Vuodesta 2016 & haastekoonti

Taas on yksi kirjaisa vuosi vaihtumassa uuteen, joten on aika tehdä pieni yhteenveto lukuvuodesta 2016. Olen melko tyytyväinen siihen, kuinka kulunut vuosi sujui kirjojen ja blogin parissa. Opiskelut ja työt veivät paljon aikaani, joten siihen nähden vuosi meni jopa paremmin kuin odotin. Tietysti aina haluaisin ehtiä lukemaan vielä enemmän, mutta toisaalta on hyvä pitäytyä siinä määrässä, minkä jaksaa, eikä kuormittaa itseään liikaa.

Kuluneena vuonna osallistuin neljään lukuhaasteeseen. Onnistuin vieläpä suhtautumaan haasteisiin rennosti, ettei niistä tullut liikaa suorittamista ja stressiä. Okklumeus-, Hämärän jälkeen- ja Lukuharjoituksia -haasteista kirjoitin koontipostauksen lokakuun lopulla. Läpi historian -haasteen jälkipuinnin jätin joulukuulle, jos innostuisin lukemaan lisää kirjoja haastetta varten, vaikka olinkin jo päässyt lukutavoitteeseeni aiemmin.

Läpi historian -haaste lähti liikkeelle Klassikkojen lumoissa -blogista. Tarkoituksena oli lukea eri historian aikakausille sijoittuvia kirjoja ja samalla tavoitella aatelisarvoja. Aikaa haasteen suorittamiselle oli koko vuosi 2016. Luin haasteeseen viisi kirjaa, joilla saavutin paronittaren aatelisarvon.

Aikakaudet ja lukemani kirjat
Antiikki 800 eaa – 400 jaa
Keskiaika 400 - 1400 –luku
* Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat
Renessanssi 1400 - 1500 –luku
* Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle
Barokki ja klassismi 1600 –luku
* Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar
Valistus ja esiromantiikka 1700 –luku
* Voltaire: Luonnonlapsi
Romantiikka 1800 -luvun alku
* Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Realismi ja naturalismi 1800 -luvun loppu
Symbolismi 1800 - 1900 -luvun vaihde
Modernismi ja ekspressionismi 1900 -luvun alku
Radikalismi ja postmodernismi 1900 -luvun loppu

Kiitos vielä kerran kaikille lukuhaasteiden järjestäjille!

Kuluneen vuoden mieleenpainuvimpia kirjoja lukukokemuksina olivat Kotiopettajattaren romaani, Metsän tarina ja Itämeren Auri. Top-5 -listalle nostan myös teokset Clèvesin ruhtinatar ja Hyvän mielen vaatekaappi. Näistä kahdesta ensiksi mainittu on kirjoitettu 1600-luvulla ja vaikka kirjan tyyli on melko puisevaa, on tarkkanäköinen ihmiskuvaus ajankohtaista vielä tänäkin päivänä. Jälkimmäinen teos puolestaan herättää ajattelemaan omia kulutustottumuksia ja valintoja vaateostoksia tehdessä.

Vuoden huonoimpia kirjoja onkin vaikeampi nimetä. Oikeastaan mikään vuoden aikana lukemistani kirjoista ei ollut niin floppi, että kirjan lukeminen harmittaisi. Jude Deveraux’n Ylämaa-sarja tosin vahvisti ajatuksiani siitä, että vastaisuudessa jätän Deveraux’n kirjat lukematta.

Kiitos teille blogin lukijoille kuluneesta vuodesta ja oikein hyvää uutta vuotta! :)

Kate Jacobs: Lankakaupan talvi

Alkuperäinen teos: Knit the Season (2009)
Gummerus, 2011, pokkari, 347 sivua
suomentanut Päivi Pouttu-Deliere


Dakota oli alkanut pitää punaista vihkoa mukanaan käsityöpussukkansa pohjalla – pussukka oli Perin tekemä – yhdessä kamelinruskean- ja turkoosinkirjavan neuleen kanssa. Hän oli säästänyt kaikki äitinsä keskeneräiset tekeleet, kaikki hullunkuriset projektit, joita äidillä ei ollut koskaan ollut aikaa saada valmiiksi, koska hänellä oli ollut kädet täynnä tilausneuleita, ja jotka hän oli siksi vain siirtänyt syrjään odottamaan.
(s. 17)

Lankakaupan tytön jälkeen teki mieli lukea heti perään sarjan viimeinen osa. Kirjan jouluisen tunnelman takia jätin sen lukemisen näin joulukuun loppupuolelle. Lankakaupan talvi on mukava päätösosa lankakaupan väen seikkailuille.

Vuoden lähestyessä loppuaan lankakaupassa riittää kiirettä. Parikymppinen Dakota Walker tasapainottelee opintojen ja töiden välillä. Dakotan unelma kondiittorin urasta on lähellä toteutumista, sillä hän on päässyt opiskelemaan kulinaariseen instituuttiin. Opintojen lisäksi hän vastaa äidiltään perintönä saamastaan lankakaupasta yhdessä laukkuja suunnittelevan Perin kanssa. Joulun aikaan Dakota haluaisi suorittaa opintoihin liittyvän työharjoittelujakson loistohotelli V:n keittiössä, mutta hänen isällään Jamesilla on toisenlaisia suunnitelmia. On tullut aika lähteä Skotlantiin viettämään joulua siellä asuvan isomummin kanssa.

Vuosi huipentuu uuden vuoden juhlimisen lisäksi tuplahäihin. Anita ja Marty ovat suunnitelleet häitään pitkään, ja juhla on viimein toteutumassa. Heidän lisäkseen alttarille astelee Italiasta rakkauden löytänyt Catherine, joka avioituu viinitilaa pyörittävän Marcon kanssa. Muidenkin neulekerholaisten elämissä on muutoksia luvassa. Peri saa houkuttelevan tarjouksen, joka takaisi suuren näkyvyyden hänen suunnittelemilleen laukuille. Lucie ja Darwin suunnittelevat tytöille tarkoitettua televisio-ohjelmaa, joka on herättänyt kiinnostusta. Tapahtumista herää kysymys, mitä neulekerholle tapahtuu, kun sen jäsenet hajaantuvat ympäri maailmaa?

Neulekerholaisia ja Walkerien sukua yhdistää side edesmenneeseen Georgiaan. Dakotalle Georgia oli äiti, mutta läheisten jakaessa muistojaan Georgiasta, Dakota oppii tuntumaan äitinsä esimerkiksi niin ystävänä kuin siskonakin. Georgia on mukana tarinassa takaumien välityksellä, kun läheiset muistelevat tuntemaansa naista. Läheiset tunsivat Georgian erilaisista yhteyksistä, joten jokaisen muistot hänestä kertovat erilaisen tarinan. Dakotan Donny-setä kertoo, kuinka Georgia opetti veljensä ajamaan autoa. Catherine muistelee yhteisiä kouluaikoja, ja James joulua Georgian kanssa. Nimenomaan Georgian kautta neulekerholaiset löysivät toisensa ja ystävystyivät.

Edellisten osien tapaan tämänkin kirjan lopusta löytyy muutama ohje. Käsityöaiheisia ohjeita ovat Lucien tyttären Gingerin kirjanmerkki ja Georgian jouluköynnös. Käsitöiden lisäksi ruoka ja erityisesti leipomukset liittyvät vahvasti tarinaan. Ruokaohjeista esitellään Dakotan kiitospäivän kurpitsakarpalomuffinssit, Anitan latket eli juutalaiset perunaletut, mummin viipalepikkuleivät ja Bessin voileivokset. Mummilla tarkoitetaan Dakotan Skotlannissa asuvaa isomummia, ja Bess on isoäiti.

Joulun ja uuden vuoden lisäksi kirjassa vietetään myös kiitospäivää ja hanukkaa. Tarina jäi mieleen lämminhenkisinä jäähyväisinä lankakaupan väelle. Minusta tarina on hyvä päättää tähän, eikä turhaan venyttää pidemmäksi. Aikaisempien osien kohdalla olen inissyt tönköstä suomen kielestä, mutta tällä kertaa en kiinnittänyt siihen huomiota. Neulekerholaisten välinen ystävyys ja yhteisöllisyys sen sijaan lämmittivät mieltä.

Lankakauppa-sarja
Pieni lankakauppa (The Friday Night Knitting Club)
Lankakaupan tyttö (Knit Two)
Lankakaupan talvi (Knit the Season)

Lauren Weisberger: Viime yönä Chateau Marmontissa

Alkuperäinen teos: Last Night at Chateau Marmont (2010)
Nemo, 2012, pokkari, 525 sivua
suomentanut Sini Linteri


Kappale päättyi sykähdyttäviin suosionosoituksiin, aitoihin, innostuneisiin aplodeihin, ja Julian siirtyi seuraavaan kappaleeseen. Hän oli päässyt vauhtiin, eikä levottomuudesta näkynyt merkkiäkään. Näkyi vain tuttu kiilto käsivarsilla ja keskittyneisyydestä kertova otsan kurtistus hänen laulaessaan sanoja, joita oli hionut kuukausia, joskus vuosia. Toinen laulu oli hetkessä ohi, sitten kolmas, ja ennen kuin Brooke käsitti, mitä tapahtui, kuulijat hurrasivat hurmioituneina ja vaativat lisää.
(s. 93)

Viime yönä Chateau Marmontissa -teoksen myötä olen lukenut kaikki Lauren Weisbergerin suomennetut teokset. Weisbergerin muiden teosten tavoin myös tämä oli kevyttä ja viihdyttävää hömppää. Oli mukava huomata, että kirjailija on muuttanut aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Nyt menevän sinkkunaisen sijasta kirja kertookin avioparista.

Brooke tapasi miehensä Julianin aikoinaan baarissa, jossa Julian oli esiintymässä. Muutamaa vuotta myöhemmin Julian haaveilee edelleen muusikonurasta. Brooke sen sijaan tekee pitkää päivää kahdessa eri työssä, jotta parin taloudellinen tilanne olisi turvattu. Tilanne muuttuu, kun Julian on yhtäkkiä läpimurtonsa kynnyksellä elämässä unelmaansa todeksi. Brooke on vilpittömästi onnellinen miehensä puolesta. Hyvin pian Brooke saa kuitenkin huomata, ettei julkisuus ole pelkkää glamouria. Julian on kiireinen ja poissaoleva, eikä mene aikaakaan, kun pariskunnan yksityisasioita ruoditaan juorulehdissä. Juorut muuttuvat yhä ikävämmiksi, ja lopulta lehdissä revitellään vihjailevilla paparazzikuvilla.

Weisbergerin muissa suomennetuissa kirjoissa keskiössä ovat olleet menevät sinkkunaiset (poikkeuksena Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan Andrea), joiden elämä saa yllättäen uuden suunnan. Viime yönä Chateau Marmontissa pääosassa onkin Brooke, vaimo, joka haluaa auttaa miestään tämän unelmien tavoittelussa. Brooke on käytännössä huolehtinut elannon hankkimisesta, kun mies on toiminut levy-yhtiön harjoittelijana. Julianin uran läpimurto tarkoittaa Brookelle omista unelmista, perheen perustamisesta ja yrityksestä, luopumista. Brooke joutuu kohtaamaan vaikeita asioita, mutta hän ei anna vastoinkäymisten lannistaa itseään. Vaihtelun vuoksi oli mukava lukea erilaisesta hahmoasetelmasta, jossa päähenkilö ei enää etsi sitä Oikeaa, vaan onkin jo löytänyt hänet, ja vastoinkäymisenä on saada uudenlainen arki sujumaan.

Kirjassa käsitellään julkisuuteen joutumista ja sen varjopuolia. Huomasin tarinassa yhteneväisyyksiä VIP-ihmisiä -kirjaan. Betten tavoin Brooken kohtaama median huomio on aluksi positiivista, mutta pian juorulehtien sävy muuttuu ikävämmäksi ja jopa rumaksi. Brooke tosin päätyy lehtien palstoille ainoastaan siitä syystä, että hänen miehestään tuli tunnettu muusikko. Hän ei itse tavoitellut huomiota. Välillä tuntui pahalta, miten Brookea koeteltiin, eikä Julian tuntunut ymmärtävän kuuluisuuden vaikutuksia aivan tavallisen ihmisen elämään. Kirja antoi kuvan siitä, miten älyttömiä asioita tosielämän julkkisten täytyy kestää. En pystyisi elämään niin, että paparazzit partioisivat kotini ulkopuolella kaikkia tekemisiäni.

Weisbergerin muiden teosten tavoin Viime yönä Chateau Marmontissa on nopealukuinen. Kirjassa käsitellään ihan vakaviakin asioita, kuten jo mainitut julkisuuden varjopuolet. Pääasiassa kirjan tarina on kuitenkin viihdyttävä ja kevyt. Sisältö on sopivaa aivot narikkaan -luettavaa, jonka parissa ei tarvitse ajatella syvällisesti.

Kaari Utrio: Vendela

Tammi, 2016, kovakantinen, 411 sivua


Eivät tietenkään valtakunnan herrat olleet turkulaisia orpotyttöjä varten. Valtakunnan herrat naivat maita ja kartanoita, vaikutusvaltaa ja omaisuutta, suuria suhteita ja aarrearkkuja. Vendela Dalhusilla ei ollut omaisuutta eikä suurta sukua eikä mitään muutakaan. Vendela Dalhusin piti katsoa maahan, hän ei saanut edes vilkaista aurinkoa; mutta hän oli sen tehnyt ja häikäistynyt, eikä hän piitannut vaikka olisi saanut vaeltaa sokeana lopun elämänsä.
(s. 12)

Olen lukenut kotimaisten kirjailijoiden kirjoittamia viihdekirjoja, mutta genren suomalaisittain tunnetuin nimi on jäänyt uupumaan lukemieni kirjojen kansista. Mikä olisi siis parempi tapa korjata asia kuin valita kevyttä historiallista hömppää Kaari Utriolta joulukuun piristykseksi?

Ylhäiseen sukuun syntynyt Vendela Dalhus on aina elänyt sukulaistensa hoivissa. Orvoksi jääneellä Vendelalla on kauneutensa ja taitonsa parantajana, mutta mitä hyötyä niistä on, kun hänellä ei ole myötäjäisiä? Vendelalle ollaan järjestämässä naimakauppoja varakkaan turkulaisen porvarin kanssa. Kohtalo puuttuu peliin, kun hän kohtaa Turun tuomiokirkossa Hartman Garsen, komean ritarin, joka saa tytön sydämen sykkimään. Ritari kuuluu valtakunnan ylimyksiin ja on auttamatta köyhän orpotytön haaveiden ulottumattomissa. Vendela ei kuitenkaan hylkää toiveitaan. Pian Vendela pääsee viettämään aikaa ritarin kanssa, sillä hän matkaa kauppiassaattueessa Turusta Viipuriin, ja saattuetta johtaa itse ritari Hartman Garse.

Päähenkilö Vendela on minun makuuni sopiva historiallisen romaanin sankaritar. Hänellä on toki kaunis ulkonäkönsä, jota korostetaan tarinan aikana useaan otteeseen. Ulkokuoresta huolimatta Vendela ei ole mikään tyhjänpäiväinen neito, joka vain odottaisi pelastajaansa. Hän toimii itse, jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan. Erityisesti mieleeni jäi Vendelan välit paimenpoika Yöhön. Yö on selvästi Vendelan palvelija, mutta nuori nainen kohtelee paimenpoikaa kuin vertaistaan. Miespäähenkilö ritari Hartman Garse ei saanut minussa aikaan yhtä ihastunutta suhtautumista kuin Vendelassa. Oikeastaan ritari oli melko tyypillinen historiallisen romantiikan miespuolinen hahmo. Tuntuu siltä, että olen lukenut useasti aikaisemminkin historian havinaan sijoittuvan tarinan, jossa sankari ei aluksi ymmärrä, että sankaritar olisi juuri se oikea hänelle. Mies tekee virheitä ja vasta melkein pohjamudissa ryömiessään havahtuu toivomaan, että asiat olisivat toisin.

Kirjan sivuhahmot saavat paljon tilaa tarinan aikana. Paimenpoika Yö on Vendelalle uskollinen palvelija, joka yrittää suojella emäntäänsä vaikeissa oloissa. Tarinassa on mukana myös oikeita historiallisia hahmoja, jotka saavat äänensä kuuluville. Heistä yksi on Ruotsinmaan drotsi Bo Jonsson Grip, valtakunnan ylimystöä. Dumen perheestä veljet Henneke ja Fulrad ovat ritareita ja Henneke jopa Viipurin linnan alipäällikkö. Heidän sisarensa Greta kohoaa tarinan aikana lähtökohtiaan korkeampaan asemaan. Greta ja Vendela tutustuvat toisiinsa aikana, jolloin kumpikin viettää neitoaikaansa Viipurin linnassa. Suurin osa sivuhahmoista oli sellaisia, että heidän toiminnalleen oli jokin selitys. Tästä poikkeuksena Iliana Winholt, henkeäsalpaavan kaunis nainen, joka on luonteeltaan hyvin ilkeä ja inhottava. Minulle ei selvinnyt missään vaiheessa, miksi Iliana on niin ilkeä.

Kirjan vahvuus on tapahtumien ja ympäristön kuvailu. Nautin runsaasta kuvailusta, joten Vendela oli sikäli mieluista luettavaa. Tarinan historiallinen konteksti oli uskottavan oloinen, joten oletan, että kirjailija on tehnyt taustatutkimuksen huolella. Kirjassa annetaan runsaasti tietoa keskiajasta, mutta mielestäni tietoa ei tuputeta lukijalle. Lukijaa valaistaan sopivissa määrissä. Vendelan tarinassa naisen asema on keskeisessä osassa. Nainen on ensin sukulaistensa holhouksessa ja naimisiinmenon myötä hän siirtyy miehensä holhoukseen. Naisen aseman lisäksi tarinassa merkittävässä osassa on henkilön asema. Vendelan ja Hartman Garsen rakkaustarina on liki mahdoton, koska toinen on ylimystöä ja toinen köyhä orpo.

Kirjoitin postauksen alkuun kevyttä hömppää, koska se oli ennakkoluuloni Utrion teoksesta. Lukemisen aikana totesin, ettei Vendela ollutkaan niin hömppää, kuin kuvittelin sen olevan. On sitä viihteellisempiäkin historiallisia romansseja tullut luettua.Vendela oli mukaansatempaava teos, jonka parissa viihdyin.

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

Alkuperäinen teos: The Memory Keeper’s Daughter (2005)
Bazar, 2008, kovakantinen, 486 sivua + haastattelu
suomentaneet Laura Jänisniemi ja Susanna Tuomi-Giddings, Helinä Kangas (haastattelu)


Hän puhui vakuuttavasti. Hän uskoi omiin sanoihinsa. Hoitaja tuijotti häntä yllättyneen näköisenä, mutta muuten David ei saanut selvää hänen ajatuksistaan odottaessaan myönteistä vastausta. Silloisessa mielentilassaan hän ei tullut edes ajatelleeksi, että hoitaja voisi vastata toisin. Silloin, toisin kuin myöhemmin samana iltana ja monina tulevina iltoina, hänelle ei tullut mieleenkään, että hän vaaransi kaiken.
(s. 30)

Olen aikaisemmin lukenut Kim Edwardsilta teoksen Unien järvi. Se jäi mieleen kauniina ja mukaansa tempaavana lukukokemuksena, joten halusin tutustua saman kirjailijan muihin teoksiin. Ilmeisesti Kim Edwardsilta ei ole suomennettu muita teoksia kuin Unien järvi ja nyt lukemani Muisto tyttärestäni, vaikka häneltä on näiden lisäksi ilmestynyt englanniksi teos nimeltä The Secrets of a Fire King.

Tarina lähtee liikkeelle vuodesta 1964, jolloin David Henryn Norah-vaimo odottaa parin ensimmäistä lasta. Synnytys käynnistyy eräänä myrskyisenä yönä. David lähtee viemään Norahia sairaalaan, mutta rankan lumimyrskyn vuoksi he eivät millään ehdi ajoissa sinne. Niinpä David vie vaimonsa omalle pienelle klinikalleen. David ja sairaanhoitaja Caroline Gill auttavat Norahia synnytyksessä. Norah saa terveen pojan, jolle annetaan nimeksi Paul. Yllättäen Paulin jälkeen syntyy tyttö, Phoebe, jolla on Downin syndroomaan viittaavia piirteitä. David uskoo, ettei tyttö elä pitkään, joten tekee ratkaisun, jonka vaikutukset näkyvät perheen elämässä vielä vuosia myöhemmin. Hän kertoo vaimolleen tytön menehtyneen synnytyksessä.

David käskee Caroline Gillin viemään Phoeben vammaisille lapsille tarkoitettuun hoitokotiin, mutta Caroline ei pysty hylkäämään pientä vauvaa hoitokotiin, joten hän päättää kasvattaa Phoeben omana tyttärenään. Vuosien varrella Caroline saa pitää puoliaan muiden asenteita kohtaan useaan kertaan, mutta Phoebe oli hänelle ainoa mahdollisuus saada oma lapsi. Toisaalla Norah Henry suree tytärtä, jota hän luulee kuolleeksi. Norah ja David etääntyvät toisistaan. Norah keskittyy työhönsä matkatoimistossa ja David uppoutuu valokuvaukseen karkottaakseen valheen mielestään. Paulista kasvaa musiikillisesti hyvin lahjakas poika, mutta isä ei tue hänen haavettaan urasta musiikin parissa.

Unien järven tapaan tämän kirjan keskiössä on salaisuus, joka vaikuttaa ratkaisevalla tavalla hahmojen elämään. Davidin valhe jättää jälkensä perheeseen. Norah ei koskaan toivu täysin tyttären menetyksestä ja hän haluaa puhua tapahtuneesta. David puolestaan ei halua käsitellä tapahtunutta kertomansa valheen vuoksi. Toisistaan etääntyminen alkaa jo näin varhaisessa vaiheessa, kun kaksoset ovat vielä aivan pieniä. Vuosien kuluessa avioparista tulee kuin toisilleen vieraat ihmiset. Kirjan lopusta löytyy kirjailijan haastattelu, jossa valotetaan aikakauden suhtautumista henkilöihin, joilla on Downin syndrooma. Haastattelu antoi tietynlaisen selityksen Davidin ratkaisuun, sillä ennen Down-lapsiin on suhtauduttu paljon jyrkemmin. David omasta mielestään tekee ratkaisunsa rakkaudesta, suojellakseen vaimoaan.

En tiedä mitään Downin syndroomasta, eikä se ole elämääni koskettava aihe. En siis osaa sanoa, kuinka hyvin kirjassa kuvaillaan henkilöä, jolla on Downin syndrooma. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna kuvaus oli oikein uskottavaa. Ainoa asia, mihin kiinnitin huomiota, oli helppous. Carolinen ja Phoeben elämä vaikutti varsin helpolta. Arvelen, että kirjassa arkea vammaisen lapsen kanssa on ehkä hieman kaunisteltu. Kaikilla on tietysti hyviä päiviä, mutta Carolinen ja Phoeben elämä tuntui sujuvan erittäin hyvin, eikä Phoebe ollut yhtään hankala lapsi. Mitä nyt olen joskus törmännyt vammaisten lasten vanhempien avautumisiin heidän elämästään esimerkiksi median kautta, niin todellisuus voi olla jotain muuta.

Tarina on traagisen surullinen valheen vuoksi ja siksi, että kaksoset erotetaan toisistaan heti syntymän jälkeen. Kirjan edetessä loppua kohti tarinaan tulee toiveikkaampi sävy. Aihe on kiinnostava, mutta valitettavasti täytyy todeta, että tästä olisi voinut saada kokoon paljon mielenkiintoisemman tarinan. Minuun kirja ei vedonnut, enkä saanut oikein kunnolla kiinni kirjan maailmasta.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

Alaotsikko: Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Minerva, 2016, kovakantinen, 240 sivua


Kihlapari oli sopinut hääpäivänsä, ja sulhanen lupasi edellisenä iltana tulla noutamaan morsianta tämän uudelle kotipaikkakunnalle. Tuon päivän aamuna sulhanen yllättäen kuoli, eikä morsiamelle saatu heti sanaa asiasta. Sovittuun aikaan illalla sulhasen hevonen kuitenkin pysähtyi tytön kotitalon eteen, ja tyttö nousi vaunuihin sulhasensa viereen. Morsian ihmetteli kyllä, kun sulhanen ei puhunut mitään, mutta matkaan lähdettiin illan pimetessä.
(s. 6)

Näin esittelyn Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja -teoksesta kirjakerhon lehdessä. Kirjan alaotsikko Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen sai miettimään ennen lukemista, että minkälaisia kauhutarinoita kirja mahtaisi sisältää. En ole kauhukirjallisuuden ystävä. Lukemisen aikana kävi ilmi, ettei teos (onneksi) ole selkäpiitä karmiva kauhukirja.

Ensi alkuun valotetaan kummitustarinoiden perinnettä, minkä tyyppisiä tarinoita on kerrottu ja minkälaisissa olosuhteissa. Esipuheessa avataan myös sanan kummitus alkuperää. Ennen sanalla kummitus on voitu tarkoittaa kaikkia outoja ja kummallisia asioita. Murteissa esiintyvät sellaisetkin sanat kuin kummajainen ja kummituinen. Tavallisten kummitustalotarinoiden lisäksi kirjassa käsitellään muun muassa poltergeistilmiöitä, etiäisiä, paikallistarinoita, kuolemanenteitä sekä sota-ajan tarinoita. Kirja alkaa Suomen vanhimmista kummitustarinoista, joihin kuuluvat esimerkiksi Olavinlinnaan ja Haikon kartanoon liittyvät tarinat. Viimeisessä luvussa esitellään nykypäivän kummitustarinoita, joihin puolestaan kuuluvat eri puolella Suomea tunnetut liftaritarinat.

Heti kirjan alussa esitellään kihlaparista kertova tarina, jossa menehtynyt sulhanen hakee morsiantaan. Tarinasta on kirjan mukaan eri versioita, joissa esimerkiksi tarinan yksityiskohdat tai loppu vaihtelevat. Kirjassa esitellään muitakin tarinoita, joista on useampia eri variaatioita. Tarinoissa vilisee yksityiskohtia, kuten outoja ääniä tai tunne kylmästä virtauksesta. Suurin osa tarinoista kertoo siitä, miten ihminen on itse tuntenut, kuullut tai nähnyt jotain yliluonnollista. Osassa tarinoista yliluonnollisuus välittyy eläimen, esimerkiksi hevosen, koiran tai kissan, käyttäytymisestä. Muutamassa sota-ajan tarinassa hevonen on kieltäytynyt kulkemasta jostakin tietystä kohdasta ja paikkaa vaihtamalla pelastanut ihmishenkiä. Eräässä tarinassa kissa sihisi ja murisi tuijottaen samalla jotain, mitä omistaja ei voinut nähdä.

Jostain syystä yllätyin aika paljon siitä, kuinka neutraalilla sävyllä kummitustarinat esitellään kirjassa. Esipuheessa kirjoittaja Eero Ojanen täsmentää, että tarkoituksena on välittää tietoa siitä, minkälaisia kummitustarinoita Suomessa on koettu. Ojasen mukaan hänen oma lähtökohtansa on, että yliluonnollinen kokemus on aina joka tapauksessa sen kokijalle todellinen. Useille tapauksille voidaan löytää järkiperäinen selitys, mutta monet tarinat jäävät arvoituksiksi. Samalla Ojanen kertoo myös yliluonnollisiin ilmiöihin liittyvistä tutkimuksista, joita Suomessa on tehty. Tutkimustyö ei ole helppoa, sillä tutkijat ovat esimerkiksi havainneet, että on vaikea löytää neutraaleja termejä kuvaamaan tämän aihepiirin asioita. Mielestäni kirja jättää lukijalle itselleen päätettäväksi, uskoako tarinoiden todenmukaisuuteen vai ei.

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö

Alkuperäinen teos: Knit Two (2008)
Gummerus, 2009, kovakantinen, 470 sivua
suomentanut Päivi Pouttu-Deliere


Reilun viiden vuoden ajan he olivat eläneet niin kuin ennenkin. He kokoontuivat edelleen säännöllisesti, vaikka KC ei koskaan koskenutkaan puikkoihin ja Darwinin reikäinen villapaita aviomiehelleen oli edelleen hänen monimutkaisin tekeleensä. Peri oli pitänyt kaiken lähes ennallaan lankakaupassa. - - Hän ei koskenut mihinkään vaan hoiti lankakauppaa huolella ja tarmolla prikulleen niin kuin Georgia oli opettanut.
(s. 15)

Kate Jacobsin Pienen lankakaupan -kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo jokunen vuosi. Kirja palasi mieleeni aivan yllättäen tänä syksynä, kun suunnittelin neulovani jotain taas pitkästä aikaa. Neulomisesta ei lopulta tullut mitään, mutta sain aikaiseksi lukea Pienen lankakaupan jatko-osan.

Edesmenneen Georgia Walkerin tytär Dakota on varttunut nuoreksi naiseksi, jolla on vielä koko elämä edessään. Yliopisto-opintojensa lisäksi Dakota työskentelee osa-aikaisesti äitinsä perustamassa lankakaupassa Walker ja tyttäressä, mutta mielessä on käynyt jopa lankakaupasta luopuminen. Dakotan isällä Jamesilla on suunnitelmat valmiina tyttären elämän varalle, mutta jos Dakotan omaa mielipidettä kysytään, haluaisi hän ryhtyä kondiittoriksi. Matka Italiaan läheisten kanssa saa Dakotan katsomaan tulevaa uusin silmin.

Georgia pysyy neulekerholaisten ajatuksissa, vaikka moni asia on muuttunut vuosien varrella. Anita ja Marty suunnittelevat häitä, mutta ennen tärkeää päivää täytyisi saada aikuiset lapset hyväksymään äitinsä uusi liitto sekä etsiä vuosia sitten kadonnut läheinen. Yksinhuoltajaäiti Lucie ponnistelee arjessaan, jossa hänellä on lapsen lisäksi huolehdittavanaan dementoituva äiti. Samaan aikaan Lucien ura ottaa ison harppauksen eteenpäin. Antiikkiliikkeen omistava Catherine etsii itseään ja pohtii, mitä hän haluaa elämältään. Vastauksia haetaan aina Italiasta asti. Akateemiselle uralleen omistautunut Darwin odottaa perheenlisäystä, jonka kunniaksi hän tarttuu vapaaehtoisesti puikkoihin neuloakseen jotain.

Kirjan päähenkilöksi on nostettu Dakota, mutta oikeastaan kirja kertoo kaikkien neulekerholaisten tarinan. Monen hahmon vaiheista kertova tarina on sekä rikkaus että heikkous. Kirjan aikana seurataan otteita useamman hahmon elämästä, ja lopulta tarinat punoutuvat yhteen. Kun juoni on useamman henkilön varassa, ei yhden päähenkilön harteille kasaudu liikaa paineita tarinan mielenkiinnon säilyttämisestä. Hahmojen eri näkökulmat tapahtumien kulusta tuovat kiinnostavia sävyjä juoneen. Huonoksi puoleksi usea kertojahahmo muuttuu siinä vaiheessa, kun alati pompataan hahmosta toiseen ja saman hahmon edelliset kohtaukset meinasi jo unohtaa sivujen välillä.

Kirjassa ei ole kovin erikoista juonta, vaan enemmänkin tuntui siltä, että ensin hahmojen elämässä on asiat vähän miten sattuu sekaisin ja loppua kohden kaikki järjestyy. Matka Italiaan tarjoaa monelle hahmolle ajattelemisen aihetta, eikä vain matkalle lähteneille, vaan myös kotiin jääneille. Tarina on sekaisesta lähtöasetelmasta huolimatta viihdyttävä ja ainakin nopeasti luettava. Valitettavasti kirjassa käytetty suomen kieli on paikoin tönkköä. En tiedä, minkälaista kieltä lähtötekstissä on käytetty, mutta Pienen lankakaupan -postauksesta lunttasin, etten ole senkään kielestä ihan pitänyt. Voisiko syynä olla kerronnan tyyli? Pidin Italian osuuksista, joten voi olla, että ihan sen perusteella kirjan loppupuoli oli mielestäni sujuvampi tekstin osalta kuin alkupuoli.

Edellisen osan tavoin myös tämän kirjan lopusta löytyy muutama ohje. Georgia-torkkupeitosta puhutaan useampaan kertaan tarinan aikana, ja niinpä kirjan loppupuolelta löytyy ohje kyseiseen torkkupeittoon. Muut ohjeet ovat neulekerhon omenavaahterasiirappimuffinssit sekä Catherinen vadelmalimettigranita.

Lankakaupan tyttö paljastaa, mihin suuntaan tuttujen hahmojen tiet ovat kulkeneet viiden vuoden aikana. Hahmot pitävät ihailtavasti yhtä siitä huolimatta, että heidät alkujaan yhdistänyt Georgia on menehtynyt ja elämäntilanteet vaihtuneet. Kirja oli kaiken kaikkiaan mukava jatko-osa lankakaupan väestä. Oli viihdyttävää lukea hahmojen välisestä ystävyydestä.

Cassandra Clare: Taivaallisen tulen kaupunki

Alkuperäinen teos: City of Heavenly Fire (2014)
Varjojen kaupungit osa 6
Otava, 2014, kovakantinen, 639 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


Jace veti Claryn miekkaa pitelevän käden taaksepäin ja irrotti sitten otteensa, jotta tämä voisi nostaa miekan ilmaan. Aurinko oli nyt laskenut entistä alemmas, mutta salissa oli yhä riittävästi valoa iskemään kipinöitä keskiharjanteen obsidiaanitähdistä. ”Anna miekalle nyt sen nimi.”
    ”Hesperos”, Clary sanoi, sujautti miekan takaisin tuppeensa ja työnsi tupen vyölleen. ”Sarastuksentuoja.”
(s. 143)

Sainpahan Varjojen kaupungit -sarjan päätökseen. Olin aluksi hieman epäileväinen sen suhteen, millaisia sarjan kolme viimeistä kirjaa olisivat. Langenneiden enkelten kaupunki ja Kadotettujen sielujen kaupunki petasivat asetelmia Taivaallisen tulen kaupunkia varten. Edellisen osan perusteella odotin tältä viimeiseltä osalta paljon. Kirja vastasi hyvin odotuksiin.

Claryn veli Sebastian on liikekannalla. Hän jatkaa itselleen uskollisten varjometsästäjien armeijan kokoamista. Nämä pimennetyt varjometsästäjät unohtavat entisen identiteettinsä ja heistä tulee raakalaisia, joilla ei ole omaa tahtoa. Sebastian joukkoineen hyökkää varjometsästäjien instituutteja vastaan surmaten niiden asukkaita. Hänen lopullisena päämääränään on koko maailmaan hallitseminen ja tuhoaminen. Clary, Jace, Alec, Isabelle ja Simon lähtevät Sebastianin perään estääkseen tämän suunnitelmat. He kulkevat haltijaväen hovista eräänlaiseen rinnakkaiseen maailmaan, jossa he kohtaavat Sebastianin ja tämän joukot samaan aikaan, kun osa joukoista hyökkää varjometsästäjien kaupunkiin Alicanteen.

Kahdessa edellisessä osassa sivuhahmot ovat mielestäni pelastaneet tarinan. Tässä viimeisessä osassa jokainen hahmo tuli sopivasti esiin, eikä kukaan ärsyttänyt. Päähenkilöidenkin osalta tarina oli siis erittäin onnistunut. Vanhojen tuttujen hahmojen tarinat saivat päätöksen, josta jokainen hahmo voi jatkaa elämäänsä. Kirjan aikana hahmot kohtasivat raskaita vastoinkäymisiä, mutta kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että tarinalla on onnellinen päätös. Olin yllättynyt muutamasta uudesta hahmosta, jotka esiteltiin kirjan aikana. Selvitin asiaa, ja kävi ilmi, että kyseiset hahmot ovat päähenkilöitä Cassandra Claren kahdessa muussa varjometsästäjiin liittyvässä kirjasarjassa. Voi olla, että joku päivä vielä tutustun tarkemmin Claren muihin teoksiin.

Suhtaudun varauksella kirjoihin, joissa on luvassa suuri lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Usein aiemmissa osissa taistelua pohjustetaan oikein perusteellisesti, mikä on tietysti hyvä asia. Joskus taistelulle annetaan kuitenkin ennalta niin suuri huomio, että sitä odottaa jotain aivan mullistavaa kohtaamista, jollaista ei ole ennen nähty. Tällöin pettymys voi olla suuri, jos lopullinen yhteenotto ei täytä sen varalle kasattuja odotuksia. Mielestäni Cassandra Clare onnistui välttämään tällaisen käänteen, että lopullista yhteenottoa on pohjustettu jo iät ja ajat, mutta lopulta kaikki olisikin liian nopeasti ohitse. Tapahtumat ratkesivat tavallaan viekkaudella, johon toinen osapuoli lankesi. Kirja on paksu, joten välillä oli tylsempiä kohtia, mutta kaiken kaikkiaan pidän kirjaa onnistuneena päätösosana. Erityisesti loppu oli suloinen.

Varjojen kaupungit -sarja esitteli erilaisen fantasiamaailman, kuin mihin olin entuudestaan tottunut. Epäilyistä huolimatta oli hauskaa lukea Claryn, Jacen ja kumppaneiden seikkailuista. Osa hahmoista vaikutti ensisilmäyksellä stereotyyppisiltä kiintiöhahmoilta (paras ystävä, joka ei saa vastakaikua tunteilleen, se häikäisevän kaunis nainen, joka saa kaikkien miesten katseet kääntymään jne.), mutta sarjan edetessä olin jo ehtinyt kiintyä hahmoihin, enkä voisi kuvitella muita hahmoja heidän tilallaan. Voin suositella sarjan lukemista.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
Taivaallisen tulen kaupunki (City of Heavenly Fire)

Lauren Weisberger: VIP-ihmisiä

Alkuperäinen teos: Everyone Worth Knowing (2008)
Nemo, 2011, pokkari, 515 sivua
suomentanut Aino Konkka


Oli minun vuoroni katsoa häntä tarkasti nähdäkseni, vitsailiko hän. Ei. Elisa säteili tarinan kerrottuaan, aivan kuin se olisi inspiroinut häntä itseäänkin elämään elämäänsä täysillä. Kiitin häntä siitä, että hän oli kertonut minulle Birkinin tiestä ja mietin, mihin ihmeeseen olin ryhtynyt. Tämä oli kaukana investointipankkimaailmasta, ja minulla oli paljon opittavaa.
(s. 103)

Lauren Weisbergerin VIP-ihmisiä on entuudestaan tuttu kirja. Edellisestä lukukerrasta on tosin vierähtänyt aikaa jo muutama vuosi. Kaipasin kevyttä hömppää luettavaksi, joten siihen tarkoitukseen kirja oli oivallinen valinta.

Bette on nuori nainen, joka kyllästyy työhönsä investointipankissa. Hän päättää ottaa lopputilin. Hyvin tunnettua kolumnia kirjoittavan enonsa kontaktien avulla Bette saa uuden työpaikan PR-toimistosta. Uuden työnsä puolesta Betten täytyy tietää kaikki tietämisen arvoiset henkilöt, näyttäytyä yökerhoissa sekä järjestää hienoja juhlia. Viihdemaailma näyttää hohdokkaalta tylsähkön pankkialan jälkeen, mutta ennen pitkää Bette joutuu kohtaamaan työnsä varjopuolet, joihin kuuluu muun muassa paparazzikuviin päätyminen ja yksityiselämän riepottelu juorupalstalla. Palstan kirjoittaja tuntuu suorastaan väijyvän Betteä, jolla ei ole aavistustakaan siitä, kuka haluaa levittää hänestä perättömiä tietoja.

Tarinan maailma on melko pinnallinen. Työskentely PR-toimistosta tarkoittaa jatkuvaa juhlimista ja oikeissa tilaisuuksissa eli noteeraamisen arvoisissa tapahtumissa näyttäytymistä. Työnsä puolesta Bette tapaa myös useita merkittäviä henkilöitä, joista ainakin osa on aikamoisia bilettäjiä. Pinnallisuuden lisäksi kirjalla on myös vakavasti otettavampi puoli. Oman itsensä etsiminen ja ystävyys ovat vahvasti läsnä tarinan aikana. Bette saa huomata, ettei viihdemaailma ole pelkkää glamouria. On hyvä muistaa myös ystäviä, vaikka kuinka olisi kiire arjessa. Eikä romantiikkaa sovi unohtaa. Sitä on luvassa, vaikkei aivan niin paljon, kuin chick-lit-kirjalta voisi odottaa.

Betten hahmo muistuttaa Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan Andreaa. Kumpikin päätyy itselleen aivan vieraalle alalle kiireiseen työhön, jonka seurauksena oma lähipiiri jää unohduksiin, kunnes tapahtuu jotain havahduttavaa. Bette oli aika neutraali hahmo, jonka tekemiset eivät herättäneet suuria tunteita. Sen sijaan pari muuta hahmoa aiheuttivat silmien pyörittelyä. Jokaiseen bilepaikkaan ilmestyvä Abby tuntui hyvin liioitellulta ja ärsyttävältä. Betten ”poikaystävä” Philip Weston oli melkeinpä koominen hahmo. Jostain syystä miehen jatkuva kultsi -sanan hokeminen ärsytti. Onneksi näiden vastapainona oli ihan järkevältä vaikuttavia hahmoja, kuten Betten hyvä ystävä Penelope ja portsarina työskentelevä Sammy.

VIP-ihmisiä on viihdyttävää hömppää. Chick-lit-kirjaksi tämä ja samalla sanoen muut Weisbergerin teokset ovat jopa aika pitkä, mutta tarina on nopealukuinen. Juonenkäänteet eivät mielestäni aina olleet ihan uskottavia, mutta kirjan tarina pysyi siitä huolimatta hyvin koossa, eikä muuttunut liian epäuskottavaksi.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Alaotsikko: Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat
Atena, 2014, pehmeäkantinen, 304 sivua


Pidän vaatteista, mutta niihin pätee sama kuin vaikka suklaaseen: tietyn pisteen jälkeen yksi lisää ei todellakaan lisää hyvää oloa, vaan päinvastoin saa olon kurjemmaksi. Vaikka se olisi aivan yhtä laadukas ja hyvä kuin ensimmäinen. Kun yksi kaunis, hyvin istuva mekko tekee pukeutumisen – ja elämän – helpoksi ja hauskaksi, sata mekkoa tekee pukeutumisen hankalaksi.
(s. 9-10)

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi on keikkunut lukulistallani pidemmän aikaa. Olen perustellut sen lukematta jättämistä sillä, etten muutenkaan osta paljon vaatteita ja jos ostan, vaatteet tulevat tarpeeseen. Todellisuudessa aina voi tehdä tiedostavampia ja eettisesti fiksumpia hankintoja. Koin Saramäen kirjan erityisen puhuttelevaksi tähän aikaan vuodesta pikkujoulukauden ja joulun lähestyessä. Ensin tekisi mieli ostaa nätti biletoppi pikkujouluihin ja myöhemmin jotain kivaa päälle pantavaa joulua varten. Omasta vaatekaapista todennäköisesti löytyy kumpaankin tilaisuuteen jotain sopivaa.

Hyvän mielen vaatekaappi on jaettu kahteen osaan. Niistä ensimmäinen on nimeltään pahan mielen vaatekaappi. Kuten nimi jo paljastaa, osassa perehdytään vaateteollisuuden ongelmiin. Vaatteiden alkuperää ei aina tule ajatelleeksi, joten lähtökohdat voivat hätkähdyttää. Vaatteiden valmistus tapahtuu suurimmaksi osaksi halpatuotantomaissa, joissa tehtaiden toimintatavat ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Jätevedet kaadetaan turhia miettimättä vesistöihin, eikä työntekijän asema ole yhtään sen parempi kuin ympäristön. Tärkeintä on saada vaatteet valmiiksi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman edullisesti, mikä tarkoittaa esimerkiksi palkkatasoa, joka ei kunnolla riitä elämiseen.

Toisessa osassa otetaan askelia kohti hyvän mielen vaatekaappia. Siinä auttaa Saramäen kymmenen vinkkiä. Liikkeelle lähdetään aivan perusasioista eli omien mieltymysten, tyylin ja vaatetarpeiden kartoittamisesta. Niiden jälkeen on hyvä selvittää, mitä kaikkea omassa vaatekaapissa on jo valmiiksi entuudestaan, ja millainen budjetti on käytettävissä. Seuraava askel on vähentää turhuudet pois kaapista ja hankkia niiden tilalle tarvitsemansa vaatteet. Erittäin tärkeää on tunnistaa laatu, jottei haksahda hankkimaan pian pesussa kulahtavaa vaatetta. Huomionarvoista on myös pitää huolta vaatteistaan. On hyvin helppoa ostaa uusi vaate vanhan nuhjaantuneen tilalle, mutta alkuperäistä vaatetta voisi käsitellä oikein, jolloin sitä ei tarvitsisi korvata uudella.

Ihanteellista olisi ostaa laadukkaita vaatteita, jotka kestävät käytössä pitkään sen sijaan, että ostaisi nopeasti kuluvia halpisvaatteita. Mistä laadun voi tunnistaa? Ilahduttavasti Saramäki käsittelee vaatteiden laatuun liittyviä asioita perusteellisesti. Hän antaa vinkkejä seikoista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun pohtii vaatteen laadukkuutta. Jos kankaassa on nukkaa jo kaupassa, on sitä kotona käytön jälkeen todennäköisesti vielä enemmän. Langanpätkät kielivät huolimattomasta viimeistelystä ja samalla siitä, että työvaiheet on yritetty hoitaa pois alta mahdollisimman pikaiseen tahtiin. Ylipitkät ompeleet nopeuttavat vaatteen valmistumista, mutta heikentävät laatua. Vaatteen materiaali vaikuttaa laatuun oleellisesti. Tavallisen kaduntallaajan voi olla hankala löytää tietoa eri materiaaleista, mutta Saramäki kertoo niistäkin ja antaa samalla vinkkejä mahdollisimman hyvän materiaalin valitsemiseen.

Hyvän mielen vaatekaappi on kiinnostavasti kirjoitettu tietokirja, jonka söpö ulkoasu houkuttelee tarttumaan kirjaan. Teksti on rupattelevaa, ja mukana on paljon kirjailijan omia kokemuksia esimerkkeinä. Erityisesti pidin asetelmasta, että ensin käsitellään negatiivisia asioita ja vaateteollisuuden ongelmakohtia (pahan mielen vaatekaappi) ja niistä siirrytään positiivisempaan suuntaan eli kohti hyvän mielen vaatekaappia. Kirja päättyy positiivisessa ja toiveikkaassa hengessä, kuinka hyvän mielen vaatekaapin voi koota. Saramäki ei syyllistä lukijaa huonoista valinnoista, vaan kannustaa ottamaan askelia uuteen suuntaan. Ainoa häiritsevä asia oli asiatekstin katkeaminen välillä niin, että lause jatkuu vasta parin sivun päästä, kun välissä on jotain muuta. Näitä asiatekstin katkaisevia tekstipätkiä voisi kutsua vaikka tietoiskuiksi. Esimerkiksi alkuosiossa on sellainen, otsikolla anonyymit vaatehullut, joka kertoo siitä, kuinka Saramäki suhtautuu vaatteisiin. Tekstipätkät olisi voinut sijoittaa niin, että asiatekstissä päästään lauseen loppuun asti, ettei tarvitse hypätä parin sivun päähän lukemaan sitä loppuun.

Hyvän mielen vaatekaappi herätti paljon ajatuksia ja lisäsi tietouttani vaateteollisuudesta. Ei ole mukava lukea ikävistä asioista, kuten työntekijöiden huonoista oloista ja piittaamattomasta asenteesta ympäristöä kohtaan. Yksittäinen ihminen on pieni tekijä, kun vastassa ovat kaukaisissa maissa sijaitsevat tehtaat ja monikansalliset yritykset. Vaateteollisuuden ongelmien ratkaisemiseksi ei valitettavasti yksi kirja riitä. Haluan silti uskoa, että omilla valinnoilla on merkitystä. Kenties vaatealan yrityksetkin heräävät ja tekevät entistä eettisempiä ja ekologisempia valintoja.

Haastekoonti

On muutaman haastekoonnin aika. Tälle vuodelle oli tarjolla taas mitä mielenkiintoisimpia lukuhaasteita, mutta valitettavasti kaikkiin ei ehdi osallistua. Poimin haasteiden joukosta neljä aiheiltaan aika erilaista haastetta. Tällä kertaa onnistuin pysymään maltillisena tavoitteiden kanssa, mikä helpotti kummasti osallistumista, kun ei tullut stressiä siitä, ehdinkö lukemaan kirjat haasteita varten ajoissa. Alla on koonti kolmesta lukuhaasteesta. Läpi historian -haasteen jätän myöhemmäksi, jos vaikka innostuisin vielä lukemaan lisää sitä varten.

Okklumeus -haaste
Tammikuussa Britannian suunnalta kantautui surullisia uutisia. Harry Potter -elokuvissa professori Kalkarosta näytellyt Alan Rickman oli menehtynyt. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina keksi suru-uutisista Potter-aiheisen lukuhaasteen. Haastetta varten päätin tutustua sarjan oheiskirjoihin, joita en ollut aikaisemmin lukenut.

Siuntio Silosäkeen tarinat
Huispaus kautta aikojen
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Näillä kolmella kirjalla luin itseni kotitontuksi.


Hämärän jälkeen -haaste

Orfeuksen kääntöpiirin Suvi keksi kauhukirjallisuuteen liittyvän haasteen. Tarkoituksena oli lukea kauhukirjoja, ja mitä enemmän niitä lukee, sitä useamman kauhukirjallisuuteen liittyvän hahmon bongaa haasteen aikana. Lähtökohtaisesti en pidä kauhukirjallisuudesta ja olen sen parissa pois omalta mukavuusalueeltani. Kirjoja lukiessa oli yllättävää huomata, etteivät kaikki kauhukirjat ole pelottavia, kuten kuvittelin niiden olevan.

Gaston Leroux: Oopperan kummitus
Juri Nummelin: Kuun pimeä puoli
Anne Rice: Veren vangit
Kolmella luetulla kirjalla bongasin aaveen.


Lukuharjoituksia-haaste

Kujerruksia-blogin Linnea sai inspiraation näytelmistä. Haasteeseen luettiin näytelmiä, jotka saivat olla moderneja, klassikoita tai kirjoitettu millä kielellä tahansa. Luetun tekstin piti kuitenkin olla kirjoitettu näytelmämuotoon repliikkeineen, proosamuotoon muutettu näytelmä ei kelvannut haasteeseen. Näytelmät ovat minulle vierasta aluetta, joten pysyttelin turvallisesti sen ainoan tietämäni näytelmäkirjailijan tuotannon parissa.

William Shakespeare: Myrsky
William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään
Shakespearen teosten avulla luin itseni puvustajaksi.


Kiitos vielä kaikille lukuhaasteiden järjestäjille! Näihin oli mukava osallistua.

Voltaire: Luonnonlapsi

Alkuperäinen teos: L'Ingénu (1767)
Viisas Elämä Oy, 2016, pehmeäkantinen, 128 sivua
suomentanut Leena Rantanen


– Herra Luonnonlapsi, huomaan että puhutte parempaa ranskaa kuin huronilta voisi odottaa, sanoi vakava kruununvouti.
– Muuan ranskalainen, jonka otimme Huroniaan kun olin aivan nuori ja jonka kanssa ystävystyin likeisesti, opetti minulle kieltään; opin hyvin nopeasti kaiken minkä tahdon oppia. Tultuani Plymouthiin tapasin ranskalaisen pakolaisen, niitä joita nimitätte hugenoteiksi, vaikken tiedä miksi, ja hänen ansiostaan edistyin teidän kielessänne ja heti kun saatoin ilmaista itseäni ymmärrettävästi, tulin katsomaan maatanne, sillä pidän ranskalaisista aika tavalla, kunhan eivät kysy liikaa kysymyksiään.
(s. 13)

Mietin, mitä voisin vielä lukea Läpi historian -lukuhaastetta varten. Mieleen tuli Voltaire, jolta olen aikaisemmin lukenut teoksen nimeltä Candide. Päädyin Luonnonlapseen oikeastaan sillä perusteella, että se sattui löytymään lähikirjastosta. Kirjan lukemisen myötä pääsin tavoitteeseeni Läpi historian -lukuhaasteessa.

Luonnonlapseksi nimitetty huroni jäi eräässä taistelussa englantilaisten vangiksi, jolloin hänelle tarjottiin mahdollisuutta lähteä Kanadasta englantilaisten mukaan. Luonnonlapsi halusi nähdä maailmaa, joten hän suostui ehdotukseen. Hän päätyi lopulta englantilaisten kauppiaiden mukana Ranskan Bretagneen. Siellä hän herätti paikallisen luostarin priorin ja tämän sisaren huomion. Luonnonlapsi kutsuttiin priorin taloon, jonne kerääntyy illalliselle paikkakunnan merkkihenkilöitä. Yllättäen käy ilmi, että Luonnonlapsi on itse asiassa sukua priorille ja tämän sisarelle.

Priori sisarensa kanssa tarjoutuu ottamaan Luonnonlapsen asumaan luokseen, sillä ovathan he sukulaisia. Saman tien he ryhtyvät suunnittelemaan huronin kouluttamista sivistyneille tavoille. Aivan ensiksi Luonnonlapsi täytyy kastaa. Priorille on suuri järkytys kuulla, ettei Luonnonlapsi ole koskaan lukenut Raamattua, mutta sen sijaan hän tuntee Shakespearen näytelmät. Luonnonlapsi suhtautuu itse nuivasti kasteeseen. Hänen mielestään englantilaiset olivat viisaampia, kun antoivat ihmisen elää niin kuin hän haluaa. Kaunis neiti de Saint-Yves ryhtyy opettamaan Luonnonlasta sivistyneille tavoille ja saa tämän pään käännettyä useammassakin asiassa.

Luonnonlapsi tarkkailee ulkopuolisin silmin eurooppalaisia tapoja ja käytäntöjä. Kirjan alussa hän on muiden silmissä jalo villi, joka herättää ihmetystä eksotiikkansa vuoksi, ja jota myös täytyy opastaa sivistyneille tavoille. Tarinan aikana Luonnonlapsi kohtaa moneen kertaan kulttuurien välisiä eroja, jotka hämmästyttävät häntä. Esimerkiksi hänen kulttuurissaan rakkaus neiti de Saint-Yvesiä kohtaan ei tarvitse kirkon siunausta. Bretagnessa toiset kauhistelevat Luonnonlasta, koska hän melkein häpäisi neidin. Myöhemmin Luonnonlapsi joutuu kohtaamaan valtaa pitävien suvaitsemattomuuden. Hän ei myöskään käsitä ahneutta ja mielivaltaa, jotka hallitsevat päättävissä asemissa olevien henkilöiden tekoja.

Muistelin, että Candide olisi kerronnaltaan hyvin suoraviivainen, ja Luonnonlapsi jatkaa sen kanssa samalla linjalla. Oli surkuhupaisaa huomata, kuinka muut hahmot pitivät Luonnonlasta sivistymättömänä. Tarinan edetessä käy hyvin ilmi, että oikeasti Luonnonlapsi on sielultaan paljon sivistyneempi kuin vaikkapa Versaillesin korkea-arvoiset henkilöt. Sivistyttyään hän ei lankea ahneuteen, vaan säilyttää hyvät ominaisuutensa. Kirjassa käsitellään Luonnonlapsen kohtaamien tapahtumien myötä osuvasti Voltairen aikakauden ongelmia, kuten korruptiota, joka ei ole hävinnyt ajan kuluessa minnekään.

Taavi Vartia: Varastettu vaimo

Paasilinna, 2015, kovakantinen, 383 sivua


- Jos katsot ohi, sinun uskotaan epäröivän, ja silloin olet jo puolitiessä luopumiseen. Tai sinun ajatellaan valehtelevan. Tai viettelevän. Siksi et saa katsoa ohi tai antaa silmiesi harhailla.
- Hyvä on, äiti.
- Katsot vain silmiin, vaikka tuntisit inhoa tai pelkoa. Tapahtui mitä tahansa. Seurauksia et ehkä voi tietää tai välttää, mutta kunniasi säilyy, sitä sinulta ei viedä niin kauan kuin katseesi ei väisty.
(s. 16)

Taavi Vartian Varastettu vaimo olisi mahdollisesti jäänyt kokonaan huomaamatta, ellen olisi bongannut sitä Mai Laakson blogista. Kiitos taas lukuvinkistä!

Christina on varakkaan sardinialaisen villakauppiaan tytär. Eräänä päivänä kotikylään hyökkää joukko muukalaisia, jotka surmaavat jokaisen vastaantulevan, mutta Christinan he ryöstävät mukaansa. Hyökkäystä johtaa soturi Dors, jolle muukalaisten johtajan, Halvardin, palveleminen on elämäntehtävä. Christina päätyy kaukaiseen Norjaan viikinkikylään, jossa hänestä tulee orja. Aluksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan vihaa, mutta ajan myötä tunteet muuttuvat. Koti-ikävä ei katoa helposti, mutta vähitellen vieraasta yhteisöstä ja ihmisistä tulee Christinan perhe.

Sattumalta päädyin lukemaan melko lyhyen ajan sisällä kaksi kirjaa, jotka ovat hyvin toistensa kaltaiset. Itämeren Aurin päähenkilön tavoin Christina kaapataan kotoaan ja hän päätyy vieraaseen yhteisöön, jonka tavat tuntuvat aluksi kummallisilta. Kumpikin naisista sopeutuu ajan kuluessa uuteen ympäristöönsä. Heitä toki erottaa se, että Auri oli parantaja, mutta Christina joutui orjaksi. Varastettua vaimoa lukiessa en voinut olla vertaamatta kirjaa Aurin tarinaan, mikä häiritsi jonkin verran lukukokemusta. Olisi ollut fiksumpaa lukea näiden kahden kirjan välissä muutama kirja lisää jostain aivan toisesta aiheesta.

Christinan tarina on mielenkiintoinen kuvaus aivan vieraaseen kulttuuriin joutumisesta, ja siitä, kuinka voi selvitä tuntemattomien parissa. Christina saavuttaa orjaksi hyvän aseman olemalla ahkera työntekijä, joka saa jopa kunnioitusta viikinkien luona. Ainakaan aluksi elämä viikinkikylässä ei ollut helppoa. Christinalla on vihamiehiä, jotka panettelevat hänen päänsä menoksi. Onneksi hänellä on myös suojelijoita, joita toiset kuuntelevat ja kunnioittavat. Elämä asettuu uomiinsa viikinkikylässä, mutta Christina ei unohda kotiaan. Päinvastoin, hän haaveilee pakenemisesta, ja lopulta siihen tarjoutuu kenties ainutlaatuinen mahdollisuus, nyt tai ei koskaan.

Christina on sinnikäs, eikä lannistu. Kirja antaa kiinnostavan kuvan päättäväisen nuoren naisen elämästä hänen jouduttuaan kauas kotoa aivan uudenlaisiin maisemiin. Kun vihdoin pystyin jättämään jatkuvan vertailun Christinan ja Aurin välillä taakseni, viihdyin Christinan seikkailun parissa. Kirjassa oli tosin pari hämmästystä herättänyttä kohtaa. Soturi Dors ja hänen vaimonsa Inga värjäsivät toistensa korvat sinisiksi. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, mistä kirjailija on saanut tällaisen idean. Kun korvien värjääminen mainittiin tarinassa ensimmäisen kerran, tuli se aivan puun takaa. Toinen ihmetystä herättänyt asia on kansikuva. Olen Main kanssa samaa mieltä. Kuva näyttää aivan arabinaiselta. Kanteen olisi voinut valita kuvan, josta edes jollain tavalla välittyy se, että kirja kertoo viikingeistä.

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Alkuperäinen teos: Devil wears Prada (2003)
Nemo, 2011, pokkari, 490 sivua
suomentanut Tiina Talvitie


”Miranda Priestly on muotimaailman vaikutusvaltaisin nainen, ja ilman muuta yksi maailman johtavista toimittajista. Koko maailman! Tilaisuus tehdä työtä hänen kanssaan, seurata hänen toimitustyötään ja tapaamisiaan tunnettujen kirjoittajien ja mallien kanssa, auttaa häntä saavuttamaan tavoitteensa joka ikinen päivä – minun tuskin tarvitsee sanoa, että sen tilaisuuden vuoksi miljoonat tytöt olisivat valmiita kuolemaan!”
(s. 27)

Olen lukenut Lauren Weisbergerin suomennetun tuotannon Viime yönä Chateau Marmontissa -kirjaa lukuun ottamatta. Edellisestä kerrasta Weisbergerin tuotannon parissa on ehtinyt vierähtää aikaa jo muutama vuosi, ja nyt kirjat palasivat mieleen, kun kaipasin kevyttä luettavaa. Paholainen pukeutuu Pradaan teoksen olen nähnyt myös elokuvana. Siinä vaikutuksen teki erityisesti Meryl Streepin roolisuoritus mahdottomuuksia vaativana pomona.

Andrea on vastavalmistunut kirjallisuudenopiskelija, jonka unelmien täyttymyksenä olisi saada työpaikka jonkin arvostetun lehden toimittajana. Andrea on lähettänyt useita työhakemuksia ja hän saa lopulta kutsun haastatteluun – tunnetun muotilehden toimitukseen. Runwayn päätoimittaja Miranda Priestly tarvitsee uuden assistentin. Miljoonat tytöt ympäri maailmaa ovat valmiita tekemään mitä tahansa työpaikan eteen, mutta tehtävään valitaan Andrea, pikkukaupungin kasvatti, joka ei tiedä muodista yhtään mitään. Andrea päättää sinnitellä uudessa työssään sopimukseen kirjatun vuoden ajan, sillä kuulemma Mirandan avittamana avautuvat ovet minne tahansa. Vuoden aikana Andrean täytyy kestää vaativaa pomoa ja tämän oikkuja sekä muotilehden toimituksen hektistä työtahtia.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisista toimiston arkea ja tehtäviä, jotka kasautuvat Andrean kontolle. Hän joutuu venymään aivan äärimmilleen pomon oikkuja toteuttaessaan. Työmäärä on aivan mahdoton, eikä vapaa-aikakaan ole aina töistä vapaata, jos Miranda päättää juoksuttaa Andreaa asioillaan. Oikeastaan Miranda on koko kirjan suola, vaativa pomo, joka pyytää alaisiltaan aivan mahdottomalta tuntuvia asioita. Hänet tiedetään hyvin hankalaksi ihmiseksi, joka ei kiitoksia jakele. Siitä huolimatta kaikki pyrkivät toimimaan hänen tahtonsa mukaan. Yksi Mirandan vaatima mahdottomuus on Harry Potter ja Liekehtivä pikari -kirjan hankkiminen hänen hemmotelluille kaksostytöilleen. Eikä kirjaa vielä ollut edes julkaistu.

Tapahtumat pohjautuvat Lauren Weisbergerin omiin kokemuksiin Voguen päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon kirjassa on mukana todellisia tapahtumia tai oikeisiin ihmisiin perustuvia hahmoja. Kirja antaa kovin kiireisen ja ahtaan kuvan muotimaailmasta, jossa kaikkien on mahduttava mahdollisimman pieneen vaatekokoon ja pukeuduttava kalliiden laatumerkkien vaatteisiin. Vaikka kirja onkin fiktiota, toteanpa vain, että näin taviksena tuntuu olevan paljon mukavampaa, kun ei tarvitse tuollaisista asioista stressata.

Paholainen pukeutuu Pradaan on viihdyttävää chick-litiä, jonka parissa voi nollata ajatukset. Muut henkilöt jäävät Mirandan hahmon varjoon, mutta se ei paljon lukemista haitannut. Lukemisen jälkeen tekisi mieli katsoa elokuva pitkästä aikaa, ehkäpä sitten ensi viikonloppuna.

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Otava, 2016, kovakantinen, 444 sivua


Kun he ylittivät suon mustaa polkua pitkin, kylmä tuuli heilutti Aurin helmoja, puri hampaansa nilkkaan vihoissaan. Jos siinä oli Tapiolan vastaus, niin mitä se merkitsi hänen toiveelleen? Auri ei muistanut Oivan tai muiden metsämiesten milloinkaan tuoneen kotiin karhuntaljaa – vain hirvien, peurojen ja pienriistan. Vaan nyt ei hyvitelty pieniä jumalia. Jotain suurta oli tapahtumassa.
(s. 38)

Näin Johanna Valkaman Itämeren Aurista esittelyn kirjakerhon lehdessä, ja sen perusteella mielenkiinto heräsi. Vähän myöhemmin kirja tuli vastaan Mai Laakson blogissa. Sen jälkeen kun sain kirjan kirjastosta, olen lukenut sitä aina kuin vain mahdollista, ja vielä viihtynyt tarinan parissa. Kirja osoittautui oikein mukavaksi löydöksi näin syksyn alun piristykseksi.

Hämeen parantajien sukua oleva Auri on aina elänyt oman kylän, Suolammen, suojissa, eikä juuri ympärillä olevasta maailmasta tiedä. Isoäiti Tiera on kasvattanut tytön kuin lapsensa oman tyttärensä tuotua Aurin hänen luokseen. Aurin suurin haave on tulla parantajaksi Tieran tavoin. Kesän aikana isoäiti on antanut tytölle aikaa pohtia tulevaa. Parantajaksi ryhtyminen tarkoittaa vaimon roolista luopumista, sillä parantajan kohtalona on elää naimattomana. Auri on kuitenkin varma valinnastaan, mieluummin hän ryhtyy parantajaksi kuin vaimoksi. Sitten kohtalo puuttuu Aurin elämään. Hän löytää metsästä miehen, jota on karhu haavoittanut vakavasti.

Jää Aurin tehtäväksi parantaa komea muukalainen, Haakon nimeltään. Haakon mukanaan Auri pääsee talven ajaksi Hakoisten linnavuorelle, jonne hän on halunnut pidemmän aikaa. Linnavuorella Aurin on tarkoitus selvittää, mitä hän haluaa elämältään. Parantajaksi hän on aina tahtonut, mutta vähitellen Auri huomaa, että hänellä on tunteita Haakonia kohtaan. Aurin palattua kotiin isoäiti menehtyy, ja selviää, että Auri on luvattu Haakonille vaimoksi. Miehen matkassa hän päätyy Kaupangiin, jossa paljastuu totuus Haakonin taustasta. Haakon ei olekaan kauppias, vaan viikinki, pelkoa herättävä soturi.

Auri on hyvin sympaattinen nuori nainen, jonka tarinaan saattoi samaistua. Hahmossa ilmeni epävarmuutta, mutta myös rohkeutta tosipaikan tullen. Auri uskaltaa sanoa vastaan viikinkisotureillekin ja helposti toimeen tarttuvana naisena päättää omista asioistaan. Parantajan toimessa saadusta kokemuksesta on monesti hyötyä, sillä parantaja otetaan tervetulleena vastaan, vaikka parantajana Auri myös jää vähän yhteisön ulkopuolelle. Komea viikinkisoturi Haakon saa tuntea Aurin kipakan puolen, kun totuus selviää.

Eletään myöhäisrautakautta, tarinaan kuuluu oleellisesti suomalainen ja skandinaavinen mytologia. Päädyttyään viikinkien luokse Auri tutustuu Gudruniin, jonka avulla skandinaaviset uskomukset tulevat tutuiksi. Kirjassa esitellään paljon kasveja ja kasvien käyttöä lääkintätarkoituksessa. Kasvien lisäksi parantamiseen käytettiin loitsuja ja lauluja, joiden uskottiin auttavan. Mielestäni näistä asioista kerrottiin tarinan lomassa uskottavasti ja samalla mielenkiintoisesti. Myös erilaiset kansanperinteet tulevat tutuiksi. Esimerkiksi karhu oli tärkeä eläin, johon liittyi monia uskomuksia. Karhulla on osansa Aurin ja Haakonin kohtalossa, sillä molemmat ovat karhun valittuina syyspäiväntasauksen juhlassa. Karhuun liittyvistä uskomuksista sain pientä esimakua Metsän tarinasta.

Tarinaan mahtuu romantiikkaa ja seikkailuja Itämeren alueella. Tarina vei mennessään heti alusta alkaen, enkä olisi millään malttanut laskea kirjaa välillä käsistäni. Aurin seikkailuista tuli yksi suosikkisarjoistani mieleen, nimittäin Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita. Hildebrandtin sarja sijoittuu varhaisempaan aikaan, mutta yhteistä kirjoille on ainakin mytologia, uskomukset ja kasvit. Itämeren Auri on aloitusosa kirjasarjalle. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osia.

Anne Rice: Veren vangit

Alkuperäinen teos: Interview with the Vampire (1976)
Seven/Otava, 2009, pokkari, 414 sivua
suomentanut Hanna Tarkka


”Unohdin itseni täysin. Ja samalla oivalsin mitä tarkoittaa mahdollisuuksien avautuminen. Siitä lähtien ihmetykseni vain kasvoi. Kun hän puhui minulle ja sanoi mitä minusta voisi tulla, millaista hänen elämänsä oli ollut ja oli yhä, menneisyyteni hiipui kuin hiillos. Näin elämäni ikään kuin matkan päästä, se oli tyhjää, itsekästä, alituista pakoa pikku harmista toiseen, kauniita lupauksia Jumalalle, Pyhälle Neitsyelle ja rukouskirjojen pyhimyksille joista kellään ei ollut osaa tai arpaa minun ahtaan materialistisessa ja itsekkäässä elämäntavassani. Näin mitkä olivat todelliset jumalani… useimpien ihmisten jumalat. Ruoka, juoma ja sovinnaisuuden turva. Tuhkaa.”
(s. 22)

Veren vangit on roikkunut pitkään lukulistallani. Välillä olen jo ehtinyt unohtaa, että voisihan sen lukea jossain vaiheessa. Sain inspiraation lukemiseen Hämärän jälkeen -lukuhaasteesta, jota varten olen etsinyt lukemista.

Kirja alkaa nuoren reportterin ja Louis -nimisen vampyyrin kohtaamisesta. Louis kertoo reportterille oman elämäntarinansa aloittaen entisestä elämästään ihmisenä 1700-luvun Louisianassa. Hän oli perheensä vanhin poika ja plantaasinperijä. Veljensä kuoleman jälkeen Louis kohtasi vampyyri Lestatin, joka teki hänestä vampyyrin. Louis jää Lestatin seuraan, vaikka he ovatkin hyvin erilaisia. Lousin omaatuntoa vaivaa asia jos toinenkin, mutta Lestat on holtiton ja raakalaismainen tappaja, joka vielä kaiken lisäksi nauttii tekosistaan. Louis myös toivoo, että Lestat enemmän kokemusta omaavana vampyyrina voisi perehdyttää häntä elämään vampyyrina.

Kirja esittää vampyyrit perinteisessä valossa, enemmän kauhukirjallisuuden hahmoina. Veren vankien vampyyrit eivät kimaltele auringossa, kuten Twilightista tutut vampyyrit. He tappavat, juovat uhriensa verta ja muuttavat välillä jonkun ihmisen kaltaisekseen. Hahmojen välillä on mielenkiintoisia eroavaisuuksia. Louis on syvällinen pohdiskelija, jonka omatunto ei jätä rauhaan, vaan soimaa ihmisten tappamisen vuoksi. Lestat puolestaan on jopa häikäilemätön, ja hän ottaa kaiken irti vampyyrina olemisesta. Yksi osoitus häikäilemättömyydestä on se, kun hän muuttaa Claudia -nimisen pikkutytön vampyyriksi pitääkseen Louisin luonaan. Claudiasta tulee Lestatin ja Lousin tytär, mutta hänen tarinansa vasta traaginen onkin. Hän on jäänyt ikuisiksi ajoiksi pikkulapsen ruumiiseen, mutta mieleltään hän kehittyy aikuiseksi naiseksi.

Kirja on yllättävän syvällinen. Louisia vaivaavat kysymykset oikeasta ja väärästä. Hänen hahmonsa kautta pohditaan myös Jumalan ja paholaisen olemassaoloa sekä vampyyrin elämän tarkoitusta. Teksti on hyvin kuvailevaa, mikä oli välillä ehkä jopa hieman häiritsevää, vaikka muuten nautin runsaasta kuvailusta. Tarinassa on oikeastaan melkein koko ajan hieman pysähtynyt tunnelma. Tarina ikään kuin jämähtää paikoilleen. Alku on hyvin lupaava ja mielenkiintoinen, sen jälkeen tarina tasoittuu, kunnes tapahtuu enemmän asioita, taas tasoittuminen. Loppua kohti meno hieman kiihtyy ranskalaisen vampyyriyhteisön tultua mukaan kuvioihin.

Veren vangit on ilmestynyt jo 1970-luvulla. Voin hyvin kuvitella, että omana aikanaan teos on ollut poikkeuksellinen. Pystyn antamaan kirjalle arvostuksen, jonka se todellakin ansaitsee. Onhan tämä sentään yksi vampyyrikirjallisuuden klassikkoteoksista. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kirja oli tylsyytensä takia pienoinen pettymys. Louis oli hyvin mielenkiintoinen hahmo, vampyyri, joka on säilyttänyt inhimillisyytensä. Hänen pitkien jaarittelujensa takia tarina kuitenkin junnasi paikoillaan.

Juri Nummelin: Kuun pimeä puoli

Kuun pimeä puoli - suomalaisia ihmissusinovelleja
Jalava, 2013, pehmeäkantinen, 352 sivua

toimittanut Juri Nummelin
kirjailijat: Tapani Bagge, Kirsti Ellilä, Harri Erkki, Markus Harju, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Rene Kita, Juha-Pekka Koskinen, Hanna-Riikka Kuisma, Matti Kurikka, Anne Leinonen, Merja Leppälahti, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Jussi K. Niemelä, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Jan Salminen, Tuomas Saloranta, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö, Miina Supinen, Jari Tammi, Christine Thorel


Palatessani täysikuun jälkeen autolleni löydän tien läheltä kuoliaaksi raadellun koiran. Raadon luona tuntuu tuttu haju. Koira on karannut jonkun pihalta ja joutunut koirasuden saaliiksi. Tämä ei voi tietää hyvää. Itsenäisyyspäivän jälkeen Riistakeskus myöntää Pitkäjärvelle yhden sudenkaatoluvan, jotta häirikkösusi saadaan ammuttua. Mutta miten metsästäjät tunnistavat oikean suden? He saattavat ampua jonkun viattoman laumasta. Odotan seuraavaa täysikuuta hermostuneena ja pelkään joka päivä lukevani uutisen ammutusta sudesta ja näkeväni jonkun lauman jäsenistä kuolleena lehtikuvassa.
(s. 265, Jussi Katajala: Jos lähtee sutta karkuun)

Valitsin Juri Nummelinin toimittaman Kuun pimeän puolen Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Takakansi lupaili, että kirjan tarinoissa myytit ja kansanuskomukset kietoutuvat yhteen modernin maailman kanssa. Ennen lukemista minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia kirjan suhteen, mutta se onnistui siitä huolimatta yllättämään.

Kirja alkaa Juri Nummelinin kirjoittamalla katsauksella ihmissuden historiasta. Siinä käsitellään ihmissuden tie varhaisen kirjoitetun kirjallisuuden ajoista nykyajan kirjallisuuteen ja elokuviin. Mukana on tietysti katsaus ihmissudesta suomalaisessa kirjallisuudessa. Yllätyin siitä, kuinka vähän ihmissusista on kirjoitettu Suomessa. Nummelinin mukaan niillä on vakaa paikkansa vanhoissa kansantaruissa, mutta kirjallisuuden puolella niitä esiintyy hyvin vähän. Paremmin suden rooli tulee esille aivan kirjan lopussa Merja Leppälahden kirjoittamassa tekstissä, joka käsittelee ihmissuden asemaa kansanperinteessä. Mielenkiintoista on se, että tarinatyyppejä on ollut kaksi, joko varas tai hääväki muuttuu ihmissudeksi, ja muutos ei aina ole pysyvä. Ihmissutta on myös kutsuttu vironsudeksi, koska virolaisissa kansantarinoissa sudeksi muuttuminen on ollut suomalaisia tarinoita huomattavasti yleisempää.

Alun ja lopun faktaosuuksien väliin mahtuu 24 ihmissusinovellia. Niiden aiheet ja olosuhteet vaihtelevat. Osa on selvästi nykyaikaan sijoittuvia tarinoita, osa menneisyyteen. Joistakin on vähän vaikea sanoa aikakautta, johon ne sijoittuisivat. Novellit käsittelevät esimeriksi ihmisen ja suden välisiä eroja. Joissain asioissa ihminen ja susi ovat yllättävän samanlaisia. Osa novelleista myös herättää kysymyksen, kumpi on suurempi peto. Mieleeni jäi erityisesti Matti Kurikan Vironsusi. Se on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella suomalaisen kauhukirjallisuuden ensimmäisen tulemisen aikana. Novellissa näkyy Merja Leppälahden mainitsema häätarinatyyppi. Häät ovat vahvasti esillä, mutta hääväki ei sentään susiksi muutu.

Jos novellien aiheet vaihtelevat, samoin vaihtelee niiden taso. Vironsusi jäi positiivisesti mieleen nimenomaan laatunsa ansiosta. Siinä oli tiettyä vanhanajan viehätystä. Valitettavasti osa novelleista vaikutti siltä, ettei niiden kirjoittaja olisi suhtautunut tarpeeksi vakavasti kirjoittamiseen, vaan enemmänkin vitsillä. En tarkoita, että kirjoittamiseen pitäisi aina suhtautua ryppyotsaisesti. Tietysti humoristinen ote saa näkyä tekstistä, mutta jos tekstiä ei jaksa lukea loppuun asti, ei se silloin mielestäni ole täyttänyt tehtäväänsä. Näistä ihmissusinovelleista muutaman silmäilin nopeasti, kun tarina oli sellainen, etten saanut mitään otetta siihen ja lukeminen tuntui pakkopullalta.

Ville Suhonen, Hannu Siitonen, Mikko Pöllänen: Metsän tarina

Maahenki, 2013, kovakantinen, 216 sivua


Metsä tarkoitti alun perin kaukaista reunaa tai rajaa. Se sijaitsi ihmisasutuksen lähellä, mutta oli ulkopuolista, tuntematonta seutua. Se oli outo valtakunta, jossa oli omat luonnonvoimien lait ja säännöt.
  Ihmiset tiesivät, ettei metsä kuulunut heille. Metsän eläimet ja kasvit olivat alkuperäisiä asukkaita ja ihminen vain tulokas, mutta ihmisen oli saatava sieltä elantonsa säilyäkseen hengissä. Siksi uskottiin, että metsän rajan ylitykseen tarvittiin lupa.
(s. 10)

Kävin kesällä katsomassa Järven tarina -elokuvan. Lapsena seurasin Avaraa luontoa isovanhempien luona, mutta muuten en ole oikeastaan luonto-ohjelmia katsellut. Innostuin Järven tarinasta ja etsin siitä elokuvakäynnin jälkeen lisätietoa, jolloin selvisi, että samoilta tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt elokuva Metsän tarina. Kirjastosta löysin kyseisen elokuvan ja sen seuraksi vielä elokuvan pohjalta tehdyn kirjan.

Metsän tarina johdattaa lukijan retkelle suomalaiseen metsään. Kirja on kertomus eräästä vanhasta metsästä ja siellä asuvista eläimistä. Metsän vaiheita seurataan vuodenaikojen kiertokulun mukaan. Tarina muotoutuu lapsuuden ikimuistoisten metsäkokemusten ympärille. Isä ja poika tekivät yhdessä retkiä metsään. Niiden aikana isä kertoi monenlaisia metsään ja sen asukkaisiin liittyviä asioita. Hän kertoi omista kokemuksistaan metsässä ja entisaikojen myyttisistä metsään liittyvistä uskomuksista. Nämä uskomukset ovat vahvasti läsnä tarinassa. Niin kuukkelilla, jota pidettiin sielunlintuna, pöllöllä, palokärjellä, karhulla ja monella muulla metsän asukkaalla, pyhinä pidettyjä puita ja paikkoja unohtamatta, on osansa uskomuksissa.

Metsän tarina on siitä poikkeava luontokirja, ettei se tuputa tietoa tai pyri opettamaan. Tietoa on ripoteltu tarinan sekaan, ja se tulee vähitellen vastaan kerronnan edetessä. Sisällöltään kirja on upea. Minulle olisi riittänyt pelkästään jo hienojen luontokuvien katseleminen, mutta tarinan kerronta soljuu mukavasti kuvien lomassa tuoden oman lisänsä. Välillä annetaan tilaa suuremmille, kokonaisen sivun tai aukeaman kokoisille kuville ilman tekstiä. Hannu Siitosen ja Mikkö Pölläsen kuvaamat kuvat muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden yhdessä Ville Suhosen kertoman tarinan kanssa. Sen parissa kelpaa viettää luku- ja katseluhetkiä.

Se oli aivan toisenlainen maailma. Maa tuntui erilaiselta, siellä tuoksui erilaiselta, kaikki äänet olivat outoja, joskus hiljaisuus humisi korvissa. Tummat, paksut puut hipoivat pilviä. Metsä oli täynnä syviä varjoja.
(s. 9)

Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat

Norjan kuningassaagat osa 1
WSOY, 1960, kovakantinen, 180 sivua
suomentanut J. A. Hollo, runot suomentanut Aale Tynni


Kuningatar Ragnhild uneksi suuria unia. Hän oli hyvin älykäs nainen. Eräs hänen unistaan oli tämä. Hän oli seisovinaan puutarhassaan ja nyppivinään orjantappuran piikkiä pois paidastaan. Hänen pitäessään sitä kädessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; toinen pää ulottui maahan ja juurtui heti siihen, toinen kasvoi korkealle ilmaan. – – Puussa oli paljon isoja oksia, toiset niistä olivat ylhäällä, toiset alempana. Sen haarat olivat niin valtavat, että ne näyttivät hänestä levittäytyvän koko Norjan yli ja vielä etäämmällekin.
(s. 37)

Olen tutustunut skandinaaviseen mytologiaan ja jumaltarustoihin Anni Sumarin Óðinnin ratsun ja Villy Sørensenin Ragnarökin välityksellä. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus perehtyä Eddaan. Myyttejä ennen halusin tutustua kuningassaagoihin, joilla osallistun myös Läpi historian -lukuhaasteeseen.

Snorri Sturlusonin Norjan kuningassaagat on ilmestynyt suomeksi kolmessa osassa. Lukuhaastetta varten luin ensimmäisen osan. Kirja alkaa Martti Haavion kirjoittamalla johdannolla, jossa hän avaa Snorri Sturlusonin elämää ja teosta Kringla heimsins (kuningassaagat). Johdannosta selviää muun muassa, kuinka Islannin valtio sai alkunsa. Minulle Snorri on ollut skandinaavisen mytologian suuri nimi, enkä ole tiennyt hänen muista saavutuksistaan mitään. Johdannon mukaan Snorri on toiminut Islannin laamannina, ja hänellä on ollut melko merkittävä poliittinen asema. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut taitava toimija politiikassa. Snorrin esikuvana ovat olleet hänen edeltäjänsä historioitsijoina, Norjan ja Islannin skaldit, jotka olivat useimmiten kuninkaiden ja päälliköiden hovirunoilijoita.

Saagat alkavat ynglingien historialla. Saagassa esiintyvät skandinaavisesta jumaltarustosta tutut heimot, aasat ja vaanit. Tässä vaiheessa mietin, missä ovat ne viikingit, joista kirjan piti kertoa. Mukana vilahtaa sellaisia henkilöitä, kuten Odin, Freyja ja Freyr. Aluksi vaikutti siltä, että saagassa seikkailevat mytologiset jumalhahmot, mutta tässä saagassa hahmot ovat aivan tavallisia maan päällä eläviä henkilöitä. Tosin Odinia kuvattiin voittamattomaksi sotilaaksi, ja jonkinlaisia erityisvoimia hänellä tuntui olevan. Nimityksellä yngling tarkoitettiin Freyrin jälkeläisiä. Saaga kertoo jokaisesta kuninkaasta, osasta enemmän ja osasta vain muutaman virkkeen verran.

Sitten viikinkeihin, loput saagat kertovat Halvdan Mustasta, Harald Kaunotukasta, Haakon Hyvästä, Harald Harmaaturkista ja Olavi Trygvenpojasta. Kuten arvata saattaa, saagojen päähenkilöt eli viikinkijohtajat eivät ole hallinneet alueitaan ainoastaan rauhan aikana, vaan useampia kahakoita ja sotia mahtuu mukaan matkan varrelle. Omaa valtaa kartutettiin valtaamalla jonkun toisen hallussa olleita maa-alueita. Saagojen maailma on kovin miehinen. Miehet ovat tehneet historiaan jääneitä asioita, hallinneet, valloittaneet, sotineet keskenään, ja pojat ovat seuranneet isiään sotaan. Useammassa kohdassa jonkun henkilön vaimo mainitaan nopeasti nimeltä. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi kirjan alkupuolella Harald Kaunotukan saagassa Gyda lupasi avioitua Haraldin kanssa vasta sen jälkeen, kun mies hallitsisi koko Norjaa. Sanojen seurauksena Harald ryhtyi valloittamaan lisää maita itselleen. Kirjan loppupuolella eräästä toisesta Gydasta käydään kaksintaistelu, kun suuri soturi Alvine ja Olavi Trygvenpoika kumpikin tavoittelevat naisen suosiota.

Kuningassaagoja lukiessa tuli Sørensenin Ragnarök mieleen. Kerrontatyyli on hyvin puiseva. Tapahtumat selostetaan oppikirjamaiseen tyyliin, että näin pääsi käymään, eikä siinä mitään ihmeellisempää. Tuli koulun historiankirjat mieleen lukiessa. Tekstin väliin ripotellut runot ja kuvitus katkaisivat sopivasti puisevaa kerrontaa. Saagoissa mainitaan todella monia hahmoja nimeltä. Voisi kai sanoa, että suurin osa mainituista hahmoista ei itse ole aktiivisia toimijoita, vaan nimiä sukuluettelossa, minkä nimisiä lapsia kukakin sai. Erityisesti Haraldeja, Haakoneita ja Olaveja tuntui riittävän vähän joka lähtöön, mutta muitakin yleisiä nimiä toistuu saagojen aikana.

Näillä näkymin taidan jättää kuningassaagat taakseni tämän ensimmäisen osan myötä. Ehkäpä sitä voisi joskus myöhemmin lukaista kaksi jälkimmäistä osaa, mutta sitä ennen kaipaan eloisampaa ilmaisua kirjoilta, joita aion lukea.

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Alkuperäinen teos: Le Fantôme de l'Opéra (1910)
Karisto, 1990, kovakantinen, 259 sivua
suomentanut Eero Mänttäri


Aitiossa numero 5 Moncharmin ja Richard olivat tällä välin kovasti kalvenneet. Tämä kuohuttava ja selittämätön tapaus täytti heidän mielensä kauhulla, joka vaikutti sitäkin pelottavammalta kun heistä nyt tuntui siltä kuin he olisivat olleet välittämättömässä kosketuksessa kummituksen kanssa. He olivat tunteneet sen hengityksen. Moncharminin tukka nousi pystyyn. Richard pyyhki otsaltaan kylmää hikeä. Niin, kummitus oli siellä, heidän ympärillään, heidän takanaan, heidän vieressään. He tunsivat hänen läsnäolonsa, vaikka eivät voineet nähdä häntä, he kuulivat hänen hengittävän aivan lähellä, aivan lähellä heitä… He olivat aivan varmoja siitä, että aitiossa oli kolme henkilöä… He vapisivat…
(s. 82-83)

Kauhukirjallisuus ei ole ollenkaan minua varten, mutta osallistun kuitenkin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Osallistumisen myötä olen oppinut edes hieman tuntemaan genreä, josta tiedän kovin vähän. Klassikkojen klassikko Dracula jäi kesän aikana kesken, kun kyllästyin kirjan paksuuteen. Sen tilalle valitsin Oopperan kummituksen, jonka pohjalta tehdyn musikaalin näin viime vuonna Kansallisoopperassa. Lainasin kirjastosta tämän kirjan kanssa samaan aikaan tarinan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa ovat Gerard Butler ja Emmy Rossum. Tarina oli siis ennalta tuttu.

Pariisin oopperatalon uudet johtajat Moncharmin ja Richard eivät ota todesta entisten johtajien varoituksia oopperaa vainoavasta kummituksesta. Uudet johtajat pitävät pilkkana kummituksen vaatimuksia hänelle toimitettavasta kuukausittaisesta rahamäärästä ja yksinoikeudesta tietyn aitiopaikan käyttöön. Johtajien välinpitämättömyydestä huolimatta oopperan uumenissa lymyää kummitus, joka on palavasti rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Hankaluuksia tuottaa se, ettei kummitus suinkaan ole ainoa, joka on kiinnostunut lupaavasta laulajattaresta. Christinen suosiota tavoittelee myös hänen lapsuuden aikainen toverinsa varakreivi Raoul de Chagny.

Täytyy tunnustaa, että minun on hyvin hankala kertoa mielipiteeni pelkästään kirjasta, koska sekoitan kirjan tarinaan jatkuvasti elokuvan ja musikaalin. Kumpikin jälkimmäisistä teki suuren vaikutuksen. Ennen musikaalia en ollut käynyt pitkään aikaan teatterissa ja näytöksen jälkeen olin suorastaan haltioitunut. Elokuvan katsoin viime perjantaina. Illan pimentyessä en viitsinyt nousta sytyttämään valoja, jolloin huoneen hämäryys oikeastaan sopi hyvin kauhutarinan tunnelmaan. Olen välillä vähän säikky, ja asuntooni kuuluvat joskus liiankin hyvin naapureiden äänet. En enää muista, mitä ääniä seinän takaa kuului, mutta tuli pariin kertaan säpsähdettyä ja ne valotkin oli lopulta sytytettävä. Emmy Rossum ja Gerard Butler olivat todella vakuuttavia rooleissaan.

Mietin monta kertaa lukemisen aikana, olisiko ollut parempi, jos olisin ensin lukenut kirjan ja vasta sen jälkeen katsonut elokuvan. Väistämättäkin vertasin kirjan hahmoja elokuvan hahmoihin, jotka tietysti muistan paremmin kuin musikaalin. Esimerkiksi kirjan Christine oli suorastaan ärsyttävä. Christinen puolustukseksi todettakoon, ettei tilanne ei ole missään nimessä helppo hänelle. Lapsuudenaikainen ystävä sanoo rakastavansa samaan aikaan, kun pelottava kummitus vannoo rakkauttaan omalla tavallaan. Kuitenkin koin hahmon liian dramaattiseksi. Ainakin elokuvan Christine oli inhimillisempi hahmo.

Kummituksen, oikealta nimeltään Erikin, hahmo oli mielenkiintoinen. Hän on tehnyt pahoja tekoja, muun muassa tappanut. Voiko hahmoa kuitenkaan sanoa aivan pahaksi? Hän ei ole epämuodostumansa takia saanut koskaan hyväksyntää tai hellyyttä. Kukaan ei ole osoittanut välittäneensä. Kukaan ei ole myöskään kertonut, mikä on oikein ja mikä väärin. Vähemmästäkin voi mennä käsitykset omien toimien oikeellisuudesta pieleen. En ole varma, onko varakreivi de Chagny yhtään sen parempi kuin Erik. Hänet on helppo luokitella hyväksi hahmoksi, mutta yhtä lailla hän kokee, että hänen on pakko saada Christine omakseen. ”Pakko” tuntuu välillä jopa liian kiihkeältä ajattelulta. Kaikista kiinnostavin hahmo oli ehdottomasti salaperäinen persialainen. Hän auttaa Raoulia etsimään Christinen, mutta kuka persialainen loppujen lopuksi on ja mitkä hänen motiivinsa ovat?

Sekä musikaalista että elokuvasta muistan parhaiten näyttelijöiden hyvän esiintymisen. Kirja on tietysti siinä mielessä niitä parempi, että siinä syvennetään tarinaa ja hahmojen ajatuksia enemmän. Kirjassa tuli myös Erikin arkkitehtuurin tuntemus esille. Muistaakseni musikaali ja elokuva antoivat hahmosta sellaisen kuvan, että hän on ennen kaikkea musiikillinen nero, mutta arkkitehtuurin tuntemus jäi pimentoon. Musikaali ja elokuva keskittyvät myös enemmän rakkaustarinaan. Kirjalle annan pisteet asioiden selittämisestä. Tarinan aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä vaikuttaa kummituksen tekosilta. Lopussa tapaukset pystytään selittämään silmänkääntötempuiksi.

Takakansi mainostaa kirjaa kauhuromaanien klassikoksi. Ei tämä ihan kauhulta vaikuttanut. Sanoisin enemmänkin, että salaperäistä jännitystä oli ilmassa juonen aikana. Oopperan kummitus oli varmasti sopivan leppoisa aloitus kauhukirjallisuuteen tutustumiselle. Ei heti tarvitse valita sitä kaikkein karmivinta kirjaa.

Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki

Alkuperäinen teos: City of Lost Souls (2012)
Varjojen kaupungit osa 5
Otava, 2013, kovakantinen, 490 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


”Kutsuitko sinä juuri omaa veljeäsi sivulliseksi uhriksi?” Claryn ääni kohosi epäuskoiseksi huudahdukseksi. Hänestä tuntui siltä, että hän pystyi hädin tuskin hengittämään.
”Clary, sinä et kuuntele. Tämä on tärkeää –”
”Ihan niin kuin Valentine uskoi, että se mitä hän teki oli tärkeää?”
”Valentine oli väärässä”, Jace sanoi. ”Hän oli oikeassa siinä, että Klaavi on korruptoitunut, mutta väärässä sen suhteen, miten asiat pitäisi korjata. Mutta Sebastian on oikeassa. Jos vain kuuntelisit meitä –”
(s. 95)

Edellinen osa Langenneiden enkelten kaupunki tempaisi mukaansa, vaikka en niin päähenkilöiden tekemisistä perustanut. Kadotettujen sielujen kaupunki jatkoi hieman samalla linjalla. Tarina oli mukaansa tempaava ja jännitys tiivistyi sarjan loppua kohden. Tässäkin osassa sivuhahmot olivat kiinnostavampia kuin päähenkilöt, vaikka heidänkin tarinaansa jaksoi mielenkiinnolla seurata.

On kulunut pari viikkoa edellisen osan tapahtumista. Jace on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Klaavi on etsinyt häntä tuloksetta ja on valmis lopettamaan etsinnät tärkeämpien asioiden mennessä edelle. Jacen ystävät eivät halua luovuttaa, vaan jatkavat etsintöjä ilman Klaavin apua. Pian selviää, että Claryn ilkeä veli Sebastian onkin elossa – ja hänen ja Jacen kohtalot on liitetty yhteen. Toista ei voi vahingoittaa ilman, ettei vahingoittaisi samalla myös toista. Clary on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen poikaystävänsä takaisin. Hän jopa liittyy Jacen ja Sebastianin seuraan, ja pääsee osaksi Sebastianin katalista suunnitelmista. Sillä välin New Yorkiin jääneet ystävät yrittävät löytää ratkaisun, jonka avulla he saisivat Jacen palaamaan omaksi itsekseen ja pystyisivät estämään Sebastianin suunnitelmat.

Clary ja Jace saavat tilaisuuden palata yhteen, mutta onko se minkään arvoista? Jace ei selvästi ole oma itsensä, vaan tiukasti Sebastianin hallinnassa. Toivonkipinänä Clary havaitsee pieniä pilkahduksia Jacesta omana itsenään. Päähenkilöt petrasivat edellisestä osasta. Pahan puolelle siirtynyt Jace, jonka sisällä on vielä hyvyys jäljellä, oli siedettävämpi kuin kuoreensa sulkeutunut poika. Clary itse oli sopivan toimelias – ja omapäisyydessään aivan omaa luokkaansa. Sivuhahmot olivat edellisen osan tapaan loistavia. Jordan on solahtanut joukkoon hyvin. Isabellen ja Simonin hapuilu oli välillä jopa turhauttavaa, mutta aavistan, että romanssinsa saa kuitenkin onnellisen lopun. Kirjassa on jopa yllättävän paljon pariskuntia, joten romantiikkaa riitti.

Edellisessä osassa demoni Lilith ryhtyi herättämään Claryn veljeä Sebastiania henkiin. Sebastian on nyt palannut elävien kirjoihin, eikä hänellä ole hyviä aikeita. Sebastianin suunnitelmien estämistä hankaloittaa hänen siteensä Jaceen. Clary saa itsekin huomata, kuinka vaikeaa on satuttaa veljeään, kun tietää samalla satuttavansa rakasta ihmistä. Sebastianin hahmosta on pakko todeta, että hän vaikuttaa jopa hullummalta kuin sisarusten isä Valentine aikoinaan. Samalla hahmo on oikein kunnon pahis. Tässä osassa tuli vähän nenille, mutta eiköhän sarjan päättävässä osassa Sebastian laita kunnolla kapuloita varjometsästäjien rattaisiin.

Langenneiden enkelten kaupunki aloitti mielenkiintoisen jatkotrilogian Varjojen kaupungit -sarjalle. Kadotettujen sielujen kaupunki jatkaa vaikuttavasti tarinaa. Kirja on pitkä, joten välillä tarinassa oli hiljaisempia ja ehkä vähän tylsempiä hetkiä, mutta juoni piti kuitenkin otteessaan aivan loppuun asti. Tämän osan lopussa pedattiin hyvin asetelmia viimeistä osaa varten. Lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä on selvästi tuloillaan, ja siihen lähdetään jännittävistä asetelmista. Tarinaa kerrottiin taas useamman hahmon näkökulmasta, mikä sopii hyvin. On mielenkiintoisempaa seurata tapahtumia muidenkin näkökulmasta kuin vain päähenkilöiden.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
Taivaallisen tulen kaupunki (City of Heavenly Fire)

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Alkuperäinen teos: Hur gick det sen? (1952)
WSOY, 2014, kovakantinen
suomentanut Hannes Korpi-Anttila


On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
VAAN KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

Luin alkuvuodesta Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -teoksen. Siitä kirjoittamaani postaukseen Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu jätti kommentin, jossa hän mainitsi kirjan Kuinkas sitten kävikään. Olen ollut tietoinen tästä kirjasta, mutta muistaakseni en ole koskaan lukenut sitä tai sitä ei lapsena luettu ääneen, kun taas Nyyti oli yksi suosikkikirjoistani. Kuinkas sitten kävikään palasi mieleen kesän aikana, joten olihan kirja viimeinkin luettava.

Tarina alkaa aamuisesta maidonhakureissusta, kun Muumipeikko suuntaa maitokannuineen kotiin hämärässä metsässä. Hän luulee jo päässeenä perille, mutta kohtaakin surullisen Mymmelin. Mymmelin pikkusisko Myy on kadonnut. Yhdessä Muumipeikko ja Mymmeli ryhtyvät etsimään kadonnutta Myytä. Etsintöjensä aikana he muun muassa kohtaavat kalastamassa olevan äkäisen Louskan, seikkailevat luolassa ja päätyvät siivousintoisen Hommulin imuriin. Pikku Myyn löydyttyä matka jatkuu Muumimamman luokse. Kolmikon vastaan tulevat niin Vilivinkka kuin hattivatitkin. Muumimamma odottaa matkalaisia ruusunkukkien keskellä, ja maitokannusta paljastuu yllätys.

Tarina kulkee eteenpäin runomitassa. Sivut päättyvät kysymykseen vaan kuinkas sitten kävikään? Tekstissä on otettu huomioon se, koska eri hahmot ovat äänessä. Kertojan ja jokaisen hahmon osuudet esitetään eri fonteilla ja tyyleillä. On kaunokirjoitusta, tikkukirjaimia, ja fonttien kokokin vaihtelee. Tarinaa kuljettavat hauskasti eteenpäin myös sivuille leikatut reiät. Jokaiselta aukeamalta näkee vilauksen edellisen aukeaman menneistä ja seuraavan aukeaman tulevista tapahtumista. Hahmot siirtyvät rei’istä fyysisesti seuraavalle sivulle, kuten Muumipeikko ja Mymmeli ryömivät peltipurkin läpi tai kapuavat ulos ikkunasta.

Kuinkas sitten kävikään? on ensimmäinen suomennettu muumikirja. Sen suomentanut Hannes Korpi-Anttila pääsi luomaan muumihahmoille suomenkielistä nimistöä. Osa nimistä on yhä käytössä, kuten Muumipeikko, Mymmeli ja Pikku Myy. Osa on vaihtunut myöhemmissä käännöksissä. Hommuli, Vilivinkka ja Louska tunnetaan myöhempien teosten suomennoksissa toisilla nimillä. Tosin käsittääkseni nimitys Louska on käytössä myös joidenkin myöhempien teosten suomennoksissa. Tarina on muumimaisen omaperäinen seikkailu, josta ei puutu vivahteikkaita vaiheita. Loppu on tietysti onnellinen.