L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny

Alkuperäinen teos: Kilmeny of the Orchard (1910)
Minerva Kustannus, 2012, kovakantinen, 191 sivua
suomentanut Sisko Ylimartimo


Hän nousi ja asteli pitkää valkoista käytävää mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi, sillä hän ei todellakaan toivonut keskeyttävänsä viulistia. Kun hän saapui puutarhassa olevalle aukiolle, hän pysähtyi äkkiä uudestaan niin hämmästyneenä ja lumoutuneena, että hänestä tuntui, että hänen täytyi varmasti nähdä unta.
(s. 48)

Olen aiemmin lukenut L. M. Montgomeryn tyttökirjoja, lähinnä Anna- ja Runotyttö -sarjoja. Tyttökirjojen lisäksi Montgomeryltä on ilmestynyt aikuisille suunnattuja teoksia, joita on ilmeisesti ruvettu suomentamaan vasta 2000-luvun puolella. Haastoin itseni lukemaan ne Montgomeryn kirjat, joita en ole ennestään lukenut. Haaste alkoi Marigoldin lumotusta maailmasta, tällä kertaa vuorossa oli Hedelmätarhan Kilmeny.

Queenslean collegesta vastavalmistunut Eric Marshall lähtee syrjäiseen Lindsayn kylään Prinssi Edwardin saarelle. Hän tuuraa kyläkoulun opettajana toiminutta ystäväänsä, jonka täytyy huonon terveydentilansa vuoksi matkustaa välillä pois saarelta. Opettajana toimiminen on Ericille vain keino auttaa ystävää. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa siintävät kaupallisen alan parissa. Lindsayn kylässä Eric asuu vanhan Williamsonin pariskunnan luona. Heiltä hän saa kuulla taustatietoa niin kylän historiasta kuin sen asukkaista.

Eräänä päivänä Eric päätyy kävelyretkellään vanhaan hedelmätarhaan. Siellä hän kuulee kaunista viulunsoittoa. Itse viulunsoittaja on kaunein tyttö, jonka Eric on koskaan tavannut. Huomattuaan kuuntelijansa tyttö säikähtää ja pakenee juosten paikalta. Ericiä luonnollisesti hämmästyttää moinen. Rouva Williamsonilta hän saa kuulla tavanneensa Kilmeny Gordonin. Kauniilla Kilmenyllä on traaginen elämäntarina. Hän ei kykene puhumaan. Lisäksi hän ei ole tavannut muita ihmisiä vuosiin, sillä hän on elänyt tätinsä ja setänsä luona syrjässä muista kyläläisistä.

Kirjan tapahtumien ja miljöön kuvailu ovat kaikin puolin hyvin montgomerymaisia. Kirjan maailmassa eletään pikkukylän rauhallista arkea, jossa kaikki tietävät toisensa ja siten myös heidät, jotka eivät näyttäydy ihmisten ilmoilla. Mikä voisikaan olla parempi paikka ensikohtaamiselle kuin vehreän kaunis puutarha, jonne kulkija päätyy kuin sattumalta, jos ei tiedä kyseistä paikkaa. Lukiessa tuntui siltä, että maisemat olivat hyvällä tavalla jo entuudestaan tuttuja Montgomeryn muiden teosten pohjalta. Kirjan loppuun sijoitetusta kääntäjän puheenvuorosta selviää, että Anna-kirjoista tuttu Rakastavaisten polku toimi esikuvana tielle, jota pitkin kirjailija kuvitteli Ericin astelevan hedelmätarhaan.

Kilmenyn tarina julkaistiin alun perin jatkokertomuksena Housekeeper-lehdessä vuosina 1908–1909. Kertomuksen nimenä oli silloin Una of the Garden. Montgomery muokkasi kertomuksen romaaniksi kustantajan toiveesta. Tarinaan tehtiin joitakin muutoksia erityisesti nimien osalta. Unasta tuli Kilmeny, ja Stillwaterin sijasta kylä sai nimen Lindsay. Montgomery tarkoitti tarinan psykologiseksi kertomukseksi. Kirjan psykologinen puoli kannattanee ottaa vastaan kirjoitusajankohtaa ajatellen. Nykyajan lukijasta tuonaikaiset käsitykset ovat vanhanaikaisia ja jopa naiiveja.

Tarinan aikana päähenkilöiden ulkonäkö ja muut ominaisuudet saavat huomiota osakseen. Eric esitetään hyvinkin täydellisenoloisena hahmona. Hän on varakkaasta perheestä, hyvännäköinen, älykäs ja charmiakin löytyy. Kilmenyn kauneus saisi kenet tahansa huokaamaan kateudesta. Hänen kauneuttaan myös ihmetellään useaan otteeseen. Pitkälti ulkonäköön keskittyvän kuvauksen perusteella tarina jää ohueksi. Jotain tuttua Montgomerylle ominaista ja koskettavaa, kuten luontokuvaus ja verkkainen elämänmeno, oli havaittavissa, mutta muuten tarina jää tosiaan ohueksi.

Julian Fellowes: Belgravia

Alkuperäinen teos: Belgravia (2016)
Otava, 2016, kovakantinen, 477 sivua
suomentanut Markku Päkkilä


Myöhemmin Anne kysyi itseltään, miten hän saattoi olla sillä hetkellä niin varma, että tarina päättyi Sophian osalta siihen. Toisaalta hän myös mietti, oliko kukaan joutunut oppimaan häntä karvaammin, että jälkiviisaus oli prisma jonka läpi katsottuna kaikki muuttuu? Hän nousi. Oli aika laskeutua puutarhaan lohduttamaan tytärtä, joka oli herännyt kauniista haaveunesta julmaan maailmaan.
(s. 44)

Belgravian markkinoinnissa on näköjään otettu kaikki irti kirjailija Julian Fellowesin luomasta menestyssarja Donwton Abbeystä. Heti etukannessa on maininta Donwton Abbeyn tekijältä. Takakannen mukaan kirja on lääkettä Donwton Abbey -riippuvuuteen. Katselen mielelläni historiaan sijoittuvia pukudraamoja, ja Donwton Abbey on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani. Juuri siitä syystä hälytyskellot soivat ja lujaa tällaista markkinointia kohdatessani. Donwton Abbey on niin menestynyt televisiosarja, että kaikenlaisissa vertailuissa saa olla varovainen. Verrattavalla on valtavan isot odotukset täytettävänään ja siten myös iso epäonnistumisen riski.

Brysselissä vuoden 1815 kesäkuussa Trenchardin perhe on kutsuttu Richmondin herttuattaren järjestämiin tanssiaisiin. Trenchardit eivät kuulu aatelispiireihin, päinvastoin, he ovat kaukana niistä. Perheen isä James toimittaa elintarvikkeita Britannian armeijan joukoille. Kutsun tanssiaisiin junaili Bellasin jaarlin poika Edmund Brockenhurst, johon Trenchardien tytär Sophia oli rakastunut. Kesken tanssiaisten juhlahumun nuoret miehet joutuvat rintamalle, kun brittijoukot kohtaavat Napoleonin armeijan Waterloon taistelussa. Sophian ja Edmundin suhde päättyy tuona iltana skandaaliin.

Vuosia myöhemmin Trenchardit asuvat Lontoossa. James on siirtynyt rakennusalalle ja onnistunut samalla nousemaan asemassaan ylöspäin. Hän on mukana hienon ja yläluokkaisen Belgravian asuinalueen rakennushankkeessa. Kyseisellä alueella asuu Brockenhurstin aatelisperhe, jolla ei ole perillistä. Suvun uudeksi päämieheksi nousee aikanaan lordin tuhlailevaan elämäntyyliin mieltynyt veljenpoika. Sattumalta Brockenhurstien ja Trenchardien tiet risteävät. Anne Trenchard tuntee sääliä lady Brockenhurstia kohtaan. Anne ei enää pysty pitämään sisällään tarkoin vaalittua salaisuutta, joka yhdistää kaksi perhettä toisiinsa.

Belgravia tarjoaa ohuen kuvauksen kasvavasta ja muuttuvasta Lontoosta. Yläluokalle rakennetaan hienoa asuinaluetta. Yhtenä merkkinä muutoksesta ovat uudet tavat harjoittaa elinkeinoaan. Tähytään yhä kauemmas aina Intiaan asti, josta voi hankkia muun muassa puuvillaa. Melkein kenellä tahansa on mahdollisuus ryhtyä kauppiaaksi ja toteuttaa näkemyksiään, jos kyvyt riittävät. Belgravian hienostoalueessa riittäisi kuvailtavaa miljöön osalta. Kirjoitin tämän kappaleen alkuun ohut kuvaus siitä syystä, että juoni keskittyy tiiviisti henkilöihin ja heidän punomiin juoniinsa. Olisin suonut enemmän tilaa aikakauden ja ympäristön kuvailulle, joka tosin tällaisenaankin onnistuu välittämään kuvan maailmanmenosta tuona aikana.

Miljöön ja aikakauden tapahtumien kuvauksen sijasta Belgravian vahvuus on henkilöiden ja heidän tekemistensä kuvailussa. Pienet ovat piirit yläluokan parissa, eikä niihin kuka tahansa niin vain pääse. Omasta asemasta pidetään myös tiukasti kiinni, jos on onnistunut samaan jalan vauraamman huomisen oven väliin. Seurapiirielämässä riittää kiemuroita joka lähtöön. Menestynyttä liikemiestä katsotaan pitkään pyrkyrimäisen käytöksen vuoksi. Juonitteluun ja selän takana toimimiseen sortuu useampi hahmo. Paremmissakin piireissä riittää monenlaisia ihmissuhdesotkuja, vai onkohan se niin, että siellä niitä juuri nimenomaan riittää? Hahmot jäivät jotenkin etäisiksi, mutta kaikesta huolimatta heille tapahtuvista asioista jaksoi lukea, ja pidin lukemastani.

Donwton Abbey -hypetyksen myötä odotukseni olivat varovaisen korkealla. Mielestäni kirja ei pystynyt vastaamaan odotuksiin niin ylenpalttisesti kuin siitä ja Downton Abbeystä tehdyn vertailun perusteella voisi odottaa. Ei kuitenkaan haittaa, että kirja ei pärjää vertailussa niin hyvin, koska Donwton Abbeyn kaltaiseen sarjaan verrattaessa sillä on yksinkertaisesti aivan liian suuret saappaat täytettävänä. Belgraviassa on omat heikkoutensa, mutta kirja oli miellyttävä lukukokemus, jota voin suositella. Voin myös helposti kuvitella Belgravian tarinan television puolella. Eihän sitä tiedä, josko tämä filmattaisiin jonain päivänä.

Anne Rice: Veren vangit

Alkuperäinen teos: Interview with the Vampire (1976)
Seven/Otava, 2009, pokkari, 414 sivua
suomentanut Hanna Tarkka


”Unohdin itseni täysin. Ja samalla oivalsin mitä tarkoittaa mahdollisuuksien avautuminen. Siitä lähtien ihmetykseni vain kasvoi. Kun hän puhui minulle ja sanoi mitä minusta voisi tulla, millaista hänen elämänsä oli ollut ja oli yhä, menneisyyteni hiipui kuin hiillos. Näin elämäni ikään kuin matkan päästä, se oli tyhjää, itsekästä, alituista pakoa pikku harmista toiseen, kauniita lupauksia Jumalalle, Pyhälle Neitsyelle ja rukouskirjojen pyhimyksille joista kellään ei ollut osaa tai arpaa minun ahtaan materialistisessa ja itsekkäässä elämäntavassani. Näin mitkä olivat todelliset jumalani… useimpien ihmisten jumalat. Ruoka, juoma ja sovinnaisuuden turva. Tuhkaa.”
(s. 22)

Veren vangit on roikkunut pitkään lukulistallani. Välillä olen jo ehtinyt unohtaa, että voisihan sen lukea jossain vaiheessa. Sain inspiraation lukemiseen Hämärän jälkeen -lukuhaasteesta, jota varten olen etsinyt lukemista.

Kirja alkaa nuoren reportterin ja Louis -nimisen vampyyrin kohtaamisesta. Louis kertoo reportterille oman elämäntarinansa aloittaen entisestä elämästään ihmisenä 1700-luvun Louisianassa. Hän oli perheensä vanhin poika ja plantaasinperijä. Veljensä kuoleman jälkeen Louis kohtasi vampyyri Lestatin, joka teki hänestä vampyyrin. Louis jää Lestatin seuraan, vaikka he ovatkin hyvin erilaisia. Lousin omaatuntoa vaivaa asia jos toinenkin, mutta Lestat on holtiton ja raakalaismainen tappaja, joka vielä kaiken lisäksi nauttii tekosistaan. Louis myös toivoo, että Lestat enemmän kokemusta omaavana vampyyrina voisi perehdyttää häntä elämään vampyyrina.

Kirja esittää vampyyrit perinteisessä valossa, enemmän kauhukirjallisuuden hahmoina. Veren vankien vampyyrit eivät kimaltele auringossa, kuten Twilightista tutut vampyyrit. He tappavat, juovat uhriensa verta ja muuttavat välillä jonkun ihmisen kaltaisekseen. Hahmojen välillä on mielenkiintoisia eroavaisuuksia. Louis on syvällinen pohdiskelija, jonka omatunto ei jätä rauhaan, vaan soimaa ihmisten tappamisen vuoksi. Lestat puolestaan on jopa häikäilemätön, ja hän ottaa kaiken irti vampyyrina olemisesta. Yksi osoitus häikäilemättömyydestä on se, kun hän muuttaa Claudia -nimisen pikkutytön vampyyriksi pitääkseen Louisin luonaan. Claudiasta tulee Lestatin ja Lousin tytär, mutta hänen tarinansa vasta traaginen onkin. Hän on jäänyt ikuisiksi ajoiksi pikkulapsen ruumiiseen, mutta mieleltään hän kehittyy aikuiseksi naiseksi.

Kirja on yllättävän syvällinen. Louisia vaivaavat kysymykset oikeasta ja väärästä. Hänen hahmonsa kautta pohditaan myös Jumalan ja paholaisen olemassaoloa sekä vampyyrin elämän tarkoitusta. Teksti on hyvin kuvailevaa, mikä oli välillä ehkä jopa hieman häiritsevää, vaikka muuten nautin runsaasta kuvailusta. Tarinassa on oikeastaan melkein koko ajan hieman pysähtynyt tunnelma. Tarina ikään kuin jämähtää paikoilleen. Alku on hyvin lupaava ja mielenkiintoinen, sen jälkeen tarina tasoittuu, kunnes tapahtuu enemmän asioita, taas tasoittuminen. Loppua kohti meno hieman kiihtyy ranskalaisen vampyyriyhteisön tultua mukaan kuvioihin.

Veren vangit on ilmestynyt jo 1970-luvulla. Voin hyvin kuvitella, että omana aikanaan teos on ollut poikkeuksellinen. Pystyn antamaan kirjalle arvostuksen, jonka se todellakin ansaitsee. Onhan tämä sentään yksi vampyyrikirjallisuuden klassikkoteoksista. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kirja oli tylsyytensä takia pienoinen pettymys. Louis oli hyvin mielenkiintoinen hahmo, vampyyri, joka on säilyttänyt inhimillisyytensä. Hänen pitkien jaarittelujensa takia tarina kuitenkin junnasi paikoillaan.

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Alkuperäinen teos: Le Fantôme de l'Opéra (1910)
Karisto, 1990, kovakantinen, 259 sivua
suomentanut Eero Mänttäri


Aitiossa numero 5 Moncharmin ja Richard olivat tällä välin kovasti kalvenneet. Tämä kuohuttava ja selittämätön tapaus täytti heidän mielensä kauhulla, joka vaikutti sitäkin pelottavammalta kun heistä nyt tuntui siltä kuin he olisivat olleet välittämättömässä kosketuksessa kummituksen kanssa. He olivat tunteneet sen hengityksen. Moncharminin tukka nousi pystyyn. Richard pyyhki otsaltaan kylmää hikeä. Niin, kummitus oli siellä, heidän ympärillään, heidän takanaan, heidän vieressään. He tunsivat hänen läsnäolonsa, vaikka eivät voineet nähdä häntä, he kuulivat hänen hengittävän aivan lähellä, aivan lähellä heitä… He olivat aivan varmoja siitä, että aitiossa oli kolme henkilöä… He vapisivat…
(s. 82-83)

Kauhukirjallisuus ei ole ollenkaan minua varten, mutta osallistun kuitenkin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Osallistumisen myötä olen oppinut edes hieman tuntemaan genreä, josta tiedän kovin vähän. Klassikkojen klassikko Dracula jäi kesän aikana kesken, kun kyllästyin kirjan paksuuteen. Sen tilalle valitsin Oopperan kummituksen, jonka pohjalta tehdyn musikaalin näin viime vuonna Kansallisoopperassa. Lainasin kirjastosta tämän kirjan kanssa samaan aikaan tarinan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa ovat Gerard Butler ja Emmy Rossum. Tarina oli siis ennalta tuttu.

Pariisin oopperatalon uudet johtajat Moncharmin ja Richard eivät ota todesta entisten johtajien varoituksia oopperaa vainoavasta kummituksesta. Uudet johtajat pitävät pilkkana kummituksen vaatimuksia hänelle toimitettavasta kuukausittaisesta rahamäärästä ja yksinoikeudesta tietyn aitiopaikan käyttöön. Johtajien välinpitämättömyydestä huolimatta oopperan uumenissa lymyää kummitus, joka on palavasti rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Hankaluuksia tuottaa se, ettei kummitus suinkaan ole ainoa, joka on kiinnostunut lupaavasta laulajattaresta. Christinen suosiota tavoittelee myös hänen lapsuuden aikainen toverinsa varakreivi Raoul de Chagny.

Täytyy tunnustaa, että minun on hyvin hankala kertoa mielipiteeni pelkästään kirjasta, koska sekoitan kirjan tarinaan jatkuvasti elokuvan ja musikaalin. Kumpikin jälkimmäisistä teki suuren vaikutuksen. Ennen musikaalia en ollut käynyt pitkään aikaan teatterissa ja näytöksen jälkeen olin suorastaan haltioitunut. Elokuvan katsoin viime perjantaina. Illan pimentyessä en viitsinyt nousta sytyttämään valoja, jolloin huoneen hämäryys oikeastaan sopi hyvin kauhutarinan tunnelmaan. Olen välillä vähän säikky, ja asuntooni kuuluvat joskus liiankin hyvin naapureiden äänet. En enää muista, mitä ääniä seinän takaa kuului, mutta tuli pariin kertaan säpsähdettyä ja ne valotkin oli lopulta sytytettävä. Emmy Rossum ja Gerard Butler olivat todella vakuuttavia rooleissaan.

Mietin monta kertaa lukemisen aikana, olisiko ollut parempi, jos olisin ensin lukenut kirjan ja vasta sen jälkeen katsonut elokuvan. Väistämättäkin vertasin kirjan hahmoja elokuvan hahmoihin, jotka tietysti muistan paremmin kuin musikaalin. Esimerkiksi kirjan Christine oli suorastaan ärsyttävä. Christinen puolustukseksi todettakoon, ettei tilanne ei ole missään nimessä helppo hänelle. Lapsuudenaikainen ystävä sanoo rakastavansa samaan aikaan, kun pelottava kummitus vannoo rakkauttaan omalla tavallaan. Kuitenkin koin hahmon liian dramaattiseksi. Ainakin elokuvan Christine oli inhimillisempi hahmo.

Kummituksen, oikealta nimeltään Erikin, hahmo oli mielenkiintoinen. Hän on tehnyt pahoja tekoja, muun muassa tappanut. Voiko hahmoa kuitenkaan sanoa aivan pahaksi? Hän ei ole epämuodostumansa takia saanut koskaan hyväksyntää tai hellyyttä. Kukaan ei ole osoittanut välittäneensä. Kukaan ei ole myöskään kertonut, mikä on oikein ja mikä väärin. Vähemmästäkin voi mennä käsitykset omien toimien oikeellisuudesta pieleen. En ole varma, onko varakreivi de Chagny yhtään sen parempi kuin Erik. Hänet on helppo luokitella hyväksi hahmoksi, mutta yhtä lailla hän kokee, että hänen on pakko saada Christine omakseen. ”Pakko” tuntuu välillä jopa liian kiihkeältä ajattelulta. Kaikista kiinnostavin hahmo oli ehdottomasti salaperäinen persialainen. Hän auttaa Raoulia etsimään Christinen, mutta kuka persialainen loppujen lopuksi on ja mitkä hänen motiivinsa ovat?

Sekä musikaalista että elokuvasta muistan parhaiten näyttelijöiden hyvän esiintymisen. Kirja on tietysti siinä mielessä niitä parempi, että siinä syvennetään tarinaa ja hahmojen ajatuksia enemmän. Kirjassa tuli myös Erikin arkkitehtuurin tuntemus esille. Muistaakseni musikaali ja elokuva antoivat hahmosta sellaisen kuvan, että hän on ennen kaikkea musiikillinen nero, mutta arkkitehtuurin tuntemus jäi pimentoon. Musikaali ja elokuva keskittyvät myös enemmän rakkaustarinaan. Kirjalle annan pisteet asioiden selittämisestä. Tarinan aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä vaikuttaa kummituksen tekosilta. Lopussa tapaukset pystytään selittämään silmänkääntötempuiksi.

Takakansi mainostaa kirjaa kauhuromaanien klassikoksi. Ei tämä ihan kauhulta vaikuttanut. Sanoisin enemmänkin, että salaperäistä jännitystä oli ilmassa juonen aikana. Oopperan kummitus oli varmasti sopivan leppoisa aloitus kauhukirjallisuuteen tutustumiselle. Ei heti tarvitse valita sitä kaikkein karmivinta kirjaa.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Alkuperäinen teos: Jane Eyre (1847)
Karisto, 2008, kovakantinen, 542 sivua
suomentanut Kaarina Ruohtula


Kirkonkello löi juuri kolme sivuuttaessani kellotornin, hetken tunnelmaa lisäsi alkava hämärtyminen: aurinko oli painumassa maillaan, sen säteet valaisivat enää vaisusti. Olin noin mailin päässä Thornfieldista kujalla, jolle kesällä antoivat oman leimansa villiruusut, syksyllä pähkinä- ja mustavatukkapensaat ja nytkin vielä sitä koristivat muutamat korallinpunaiset ruusunkiulukat ja orapihlajan marjat, mutta talvisaikaan sen paras viehätys oli kuitenkin ehdoton hiljaisuus ja rikkumaton rauha, jota ei lehdenkään kahahdus häirinnyt.
(s. 134)

Kiireiseen huhtikuun aikana olen sentään ehtinyt lukea muitakin kuin tenttikirjoja, vaikka täällä blogin puolella on ollut hiljaista. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani teki suurimman vaikutuksen lukemistani kirjoista, joten haluan esitellä sen ensimmäisenä.

Kuten nimestä voi päätellä, kirja kertoo kotiopettajattarena työskentelevän naisen tarinan. Jane Eyre ei saanut elämälleen parhaita mahdollisia lähtökohtia. Menetettyään vanhempansa pieni tyttö sijoitettiin sukulaisten hoiviin, mutta setää lukuun ottamatta kukaan sukulaisperheestä ei pidä hänestä. Epäoikeudenmukainen kohtelu muuttuu muutaman vuoden kuluttua Lowoodin laitokseen, jonne täti lähettää Janen. Alkukankeudesta huolimatta Jane kotiutuu Lowoodiin. Työskenneltyään Lowoodissa valmistumisensa jälkeen parin vuoden ajan Jane päättää lähteä kotiopettajattareksi. Hän saa paikan Thornfieldin kartanosta ranskalaisen Adelen kotiopettajattarena. Adele on kartanon omistajan herra Rochesterin suojatti, ja ennen pitkää Jane huomaa rakastuneensa salaperäiseen kartanon isäntään.

Janen hahmo oli mielenkiintoinen päähenkilö tarinalle. Hän tarkkailee ympäristöään ja esittää tarkkoja kuvauksia. Janen kautta lukijalle valottuu tarinan miljöö, mutta myös muiden hahmojen ulkonäkö ja luonne. Hahmon omista pohdinnoista voi päätellä, että Jane on älykäs nuori nainen, jolla on korkea moraali. Jane tietää oman asemansa ja haluaa pärjätä omillaan. Hahmon lapsuusaikoja kuvaillessa hänen kiihkeytensä ärsytti Reedin perhettä, joka oli ottanut tytön huostaansa. Janen varttuessa hänen luonteensa rauhoittuu, mutta edelleen hän lausuu mielipiteensä yhtä rehellisesti, oli se sitten kuulijan kannalta hyvä tai huono asia.

Thornfieldin kartanon omistajan herra Rochesterin ympärillä huokuu hyvän aikaa salaperäisyyden verho. Kartanon isäntä on älykäs ja ilmeisen suosittu jäsen oman alueensa piireissä. Jäykän herra Rochesterin ja Janen välille muodostuu hyvä keskusteluyhteys melko nopeasti. Nuo keskustelut olivat yksi kirjan parhaista puolista. Kartanon isäntä ei loukkaannu rehellisistä kommenteista, vaikka ne eivät olisi hänen mielipiteensä mukaisia. Herra Rochesterin elämäntarina on hyvin tapahtumarikas ja välillä jopa hyvin mielikuvituksellinen.

Kirja on ilmestynyt 1800-luvulla ja kuvaa tietysti oman aikakautensa olosuhteita. Minusta kirjan teemat puhuttelevat vielä nykyajan lukijaakin. Suurin teemoista on rakkaus. Janen ja herra Rochesterin rakkaustarina ei nykymaailmassa tunnu kiihkeältä, pikemminkin syvältä kiintymykseltä, mutta omana aikanaan kartanon herran ja kotiopettajattaren suhde on voinut olla hyvinkin uskaliasta tekstiä. Rakkauteen liittyy osittain moraali. Herra Rochesteria kohtaan tuntemastaan rakkaudesta huolimatta Jane ei halua jäädä ainoastaan rakastajattareksi. Koska avioliitto ei ole mahdollinen Rochesterin ensimmäisen vaimon takia, Jane päättää lähteä Thornfieldin kartanosta. Ikävimmissä merkeissä moraali tai oikeammin se, kuinka ei ole toimittu moraalin mukaan, tulee vastaan tilanteessa, jossa Janea vihannut täti Reed paljastaa kuolinvuoteellaan, ettei ole aiemmin hiiskunut sanaakaan vuosia sitten saamastaan kirjeestä. Kirjeen mukaan Janen Madeiralla asuva setä olisi halunnut adoptoida tytön ja tarjota hänelle kodin.

Teemoista katkeruus ja anteeksiantaminen tulevat ilmi täti Reedin, Janen ja Janen Lowoodin aikaisen ystävän, Helenin hahmoista. Vielä kuolinvuoteellaan houraillessaan täti Reed tuntee vihaa Janea kohtaan. Hän on aina vihannut Janea, eikä osaa päästää irti vihastaan. Lowoodissa eräs epäreilu opettaja kurittaa Helen -nimistä tyttöä. Janesta tuntuu pahalta jo pelkästään se, että hän seuraa kuritusta vierestä. Helen itse ei kuitenkaan tunne katkeruutta opettajaa kohtaan, sillä hänen mukaansa se ei hyödyttäisi ketään. Helen kestää kaiken valittamatta, mikä saattaisi olla aikakauden ihanne käyttäytymisestä, mutta näin myöhemmin samainen käytös antaa hahmosta jonkinlaisen marttyyrin kuvan. Helen antaa anteeksi kerta toisensa jälkeen, mutta kuka pystyy samaan oikeasti? Anteeksiantoon kykenee myös Jane täti Reedin sairasvuoteella.

Kotiopettajattaren romaani kuuluu maailman kirjallisuuden klassikoihin. Kirjan rakkaustarina on iätön ja toimii yhä monia vuosia kirjan ilmestymisen jälkeen. Tarinan asetelma on kovin perinteinen: köyhistä oloista lähtöisin olevalla naisella on ollut vaikea lapsuus, mutta onnellinen loppu koittaa rikkaan miehen kanssa. Jopa kliseisestä asetelmasta huolimatta Janen ja Rochesterin tarina jaksoi kiinnostaa, enkä kokenut asetelmaa häiritseväksi. Erityisen viehättäviksi piirteiksi koin ajankuvauksen ja vanhahtavan kielen.

Muokattu 1.5.: Nyt olen taas kotosalla, minne kirja unohtui, joten sen takia kuva ja lukunäyte ilmestyivät bloggaukseen vasta tänään. :)

Simona Ahrnstedt: Unelmia ja yllätyksiä

Alkuperäinen teos: Överenskommelser (2010)
Karisto, 2015, pokkari, 465 sivua
suomentanut Tytti Träff (s. 7 - 146) ja Auli Hurme-Keränen (s. 147 - 465)


”Ehdittekö muuten nähdä lisää tauluja?” hän kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Beatrice vilkaisi häntä epävarmasti. Tyttö oli ilmeisen onneton. Kunnia oli naiselle arka asia, ja se, mitä Beatrice oli tehnyt hänen kanssaan oopperatalossa, voisi paljastuessaan helposti tuhota tytön maineen. ”En ole kertonut kenellekään", Seth vakuutti hiljaa.
Beatricen kasvoille levisi helpottunut ilme, ja sitten hän hymyili. ”Kiitos”, hän sanoi. ”En ollut varma, muistitteko edes minua.”
(s. 27)

Simona Ahrnstedtin Unelmia ja yllätyksiä on tullut vastaan useampaan kertaan vähän siellä sun täällä. Ensimmäisen kerran taisin bongata kirjan Hulluilla Päivillä, joilta en ostanut teosta. Luin kuitenkin takakannen ja sen teksti jäi mieleen, vaikka ehdin välillä unohtaa niin kirjailijan kuin kirjankin nimen. Viimeisimmän kerran törmäsin kirjaan kirjastossa, josta se lähti mukaan.

18-vuotias lapsena orvoksi jäänyt Beatrice asuu ilkeän setänsä ja tämän perheen luona Tukholmassa. Sedän mielestä naisen tehtävänä on kunnioittaa miestä ja olla hiljaa, sillä eihän nainen ymmärrä mitään maailmanmenosta. Vapaamielisen kasvatuksen saanut Beatrice saa tuntea nahoissaan sedän kuritukset, kun tyttö on tämän mielestä käyttäytynyt väärin. Valoisan pilkahduksen muuten kurjaan elämään tuo käynti oopperassa, jossa Beatrice kohtaa karismaattisen norjalaisen liikemiehen Seth Hammerstaalin. Beatricen ja Sethin välillä riittää kipinöintiä, joka vain yltyy parin kohdatessa toisiansa yhteisten tuttavien kutsuilla.

Beatricen ja Sethin romanssille riittää myös vastustajia. Wilhelm-setä on päättänyt pedata pojalleen Edvardille paremman aseman seurapiireissä. Omaa tytärtään Sofiaa setä ei tietenkään uhraa, mutta köyhä veljentytär onkin aivan eri asia. Setä on tehnyt sopimuksen vanhan ja epämiellyttävän kreivi Rosenschiöldin kanssa. Kreivi auttaa Edvardia etenemään seurapiireissä ja saa vastineeksi nuoren vaimon. Kyseessä on pakkoavioliitto, sillä vapaaehtoisesti Beatrice ei suostu hylkäämään Sethiä. Lopulta monen mutkan jälkeen Beatrice saa mahdollisuuden onneen.

Naispäähenkilö Beatrice oli pirteän kipakka tuittupää, joka uskalsi haastaa keskusteluissa miehiä, vaikka hänen naisena ei todellakaan olisi pitänyt käyttäytyä niin. Sedän esittäessä uhkauksiaan Beatrice osasi asettua muiden asemaan ja toimi oman tahtonsa vastaisesti, vaikka se maksoikin hänelle kalliisti. Ainoa miinus, mikä lukiessa tuli mieleen, oli hiusten väri. Miksi punahiuksiset ovat aina kipakoita? Miespäähenkilö Seth oli melko tyypillinen historiallisen viihdekirjallisuuden mies. Hieman salaperäinen, järkyttävän rikas ja tietysti ah, niin karismaattinen, jotta hän vetäisi yhtä jos toistakin naista puoleensa kirjan aikana.

Muista hahmoista sympatiani sai ehdottomasti Beatricen hento Sofia-serkku. Tyttö on kasvanut ankaran isän vallan alaisuudessa, mikä on tehnyt hänestä hiljaisen hiirulaisen, joka hädin tuskin uskaltaa puhua. Ranskalainen Vivienne oli raikas ja eksoottinen tuulahdus Tukholman seurapiireihin. Tosin välillä hahmo tuntui jopa liian nykyaikaiselta. Jokainen historiaan sijoittuva viihdekirja tarvitsee ilmeisesti niitä pahoja hahmoja heittämään kapuloita hyvien hahmojen rattaisiin. Tässä kirjassa viholliset löytyivät aivan perhepiiristä vastenmielisen kreivin lisäksi. Wilhelm, Edvard ja kreivi olivat kovin yksipuolisia oman etunsa tavoittelijoita, joille oli annettu pahuutta korostavia piirteitä, kuten mieltymys seksuaaliseen väkivaltaan.

Tiedostan kirjan huonot puolet. Välillä hahmojen käytös sortuu melko lailla sellaiseksi, miten nykyajassa elävät ihmiset käyttäytyisivät. Osa hahmoista jäi yksipuolisiksi, eikä heistä kerrottu mitään pintaa syvemmältä. Tarina sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle aatelisten ja porvariston elämään, mitä on yritetty huomioida. Valitettavasti vain taustatiedot ja miljöön kuvailu jäivät aika puutteelliseksi. Kirjan aikana liikutaan Ruotsissa pääkaupungissa sekä maaseudulla ja Ranskassa, mutta paikkoja kuvaillaan hyvin vähän. Sillä ei siis ole hirveästi merkitystä, tapahtuuko jokin asia Tukholmassa, maalla vai Ranskassa. Pukuja, koruja ja hevosvaunuja riitti sen sijaan, mutta pelkästään niiden mainitseminen ja kuvaileminen ei oikein riitä taustatiedoksi.

Naisen asemaan kirja pureutui tarkasti. Naisen elämää sääteli mies, oli kyseessä sitten aviomies, isä, veli tai holhooja. Naisen paikka oli istua kotona ja opiskella jotain sopivaa, kuten pianonsoittoa. Omia mielipiteitä ei sopinut esittää varsinkaan julkisesti kutsuilla, eikä miehen sanomisia sopinut kyseenalaistaa. Kasvatus oli äärimmäisen ankaraa, eikä esimerkiksi isän suunnittelemasta avioliitosta voinut kieltäytyä. Toisaalta hyvän puolison hankkiminen tyttärelle oli miehen tärkeä tehtävä. Kirjailija on varmasti ottanut selvää 1800-luvun kasvatusopeista, mutta en aivan purematta niele sitä, että joka kodissa olisi silloin heiluteltu piiskaa yhtä innokkaasti kuin Beatricen Wilhelm-sedän luona.

Historian havinaan sijoittuvana viihderomanssina kirja täytti tehtävänsä, vaikkei se vetänyt vertoja Jane Austenin tuotannolle, kuten jossain mainoksessa väitettiin. Ylipäätänsä jonkin kirjan vertaaminen klassikkoon luo valtavat odotukset kirjaa kohtaan, mikä voi johtaa pettymykseen. Suomennoksen nimi Unelmia ja yllätyksiä sopii tarinaan loistavasti. Useammalla hahmolla on unelmia, joita he tavoittelevat. Välillä vastaan tulee yllätyksiä, joista osa on mukavia, osa puolestaan ei.

Pakko vielä mainita suomennoksesta, kun eilisessä postauksessa valitin tekstistä. Mielestäni tämän kirjan kohdalla tarina kulki kaiken aikaa vaivattomasti eteenpäin, enkä ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota töksähteleviin kohtiin.

J. M. Synge: Aransaaret

Alkuperäinen teos: The Aran Islands (1907)
Basam Books, 2009, pehmeäkantinen, 169 sivua
suomentanut Heikki Salojärvi



Aamu oli kaunis ja tuntui lupaavan sellaista yllättävän tuuletonta selkeää päivää, joita nähdään toisinaan alkutalvella ennen sadetta. Ensimmäisestä valonpilkahduksesta saakka taivas oli valkoisten pilvien peitossa ja rauha niin täydellinen, että jokainen ääni tuntui vain leijuvan merenlahden hiljaisuudessa. Sinisiä savuvanoja kohoili kiemurrellen kylän ylle ja kauempana taivaanrantaa roikkui matalalla raskaiden sadepilvien repaleita. Me lähdimme varhain liikkeelle, ja vaikka meri näytti kaukaa rauhalliselta, me jouduimme pian melkoisiin lounaasta vyöryviin maininkeihin.
(s. 116)

Menen usein kirjastoon valmiin lainattavien kirjojen listan kanssa ja tarkoitus olisi poistua ainoastaan ne kirjat mukana. Yhtä usein jään kuljeksimaan hyllyjen välissä etsiäkseni mielenkiintoista luettavaa. J. M. Syngen Aransaaret löytyi tällaisen kuljeksimisen jälkeen. Kirjan takakansi herätti kiinnostuksen, joten pakkohan se oli lainata, vaikkei tarkoitus ollutkaan.

Irlantilainen kirjailija J. M. Synge matkasi maanmiehensä Yeatsin kehotuksesta Aransaarille kuvaamaan saarelaisten elämää. Yeatsin sanoin samanlaista elämää ei ollut vielä koskaan kuvattu. Synge vietti saarilla yhteensä viisi kesää, mutta kirja perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin. Hän tarkkaili saaren oloja ja elämää, keskusteli saarelaisten kanssa, kuunteli ja kirjoitti muistiin heidän kertomiaan tarinoita ja ystävystyi paikallisten kanssa. Syngestä tuli aikanaan yksi Irlannin kansallisnäytelmäkirjailijoista. Suurimman innoituksen tuotantoonsa hän sai juuri Aransaarista.

Aransaarten saariryhmä koostuu kolmesta saaresta, jotka ovat Inishmore, Inishmaan ja Inisheer. Näistä Inishmore on suurin ja se tunnettiin ennen nimellä Aranmor. Synge vaikuttui saarten maisemista ja hän kuvaa niitä kauniisti. Saarilla riittää avaraa, karun kaunista luontoa, vihreyttä, jyrkkiä kallioita ja kaiken ympäröi petollinen meri, joka niin usein myrskyn aikaan vie kalastajat mukanaan. Maisemien lisäksi Synge kirjoitti paikallisten tavoista ja uskomuksista, yksinkertaisesti elämästä. Vieraillessaan saarilla Synge osallistui paikallisten arkeen, juhliin ja jopa hautajaisiin.

Elämä Aransaarilla on Syngen kuvailun mukaan kovaa. Saarelaiset ovat vaatimattomia, mutta samalla he ovat aidon vilpittömiä. He ottavat vierailijan vastaan, tarjoavat tälle yösijan kotoaan, esittelevät saaria ja kertovat tarinoita. Muuhun maailmaan verrattuna saarelaiset tuntuvat elävän täysin omanlaistaan elämää. Pappi soudetaan paikalle pitämään messua, mutta pakanallinen usko ei ole kadonnut minnekään saarelaisten keskuudessa. Ihmeitä selitetään uskomuksilla ja jokainen uskoo keijuihin, joiden kanssa on parasta pitää varansa. Syngekin saa kuulla tarinoita keijujen mukaan lähteneistä ihmisistä. Tarinasta riippuen he onnistuvat jollain konstilla palaamaan entiseen elämäänsä tai sitten he lähtevät lopullisesti keijujen matkaan.

Yhtä pääroolia kirjassa näyttelee meri, jonka armoilla saarelaiset elävät. Paikalliset saavat elantonsa meren antimista, mutta varsinkin miesten elämä voi koska tahansa päättyä kalastusreissun aikana myrskyisissä aalloissa. Vaikka saarilla puhutaan iirin lisäksi englantia, moni ei ole koskaan käynyt mantereen puolella. On helpompaa jäädä kotiin tuttuihin maisemiin kuin lähteä kohti tuntematonta. Synge tuntuu aikalailla ihannoivan saarelaisten elämäntapaa, johon nykyaika (kirjassa 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku) ei ole juuri vaikuttanut.

Olen vaikuttunut lukemastani. Aransaaret välittää kiintoisan kuvan suljetusta paikasta, jonka asukkaat elävät melkeinpä irrallaan muusta maailmasta. Maisemat joissa he asuvat kuulostavat henkeäsalpaavan upeilta. Netin aikakaudella ei onneksi tarvitse jäädä mielikuvan varaan, sillä myös kuvahaun perusteella Aransaarten maisemat ovat uskomattomia. Syngen aikalaiskuvaus kertoo tietysti vain yhdestä ajasta, mutta kuvaus teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että sen houkuttelemana haluaisin nähdä Aransaaret omin silmin.

Osallistun Aransaarilla I spy challenge -lukuhaasteeseen.

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

Alkuperäinen teos: Dinas bok (1989)
Otava, 2002, kovakantinen, 479 sivua
suomentanut Katriina Savolainen



Dina valvoi koko yön. Hän ei kuitenkaan tehnyt kuten yleensä. Ei noussut jalkeille eikä mennyt susiturkissaan huvimajaan.
Ilma oli myrkyn kyllästämä. Revontulet loimottivat taivaalla kuin vastalauseena rajuilmalle, joka pyyhki yli.
Dina makasi katosvuoteessa uutimet sivulla ja tuijotti korkeista ikkunoista ulos, kunnes niukka päivänvalo sai taivaan kalpenemaan ja kaikkoamaan äärettömän kauas.
(s. 126)

En tunne norjalaista kirjallisuutta, enkä sen puoleen maan kirjailijoita. Herbjørg Wassmon nimi tuli esille, kun googlettelin norjalaisia kirjailijoita. Dinan kirja vaikutti mielenkiintoiselta luettavalta ja ainakin sillä sopii osallistua kahteen lukuhaasteeseen, nimittäin Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja I Spy Challenge -haasteisiin. Jälkimmäisestä sain luettua kohdan 22, Something to Read.

Dinan kirja kertoo omatahtoisen norjalaisen naisen tarinan. Päähenkilö Dina aiheuttaa lapsena oman äitinsä kuoleman. Vahingossa hän kääntää pyykkipadan kahvaa, jolloin kuuma lipeä polttaa Hjertrudin hengiltä. Vallesmannina toimiva isä lähettää tyttärensä naapuritilalle. Isä yrittää keksiä keinoa päästä tyttärestä eroon, kunnes hän lopulta naittaa tämän 16-vuoden iässä hyvälle ystävälleen. Kestikievarin omistaja vanha Jacob kuvittelee saavansa vaimon, jonka hän pystyy taltuttamaan, mutta Dinan päätä ei niin vain käännetä. Dina noudattaa ainoastaan omaa tahtoaan, eikä häntä pysty kukaan omistamaan. Lopulta Jacob väsähtää ja poistuu maanpäällisestä elämästä onnettomuuden seurauksena. Vuosia myöhemmin eräs venäläinen kiertolainen joutuu huomaamaan saman kuin Jacob: Dina tekee, mitä haluaa.

Päähenkilö Dina on hahmo, jollaista ei kovin monesti tapaa historiaan sijoittuvissa tarinoissa. Hänellä on oma tahto, jonka ylitse muut eivät kävele. Dina tekee tasan sen, mitä itse haluaa. Hän ei pelkää hoitaa asioita itse. Vahvasta tahdostaan huolimatta Dina joutuu sopeutumaan kirjan aikana joihinkin muuttuviin tekijöihin, kuten avioliittoon. Silloinkin hän ottaa ohjat tiukasti omiin käsiinsä. Isän ilmoitettua avioliitosta Dina ratsastaa itse tapaamaan tulevaa miestään ja sopimaan hänen kanssaan, kuinka liitto järjestetään. Avioliiton aikana Dina vie ja Jacob vikisee. Dina on villi, välillä lähes eläimen lailla käyttäytyvä alkukantainen nainen, joka kantaa sisällään suurta traumaa. Vahvan ulkokuoren alla piileekin herkkä sisin, johon lapsuudessa koettu äidin kuolema ja isän hylkäämäksi joutuminen ovat jättäneet syvän jäljen.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Norjaan. Tuona aikana Dinan kaltainen nainen aiheuttaa pienessä kylässä ja talon omanväen kesken suurta hämmennystä. Lopulta muut oppivat hyväksymään Dinan tai jos ei aivan sitä, niin he tottuvat hänen tapoihinsa. Kummallisuuksistaan huolimatta Dina osoittautuu eteväksi kestikievarin pitäjäksi. Ainakin se täytyy kyläläisten myöntää. Kirjailijan ajankuvaus pienestä paikkakunnasta vaikuttaa uskottavalta. Suurimman vaikutuksen miljöössä teki kuitenkin kaunis ja karu norjalainen luonto. Kirjailija kuvaa vuonoja ja vuoristomaisemia elävästi.

Dinan kirja on teos, jonka pitäisi tehdä lukijaan suuri vaikutus. Mielsin päähenkilön erilaisuuden, villin alkukantaisuuden ja sille tukea antavat, vaikuttavat luontokuvaukset sellaisiksi seikoiksi, joiden erityisesti pitäisi tehdä vaikutus. Syystä tai toisesta Dinan tarina ei onnistunut vaikuttamaan minua. Ehkäpä Dina oli liian villi. Tarinan lomaan pujotellut Dinan näkökulmat lähinnä hämmensivät. Lukemisen jälkeen mieleen jäi loputon vimma ja sitä seurannut pieni ahdistus.

Kate Mosse: Krypta

Alkuperäinen teos: Sepulchre (2007)
Otava, 2009, kovakantinen, 685 sivua
suomentanut Katariina Kaila


Jos Léonie olisi osunut tähän paikkaan sattumalta, hän olisi luullut sitä hylätyksi, niin ränsistyneeltä se vaikutti. Hän vilkaisi oikealle ja näki, että aidasta riippui kivinen kilpi, joka oli niin naarmuinen, ettei sanoja kunnolla erottanut. Näytti kuin siinä olisi ollut kynnenjälkiä.
DOMAINE DE LA CADE.
Talo ei näyttänyt toivottavan vieraita tervetulleiksi.
(s. 164)

En enää kunnolla muista, mitä kautta Kate Mossen Krypta on kulkeutunut kirjahyllyyni. Äitini taisi tilata sen kirjakerhosta, minkä jälkeen hän ei lukenutkaan sitä vaan kirja jäi unohduksiin. Nappasin kirjan mukanani omaan hyllyyni, jonne se jäi edelleen unohduksiin. Onneksi osallistuin tänä vuonna pariin lukuhaasteeseen, joiden kannustamana aion lukea hyllystäni sellaisia teoksia, joita en ole lukenut koskaan tai vain kerran. Osallistun Kryptalla Luetaan sateenkaari -haasteeseen, jossa kirja saa kunnian aloittaa kirjallisen sateenkaareni. Eihän tämän selkämys mikään kirkkaanpunainen ole, mutta kuitenkin jokin ruskehtavan ruosteenpunainen, mikä toivottavasti kelpuutetaan mukaan. Osallistun myös I Spy Challenge 2015 -haasteeseen, josta sain Kryptalla suoritettua kohdan 13. Architecture.

Vuonna 1891 nuori pariisilaistyttö, Léonie Vernier, lähtee yhdessä veljensä Anatolen kanssa kylään tätinsä luokse Etelä-Ranskan maaseudulle Rennes-les-Bainsin pikkukaupunkiin. Tädin omistama Domaine de la Caden kartano osoittautuu perillä aivan erilaiseksi kuin mitä Léonie oli kuvitellut. Kartanoon liittyy kummallisia huhupuheita, joita sisar ja veli saavat kuulla jo ennen kuin ovat ehtineet perille asti. Huhutaan että Isolde-tädin edesmennyt aviomies olisi manannut paholaisen esiin kartanon mailla sijaitsevassa kryptassa ja menehtynyt tekonsa tähden. Yhtä kiihkeästi kartanoa koskeviin huhuihin liittyy salaperäinen tarot-korttipakka, joka on kadoksissa. Domaine de la Cadessa Léonie kohtaa salaisuuden toisensa jälkeen, sillä niin hänen veljellään kuin myös Isoldella jotain salattavaa.

Vuosia myöhemmin, vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin saapuu Ranskaan tekemään taustatutkimusta kirjaansa varten. Meredith kirjoittaa elämäkertaa säveltäjä Claude Debussystä. Nainen päätyy maaseudulle Rennes-les-Bainsiin, jossa Debussyn ensimmäisen vaimon kerrotaan oleskelleen jonkin aikaa. Perillä Etelä-Ranskassa Debussy jää sivuun, kun Meredith ryhtyy ottamaan selvää Ranskan-matkan toisesta syystään, omasta sukutaustastaan. Vihjeenä hänellä on vuonna 1914 otettu mustavalkoinen valokuva nuoresta miehestä sotilasvaatteet päällä ja nuottipaperi, jonka otsikkona lukee Krypta. Domaine de la Caden entisten asukkaiden tarinat heräävät eloon, mutta Meredith ei ole ainoa, joka on kiinnostunut kartanoon liittyvistä huhuista.

Pidin siitä, kuinka ainakin toinen kirjan päähenkilöhahmoista kasvoi kirjan aikana. Alussa Léonie oli vielä lapsellinen 17-vuotias, jolla oli kuitenkin jo nuoren neidon romanttisia haaveita. Tarinan aikana hänestä tuli huolehtivaisempi ja loppua kohden hahmo kypsyi vähitellen. Nykyajan päähenkilöstä Meredithistä on vaikea sanoa, tapahtuiko hänessä samanlaista kehitystä. Mielestäni Meredith oli jo valmiiksi selvästi aikuisempi ja kypsempi hahmo (tietysti, olihan hän aivan toiselta aikakaudelta ja vanhempi kuin Léonie). Isolde jäi hieman Léonien varjoon ”heikompana”, mutta toisaalta hän oli kokenut elämässään kovia, joten suotakoon se selityksenä. Vähän otin nokkiini siitä, kuinka hyvyys tai urhoollisuus ja vastavuoroisesti pahuus korostui hahmojen ulkonäössä. Etenkin menneessä ajassa hyvät hahmot olivat kauniita ja komeita, mutta sen sijaan pahoilla oli rokonarpinen iho tai kavala sairaus. Toisaalta taas tähän oli poikkeuksena Victor Constant, jonka kuvailusta saattoi päätellä, ettei hän ollut täysin vastenmielisen näköinen.

Kirjassa liikutaan kahdella eri aikakaudella ja tapahtumia seurataan kahden naisen näkökulmista. Kerronta-asetelma on siis aivan samanlainen kuin mitä oli eilisen postauksen Tarkoin vartioitu talo -teoksessa. Tietysti sillä erotuksella, että siinä kertojana oli mies. Tarkoin vartioitua taloa lukiessa viihdyin enemmän menneessä ajassa, eikä nykyajasta kertovat osuudet jaksaneet kiinnostaa yhtä paljon. Kryptassa ero aikakausien houkuttelevuuden välillä ei ole yhtä suuri. 1800-luvun tapahtumat ovat kiinnostavia jo historiallisen aspektin takia, mutta myös siitä syystä, että kirjan tapahtumien suurin jännitys tapahtuu sinä aikana. 2000-luvun osuudet eivät kuitenkaan hävinneet paljoa kiinnostavuudessa. Pidin siitä, miten menneisyyden salat alkoivat vähitellen keriytyä auki. Koin että nuorena naislukijana minun oli helpompi samaistua lähes kolmekymppiseen naishahmoon kuin eilisen kirjan vanhaan mieheen.

En muista, olenko lukenut kirjaa, jossa on käsitelty okkultismia. Kryptan myötä kiinnostus tarot-kortteihin heräsi, joten kai tässä täytyy etsiä tietoa niistä. Kirjassa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Huonoihin lasken hahmojen mustavalkoisuuden. Hyviin taas juonenkehittelyn, kirjailija on kyllä onnistunut luomaan uskottavan tarinan, jonka mysteeri selviää lukijalle vähitellen. Olipa hyvä, että sain Kryptan luettua, sillä kirja oli erittäin hyvä lukukokemus. Saman kirjailijan Labyrintti-teos odottaakin jo hyllyssä omaa lukuvuoroaan. Täytyypä vielä todeta, että onpa kirjaa varten nähty vaivannäköä! Sisäkannessa on kivasti kuvat tarot-korteista, jotka on kehitetty ihan tätä teosta varten, samoin Kryptalle on tehty sävellys.

Jäin pohtimaan sitä, ovatko Krypta ja Labyrintti samaa sarjaa? Pidin kirjoja saman kirjailijan itsenäisinä teoksina, mutta joistakin netissä olleista kirjoituksista on tullut ilmi, että kirjat muodostaisivat yhdessä sarjan.

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta

Alkuperäinen teos: A Great and Terrible Beauty (2003)
WSOY, 2007, kovakantinen, 360 sivua
suomentanut Laura Honkasalo


Hyvämaineinen koulu. Hienostuneita neitejä. Juuri niillä sanoilla isoäitini kuvaili koulua, kun olimme kaksi viikkoa hänen luonaan Pleasant Housessa maaseudulla. Hän katsoi pitkään pisamaisia kasvojani ja punaista kuontaloani sekä juroa ilmettäni ja päätti, että tyttöjen sisäoppilaitos olisi tarpeen, jotta minusta tulisi varteenotettava tarjokas avioliittomarkkinoille.
"Ihme, ettei sinua lähetetty kotiin vuosia sitten", isoäiti sanoi.
(s. 23-24)

Kauhun ja kauneuden valtakunta oli tuli vastaan kirjastossa. Kirja oli selvästi aseteltu enemmän esille kuin muut samassa hyllyssä olevat kirjat. Kiinnitin huomioni kansikuvaan, jonka perusteella lukaisin takakannen. Yliluonnollisuus, viktoriaaninen aika ja mielenkiintoiselta vaikuttava Neitokunta toimivat sopivasti houkutteluna lainata kirja. Mikäs siinä, mukaanhan tämä lähti, vaikka kotona odotti vielä edellisiäkin kirjastolainoja osittain luettuna.

16-vuotias Gemma Doyle todistaa Intiassa äitinsä murhan. Samalla hänen lapsuutensa päättyy, kun Intia vaihtuu Englantiin ja perhe Spencen sisäoppilaitokseen. Spencessä Gemma tuntee itsensä aluksi ulkopuoliseksi, sillä oppilaitoksen tarkoituksena on muovata aikakauden käsityksen mukaan tytöistä hienoja nuoria naisia, jotka saavat solmittua hyvät avioliitot itselleen. Luonnollisestikaan vahvoja mielipiteitä ei oppilaitoksessa suvaita. Samaan aikaan Gemman elämää hämmentävät näyt, joita hän yllättäen näkee. Syyllisyys äidin kuolemasta tuo vielä oman taakkansa Gemman harteille. Alun kankeuden jälkeen Gemma saa uusia ystäviä ja vasta sen jälkeen tarina pääsee kunnolla eteenpäin, kun mukaan tulee salaperäinen Neitokunta, toiset maailmat ja juovuttava voimantunne, jota Gemma ystävineen kokee tehdessään pikkutaikojaan.

Aluksi kirjan henkilöt eivät herättäneet oikein minkäänlaisia ajatuksia, mutta lopulta päädyin pitämään seikkailevasta tyttönelikosta. Heistä jokaisella oli omat ongelmansa ja jopa häpeälliset salaisuutensa, mutta siitä huolimatta heistä tuli ystävyksiä keskenään. Felicityn isä on amiraali, mutta hänen äitinsä tausta ei ole yhtä mairitteleva, hienosta perheestä tuleva Pippa sairastaa kaatumatautia, mikä oli häpeällistä tuohon aikaan, Ann on oppilaitoksessa stipendin turvin ja hänen tulevaisuutensa on opettaa hienostoperheiden lapsia. Ensimmäiseksi tyttöjen välisestä ystävyydestä tulee mieleen L. M. Montgomeryn Anna ja Diana, mutta on ilahduttavaa, että nykykirjallisuudessakin tytöt voivat olla hyviä ystäviä keskenään ilman, että joku lopulta pettää toiset tai että jatkuvasti kyräiltäisiin toisten selän takana. Gemma päähenkilönä saa tietysti eniten tilaa kirjan aikana, mutta eivät toiset jää liikaa hänen jalkoihinsa.

1800-luku ja viktoriaaninen aika kuulostaa mielenkiintoiselta ajankohdalta fantasiakirjalle, mutta valitettavasti viktoriaaninen aika ei ollut kovin vahvasti mukana tarinassa. Silloin tällöin mainittiin korsetit, jotka päällä oli hankala juosta tai muistettiin pahoitella käytöstä, jos oli käyttäydytty normeihin nähden liian vapaasti. Muuten tarina olisi voinut sijoittua nykyaikaan. Jos luen 1800-luvulle sijoittuvaa kirjaa, niin toivoisin, että ajankuvasta olisi tehty taustatutkimusta, eikä vain hutaista mukaan jotain, minkä oletetaan sopivan siihen aikaan. Niin virkistävää kuin olikin lukea Gemmasta ystävineen, jotka eivät taivu tiukkoihin käytöstapoihin, niin täytyy myöntää, että heidän käyttäytymisensä oli välillä liian nykyaikaista. 1800-luvun hienot tytöt tuskin pystyivät edes kuvittelemaan juovansa viskiä, vieläpä yöllä koulun alueen ulkopuolella.

Miljöön kuvauksessa kirjailija on onnistunut erittäin hyvin. Spencen sisäoppilaitosta ja sen ympärillä sijaitsevaa metsää kuvaillaan niin elävästi, että lukemisen aikana pystyin hyvin kuvittelemaan alueen mielessäni. Mystistä Neitokuntaa käsiteltiin jo tässä kirjassa, mutta aihe jäi selvästi kesken, joten mielenkiinnolla odotan, miten jatko-osat jatkavat aiheesta. Maailmojen välissä sijaitsevia valtakuntia vasta hipaistiin tyttöjen vierailtua lähes paratiisinomaisessa paikassa. Niidenkin suhteen jäi paljon odotuksia tulevaa varten. Hyvän ja pahan välinen välienselvittely on vasta aluillaan, mutta siinä vastustaja on kreikkalaisesta mytologiasta tuttu Kirke.

Kirja oli melko pitkään aika tylsää luettavaa, oikeastaan aina siihen asti, kunnes tyttönelikko ystävystyi kunnolla. Jos ainakin ensimmäisten sadan sivun pitkäveteisyyttä ja ajankuvassa olevia räikeitä virheitä (käyttäytyminen, puhetapa, jotkut sanavalinnat) ei ota huomioon, niin tämä oli viihdyttävää luettavaa. Toisen kerran lyhyen ajan sisällä käy niin, että löydän kirjastosta kirjan, jonka jatko-osat on jätetty suomentamatta. Näin kävi Melissa Marrin Ilki ihanan kohdalla ja samoin käy nytkin. Kauhun ja kauneuden valtakunta aloittaa Gemma Doyle -trilogian, mutta sarjan kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ihmettelenpä vain, miksi? Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin ihan hyvä kirja.

Gemma Doyle -trilogia
A Great and Terrible Beauty, 2003 (Kauhun ja kauneuden valtakunta)
Rebel Angels, 2005
The Sweet Far Thing, 2007

Anna Sewell: Black Beauty

Julkaistu alun perin 1877
Wordsworth Editions, 1993, pehmeäkantinen, sivumäärä 201


"Yes", she said, "he is really quite a beauty, and he has such a sweet, good-tempered face and such a fine, intelligent eye – what do you say to calling him Black Beauty?"
"Black Beauty – why, yes, I think that is a very good name. If you like, it shall be so"; and that is how I got my name.
(s. 37)

Mietin 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen sopivia kirjoja ja muistin, että minullahan on kirjahyllyssä tämä Black Beauty, joten valitsin kirjan luettavaksi haastetta varten. Olen aiemmin aloittanut kirjan lukemisen, mutta en ole päässyt kokonaan loppuun asti. Nyt tuli sitten luettua kirja aivan viimeiselle sivulle asti. Samalla voinkin laskea suorittaneeni lukuhaasteen, sillä lähdin tavoittelemaan neljää luettua 1800-luvulla ilmestynyttä teosta.

Black Beauty syntyy englantilaisella maatilalla, jossa se viettää ensimmäiset vuotensa niin emänsä kuin muiden varsojen kanssa. Hyvän käytöksensä ja näyttävän ulkonäkönsä takia Black Beauty myydään uudelle omistajalle, herrasmiehelle nimeltä Squire Gordon. Gordonin tallissa Black Beauty tutustuu lupsakkaan Merrylegs-poniin, jolla perheen lapset ratsastavat sekä kipakkaan ja aggressiiviseen Gingeriin, jota on ennen kohdeltu huonosti. Gordonin tilalle Black Beautyn elämä sujuu mukavasti päivästä toiseen, kunnes pakon edessä hevoset myydään. Tästä lähtien Black Beauty kiertää uudelta omistajalta toiselle ja päätyy lopulta vaunuhevoseksi. Kaikki olisi hyvin, jos vain ihmiset muistaisivat kohdella hevosiaan paremmin.

Kirjan päähenkilönä on Black Beauty -niminen hevonen, joka kertoo kokemuksistaan minä-muodossa. Hevosta kuvataan hyväkäytöksiseksi ja ulkonäöltään hienoksi. Black Beautyn rotua ei mainita (muistaakseni) missään vaiheessa, mutta ensimmäisessä luvussa sen emä sanoo varsalleen tämän olevan "well bred" eli hyvää sukulinjaa. Lisäki Black Beautyn isoisä on voittanut laukkaratsastuskilpailuissa ja isäkin on varsin menestyksekäs. Tästä voisi päätellä, että Black Beauty ei ole aivan mitä tahansa rotua. Itse veikkasin lukemisen aikana sen olevan englantilainen täysiverinen tai ainakin jotain vähän "hienompaa" rotua.

Muiden hahmojen joukko on kirjava. Suuri rooli on kaikilla hevosilla, jotka Black Beauty tunsi. Hevonen muistelee myös ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Jotkut heistä olivat oikein hyviä hevosten kanssa, mutta osa ei välittänyt hevosten hyvinvoinnista ollenkaan. Sivuhahmoista itselleni kaikista läheisimmiksi tulivat Gordonin tilalla asustelleet Merrylegs ja Ginger. Gingerista kuullaan vielä myöhemminkin, sillä Black Beauty tapaa tamman pariin kertaan ollessaan vaunuhevosena. Myös vanha Captain-hevonen herätti mielenkiintoa. Se nimittäin kertoo Black Beautylle surullisen tarinansa siitä, kuinka se osallistui isäntänsä kanssa Krimin sotaan. Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, että ihan yhtälailla hevoset ovat joutuneet kokemaan sodankauhuja, kuten ihmiset.

Kirjan kaikki luvut ovat hyvin lyhyitä. Pisimmät kestävät suunnilleen kymmenen sivua tai vähän alle sen ja lyhimmät pari sivua. Vieras kartanossa -kirjassa, jonka luin hiljattain, luvut kestivät melkeinpä 50 sivua tai ylikin, joten oli oikein mukavaa lukea vaihteeksi näin lyhyitä lukuja. Nyt saattoi helposti lukea pari lukua ja tehdä välillä jotain muuta ja sitten taas jatkaa kirjan parissa. Ei tullut harmistusta siitä, että luku jäi kesken, kun luvut olivat tosiaan niin lyhyitä, että ne saattoi vähän kiireessäkin lukea loppuun asti.

Black Beauty on lastenkirja, joten sen kieli on helppoa. En ole koulukirjoja lukuun ottamatta lukenut kirjoja englanniksi, mutta tämän kanssa ei tarvinnut jännittää sitä, ettei ymmärtäisi. Voi olla, että aikaisemmin jätin kirjan kesken juuri vieraan kielen takia, mikä harmittaa nyt vähän. Olisin vain lukenut loppuun asti. Kirja kertoo hevosista, joten siinä on hevosalan sanastoa. Ainoastaan nämä erikoissanat tuottivat lukiessa sellaisia hetkiä, etten ihan tiennyt, mistä puhuttiin. Esimerkiksi Ginger kertoi Black Beautylle varusteesta nimeltä bearing rein ja siitä, kuinka hirveältä se tuntui päällä. Pienen selvittelyn jälkeen sain tietää, että sillä tarkoitetaan jotain osaa hevosen valjaissa.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jotkut kohdat olivat todella surullisia, joten ehkä oli sittenkin vain hyvä, etten tätä nuorempana lukenut. Kirjailija Anna Sewell kirjoitti kirjan, jotta ihmiset havahtuisivat hevosten huonoihin oloihin ja erityisesti vaunuhevosten kohteluun viktoriaanisen ajan Englannissa. Näin nykypäivän lukijana totean, että aihe kosketti yhä. Kirja antoi ainakin miettimisen aihetta, millaista oli ennen hevosten kohtelu.

L. M. Montgomery: Annan perhe

Alkuperäinen teos: Anne of Ingleside (1939)
WSOY, 2002, kovakantinen, sivumäärä 301



Kotikunnas oli täydessä valaistuksessa ja verannalla riippui värikkäitä japanilaisia lyhtyjä. Anna juoksi iloisesti portaille narsissien reunustamaa pihapolkua pitkin.
"Kotikunnas, täältä tullaan", hän huhuili.
Samassa kaikki olivat jo hänen ympärillään, nauroivat, huudahtelivat, laskivat leikkiä, ja Susan Baker hymyili hyväntahtoisesti taustalla. Kaikki lapset olivat poimineet Annalle oman kukkakimpun, jopa kaksivuotias Shirley.
(s. 19-20)
Annan perhe on sarjan kuudes osa. Edelliseen verrattuna tämä tuntuu hieman väliosamaiselta kirjalta, jossa pohjustetaan asioita tulevaa varten. Anna opettajana ja Annan perhe on kumpikin kirjoitettu myöhemmin kuin sarjan muut osat. Voi olla, että tässä on syy siihen, miksi kirja ei niin sanotusti kolahda aivan samalla tavalla kuin muut sarjan osat ja myös tuntuu etäisemmältä.

Anna omassa kodissaan -kirjan tapahtumista on vierähtänyt jo muutama vuosi ja sillä välin Annan ja Gilbertin elämä on kokenut muutoksia. He asuvat nyt Kotikunnaalla, talossa, jonne he muuttivat aivan edellisen osan lopussa. Haavemajassa syntyneen Jemin lisäksi lapsia on siunaantunut useampikin, Anna on nimittäin kuuden lapsen äiti. Pariskunta elää jo vakiintunutta lapsiperheen arkea, jossa ei erilaisilta kommelluksilta vältytä. Tässä osassa Anna jää itse melkein vain sivuhahmoksi ja suurempi huomio kohdistuu hänen lapsiinsa. Jokaiselle on luvassa omat seikkailunsa ja sattumuksensa.

Sarjan muihin osiin verrattuna Annan perhe on paikoitellen jopa tylsä. Kirjassa ei tapahdu niin paljon kuin aiemmissa osissa. Lisäksi Annan jääminen sivuroolin puolelle suretti lukemisen aikana. Toki hänen lastensa sattumuksista on mukava lukea, mutta enemmän tunnen kiintymystä Annaan, jonka olen tuntenut jo useamman kirjan ajan. Lapset tulivat mukaan tarinaan vasta tässä vaiheessa ja siksi en heti sulattanut kirjan keskittymistä heihin. Näin käy muuten jokaisella lukukerralla, vaikka useampaan kertaan olen Annan perheen lukenut, niin silti aina tämä seikka tuntuu aluksi ylitsepääsemättömältä.

Montgomery taitaa edelleen kiehtovan ympäristön ja tunnelman kuvailun, josta lukija saa tämänkin osan aikana nauttia. Vaikka kirjassa ei tapahdukaan niin paljon kuin aiemmissa osissa, on tunnelma yhä tuttua ja taattua Annoille ominaista viehätystä. Myös haaveilua riittää, sillä Blythen perheen toisiksi vanhin poika, Walter, on perinyt äitinsä haaveilevan luonteen. Annan tavoin Walter keksii kauniita nimiä ympäristönsä asioille, kuten vihertävälle notkolle, jossa lapset käyvät leikkimässä. Näin nimensä sai Sateenkaarinotko.

Annan perhe on varsin iloinen kirja edelliseen osaan verrattuna, tuttua huumoria on yhä mukana. Täysin suruitta ei Annan perheen elämä silti suju, tällä kertaa mielipahan aiheuttajina ovat lemmikin menetys ja ystävän osoittautuminen aivan toisenlaiseksi kuin mitä oli alunperin kuvitellut. Yksi Annojen viehättävimpiä puolia on se, että vielä nykyajan lukijanakin voin samaistua samoihin aiheisiin, jotka esiintyvät kirjassa.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

Alkuperäinen teos: Gröna kammarn på Linnais gård (1859)
WSOY, 1999, kovakantinen, sivumäärä 205


Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikainen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle.
(s. 72)
Etsin netistä kirjoja, jotka sopisivat lukuhaasteisiin, joihin olen osallistunut. Sitä kautta vastaan tuli tämä Topeliuksen teos, jonka päätin lainata, kunhan vaan kirjastoon asti ehdin. Kotimaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta tunsin entuudestaan lähinnä Mika Waltarin ja Aino Kallaksen tuotantoa, jollei lasketa mukaan sitä, että olen lapsena kuullut Topeliuksen satuja. Sen takia Linnaisten kartanon viheriä kamari oli oikein tervetullut uusi tuttavuus. Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen ja 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Linnaisten kartanon viheriä kamari on tarina aatelisen Littow suvun elämästä 1800-luvun alkupuoliskolla. Kartanossa asustaa nykyisen isännän paroni Littowin lisäksi hänen tyttärensä Anna ja Ringa sekä palvelusväki. Heidän luokseen matkustaa Helsingistä nuori arkkitehti Lithau, joka on kutsuttu tekemään korjaussuunnitelmia eriskummalliseen kartanorakennukseen. Littow ja Lithau sukujen välillä on menneisyydessä tapahtunut vääryys, joka on lähes hautautunut historian havinaan. Arkkitehdin vierailu korostaa entisestään sukujen välistä yhteyttä. Yksi kartanon huoneista, viheriä kamari, saa ihmiset kumman levottomiksi. Havaintojen mukaan huoneessa kummittelee ja myös jokin salaisuus tuntuu liittyvän siihen.

Kirjassa riittää mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Kartanon tyttäret Anna ja Ringa kuvataan eroavaisuuksiltaan kuin yöksi ja päiväksi. Vanhempi sisar Anna on vakava ja ylpeä, hän muistaa, kuinka käyttäydytään missä tahansa tilanteessa. Nuori Ringa on alati naurava päivänpaiste, jonka elämä on vielä lapsenmielisen vallatonta.
Huomion sisaruksista itseensä varasti useampaan kertaan heidän serkkunsa kapteeni Winterloo (tai Waterloo, kuten Ringa miestä nimittää). Hienon neidon kättä tavoitteleva kapteeni sortuu kerta toisensa jälkeen antamaan itsestään moukkamaisen kuvan. Minkä sille voi, että puheeseen lipsahtelee kirosanoja ja käytös on karkeaa ja jopa sikamaista. Välillä tuli tyrskähdeltyä kapteenin puheita lukiessa, mutta aina en jaksanut hänen karkeudestaan innostua.

Erityisesti nautin kartanoelämän kuvauksesta: illalliskutsuista, yhteisistä seurusteluhetkistä kotoisassa salissa, jossa isäntäväki jutustelee vieraidensa kanssa, hienostonaisille sopivien käsitöiden tekemisestä, lauseisiin mukaan sirotelluista ranskankielisistä sanoista. Kuvailun perusteella sai jonkinlaista käsitystä siitä, millaista elämä kartanoissa on ennen ollut. Samalla tunnelma huokui kaunista nostalgiaa, joka sai kaipaamaan lisää luettavaa aikakaudesta.

Kuvailun lisäksi kirjassa käytetty kieli on ehdottomasti toinen asia, joka täytyy nostaa esille. Teos on kirjoitettu 1850-luvulla eli noin 20 vuotta kirjan tapahtumia myöhemmin. Nykylukijan näkökulmasta ylipäätänsä 1800-luvun kieli on vanhanaikaista, mutta veikkaisin, ettei kirjassa käytetty kieli eroa paljoa siitä, millä tavalla oikeasti puhuttiin kirjan tapahtumien aikaan. Ihan kielen takia lukeminen tuntui melkein seikkailulta kokonaan toiseen maailmaan. Kieli on kyllä todella viehättävää tässä kirjassa.

Kovin jännittävä tämä kirja ei ole, vaikka takakannen perusteella voisi odottaa jopa kauhua. Enemmän lukiessa sai jännittää sitä, kuka nyt kenenkin kanssa aikoo lopulta mennä naimisiin ja mikä vääryys Littow-Lithau sukujen välillä on historian havinassa tapahtunut sekä miten asia ratkeaa. Viheriän kamarin kuuluisa kummitus oli toki mielenkiintoinen, mutta ei suinkaan millään tavalla pelottava.

Oli mielenkiintoista lukea aateluuden asemasta. Tuohon aikaan syntyperä ratkaisi lähes kaiken ja omasta säädystä oltiin tarkkoja. Kirjassa tämä näkyy mm. siinä, että arkkitehti Lithauseen pidetään hieman etäisyyttä. Hän vaikuttaa toki kunnon nuorukaiselta, mutta on joka tapauksessa aateliton eli ei samalla tasolla. Myöhemmin kirjan aikana kysymykseksi nousee, mitä merkitystä on sillä, että joku on aatelinen? Lisäksi oikealla ja kunniakkaalla tavalla toimimista pohditaan. Kannattaako toimia oikein, jos voi valita itselle suotuisamman vaihtoehdon?

Linnaisten kartanon viheriä kamari oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille vanhemman kirjallisuuden ystäville ja myös muille!

L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan

Alkuperäinen teos: Anne's House of Dreams (1917)
WSOY, 1963, kovakantinen, sivumäärä 221



Jo ensi silmäys uuteen kotiin sai hänen mielensä ilahtumaan; se muistutti suurta kermanväristä simpukkaa, jonka laineet olvat heittäneet rannalle. Pyramidipoppelien rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran värittäminä. Matalan talon takana kohosi tiheä, tumma kuusikko. Se suojasi puutarhaa liian navakalta merituulelta, ja siellä tuulet voivat virittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä.
(s. 28)
Anna omassa kodissaan on sarjan viides osa. Olen aina pitänyt tästä osasta. Enimmäkseen sen takia, että on mielenkiintoista lukea Annan ja Gilbertin yhteisen elämäntaipaleen alusta, mutta myös loistavat sivuhahmot saavat tykästymään kirjaan.

Kirja jatkuu suoraan siitä, mihin Anna opettajana loppui, Anna ja Gilbert menevät naimisiin. He asettuvat omaan pieneen haavemajaansa Neljän tuulen niemelle kauas Vihervaarasta, koska Gilbert on saanut eläkkeelle jääneen setänsä lääkärinpaikan Glen St. Maryn satamakaupungista. Ikävää rakkaasta Avonleasta helpottaa onneksi iloinen yllätys uudesta kodista, joka on aivan kuin Annan unelmatalo: meren äärellä, lähellä on myös puita ja puutarhan läpi solisee puro. Lisäksi ikkunoista näkee majakan valon öiseen aikaan. Annan romanttista mieltä ilahduttaa majakkaa hoitavalta vanhalta merimieheltä kuultu tarina haavemajan ensimmäisestä nuoresta rouvasta, joka seurasi Vanhasta maailmasta saapunutta opettajasulhastaan Uuden mantereen puolelle.

Vihervaarassa ei kirjan aikana juurikaan olla, mutta Neljän tuulen niemellä riittää uusia tuttavuuksia ja nuoripari otetaan hyvin yhteisössä vastaan. Majakanvartija ja entinen merikarhu kapteeni Jim tuntuu jo melkein vanhalta tutulta heti tutustumisen jälkeen. Leppoisa kapteeni tulee toimeen melkein kenen tahansa kanssa ja nauttii kertoessaan hurjista seikkailuistaan. Noin keski-ikäisellä Cornelia-neidillä ei ole hyvää sanottavaa miehistä, jokaikisessä on vikansa, mutta välillä hänkin joutuu myöntämään, että löytyy niitä aivan kelpo miehiäkin. Uusista ystävistä rouva Leslie Moore on lähinnä Annan ja Gilbertin ikää, hän kaunis kuin kukka ja samaan aikaan tavattoman onneton. Vähitellen Annan pääsee Leslien tylyn kuoren alle ja saa tietää hänen karun kohtalonsa.

Kirja kattaa päähenkilön elämästä ikävuodet 25-27 vuotta. Haavemajassaan Anna saa kokea monia iloisia hetkiä, mutta myös surua. Ensimmäistä kertaa elämän synkkä puoli näyttäytyy aikuiselle Annalle ja vieläpä hyvin henkilökohtaisen menetyksen muodossa. Mutta Anna ei olisi oma itsensä, jollei hän osaisi myös koota itseään ja nauttia elämästään, vaikka ensin kaikki olisi näyttänyt siltä, ettei enää olisi mitään syytä olla iloinen. Yksi Annan viehätys onkin tämä, että hahmo säilyttää oman lapsellisuutensa, kuvitelmansa ja haaveilunsa, mutta samalla hän on kuitenkin aikuistunut ja kypsempi ihminen.

Tämän kirjan ehdoton valtti on mainiot sivuhahmot. Miesten vihaaja Cornelia-neiti on ensisilmäyksellä melkein avonlealaisen rouva Rachel Lynden toisinto, mutta sitten kuitenkin aivan omanlaisensa tapaus. Anna -kirjoissa on jokaisessa hauskoja keskustelunpätkiä, jotka jäävät välillä lukemisen jälkeen mieleen. Tällä kertaa näistä keskustelunpätkistä vastasi juuri Cornelia-neiti terävillä kommenteillaan. Leslie Moorelle kohtalo ei ollut suopea, mutta hänen tarinansa saa onneksi uuden käänteen ja sitä kautta Leslie saa mahdollisuuden onneen. Tietysti muitakin sivuhahmoja kirjassa riittää, mutta Cornelia, Leslie ja kapteeni Jim tulevat eniten lukijalle tutuksi. He ovat myös Annan ja Gilbertin lähimmät naapurit.

Kiinnitin tällä lukukerralla ensimmäistä kertaa kunnolla huomiota siihen, kuinka hienovaraista kerrontaa ja kieltä kirjailija käyttää tiettyjen onnen ja surun hetkien kohdalla. Tämä selittyy varmasti osaksi sillä, että kirja on kirjoitettu ja suomennoskin tehty kauan sitten. Tyyliä voisi sanoa jopa vihjailevaksi, mutta se sopii hyvin tarinaan. Tunnelma noissa kohdissa olisi aivan toinen, jos tapahtumat olisi kerrottu suoraan.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

L. M. Montgomery: Anna opettajana

Alkuperäinen teos: Anne of Windy Poplars (1936)
WSOY, 2002, kovakantinen, sivumäärä 277



Lyhyesti sanottuna Poppelipuisto on ihastuttavan omaperäinen talo ja tuntuu hivenen Vihervaaralta.
"Tänne minä jään – sen on kohtalon sormi määrännyt", sanoin haltioissani.
Rouva Lynde oli sen näköinen, ettei oikein luottanut kohtalon sormeen.
"Täältä on pitkä kävelymatka koululle", hän sanoi epäluuloisesti.
"Ei se mitään. Kävely tekee hyvää. Mutta kylläpä maantien toisella puolella on ihana metsä – täynnä koivuja ja vaahteroita!"
Rouva Lynde vilkaisi metsää mutta sanoi vain: "Toivottavasti täällä ei ole piinallisen paljon hyttysiä."
(s. 14)

Anna-kirjat ovat minulle rakkaita. Viimeisintä osaa, Annan jäähyväiset, lukuun ottamatta olen lukenut sarjan jokaisen osan useampaan kertaan ja viihtynyt niiden parissa. Joukkoon mahtuu kuitenkin yksi poikkeus, joka on tämä Anna opettajana -kirja. Luin tällä lukukerralla kirjan ensimmäistä kertaa kokonaan loppuun asti.

Anna on valittu Summersiden yhteiskoulun uudeksi rehtoriksi. Edessä odottavat jo ongelmat, vaikka Anna ei ole edes ehtinyt vielä aloittaa työssään. Summersiden pikkukaupunki on nimittäin täynnä vaikutusvaltaiseen Pringlen sukuun kuuluvia henkilöitä. Rehtoriksi haki myös eräs kaukainen Pringlen suvun jäsen, eikä klaani ilahtunut yhtään siitä, että Anna sai viran yhden heikäläisen sijasta. Koulussa Annalla riittää kestämistä, sillä oppilaat käyttäytyvät kurittomasti. Muita oppilaita yllyttää kukapa muukaan kuin Pringle-klaanin jäsen, ovela Jen Pringle. Näytelmäkerhon esityskin joutuu vaaraan, kun pääosaa esittävä Jen sairastuu yllättäen ja Anna epäilee, että todellisuudessa Pringlet yrittivät sabotoida näytelmää, koska se oli hänen tuottamansa. Annan neuvokkuuden ansiosta näytelmä pelastui ja menestyi. Loppujen lopuksi pienen väärinkäsityksen avittamana Anna kääntää tilanteen edukseen ja Pringlet huomaavat, ettei uudelle rehtorille ryppyillä.

Summersidessa on onneksi myös ystävällisiä ihmisiä ja Anna saa kolmivuotisen työtehtävänsä aikana paljon uusia ystäviä. Poppelipuiston vanhat leskirouvat Kate ja Chatty ovat herttaisia kumpainenkin. Heidän taloudenhoitajansa Rebecca Dew vaikuttaa ensin tuittupäiseltä, mutta myöhemmin suorastaan ihailee Annaa. Naapuritalo Ikivihanta on nimestään huolimatta aina tumma ja synkänoloinen. Siellä asuu pikku Elizabeth, jonka elämää hallisee isoäidin ja Naisen pitämä tiukka kuri. Annaa tarvitaan paikalle tuomaan iloa tytön elämään. Eikä Anna olisi oma itsensä, jollei hän yrittäisi auttaa Summersiden asukkaita parhaansa mukaan. Rehtorin apuun turvautuu useampikin nuori pari, joka pohtii yhteistä tulevaisuuttaan. Lisäksi Annan lastenkasvatustaito joutuu koetukselle, kun hän tarjoutuu vahtimaan enkelimäisiä kaksosia, jotka paljastuvatkin kaikkea muuta kuin enkelimäisiksi!

Anna opettajana koostuu kahdesta erilaisesta kerrontaratkaisusta. On tavallista kaikkitietävää kerrontaa, mutta välillä myös Annan Gilbertille kirjoittamia kirjeitä. Gilbert on tässä kirjassa oikeastaan koko ajan poissa. Hän esiintyy tarinassa läsnäolevana henkilönä ainoastaan kerran joulunaikaan Vihervaarassa. Muuten Gilbert on mukana kuvioissa vain kirjeiden vastaanottajana. Kirja on jaettu kolmeen ajanjaksoon, jotka ovat Annan ensimmäinen, toinen ja kolmas vuosi Summersidessa. Samantyyppistä selkeää juonta tässä ei ole, kuten aiemmissa osissa on ollut. Kirja kertoo Annan arjesta ja kommelluksista paikkakunnalla. Mukaan mahtuu paljon paikallisten ihmisten kohtaloita, joiden mukana juoni poukkoilee. Voi olla, että juuri tuosta syystä en aiemmin jaksanut keskittyä tähän kirjaan, mutta nyt (onneksi) löysin tästä sen saman viehätyksen, joka on myös muissa Anna-kirjoissa.

Kirja kertoo ajasta, jolloin Anna on 22-25 vuotta. Lukemisen aikana en kunnolla osannut sisäistää sitä, että Anna todella on koulun rehtori. Enemmänkin ajattelin häntä tavalliseksi opettajaksi. 22-vuotias rehtori kuulostaa melkein mahdottoman nuorelta. Anna jälleen kasvanut henkisesti, sen huomaa jo joidenkin kirjeiden sävystä. Kirja myös loppuu kutkuttavaan kohtaan, nimittäin Annan ja Gilbertin häihin ei ole enää kovin kauan aikaa. Vuodet neitinä ovat kohta lopullisesti ohitse. Toki kirjan sivuilla on edelleen se sama tuttu Anna, joka ammentaa runsaasta mielikuvituksestaan itselleen voimia ja suunnittelee kesällä haaveilevansa Metsänymfin lähteellä iltahämärässä tai ajelehtivansa kuunsädepurrella Tummalla päilyvällä aallokolla.

Anna opettajana sijoittuu ajallisesti Annan unelmavuodet -kirjan jälkeiseen aikaan. Kirja ilmestyi alunperin 1930-luvulla eli sitä ennen kirjailija oli jo kirjoittanut osat Anna omassa kodissaan, Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla. Mielenkiintoinen ratkaisu lisätä jälkikäteen osa aikaväliin, josta muuten ei luultavasti olisi tullut kerrotuksi, millaista elämää Anna vietti silloin. Mielestäni se, että kirja on kirjoitettu paljon myöhemmin kuin muut osat, näkyy tekstissä, vaikka tietysti Montgomeryn tuttu tyyli on tallella.

Olipa hyvä, että päätin antaa vielä Annalle mahdollisuuden tämän osan suhteen. Annan viehätys vei helposti mukanaan, eikä lukemista malttanut aina keskeyttää. Monta kertaa kävi niin, että luin useamman sivun kuin olin etukäteen ajatellut lukevani. Tuttujen avonlealaisten sijasta tarinaan mahtuu monta uutta mielenkiintoista tuttavuutta. Summersiden asukkaiden joukosta löytyy monenmoista ihmiskohtaloa. Lisäksi luvassa on Montgomeryn tuttua huumoria ja hauskoja keskustelunpätkiä. Suosittelen kaikille vanhoille Annan ystäville ja myös niille, jotka vasta aloittelevat ystävyyttään Annan kanssa.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet

Alkuperäinen teos: Anne of the Island (1915)
WSOY, 1967, kovakantinen, sivumäärä 226



Anna nauroi ja huokasi. Hän tunsi itsensä hyvin vanhaksi, kokeneeksi ja järkeväksi, mikä vain osoitti, miten nuori hän oikeastaan oli. Hän todisti aina itselleen, että kaipasi takaisin iloisiin lapsuudenpäiviin, jolloin elämä kangasteli vielä ruusunhohteisena ja oli täynnä jotain määrittelemätöntä, joka nyt oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Missä olivat kaikki loistavat tuulentuvat?
(s. 174)
Aluksi minun piti lukea ainoastaan Anna-sarjan ensimmäinen osa ihan muistin virkistämistä varten. Sen jälkeen luin toisen osan heti, kun olin saanut ensimmäisen luettua. Tuon jälkeen tartuin automaattisesti tähän kolmanteen osaan. Lopulta tein päätöksen, mitä jos sittenkin luen koko sarjan läpi, kun en pysty olemaan erossa siitä? Loppuvuoden mieluisana luku-urakkana on siis kahlata aina kuukausittain yksi Anna-kirja lävitse.

Annan unelmavuosissa suurin osa kirjan tapahtumista ei tapahdu entuudestaan tutussa Avonleassa. Kirjan alussa Anna lähtee Nova Scotiaan Redmondin korkeakouluun opiskelemaan. Vanhoista tutuista Redmondiin tulevat avonlealaiset Gilbert Blythe ja Charlie Sloane sekä Stella Maynard ja Priscilla Grant, joihin Anna tutustui sarjan toisessa osassa. Korkeakoulussa Anna tutustuu vielä huikentelevaiseen Philippa Gordoniin, josta tulee Annan hyvä ystävä. Anna, Stella, Priscilla ja Philippa muodostavat nopeasti tiiviin nelikon. He vuokraavat opiskelija-asunnokseen herttaisen Karoliinan majan, jonne saapuu vielä Stellan Jamesina-täti pitämään taloutta kissoineen.

Redmondissa vietettyjen vuosien aikana Anna jättää lopullisesti lapsuuden taakseen ja varttuu aikuiseksi. Opiskeluaika on pääasiassa onnellista, hyvää ja huoletonta, mutta myös vakavampia asioita tapahtuu, jotka muovaavat Annan elämänkatsomusta. Yksi lapsuuden koulutovereista menehtyy nuorena, mikä saa Annan miettimään elämänkulkua. Samaan aikaan läheiset ystävät löytävät kumppaneita itselleen, avioituvat ja saavat perheenlisäystä. Annan harmiksi myös uskollinen ystävä Gilbert osoittaa merkkejä tällaisista haaveista. Unelmien prinssin saavuttua varakkaan Roy Gardnerin muodossa Annan elämään, joutuu tyttö lopulta selvittelemään tunteitaan ja päättämään, kenen kanssa hän itse mahtaisi jakaa elämänsä.

Vaikka Anna jättää tässä kirjassa lapsuuden taakseen ja astuu aikuisten maailmaan, hänessä on yhä jäljellä sitä samaa tuttua vanhaa Annaa, joka ilahdutti ensimmäisissä kirjoissa. Häntä esimerkiksi kositaan useampaan kertaan tämän kirjan aikana, eivätkä suinkaan kaikki kosinnat vastaa sitä Annan nuoruuden ihannetta romanttisesta ja onnistuneesta kosinnasta. Siitä huolimatta Anna ei menetä uskoaan romanttisuudelle. Se puoli on hänessä yhä tallella, vaikka se saakin kolahduksen ei-toivotuista kosinnoista. Positiivisuutensa ansiosta Anna selvittää tilanteet kunnialla.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvausten jälkeen viihdyin kirjan parissa, joka kertoo Annan elämästä siihen aikaan, jolloin hänestä on virallisesti tullut aikuinen. Samoja asioita sitä nykyäänkin pohditaan aikuisuuden kynnyksellä, vaikka aikaa kirjan ilmestymisestä onkin kulunut lähes sata vuotta(!). Kirja on koskettava ja sen parissa viihtyy. Annan ja tyttöjen opiskelijaelämän kuviot olivat sopivaa vaihtelua aikaisempien osien lapsuuden toilailuille.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Alkuperäinen teos: Anne of Avonlea (1909)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 261



Annalla oli ruusunhohteinen mielikuva siitä, mitä opettaja saa aikaan, jos hän valitsee oikeat keinot, ja hän oli juuri siirtynyt neljäkymmentä vuotta ajassa eteenpäin keskelle viehättävää näytelmää, jossa eräs kuuluisa ja etevä mies - pääministeri tai vähintäänkin korkeakoulun lehtori - kumartui syvään hänen kurttuisan kätensä yli ja vakuutti liikuttuneena, että juuri hän, opettaja, oli aikoinaan herättänyt oppilaansa uinuvan kunnianhimon ja että hänen menestyksensä pohjautui niihin hyviin opetuksiin, joita häneen oli kauan sitten istutettu Avonlean koulussa.
(s. 5-6)
Anna ystävämme on Anna-sarjan toinen osa. Innostuin lukemaan tämän heti sen jälkeen, kun olin ensin saanut Annan nuoruusvuodet luettua.

Kirjan tapahtumat ovat jatkoa siihen, mihin ensimmäinen osa päättyi. Marillan sairauden vuoksi Anna ei lähtenyt korkeakouluun vaan jäi Avonleaan ja sai kyläkoulun opettajattaren pestin itselleen. Annalla on varsin selkeä mielikuva siitä, millainen on hyvä opettaja ja millainen opettaja hän haluaa olla; liikaa kuria ei pidä käyttää, eikä Anna voisi kuvitellakaan lyövänsä lasta. Sen sijaan parempi tapa olisi johdattaa oppilaat tiedonlähteille voittamalla heidän kiintymyksensä. Annan opettajaihanne joutuu välillä koetukselle, mutta loppujen lopuksi opettajan työ sujuu aina vaan paremmin.

Oppilaiden lisäksi kasvatusta vaativat myös kaksoset Davy ja Dora, jotka Marilla ottaa huostaansa kaukaiselta sukulaiseltaan. Lapsista Dora on rauhallinen, hiljainen, kiltti ja tottelevainen - oikea enkeli siis käytökseltään. Velipoika Davy sen sijaan venyttää Marillan ja välillä myös Annan hermoja äärimmilleen keksiessään ties minkälaisia metkuja ja kolttosia. Pahanteosta Davy oppii vähitellen pois Annan kärsivällisen ymmärryksen ansiosta. Aivan kuin Annalla ei olisi jo tarpeeksi tekemistä, hän keksii vielä perustaa ystäviensä kanssa Uudistusseuran, jonka tarkoituksena on parantaa Avonlean kylämaisemaa. Omat haasteensa siinäkin hommassa on, varsinkin kun kokoontumispaikaksi tarkoitetun seuraintalon maalaaminen saa väärinkäsitysten kautta nolon lopun.

Tässä sarjan toisessa osassa Anna on jo aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen. Ensimmäisestä osasta tuttua lapsuuden höpsöttelyä hänessä on kuitenkin vielä jonkin verran jäljellä. Anna on samanlainen haaveilija kuin aiemmassa osassa ja niitä tuttuja kohelluksia hänelle tapahtuu edelleen, vaikka ei tietenkään enää niin monta kertaa, sillä Anna on kasvanut ja järkevöitynyt. Suunta on selvästi eteenpäin kohti seuraavaa etappia elämäntaipaleella. Tätä osaa lukiessa huomasi eron siinä, kuinka tuohon aikaan on ilmeisesti ollut pakko aikuistua aiemmin kuin nykyään. Anna on 16-vuotias kirjan alussa ja hän opettaa lapsia kylän koulussa, vaikka on melkein lapsi vielä itsekin. Pakkohan tuollaisessa tilanteessa onkin kasvaa itse henkisesti ja olla jo aikuismaisempi.

Kirjassa on vielä mukana paljon luontokuvauksia ja ensimmäisen osan kaltaista herttaisuutta ja lämminhenkisyyttä. En kuitenkaan miellä tätä toista osaa aivan niin hyväksi kuin ensimmäinen osa oli. Tässä on jossain määrin sellaista täyteosan makua, että täytyi kirjoittaa joku osa väliin, jotta päästään taas sarjassa eteenpäin. Mukana on kuitenkin uusia mielenkiintoisia hahmoja, jotka täyttävät onneksi tuota tunnetta väliosasta. Myös Annan orastava ihastuminen oli mielenkiintoista eroa lapsuuteen, ensimmäisessä osassahan luotiin jo asetelmia Annan ja koulutoveri Gilbert Blythen välille. Tämän toisen osan aikana Annan kasvun huomasi ehkä parhaiten siitä, että Gilbert ei enää välttämättä olekaan vain hyvä toveri, tosin tätä muutosta Anna ei ole vielä valmis myöntämään, ei edes itselleen.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Alkuperäinen teos: Anne of Green Gables (1908)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 284



Matthew oli hämillään sulkenut laihan pikku käden omaansa, ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä. Hän ottaisi tytön mukaansa kotiin ja antaisi Marillan selvittää asian. Asemalle ei lasta missään tapauksessa voinut jättää, ja kysymykset ja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes oltaisiin Vihervaarassa.
(s. 15-16)
Ensimmäisen kosketukseni Anna-kirjoihin sain melko nuorena, kun äitini suositteli minulle luettavaksi omia vanhoja kirjojaan, joita hän oli lukenut lapsuudessaan. Tämä taitaakin olla se perinteisin tapa, jolla uudet sukupolvet löytävät Anna-sarjan pariin. En osannut arvostaa Annaa tarpeeksi tuohon aikaan, mutta vuosien aikana ja uusilla lukukerroilla olen löytänyt Annasta sen viehätyksen. Nykyään sarja on yksi suosikkikirjasarjoistani.

Lapsuudenkodissaan asuvat vanhat sisarukset Matthew ja Marilla Cuthbert tarvitsevat tilallaan pojan apulaiseksi maataloustöihin. Pojan on tarkoitus tulla lastenkodista ja nimenomaan omalta saarelta, jotta ei katon alle saataisi ties mitä ranskalaiskakaraa asumaan, joka lähtisi kuitenkin heti Yhdysvaltoihin kasvettuaan tarpeeksi vanhaksi. Erehdyksen kautta pojan sijasta taloon saapuukin 11-vuotias tyttö, Anna Shirley. Kaiken lisäksi tyttö tuntuu olevan hieman höpsö: hän antaa kukille, puille ja jopa lammikolle nimiä, hänen ajatuksissaan esiintyvät haavemaailman henkilöt useammin kuin todelliset ihmiset ja vieläpä hän puhuu kaiken aikaa!

Anna on ikionnellinen, kun sisarukset päättävät pitää hänet erehdyksestä huolimatta. Vihervaarassa hän viettää onnellisen ja tapahtumarikkaan lapsuuden. Annan vilkas mielikuvitus ja hajamielisyys nimittäin johtavat tytön sattumuksesta toiseen. Kauniit sysimustat hiukset jäävät vain haaveeksi, kun kiertelevältä kaupustelijalta ostettu hiusväri värjää tytön hiukset vihreiksi. Tennysonin Elaine-runon näytteleminen johtaa melkein hukkumiseen pienessä ruuhessa, joka alkaakin kesken kaiken vuotaa. Juottaapa Anna kerran myös parhaan ystävänsä Dianan humalaan tarjotessaan tälle vadelmamehua, joka paljastuu myöhemmin Marillan kuuluisaksi rypäleviiniksi.

Välillä Anna vaikutti jopa liian hyvältä hahmolta, hänellä on selvästi sydän paikallaan, hän on nokkela, epäitsekäs ja selvästi kaikin puolin hyvä ihminen. Ainoa vika hänessä on hajamielisyys ja taipumus joutua ties minkälaisiin kommelluksiin. Tavallisesti näin täydellinen hahmo ärsyttäisi minua, mutta tällä kertaa, kun on kyse tyttökirjallisuuden kenties tunnetuimmasta hahmosta, en voi olla pitämättä hänestä. Sillä ei ole mitään tekemistä hahmon tunnettavuuden kanssa, enemmänkin pidän Annasta siksi, että hänessä on puolia, jotka voin löytää myös itsestäni. Annan tavoin haaveiluni saattaa välillä viedä minut niin toisiin ajatuksiin, että ympäröivä maailma tuntuu katoavan. Ehkäpä tyttökirjoihin tällainen täydellisempi hahmo sopiikin paremmin kuin muihin kirjoihin.

Sarjan muihin kirjoihin verrattuna Annan nuoruusvuodet tuo eniten hymyn huulille lukiessa. Räväkän pikkutytön tekemisistä ja ajatuksista lukiessa ei yksinkertaisesti voi pysyä vakavana. Lapsuuden viattomuus on vielä Annan turvana, hänen elämänsä on oikeastaan autuasta Vihervaarassa asumista ja koulunkäymistä, mitä nyt tietysti välillä mukaan mahtuu niitä lukuisia kommelluksia. Kirja on varsin lämminhenkinen ja voisi sanoa, lempeä, vaikka yksi tärkeän henkilön kuolemakin tapahtuu kirjan aikana. Se on ensimmäinen vakavampi tapahtuma Annan elämässä siltä ajalta, jonka hän itse pystyy muistamaan.

Kuten Anna on hyvin oivaltanut, mielikuvitus on valtava voimavara, jota ilman elämä olisi varmasti tylsää. Ehkäpä tästä voisi ottaa joskus opiksi ja antaa sisäisen Annan kukoistaa haaveineen ja kuvitelmineen.

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen ja rakennuksena on tietysti oikein ihanalta paikalta kuulostava Vihervaara.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

Kaoru Mori: Emman lisäosat

Kirjoitin viime vuoden puolella postauksen kirjastosta lainaamastani Emma-mangasta. Luin silloin sarjan varsinaiset seitsemän osaa ja nyt maaliskuun aikana tuli luettua myös lisäosat. Alunperin Emmassa piti olla vain ne seitsemän osaa, mutta suuren suosion takia sarjan piirtäjä Kaoru Mori jatkoi sarjaa kolmella lisäosalla, jotka kertovat Emma-sarjassa esiintyvistä muista henkilöistä. Näissä osissa Emma ja William eivät siis ole niin suuressa roolissa kuin aiemmin, vaikka heistäkin kuullaan kyllä.



8. osa: Emman ja hänen ystäviensä tarina jatkuu! Tarjolla on jälleen sekä koskettavia ihmiskohtaloita että upeaa ajankuvaa viktoriaanisesta Englannista. Tässä kirjassa ovat pääosissa mm. kihlattunsa hylkäämä Eleanor, palvelustyttö Tasha sekä nuori Kelly-rouva aviomiehineen.

9. osa: Tässä osassa seurataan muun muassa Theo-oravan seikkailuja, Williamin ja Hakimin ensitapaamista sekä kolmen laulajan tarinaa. Lisäksi selviää, miksi Wilhelm Mölders kasvatti viikset...

10. osa: Sarjan viimeisessä osassa muun muassa tutustutaan polkupyöräilyyn sekä kouluelämään ja seurataan Adelen ja Marian ensitapaamista. Ja lopuksi on luvassa se odotettu tapahtuma!

No niin, nyt on sitten koko sarja luettuna. Nämä lisäosat olivat yhtä viihdyttäviä kuin alkuperäiset osatkin. Mielestäni oli hyvä ratkaisu sarjan luojalta, että hän teki myös nämä osat. Ensimmäisiä seitsemää osaa lukiessa mietin välillä joidenkin hahmojen kohdalla, että heistä olisi kiva kuulla enemmänkin ja tietää esimerkiksi heidän taustoistaan. Kaikkia sivuhahmoja ei tietenkään kuvata yhtä paljon, mutta aika hyvin näissä osissa jokainen tärkeämpi sivuhahmo pääsi jollain tavalla mukaan tarinaan.

Yhdeksännen osan kaksi viimeistä lukua Kolme laulajaa osat 1 ja 2 herättivät vähän ihmetystä. Muistelin pitkään, että olikos niissä varsinaisissa osissa joitakin laulajia. Kai muistaisin, jos olisi ollut? Kurkkasin viimeisiltä sivuilta tekijän kommentit Mangan (naurettava) jälkikirjoitus -nimisestä osiosta, josta sitten paljastui, ettei laulajien tarinalla ole tekemistä aiempien juonenkäänteiden kanssa, mutta se on silti sisällytetty osaan.

Enpä tiedä muuttiko sarjan lukeminen suhtautumistani mangaan. Vieraalta aiheelta se vieläkin tuntuu, mutta ainakin Emma-sarja oli erittäin positiivinen lukukokemus. Vai pitäisiköhän kirjoittaa myös katselukokemus, sillä kuvat (ja erityisesti maisemakuvat) olivat hienosti piirrettyjä.

Kaoru Mori: Emma osat 1-7