta ja siitä, että häneltä on suurin ilo riistetty, Menolly tottelee isänsä määräystä. Omilla retkillään lahdenpoukaman ympäristöön, Menolly kohtaa eräänä päivänä oikean tuliliskolauman. Tämä löytö muuttaa Menollyn elämän aivan uuteen suuntaan.

Päähenkilö Menolly on 15-vuotias tyttö. Hän on Lahdelmalinnan linnanherran nuorin tytär ja aiheuttaa vanhemmilleen jatkuvasti päänvaivaa. Menolly on siinä mielessä melko tyypillinen hahmo nuoreksi sankarittareksi, että hän ei kunnolla sopeudu muiden joukkoon ja täytä yleisesti hyväksyttyjä normeja. Häntä kuvaillaan esimerkiksi ikäisekseen ja ylipäätänsä tytöksi hyvin pitkäksi. Menollyn kiinnostus soittamiseen ja laulamiseen ei ole toivottua. Hän saattoi kyllä olla harpunsoittajan opissa, mutta uutta harpunsoittajaa hänestä ei missään nimessä voi tulla. Se virka on ainoastaan miehiä varten. Menollyltä löytyy rohkeutta muuttaa asioita mieleisekseen. Hän on valmis uhmaamaan vanhempiensa käskyjä ja lopulta karkaamaan kotoaan.

Tuliliskojen laulu eroaa kahdesta aiemmin ilmestyneestä osasta siinä, että nyt lohikäärmeritareiden sijasta keskitytään tavallisiin Pernin asukkaisiin, joilla ei ole lohikäärmettä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan kuin toisessa osassa Vaarallinen tähti. Kirjassa tutustutaan Lahdelmalinnan elämään, joka kuulostaa karummalta kuin lohikäärmepesässä asuminen. Töitä on tehtävä jokaisen, joka pystyy jotakin tekemään. Lisäksi merelle on lähdettävä huonollakin säällä, jotta saadaan kalaa pyydystettyä. Rihmahyökkäysten yllättäessä asukkaat ovat täysin lohikäärmeritareiden avun varassa.

Ennen kirjan lukemista olin kuullut, että Tuliliskojen laulu olisi lapsekkaampi ja selvästi nuoremmille lukijoille tarkoitettu kuin aiemmat osat. Tietysti kirjan täytyykin olla, koska tässä päähenkilö on teini-ikäinen tyttö ja kahdessa ensimmäisessä osassa päähenkilöt ovat aikuisia ihmisiä. Nuorempi lukijakunta näkyi kirjassa, mutta en kokenut sitä silti liian lapselliseksi lukea. Harmi, ettei sarjaa ole suomennettu enempää. Ihan mielenkiinnosta olisin voinut lukea, kuinka Menollyn lopulta käy, että tuleeko hänestä harpunsoittajaa ja kuinka hän pärjää tuliliskojensa kanssa.

Anne McCaffrey: Vaarallinen tähti

Alkuperäinen teos: Dragonquest (1971)
Pernin lohikäärmeritarit osa 2,
Otava, 2000, kovakantinen, sivumäärä 432



Avaa oikein hitaasti toinen silmäsi, Canth kehotti.
F'nor totteli vastahakoisesti. Sen jälkeen hänen oli hyvin vaikea pysytellä hiljaa paikallaan. Häntä nimittäin tuijotti kullanvärinen lohikäärme, joka oli niin pieni, että oli mahtunut istahtamaan hänen paljaalle kyynärvarrelleen. Se katseli häntä uteliaana mutta myös varuillaan pikkuruisilla, vihreää tulta säkenöivillä jalokivisilmillään.
(s. 112)
Vaarallinen tähti on jatkoa Lohikäärmeen lento-kirjalle, jonka luin tässä jokin aika sitten. Lohikäärmeen lento aloitti siis Pernin lohikäärmeritareista kertovan kirjasarjan. Heti ensimmäisen osan lukemisen aikana tuli sellainen olo, että tähän sarjaan voisi tutustua paremminkin ja lainasin kirjastosta tämän toisen osan, vaikka minulla olikin vielä aiempi osa kesken. Sarjan kolmas osa on kuulemma vähän lapsekas, koska se on selvästi nuoremmille lukijoille tarkoitettu, mutta senkin ajattelin lukea jossain vaiheessa kesän aikana.

Sarjan ensimmäisen osan tapahtumista on ehtinyt kulua seitsemän kierrosta eli Pernin vuotta. Rihmasateet ovat tauonneet ja planeetan on vallannut eripurainen ilmapiiri. Valtasuhteet lohikäärmeritareiden, linnanherrojen ja tavallisten ihmisten välillä ovat muuttuneet, kun kansa ei ole enää niin riippuvainen ritareiden avusta. Tämän lisäksi lohikäärmeritarit ovat keskenään ajautuneet huonoihin väleihin ja Pernin eri lohikäärmepesät ovat asettuneet toisiaan vastaan. Punatähdeltä putoileva rihmasade alkaa yllättäen ennen aikojaan, mikä herättää planeetan asukkaissa katastrofin pelkoa. Bendenin pesän päällikkö F'lar oli laatinut aikataulun, joka perustui ikivanhoihin merkintöihin rihmasateista. Nyt yhtäkkiä aikataulu ei enää pidä lainkaan paikkaansa ja lohikäärmeritareiden täytyy jälleen olla valmiina puolustamaan planeettaansa vanhaa vihollista vastaan ja samalla toimia yhteistyössä.

Lohikäärmeen lennon naispäähenkilö Lessa on edelleen vahvasti mukana tämänkin kirjan tapahtumissa, onhan hän Bendenin lohikäärmepesän emäntä. Toiseksi tärkeäksi naishenkilöksi nousee tässä osassa Brekke, nuori neito, joka on alunperin maanviljelijän tytär ja jonka ritarit löysivät yhdellä etsintämatkallaan lohikäärmekuningattaren emäntäehdokkaaksi. Brekkellä on oma lohikäärmekuningatar Wirenth, joka kasvaa tämän kirjan aikana poikasiästä aikuisuuteen. Ensimmäistä osaa lukiessani pidin Lessan vahvaa luonnetta välillä ärsyttävänä, mutta nyt tämän toisen osan aikana päädyin siihen tulokseen, että hahmo on hyvä juuri sellaisena kuin on. Hän ja Brekke nimittäin eroavat kuin yö ja päivä luonteiltaan. Ensimmäinen käsitys Brekkestä oli, että hän olisi hieman sellainen tyypillinen neito pulassa -hahmo, mutta hänestäkin ilmenee vahvempi puoli.

Samoin ensimmäisessä osassa olleet veljekset F'lar ja F'nor ovat vauhdissa myös tässä kirjassa. Heistä vanhempi eli F'lar on arvostetussa asemassa Bendenin lohikäärmepesän päällikkönä ja F'nor toimittaa pesän alipäällikön virkaa. Linnanherrojen keskuudessa pesän päällikkö pääsääntöisesti nauttii suosiota ja juuri F'larin odotetaan ratkaisevan, kuinka perniläiset jälleen kerran selviävät Punatähdeltä putoilevista rihmoista. Jos ensimmäinen osa olikin enemmän vanhemman veljeksen kirja, niin tässä osassa F'norin hahmo saa lisää tilaa itselleen. Hahmon merkitys kasvaa, eikä F'nor ole enää pelkästään F'larin varjoon tämän apulaiseksi vaan hänellä on itsenäisiä tavoitteita ja päämääriä.

Vaarallinen tähti eroaa sarjan ensimmäisestä osasta siinä, että nyt juoneen on lisätty enemmän valtapeliä ja juonittelua. Lohikäärmeritareiden rivien rakoillessa he saavat huomata, että myös joku omaan joukkoon kuuluva voi terrorisoida perniläisten yhteiseksi hyväksi tehtyjä suunnitelmia. Ylipäätänsä oman valta-aseman kasvattaminen kiinnostaa useampia, niin ritareita kuin myös linnanherroja. Romantiikkaa on mukana myös, vaikka nyt sitä ei olekaan aivan siinä määrin kuin ensimmäisessä osassa.

Enemmän tässä kirjassa ehdottomasti tapahtuu kaikenlaista verrattuna sarjan aloittavaan osaan. Rihmataisteluita on tietysti jälleen mukana, mutta sen lisäksi etsitään ratkaisuja Pernin tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin ja siihen, miten rihmoista pääsisi lopullisesti eroon. Mukaan mahtuu vielä erästä ikivanhaa perinnettä muuttava mullistus, joka valitettavasti ei ehdi tapahtua, siitä olisi totisesti ollut mielenkiintoista lukea. Positiivinen lukukokemus, vaikka en täysin sulanutkaan kirjalle.

Anne McCaffrey: Lohikäärmeen lento

Alkuperäinen teos: Dragonflight (1968)
Pernin lohikäärmeritarit osa 1
Otava, 1999, kovakantinen, sivumäärä 351



Lessa käpertyi pieneksi luisevaksi keräksi ja kiersi käsivartensa ympärilleen lievittääkseen hartialihastensa jännitystä. Sitten hän pakotti jäsenensä yksi kerrallaan rennoiksi ja yritti selvittää, mikä se salaperäinen uhka oikein voi olla, joka oli herättänyt hänet, mutta ei silti häirinnyt valpasta vahtiliskoa.
(s. 13)
Kahdensadan vuoden välein Pern-planeettaa kiertävä Punatähti ohittaa Pernin niin läheltä, että se sinkoaa ilmakehästään vaarallisia hopeaisia rihmoja Perniin. Edellisestä ohituksesta on kulunut aikaa ja sillä välin monet perniläiset ovat jo unohtaneet Punatähden ja rihmojen olemassaolon. Nyt Punatähti loistaa taas taivaalla ja uusi ohitus on jälleen alkamassa, mutta kaikki eivät usko, että suuri vaara on tulossa. Lohikäärmeritarit, joille tavallisten perniläisten suojeleminen on velvollisuus, ylläpitävät vielä vanhoja perinteitä. Etsintä -matkallaan he löytävät syrjäytetyn valtiassuvun viimeisen jäsenen, Lessan ja ottavat hänet mukaansa pesään. Kuoriuduttuaan uusi lohikäärmekuningatar valitsee Lessan emännäkseen, jolloin hän yhdessä muiden lohikäärmeiden isäntien kanssa tekee kaikkensa suojellakseen Perniä rihmoilta.

Tumma ja tulinen Lessa on Ruathan valtiassuvun ainoa hengissä oleva jäsen. Hän päätyy Bendenin lohikäärmepesään, jossa hänestä tulee Ramoth -nimisen lohikäärmekuningattaren emäntä. Suuren osan elämästään keittiöorjana elänyt Lessa joutuu ensin opettelemaan pesän tavoille ennen kuin pääsee emännän ominaisuudessa kunnolla vastaamaan pesän elämästä. Lessa on pitkälti sellainen hahmo, joka joko ihastuttaa tai sitten ärsyttää. Välillä lukiessani pudistelin päätäni hahmon omapäisyydelle ja ylpeydelle. Toisaalta taas pidin siitä, että Lessa on vahva naishahmo, joka ei anna kenenkään kävellä ylitseen.

Lohikäärmeritariveljekset F'lar ja F'nor suunnittelevat vallankaappausta pesässä, jonka asiat luisuvat yhä huonommalle tolalle. Ritareista on tullut liian mukavuudenhaluisia sinä aikana, jolloin heidän elämänsä on ollut lähinnä toisiaan vastaan kilvoittelemista. Päästyään pesän uudeksi päälliköksi F'lar ryhtyy ohjailemaan asioita haluamaansa suuntaan. Hän esimerkiksi kieltäytyy lepyttelemästä linnanherroja, joita hän vaatii maksamaan pesälle suojelusmaksua entisten tapojen mukaan.

Kirjassa esiintyy paljon hahmoja, mutta hahmot erottaa toisistaan niiden nimeämistavan mukaan melko helposti. Jostain syystä kaikkien lohikäärmeritarien nimet lyhennetään heittomerkillisiksi siitä alkaen, kun hahmosta tulee lohikäärmeritari. Esimerkiksi tuskallisimpaan mahdolliseen tilanteeseen, joka vaan voi ritaria kohdata, joutunut Lytol oli ritariaikoinaan L'tol, mutta menetettyään lohikäärmeensä hänestä tuli taas Lytol. Lohikäärmeiden nimet tunnistaa th-lopusta, kuten Ramoth, Mnementh, Canth...

Lohikäärmeet ja keskiaikainen maailma tekivät tarinasta mielenkiintoisen. Lohikäärmeet ylipäätänsä tuntuivat tarpeeksi kiinnostavilta, mutta erityisesti jaksoin lukea niiden poikkeuksellisesta suhteesta emäntäänsä tai isäntäänsä. Valinnassa, jossa lohikäärmeenpoikanen valitsee itselleen oman ihmisen, sen ja ihmisen ajatukset tulevat yhdeksi. Eli siis lohikäärmeen emäntänä tai isäntänä oleva hahmo voi viestiä lohikäärmeensä kanssa telepaattisesti ja kuulla lohikäärmeen ajatukset. Muutenkin ihmisen ja lohikäärmeen välillä on todella läheinen side. Jos lohikäärmeritari kuolee, menehtyy samalla myös lohikäärme. Toisinpäin kuvio toimii niin, että lohikäärmeensä menettänyt ritari elää ainoastaan varjoelämää, koska on menettänyt ikään kuin osan itsestään.

Kirja ei ole mistään helpoimmasta päästä lukea, jos haluaa jatkuvaa toimintaa, eikä jaksa keskittyä niin sanotusti tyhjissä kohdissa. Tässä nimittäin nostellaan monen sivun verran klah-maljoja (kanelinmakuista juomaa) ja eletään myös tavallista elämää ilman, että tapahtuu mitään ihmeellistä. Lopullinen mielipide jää positiivisen puolelle. Olihan tämä ihan mielenkiintoista luettavaa.