Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Alkuperäinen teos: Hur gick det sen? (1952)
WSOY, 2014, kovakantinen
suomentanut Hannes Korpi-Anttila


On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
VAAN KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

Luin alkuvuodesta Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -teoksen. Siitä kirjoittamaani postaukseen Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu jätti kommentin, jossa hän mainitsi kirjan Kuinkas sitten kävikään. Olen ollut tietoinen tästä kirjasta, mutta muistaakseni en ole koskaan lukenut sitä tai sitä ei lapsena luettu ääneen, kun taas Nyyti oli yksi suosikkikirjoistani. Kuinkas sitten kävikään palasi mieleen kesän aikana, joten olihan kirja viimeinkin luettava.

Tarina alkaa aamuisesta maidonhakureissusta, kun Muumipeikko suuntaa maitokannuineen kotiin hämärässä metsässä. Hän luulee jo päässeenä perille, mutta kohtaakin surullisen Mymmelin. Mymmelin pikkusisko Myy on kadonnut. Yhdessä Muumipeikko ja Mymmeli ryhtyvät etsimään kadonnutta Myytä. Etsintöjensä aikana he muun muassa kohtaavat kalastamassa olevan äkäisen Louskan, seikkailevat luolassa ja päätyvät siivousintoisen Hommulin imuriin. Pikku Myyn löydyttyä matka jatkuu Muumimamman luokse. Kolmikon vastaan tulevat niin Vilivinkka kuin hattivatitkin. Muumimamma odottaa matkalaisia ruusunkukkien keskellä, ja maitokannusta paljastuu yllätys.

Tarina kulkee eteenpäin runomitassa. Sivut päättyvät kysymykseen vaan kuinkas sitten kävikään? Tekstissä on otettu huomioon se, koska eri hahmot ovat äänessä. Kertojan ja jokaisen hahmon osuudet esitetään eri fonteilla ja tyyleillä. On kaunokirjoitusta, tikkukirjaimia, ja fonttien kokokin vaihtelee. Tarinaa kuljettavat hauskasti eteenpäin myös sivuille leikatut reiät. Jokaiselta aukeamalta näkee vilauksen edellisen aukeaman menneistä ja seuraavan aukeaman tulevista tapahtumista. Hahmot siirtyvät rei’istä fyysisesti seuraavalle sivulle, kuten Muumipeikko ja Mymmeli ryömivät peltipurkin läpi tai kapuavat ulos ikkunasta.

Kuinkas sitten kävikään? on ensimmäinen suomennettu muumikirja. Sen suomentanut Hannes Korpi-Anttila pääsi luomaan muumihahmoille suomenkielistä nimistöä. Osa nimistä on yhä käytössä, kuten Muumipeikko, Mymmeli ja Pikku Myy. Osa on vaihtunut myöhemmissä käännöksissä. Hommuli, Vilivinkka ja Louska tunnetaan myöhempien teosten suomennoksissa toisilla nimillä. Tosin käsittääkseni nimitys Louska on käytössä myös joidenkin myöhempien teosten suomennoksissa. Tarina on muumimaisen omaperäinen seikkailu, josta ei puutu vivahteikkaita vaiheita. Loppu on tietysti onnellinen.

Sirke Happonen: Muumiopas

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012, kovakantinen, 248 sivua


Tässä maassa ei voi viettää montaakaan hetkeä ennen kuin törmää muumeihin. Ne keikkuvat vastaan lasten repuissa ja aikuisten avaimenperissä, pipoissa, paidoissa ja elokuvissa. Kaikki meistä tietävät muumihahmot, mutta kuinka moni ne todella tuntee – alkuperäisissä tarinoissa, itsessään ja tuttavissaan?
(s. 8)

En enää muista, missä ensimmäisen kerran törmäsin Sirke Happosen Muumioppaaseen. Opas jäi mieleen ja päätyi lukulistan jatkoksi. Lainasin sen näin loppukesän lukemiseksi varovaisella mielellä. Kyseessä on tietokirja, joita hieman vierastan. Tämä tietokirja yllätti onneksi todella positiivisesti. Muumiopas ei ollut lainkaan puiseva ja tylsä, kuten tietokirjat joskus tuppaavat olemaan.

Muumiopas on kattava tietopaketti Muumilaakson väestä. Hahmot esitellään aakkosjärjestyksessä. Mukana ovat kaikki mahdolliset hahmot laakson asukkaista satunnaisiin vierailijoihin. Kaikilla hahmoilla ei ole omaa nimeä, jolloin heidät on luokiteltu johonkin ryhmään, kuten kalastajat tai virkamiehet ja toimihenkilöt. Kaikista hahmoista ei riitä yhtä paljon tietoa kerrottavaksi. Muumiperheen esittelyihin kuluu useampi sivu, mutta esimerkiksi Nuuskamuikkuseen kiintyvän lohikäärmeen esittely mahtuu noin puoleen sivuun. Esittelyjen lisäksi oppaassa kerrotaan, kuinka voi tunnistaa tietyn hahmon kaltaisia henkilöitä omasta lähipiiristään. Vilijonkat on ainakin helppo tunnistaa ainaisesta siivousinnostuksesta. Oppaassa neuvotaan myös, kuinka voi muuntautua tietyn hahmon kaltaiseksi. Miltä kuulostaisi päivä vaikkapa kukkahevosena?

Tunnen muumit lähinnä kirjoista ja televisiosarjasta. Luulin tietäväni tarpeeksi Muumilaakson väestä, mutta huomasin lukiessani, että tietoni ovatkin melko puutteelliset. En ole koskaan lukenut muumeista kertovia sarjakuvia. Oppaassa esitellään sarjakuvista tuttuja hahmoja, joista moni oli aivan tuntematon. Esittelyt alkavat agenteista ja vakoojista, ja sain heti todeta olleeni tietämätön muumitarinoissa esiintyvistä hahmoista, kun en entuudestaan tiennyt kyseisten hahmojen olemassaoloa. Muita vieraita hahmoja olivat muun muassa Mabel, Sanna ja Tytteli. Esittelyissä tutuista hahmoista paljastuu täysin uusia puolia. Minulle Nipsu on arka ja hieman rahan perään. Nyt Nipsusta paljastuikin huomattavasti materialistisempi puoli, joka haluaa kaupallistaa kaiken mahdollisen. Tosin ilmeisesti Nipsu on tällainen vain sarjakuvissa, kun taas kirjoissa hän on tuttu arkajalka.

Oppaassa on mukavan monipuolinen kuvitus. Siihen on otettu kuvia muumikirjoista ja sarjakuvista, ja mukana on myös yksityiskohta Janssonin maalaamasta freskosta. Osa kuvista on Tove Janssonin luonnostelmia hahmoista. Kuvien koot vaihtelevat isoista koko sivun kuvista pienempiin. Kuvista huomaa myös hahmojen kehityksen. Muumipeikko ja Niiskuneiti on piirretty eri tavalla 1940-luvulla kuin 1960-luvulla Pyrstötähti-kirjan uusitussa kuvituksessa. Mukaan otetut sarjakuvatripit saivat minut kiinnostumaan entistä enemmän muumisarjakuvista. Niihin täytyy kyllä tutustua tarkemmin, kun tuntemattomia hahmojakin oli yllättävän paljon. Muumioppaan käyttöohjeessa Sirke Happonen mainitsee, että sarjakuvien muumitarinat on tehty aikuissatiireiksi niiden tilaajan, brittiläisen The Evening News -lehden toiveen mukaan.

Ehkä jopa hieman yllättäen yksi mielenkiintoisimmista hahmoesittelyistä kertoi Möröstä. Hahmohan on synkkä ja kauhean pelottava (näin ajattelin lapsena), ja ehdottomasti Mörkö on yksin, ei sillä ole lajitovereita. Esittelyn yhteydessä on nostettu esiin, millaisia olisivat Mörön lapset. Tove Jansson sai Mörköön liittyvää lukijapostia, ja yhdelle lukijalle lähettämässään vastauksessa hän leikki ajatuksella Mörön jälkikasvusta erään herr-mårran, miespuolisen mörön, kanssa. Kahden kylmän hahmon tapaamisen seurauksena syntyy lämpimiä moriitteja (ruotsiksi moriter).

Muumiopas on aivan loistava teos kaikille muumeista vähänkään pitäville. Tässä on tietokirja, joka ei todellakaan ole yhtään tylsä ja puiseva!

Piti vielä tehdä hahmotesti Moomin.com-sivulla. Testituloksen mukaan olen Tiuhti ja Viuhti, mikä suoraan sanottuna yllätti.

Muumitarinoiden homssut ovat lapsia, joilla on yhtäältä suuri tietämisen halu, toisaalta huikea mielikuvitus. Meidän maailmamme lapset syntyvät homssuina, ja ympäristöstä riippuu paljon, miten homssuiksi he jäävät. Homssut uskovat, että maailmaa voi ymmärtää tai ainakin siitä voi kertoa jännittävän tai kauniin.
(s. 58)

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Alkuperäinen teos: Kometen kommer (1946)
uudistettu laitos Kometjakten 1968
WSOY, 2010, pokkari, 144 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Isä kumartui Piisamirotan puoleen ja sanoi:
– Mitä jos mietiskelisitte vähän aikaa riippumatossa? Eikö se olisi miellyttävää?
– Te sanotte niin vain jotta pääsisitte minusta eroon, sanoi Piisamirotta.
Hän puhalsi korpunmurua, joka oli maapallo, ja se putosi pöydänreunan yli. Muumipeikko vingahti.
– Nyt lähdetään joelle ja heti, sanoi Muumimamma.
– Minä näytän teille miten kaislaveneitä tehdään.
(s. 27)

Muistan lapsuudesta Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan, jonka näin silloin useampaan kertaan. Janssonin samannimistä kirjaa en ole aiemmin lukenut. Kirjan lukemisen aikana katsoin elokuvan uudestaan ja yllätyin siitä, että elokuvaan oli tehty muutoksia. Tosin ehkä muutoksista ei olisi pitänyt yllättyä, niin monia tarinoita muutetaan ainakin jollain tavalla, kun ne muokataan kirjoista elokuviksi.

Muumilaaksossa eletään normaalia arkea, kun alkaa tapahtua kummallisia luonnonilmiöitä. Samoihin aikoihin Muumitaloon saapuu vieraaksi joen varressa olleen kotikolonsa menettänyt Piisamirotta. Hän on pessimistinen filosofi, jonka mukaan maailmanloppu on lähellä. Kaikki luonnonilmiöt viittaavat lähestyvään loppuun. Muumipeikko ja Nipsu huolestuvat Piisamirotan ennustuksista, joten Muumimamma lähettää heidät Yksinäisillä vuorilla sijaitsevalle tähtitornille ottamaan tarkemmin selvää asioista.

Matkan varrella Muumipeikko ja Nipsu saavat selville, mikä luonnonilmiöt on aiheuttanut. He tutustuvat heti matkan alussa Nuuskamuikkuseen, joka kertoo heille, että pyrstötähti on tulossa kohti Muumilaaksoa. Muikkunen liittyy matkaseuraksi. Yhdessä he löytävät granaatteja ja tapaavat hyönteisistä kiinnostuneen hemulin ennen kuin ovat perillä tähtitornin luona. Siellä matkalaiset saavat huolestuttavan tiedon. Pyrstötähti iskeytyy vain muutaman päivän kuluttua maahan. Kolmikolle tulee kiire kotiin. Kotimatkalla Muumipeikko pelastaa Niiskuneidin pulasta, minkä jälkeen Niiskuneiti ja hänen veljensä Niisku liittyvät seurueeseen. Kotona he kertovat pyrstötähden tulosta, ja sitten onkin jo kiire pelastautua luolaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan tarina on melko synkkä, varmaan jonkun mielestä jopa ahdistava. Turvallista laaksoa uhkaa yhtäkkiä maailmanloppu, jonka estämiseksi hahmot eivät voi tehdä mitään. Asia ratkeaa muumien omintakeiseen tapaan, on parasta lähteä ottamaan selvää, mistä oikein on kyse. Synkästä lähtökohdasta huolimatta tarina viehätti. Muumit suhtautuvat lähestyvään uhkaan melko rauhallisesti ja ottavat uutisen vastaan omalla tavallaan. Muumipeikko ja Nipsu eivät edes tiedä, mikä on pyrstötähti ennen kuin Nuuskamuikkunen paljastaa sen heille. Paluumatkalla seurueella on aikaa poiketa polulta. Muumeilla on kova luotto siihen, että asiat kyllä järjestyvät.

Kirjan hauskinta antia olivat omalaatuiset hahmot. Mukaan mahtuu tärkeilevä ja aina suunnitelmallinen Niisku kuin myös täysillä harrastuksiinsa keskittyvät hemulit, joita on kaksi kappaletta. Toinen on kiinnostunut hyönteisistä ja toinen postimerkeistä. Vähiten pidin Muumipeikosta, jonka käytöksessä olisi parannettavaa. Ensin hän ja Nipsu olivat hyviä ystäviä, mutta seikkailun edetessä Nuuskamuikkunen syrjäytti Nipsun. Piisamirotan pessimistisyys lähinnä huvitti, ja Nuuskamuikkusen kykyä olla haalimatta turhia esineitä ei voi kuin ihailla. Oli ilo palata muumien pariin.

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä? / Wer tröstet Toffel?

Alkuperäinen teos: Vem ska tröstä knyttet? (1960)

Kuka lohduttaisi Nyytiä?
WSOY, 1960, kovakantinen
suomentanut Kirsi Kunnas

Wer tröstet Toffel?
Schildts & Söderströms, 2015, kovakantinen
saksantanut Oliver Müller


Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Wer lebt in denn in diesem kleinen Haus? Es ist Toffel; er ist ganz allein.
Der Arme merkt’s gar nicht – wie einsam ist’s beim ihm daheim.
Draußen hört er Morras schrilles Geheul und Hemuls schwere Tritte.
Nervös zündet er die Lampe an und schleicht ins Bett. Wie leise sind seine Schritte!
Im Wald verschließt ein jeder seine Türen vor der Finsternis
Und muntert sich auf mit guter Laune, mit Wärme und mit Licht.

Olin jo ehtinyt aivan unohtaa, että Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ollut lapsena yksi lempikirjoistani. Kirjaa säilytettiin mummolassa, jossa se oli valmiina odottamassa innokasta kuuntelijaa. Siis poissa silmistä, poissa mielestä, ei kai ole ihme, jos lapsuuden lempikirja painuu unohduksiin. Toin kirjan hiljattain omaan kotiini, ja jälleennäkeminen oli erittäin mukava lukukokemus.

Pieni ja pelokas Nyyti on kovin yksinäinen. Kiireisenä hän jättää kotinsa taakseen, ovi jää auki ja valot palamaan. Myöhemmin Nyyti harmittelee typeryyttään, nyt sade ja tuuli pääsevät sisälle. Kulkiessaan Nyyti kohtaa iloisia hahmoja, joiden kanssa hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä juttusille. Siihen hän on liian ujo. Hemuleitten puistossa hän seuraa mieluummin sivusta toisten hauskanpitoa. Merenranta tuo muutoksen, sieltä Nyyti löytää kauniin ison näkinkengän ja huomaa vedessä lipuvan pullon, jonka sisältämä kirje on hänen ensimmäisensä. Kirjeen on kirjoittanut ystävää kaipaava Tuittu. Nyyti rohkaisee mielensä ja lähtee seikkailuun pelastamaan Tuittua.

Nyyti-kirjassa piilee Janssonin muista teoksista tuttua taikaa. Lapsena sen filosofisuutta ei välttämättä ymmärrä, mutta aikuistuneempana lukijana tarinasta saa viimeistään paljon enemmän irti. Tarina sisältää myös opetuksia, joita kaikkien yksinäisyyttä potevien olisi hyvä pysähtyä miettimään edes joskus. Voisiko omaa yksinäisyyttään ehkäistä jollain tavalla? Uskaltaa sanoa hei ja mennä rohkeasti toisten mukaan? Saksankielisen kirjan takakannen sisäpuolella kerrotaan, että Jansson tarkoitti kirjan ennen kaikkea ujoille lapsille ja lapsille, jotka ovat kasvaneet ilman sisaruksia. Voin hyvin kuvitella Nyytin tarinan rohkaisevan lapsia.

Luin kirjan ensin suomeksi ja myöhemmin innostuin lainaamaan sen kirjastosta saksaksi. Saman teoksen lukeminen eri kielillä on minusta mukavaa vertailua, miten eri tavoin asiat voidaan ilmaista. Samalla eri kielillä lukeminen valaisee, kuinka tärkeä oma äidinkieli, tunteiden kieli, onkaan. Vaikka ymmärsin saksankielisen tekstin, ei tarina herättänyt vieraalla (joskin opintojen vuoksi hyvin tutulla kielellä) suuria tunteita. Liikutusta ja tarinaan eläytymistä koin kunnolla lukiessani kirjaa suomeksi. Kirsi Kunnaksen ansiokas käännös vaikutti tietysti myönteisesti hyvän lukukokemuksen syntyyn.

Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Eigentlich sollte es ihm nun gut gehn, denn er ist allein – kein Hemul, keine Morra ist zu sehn. Wer tröstet also Toffel, der unglücklich bleibt, obwohl ihn keiner stört, und sagt ihm, dass eine Muschel schöner ist, wenn man zu zweit ihr Rauschen hört?

Tove Jansson: Sent i november / Muumilaakson marraskuu

Sent i november
Alkuteos ilmestynyt 1970
Schildts 2008, kovakantinen, 170 sivua

Muumilaakson marraskuu
WSOY, 2010, pokkari, 161 sivua
suomentanut Kaarina Helakisa
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Ett uppbrot kommer som ett språng! Med ens är allting förändrat och den som ska resa är rädd om varenda minut, hän drar upp tältpinnarna och släcker glöden snabbt, innan han blir hindrad och utfrågad, han springer medan han kränger ryggsäcken pä sig och är äntligen på väg, plötsligt lugn som ett vandrande träd med varje blad i fullständig vila. Tältplatsen är en tom rektangel av vitnat gräs. Och senare på morgonen vaknar vännerna och säger: Han har gett sig av, det blir höst.
(s. 5)

Kaipasin Prinsessa Ruususesta kertovan kirjan lisäksi muuta luettavaa. Omasta kirjahyllystä löytyi sopivasti Muumilaakson marraskuu suomeksi ja ruotsiksi. Paluu muumien maailmaan tarjosi vaihtelua, jota tarvitsin Ruususkirjaa lukiessa. Kirja oli ihanan tuttu ja turvallinen, kun sitä vertasi kirjaan, joka ei ollut laisinkaan sopivaa luettavaa.

Muumitalo on jäänyt autioksi syksyiseen laaksoon. Muutama muumilaaksolainen saa päähänsä tulla tervehtimään muumiperhettä, mutta vastassa heitä odottaa tyhjä talo. Perhe on lähtenyt muualle. Hemuli, Vilijonkka, homssu Tuhto, Nuuskamuikkanen, Ruttuvaari ja Mymmeli asuttuvat taloksi ja yrittävät tulla toimeen keskenään odottaessaan muumien paluuta. Aluksi tulijoiden välillä kipunoi erilaisten persoonallisuuksien kohdatessa. Uupuneella Vilijonkalla on omat murheensa, jotka johtuvat mm. siivoamisesta, kun taas Mymmeli tanssii hiukset hulmuten, koska ei voi olla tanssimatta. Nuuskamuikkunen kadotti sävelmän matkallaan etelään ja palasi etsimään sitä Muumilaaksosta. Hemuli järjestelee jatkuvasti asioita, erityisesti muiden asioita. Tuhto oli tullut esittäytymään, sillä hänen olemassaolostaan ei kukaan tiennyt. Ruttuvaari haluaa kunnon kemut, mutta ei omaksi kunniakseen vaan esi-isän. Lopulta he löytävät yhteisen sävelen.

Kirjassa ei ole paljon tapahtumia, mutta sitäkin enemmän Jansson kuvailee hahmojen ajatuksia, tunnetiloja ja ympäristöä. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa mietteet toisten kohtaamisesta. Jokaisen on myös kohdattava ja käsiteltävä heille hankalia asioita. Vilijonkan täytyy päästää irti peloistaan ja Hemulin on otettava toiset paremmin huomioon. Tunnelmaltaan Muumilaakson marraskuu on haikean syksyinen, on ankeaa ja sataa paljon. Kirja on filosofinen ja melankolinen. Syksyinen melankolia tulee vastaan joka sivulla, eikä sitä voi ohittaa. Syksystä maalaillaan kauniin haikeaa kuvaa, mutta sen aikana on myös tarkoitus valmistautua talven tuloon.

Luin kirjan kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Aloitin toisella kotimaisella ja sen jälkeen luin suomenkielisen version. Ymmärtäminen ja hahmojen nimet olivat erot, jotka jäivät mieleen lukemisen jälkeen. Sent i november oli mukava muumikirja, joka kertoi syksystä ja jokunen kohta jäi ymmärtämättä. Ruttuvaarin (Onkelskruttet) ja Tuhton (Toft) nimet hämmästyttivät, keistä tässä kerrotaan? Muumilaakson marraskuu kosketti, herätti monenlaisia ajatuksia ja nousi suosikikseni. Samalla ei voi kuin arvostaa taidokasta käännöstyötä.

Oikeastaan laakson hiljaisuus oli hyvin suloista ja rauhoittavaa, he tottuivat toisiinsa paremmin nyt kun he eivät tavanneet toisiaan kovin usein. Sininen lasipallo oli aivan tyhjä. Se oli valmiina täyttymään ties mistä. Ilma kylmeni päivä päivältä.
(s. 148)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Alkuperäinen teos: Det osynliga barnet (1962)
WSOY, 2010, pokkari, 145 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Viimeinen punainen auringonsäde oli sammunut puiden välissä, ja kevään sininen hämy hiipi verkalleen esiin. Koko metsä muuttui siniseksi, ja koivut vaelsivat kuin valkeat pilarit kauemmas ja kauemmas hämärään.
(s. 8)

Minun teki mieleni lukea taas jokin Muumi-kirja, olihan edellisen lukemisesta kulunut kolmisen kuukautta. Pohdin eri vaihtoehtoja muutaman kirjan välillä ja päädyin Näkymättömään lapseen, sillä ajattelin sen tarinoiden olevan minulle vieraampia. Toisin sanoen ajattelin, ettei kovin monesta kirjan tarinasta ole otettu aiheita Muumi-televisiosarjan jaksoihin.

Kirja sisältää yhdeksän erillistä kertomusta, joissa seikkailevat muumihahmot. Välillä hieman vieraammat hahmot, mutta useimmiten ne tunnetuimmat Muumilaakson asukkaat. Ensimmäinen kertomus on Kevätlaulu, jossa Nuuskamuikkunen on palaamassa jokavuotiselta etelän matkaltaan ja kohtaa niin pienen olennon, ettei sillä ole vielä omaa nimeä. Kamala tarina kertoo Homssusta, hänen veljestään ja liian voimakkaasta mielikuvituksesta, joka saa Homssun liioittelemaan todellisuutta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina pelosta ja onnettomuuksien kuvittelusta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä löytyy pieni lohikäärme, joka kiintyy erään hahmon mielestä väärään henkilöön. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinassa hemuli kyllästyy työhönsä huvipuistossa. Kertomus näkymättömästä lapsesta on tarina ilkeän tädin armoille joutuneesta Ninnistä. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa päättää selvittää salaisuuden. Nipsu antaa rakkaan lelukoiransa pois tarinassa Sedrik. Kuusi kertoo Joulun odotuksesta.

Suosikkitarinoikseni nousivat Kevätlaulu, Kertomus näkymättömästä lapsesta, Sedrik ja Kuusi. Kukapa ei toisinaan tuntisi sympatiaa Nuuskamuikkusta kohtaan, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään? Kevätlaulussa Nuuskamuikkusesta paljastuu myös pimeämpi, itsekkäämpi ja välinpitämättömämpi puoli, joka ei tule muulloin esille. Näkymättömän Ninnin tarina on surullinen, ironian ja ilkeyden takia tyttö katoaa näkyvistä. Tuutikki tuo hänet Muumeille, jotka lopulta onnistuvat auttamaan Ninniä muuttumaan taas näkyväksi. Onnistumiseen tarvittiin oman rohkeuden löytämistä ja naurua. Sedrik oli ennestään minulle tuntematon tarina, sillä Muumien tv-versiossa Nipsulla ei ole koskaan ollut lelukoiraa. Luopumisen tuska on aluksi kova ja Muumipeikon neuvo, "anna jotain itselle rakasta pois, saat sen takaisin kymmenkertaisena", puolestaan tyhmä. Nipsu oppii ymmärtämään Sedrikin arvon ja saa kuin saakin koiransa takaisin. Kuusi tuo ihanan virkistävän näkökulman joulunviettoon. Kasvavan pelon ja joka suunnalta satelevien ohjeiden perusteella Muumiperhe valmistautuu odottamaan Joulua, josta he eivät ole ennen kuulleetkaan.

Yksinäisyys, jonkin uuden asian oivaltaminen ja pienistä asioista saatava onni tulevat ensimmäinen mieleen, kun mietin, kuinka kuvata kirjan sisältöä. Tove Janssonin tapaan tarinat ovat tarkkanäköisiä ja puhuttelevia kuvauksia ihmisistä, ne vain on piilotettu sympaattisten satuhahmojen maailmaan. Mielestäni Näkymättömän lapsen tarinoita yhdistää rauhallinen ja hyvin positiivinen tunnelma. Kertomuksissa on hetkiä, jolloin asiat sujuvat huonommin, mutta loppujen lopuksi aina löytyy ratkaisu ja muutos parempaan suuntaan. Onpa kertomuksissa jopa hyviä elämänohjeita. Hyvänä muistutuksena Sedrik-kertomuksesta toimikoon se, ettei onneen tarvita kuukiveä tai melkein topaaseja, onni tulee pienistä, (arkisista) asioista.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Alkuperäinen teos: Pappan och havet (1965)
WSOY, 2010, pokkari, 186 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


- Odota hetkinen. Minä vain tarkistan, sanoi isä. Hän levitti kartan hiekalle ja katseli keskelle merta merkittyä yksinäistä saarta. Hän oli hyvin vakava. Hän nuuhki pitkän aikaa tuulta ja yritti viritellä paikallisvaistoaan, jota ei ollut käytetty pitkiin aikoihin. Esi-isien ei koskaan tarvinnut huolehtia oikean suunnan löytämisestä, se kävi aivan itsestään. Mutta vaistot tylsistyvät aikaa myöten, ikävä kyllä.
(s. 21)

Eräs ystäväni vinkkasi tämän kirjan luettuaan, että todennäköisesti minä en viihtyisi kirjan parissa. Syinä olivat muun muassa ikävän käskyttävä ja välinpitämätön tapa, jolla Muumipappa kohteli Muumipeikkoa ja kirjan pitkäveteisyys. Tämän takia pohdin melko pitkään, että kannattaako minun lukea kirjaa vai ei. Päätin kuitenkin selvittää, millainen kirja on kyseessä ja muodostaa siitä aivan oman mielipiteen.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Muumipappa tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kukaan ei näytä tarvitsevan häntä Muumilaaksossa. Kirjan alussa perhe sammuttaa pienen tulipalon ilman pappaa, mutta hän tyrmistyy, kun häntä ei hälytetty paikalle apuun. Perhettä ei tarvitse edes suojella miltään, paitsi Möröltä, mutta Mörköäkin säikähdetään vain kylmyyden, ei vaarallisuuden takia. Muumiperhe päättää muuttaa kaukaiselle majakkasaarella, jossa papalla varmasti riittää tekemistä.

Kaikki ei suju aivan odotusten mukaan, kun muumiperhe matkaa saarelle. He lähtevät purjehtimaan auringonlaskun aikaan, jolloin heidän pitäisi saapua perille majakanvalon loistaessa. Majankanvalo ei kuitenkaan pala, eikä majakanvartijasta näy jälkeäkään. Muumipappa päättää ryhtyä uudeksi majakanvartijaksi, mutta hän joutuu lopulta toteamaan, ettei saa valoa syttymään. Tällä välin muu perhe yrittää keksiä tekemistä saarella, kukin omalla tavallaan. Muumimamma hoitaa puutarhaa ja ryhtyy maalaamaan kukkia seinille koti-ikävän iskiessä. Pikku Myy löytää majaksi sopivan kolon itselleen, karkottaa muurahaisia ja rakentaa hissin majakkaan. Muumipeikko sen sijaan viettää monet yöt rannalla odottaen merihevosia, joskus hänellä on Mörkö seuranaan.

Muumipappa ja meri eroaa selvästi niistä muumikirjoista, jotka olen tähän mennessä lukenut. Tässä on kovin ikävä tunnelma pitkin kirjaa. Majakkasaarella oikein mikään ei ota sujuakseen, itse majakkaakin kuvataan ankeaksi paikaksi. Nimenomaan kuvauksessa keskitytään ankeuteen ja jopa synkkyyteen. Kuvailu antaa majakkasaaresta negatiivisen kuvan paikkana, jossa muumit ovat ulkopuolisia ja tavallaan häiritsevät omaan yksinäisyyteensä tottunutta saarta. Muiden muumikirjojen iloisuuteen verrattuna Muumipappa ja meri vajoaa synkkyyteen ja melankoliaan, mutta samalla se on paljon filosofisempi. Ankeuden lisäksi yksinäisyys nousee esille. Jokainen saarelle matkanneista kokee saarella yksinäisyyttä omalla tavallaan, mutta samalla he oivaltavat jotain tärkeää itsestään.

Muumipapan hahmo on tehty hyvin itsekeskeiseksi. Aivan kuin kaikki pyörisi vain hänen ympärillään ja sitä välinpitämättömyyttä muita kohtaan oli myös selkeästi havaittavissa. Tästä huolimatta kirjan lukeminen oli oivaltavaa ja kirja oli luettava. En ollut missään vaiheessa jättämässä sitä kesken, vaikka ystävän vinkin perusteella ajattelin, ettei se ole ollenkaan minua varten. Tähän vain täytyy suhtautua hyvin eri tavalla kuin muihin muumikirjoihin, jotka ovat paljon positiivisempia. Vaihteeksi oli hyvä lukea oikein filosofinen muumikirja.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Alkuperäinen teos: Muminpappans bravader (1950)
tarkistettu painos: Muminpappans memoarer (1968)
WSOY, 2010, pokkari, 158 sivua
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Olkoot vaatimattomat muistiinpanoni iloksi ja opiksi kaikille muumipeikoille ja erityisesti omalle pojalleni. Muistini, joka oli aikoinaan erinomainen, on tosin käynyt hieman huonoksi. Mutta lukuun ottamatta joitakin pieniä liioitteluja ja vaihdoksia, jotka varmasti vain korostavat paikallisväriä ja lisäävät eloisuutta, tulee tästä omaelämäkerrasta täysin totuudenmukainen.
(s. 11-12)

Muumipapan urotyöt toi sopivasti vaihtelua fantasian vauhdittamaan alkuvuoteen. Minulle Muumit tulivat lapsuudessa tutuksi lähinnä sen televisiosarjan kautta. Muistan pitäneeni Muumipapan nuoruudesta kertovista jaksoista, mikä toimi nyt hyvänä kannustuksena, että kirjankin voisi lukea ja vaikka samalla muistella lapsuutta.

Kirjan alussa Muumipappa vilustuu keskellä kesää ja ryhtyy Muumimamman ehdotuksesta kirjoittamaan muistelmia hurjasta nuoruudestaan. Kirjoittamisen lomassa pappa lukee valmiita lukuja ääneen Muumipeikolle, Nuuskamuikkuselle ja Nipsulle. Kahden jälkimmäisen isät Juksu (Nuuskamuikkusen isä) ja Hosuli (Nipsun isä) liittyvät olennaisesti papan nuoruuden seikkailuihin. Kirja alkaa esinäytöksellä, jota seuraa johdanto, itse muistelmat ja lopuksi vielä jälkinäytös.

Muumipapan nuoruus oli sangen tapahtumarikas. Pappa löydettiin lastenkodin portailta, jonne hänet oli jätetty paperipussissa. Lastenkodin johtajatar Hemuli-täti ja pappa, joka nuoruudessaan tunnettiin myös Muumipeikkona, eivät tulleet toimeen, sillä eiväthän muumi ja kehittävistä leikeista ja ankarasta kurista pitävä hemuli voi ymmärtää toisiaan! Pappa karkasi omille teilleen kohti seikkailuja. Niitä hän kokeekin keksijä-Fredriksonin, laiskan Juksun ja aina sähläävän ja hosuvan Hosulin kanssa. Nelikko matkaa Fredriksonin rakentamalla laivalla Merenhuiskeella, kohtaa tahmatassuja ja asettuu lopuksi aloilleen Itsevaltiaan saarelle, jossa alkaa tavallinen, rauhallinen elämä ilman seikkailuja.

Kirjan henkilögalleria on ihanan laaja, jokaiselle löytyy varmasti oma suosikkihahmonsa. On pappa, joka haluaa seikkailijaksi, Fredrikson keksintöineen, touhottava Hosuli ja Juksu, joka on aina yhtä rento, tuli vastaan sitten mitä tahansa. Lukemisen aikana koin huvittavaksi papan suhtautumisen hemuleihin, sillä hän tuntui pitävän heitä hieman omituisina. Esimerkiksi Itsevaltiaan juhlissa seurueelle mehua tarjonneella hemulilla oli erittäin ruma esiliina edessään ja pappa toteaa aina sanoneensa, ettei hemuleilla ole lainkaan makua. Jäikö siis seikkailijalle traumoja lastenkodin aikojen järjestyksen ilmapiiristä? Oma ehdoton suosikkihahmoni on Mymmelin tytär, joka on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin Pikku Myy.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin paljastukset tiettyjen hahmojen sukulaissuhteista. Nuuskamuikkusen ja Nipsun vanhemmat olivat täysin näkymättömissä televisiosarjassa ellei ota näitä muistelmista kertovia jaksoja lukuun. Sarjakuvista ja niistä Muumi-kirjoista, joita en ole vielä lukenut, en osaa sanoa, että kerrotaanko niissä hahmojen vanhemmista mitään. Samoin tieto Nuuskamuikkusen ja Pikku Myyn sukulaisuudesta tuli hieman puun takaa, sitä en aiemmin tiennyt.

Tove Jansson: Småtrollen och den stora översvämningen

Julkaistu alun perin 1945
Schildts, 2009, kovakantinen, sivumäärä 54


Plötsligt tog mumintrollet sin mamma hårt i armen.
"Titta" sa han, och var så rädd att svansen stod rätt ut.
Ur skuggorna bakom en trädstam stirrade två ögon mot dem. Mamman blev först rädd, hon med, men sen sa hon lugnande:
"Det är nog ett mycket litet djur. Vänta, så ska jag lysa på det. Allting ser värre ut i mörkret, förstår du."
(s. 10-11)

Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan ruotsinkielinen versio on ostokseni, joka on joutunut jo jonkin aikaa odottamaan lukemista. Hankin kirjan, koska kaipasin luettavaa toisella kotimaisella kielellä ja samalla halusin kirjan olevan helposti ymmärrettävä. Muumien parissa aika vierähti jälleen mukavasti, täytyy sanoa, että kirja oli ohitse liian nopeasti.

Muumipeikko ja Muumimamma etsivät kadonnutta Muumipappaa. Matkan aikana he kokevat seikkailuja ja saavat uusia ystäviä. Aivan kirjan alussa synkässä metsässä he tapaavat aran Nipsun, joka kuitenkin lähtee muumien mukaan. Pian heidän joukkoonsa liittyy myös sinihiuksinen Tulppaana -niminen tyttö, joka asui ennen tulppaanissa. Matkan varrella poiketaan erään vanhan herran puutarhaan, joka ei olekaan mikään aivan tavallinen puutarha, vaan se on tehty makeisista. Makeispuutarhasta kärsittyjen mahanpurujen jälkeen etsintä jatkuu hattivattien kanssa samalla veneellä myrskysäässä. Lopulta Muumipappa löytyy ja samoin myös Muumitalo, joka on ajelehtinut kauniiseen laaksoon.

Lukukokemuksena kirja oli mielenkiintoinen. Tämä on kaikkien aikojen ensimmäinen Muumi-kirja, joten oli kiinnostavaa saada selville, mistä kaikki alkoi Muumien kohdalla. Kirja on selvästi lastenkirja, mutta varttuneempikin lukija saa tästä iloa. Tarina noudattaa perinteistä sadunkaavaa. Ensin lähdetään matkaan ja kohdataan niin liittolaisia kuin myös vastoinkäymisiä ja lopulta etsittävä asia eli tässä tapauksessa Muumipappa löytyy ja asiat kääntyvät entistä parempaan suuntaan. Tässä on myös lastenkirjalle ominaisia opetuksia, kuten että ei kannata ahnehtia liikaa herkkuja, koska sitten tulee kipeäksi.

Kirja on kuvitettu Tove Janssonin piirtämillä mustavalkopiirroksilla. Piirroksissa esiintyvät hahmot eroavat selvästi siitä, miltä hahmot myöhemmin näyttävät, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Esimerkiksi Nipsu on selvästi pienempi kuin tv-sarjan Nipsu, eivätkä Muumit ole niin pyöreitä kuin mitä he myöhemmin ovat. Luin syyskuussa Vaarallisen juhannuksen ja mielestäni hahmot eroavat ulkonäöiltään jo sen kirjan kuvitusten kanssa. Farlig Midsommar ilmestyi 1954, joten hieman yli kymmenessä vuodessa Muumien ulkonäkö oli jo ehtinyt kokea muutoksia.

Kirjassa käytetty kieli oli onneksi tarpeeksi yksinkertaista, jotta pärjäsin kouluruotsilla, jota en ole käyttänyt laisinkaan kouluaikojen jälkeen. Ryhdyin lukemaan tätä sellaisella asenteella, että jokaista yksittäistä sanaa ei ole pakko ymmärtää, mutta kokonaisuus olisi sitten parasta ymmärtää. Välillä teki mieli kaivaa sanakirja esiin yksittäisten sanojen tarkistamista varten, mutta en sitä lopulta missään vaiheessa tehnyt. Kokonaisuus oli helposti ymmärrettävissä ja pystyin nauttimaan lukemisesta myös ruotsiksi.

Tätä blogipostausta varten tarkistin, mitkä ovat kirjassa esiintyvien hahmojen nimet suomeksi. Lukemisen aikana minulle tutuiksi tulivat sellaiset nimet, kuten det lilla djuret ja Tulippa. Det lilla djuret oli huvittava hahmo, kun en tiennyt, että se on Nipsu ja mietin, että onpa tällä hahmolla paljon samanlaisia piirteitä kuin Nipsulla ja ulkonäkökin on aikalailla samanlainen. Voisiko det lilla djuret olla Nipsu? Ja kyllähän se on Nipsu.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin ruotsiksi, ellei lasketa mukaan koulun oppikirjoja. Alku ruotsiksi lukemiseen oli ainakin pehmeä, kun aloitin helposti Muumien parissa. Kokemus kannusti lukemaan muitakin kirjoja ruotsiksi, mutta ehkä ainakin toistaiseksi voisin pitäytyä vielä Muumi-linjalla ennen kuin siirryn lukemaan muita kirjoja toisella kotimaisella. Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista ja vieläpä lukemaan sen alkuperäisellä kielellä.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Alkuperäinen teos: Farlig Midsommar (1954)
WSOY, 2010, pokkari, sivumäärä 132


He katsoivat epäröiden toisiinsa.
Sitten he katsoivat Emmaa.
Tämä levitti tassunsa.
– Siitä tulee tietenkin aivan kauheaa, mutta jos nyt välttämättä tahdotte järjestää fiaskon, niin kyllä minä voin antaa joitakin neuvoja. Joskus kun minulla on aikaa.
Ja sitten Emma ryhtyi taas kertomaan miten näytellään.
(s. 89)

Juhannus on mennyt aikoja sitten, mutta Muumien juhannuksesta kelpaa lukea myös syksyllä. Vaarallinen juhannus on vähän sellainen heräteostos, joka on odottanut aikaansa, ja kun kaipasin jotain nopeasti luettavaa, niin päätin tarttua tähän kirjaan. Itse tarina on entuudestaan tuttu televiosarjasta, mutta luin tämän nyt ensi kertaa kirjana.

Kirjan alussa on kaunis kesäpäivä, juhannus lähestyy ja Muumimamma veistää kaarnavenettä. Kaikki on oikeastaan varsin mukavasti, tosin kaikkialle leijailevat nokihiutaleet häiritsevät Muumien rauhaa. Niiden takia pöytäliinakin on tahriintunut. Sitten nokihiutaleita syöksevä tulivuori purkautuu ja aiheuttaa ensin maanjäristyksen ja sen jälkeen vielä vedenpaisumuksen. Muumit pelastautuvat talonsa yläkerroksiin, mutta lopulta vettä on niin paljon, että heidän on kiivettävä katolle asti.

Muumitalon ohitse lipuu pian eriskummallinen talo, joka on oikeasti teatteri, mutta sitä Muumit eivät tiedä. He hyppäävät lipuvan teatterin kyytiin ja saavat seurakseen halkovajan katolla pelastusta odottaneet uudet ystävänsä Miskan ja Homssun. Teatteri paljastaa pian kummallisuutensa. Seikkailun aikana tutustutaan myös uusiin henkilöihin, kuten teatterin siivoojaan Emmaan, tämän miehen sisarentyttäreen Vilijaanaan sekä Hemuli-poliisiin ja Puistonvartijaan ja Puistotätiin.

Tapahtumia riittää monelle taholle. Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat erilleen muusta Muumiperheestä. Pikku Myy joutuu veden varaan lankakorissa ja kohtaa Nuuskamuikkusen, jota kaikki olivat jo odotelleet takaisin jokavuotiselta etelän matkalta. Juhannus huipentuu lopulta Muumipapan kirjoittamaan näytelmään.

Muumeista on mukava lukea, eikä Vaarallinen juhannus tuntunut lainkaan lapsenomaiselta. Päinvastoin, Muumeissa on filosofiaa, joka avautuu paremmin vasta varttuneempana. Kirja on melko lyhyt, joten sen lukee nopeasti. Täytyy samalla hehkuttaa, että on ihanaa, kun kerrankin luen kirjaa, joka vie vain vähän tilaa laukusta. Parasta tässä on kuitenkin asenne, josta voisin itsekin ottaa joskus mallia. "Miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut." Muumimamman ajatus on lainattu kirjan takakanteen ja pitää paikkansa. Välillä voi heittäytyä, eikä ottaa kaikkea turhan vakavasti.

Muumit tulivat tutuksi alun perin televisiosarjan kautta, vaikka on näitä kirjoja myös luettu ääneen silloin, kun olen ollut pieni. Joitakin kirjoissa esiintyviä hahmoja on jätetty pois televisiosarjasta tai niiden tilalle on vaihdettu kokonaan uusi hahmo. Olen tottunut tv:n Nipsuun, mutta kirjoissa Nipsu ei seikkaile Muumiperheen matkassa juhannuksena vaan Miska ja Homssu. Kirjan lukeminen oli siitäkin syystä hauskaa, että aihe ja tarina olivat tuttuja, mutta juuri eri hahmojen kautta sain erilaisen näkökulman tuntemaani Muumitarinaan.