Kyllä hän muisti, miten innostunut Sandra oli ollut kuultuaan Mikaelin ensimmäisen laivan nimen. Ja nyt naapurin poika jatkaisi samaa linjaa. Se oli jo enemmän kuin kansallisromanttisen kipinän saanut Aleksandra oli saattanut toivoakaan.
(s. 209)
Ennen Puolan prinsessan lukemista Leila Tuure oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Piiritanssi kuuluu taas niiden kirjojen joukkoon, jotka olen päätynyt lukemaan, kun olen haahuillut kirjaston hyllyjen välissä ja tarttunut umpimähkään mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan. Tällä kertaa kirjailijasta oli jo jonkinlainen käsitys. Vielä kun muistin pitäneeni lukemastani, ei ollut enää syytä laskea kirjaa takaisin hyllylle.
1840-luvun Porissa eletään nousukautta. Ulkomaankauppa käy vilkkaana laivojen suunnatessa merelle satamakaupungista. Kaupan tuoman vaurauden ympäröimissä säätyläispiireissä tanssitaan salongeissa ja suunnitellaan hyviä naimakauppoja jälkikasvun varalle. Päähenkilöinä ovat kauppamies Modenin tyttäret Aleksandra ja Kristiina, jotka eroavat luonteiltaan toisistaan kuin yö ja päivä sekä nuori laivanvarustaja Mikael Grönfors, jolle varhaista menestystä on tuonut isältä saatu perintö.
Kirja on jaettu osiin niin, että jokaiseen päähenkilöön keskitytään hahmon omissa luvuissa. Modenin nuorimman tyttären kauniin Kristiinan osassa perheen villikko aiheuttaa skandaalin tanssiaisissa liian railakkaalla käytöksellään. Tämän jälkeen ei auta muu kuin naittaa tyttö, jos tämä siitä rauhoittuisi. Puolisoksi valitaan vanha Lindenin ukko, eikä Kristiina totisesti ole tyytyväinen vanhempiensa tekemään ratkaisuun. Kristiinasta saa ensimmäisenä yksipuolisen käsityksen, että tyttö elää vain huvittelua ja hienoja ostoksia varten. Hän on nuori ja haluaa nauttia elämästään. Hänen luonnettaan ei kuvata kovin hyväksi. Kristiina on tietoinen hänelle edullisesta ulkonäöstä ja sen vaikutuksesta muihin. Kadulla vastaan tulleen rouvan puheisiin isosiskon naittamisesta Kristiina vastaa alentuvasti, mikä saa rouvan ajattelemaan tytön olevan täysin itsekäs ja kylmä. Samaan ikäpolveen Kristiinan kanssa kuuluvat säätyläisneidit tuhahtavat toisilleen tytön olevan varsinainen nirppanokka. Kirjan edetessä sympatiat asettuvat Kristiinan puolelle, mutta lopullinen mielikuva tytöstä jää silti yksipuolisesti ei mukavan puolelle.
Siinä missä Modenin nuorimmainen on railakas villikko, vanhin tytär Aleksandra on hillitty ja hyvin kasvatettu. Hän on valinnut opintien kouluttautumalla ensin kaupungin omassa tyttökoulussa ja sen jälkeen vielä Helsingissä frouvasväen koulussa. Naimakauppojen sijaan Aleksandra haluaa toimia opettajana tyttökoulussa ja ajaa tytöille koulutusta siinä missä pojatkin sitä saavat. Hänen osassaan syvennytään Louise-äidin yrityksiin saattaa tytär yhteen sopivan puolisoehdokkaan kanssa, mamma kun ei ole vielä luopunut täysin toivosta vanhimpansa kohdalla. Samanaikaisesti Aleksandra suunnittelee kirjoittavansa tytöille oman oppikirjan. Aleksandraa luonnehditaan useammassakin kohdassa vakavaksi. Kutsuilla häntä eivät turhanpäiväisyydet, kuten tanssiminen kiinnosta, mutta rouvien aloittaessa puhetta miestensä laivojen matkoista kaukomaille, kuuntelee Aleksandrakin heidän puheitaan. Aleksandran totisen ulkokuoren alla on muutakin, hänestä sai lopulta hieman moniulotteisemman mielikuvan kuin sisarestaan.
Mikael Grönfors on nuori laivanvarustaja, jonka menestyksenä avituksena on ollut isältä saatu perintö. Mikael on siinä mielessä erikoinen nuori mies, että häntä eivät kaupungin neidit kiinnosta. Hänen mielenkiintonsa on kaupankäynnissä ja laivahankkeissa. Saapa Mikael kuitenkin nopeasti huomata, että yksin olevalla nuorukaisella ei ole helppoa rouvien suunnitellessa hyviä naimakauppoja tyttärilleen. Kukapa olisikaan parempi ehdokas kuin huomattavaa omaisuutta hallitseva poikamies? Minulla oli jo melko alusta lähtien pieni aavistus siitä, kuinka tämän herran loppujen lopuksi kirjan aikana käy ja aavistus piti aika hyvin paikkansa. Mikaelin hahmosta ilmenee myöskin juonen edetessä puolia, joita hänestä ei olisi aluksi odottanut, vaikka tarinan loppu olikin odotettava.
Miljöönä on pääasiassa Pori, joka oli tuohon aikaan yksi Suomen merkittävimmästä satamakaupungeista. Tapahtumat sijoittuvat Porissa säätyläisten hienoihin salonkeihin. Palvelijoita toki vilahtelee nimiltä juonen varrella, mutta heistä kovin monella ei ole sen suurempaa osaa kirjassa. Eniten esiin heistä nousee loppupuolella pikkupiika Johanna ryhdyttyään haaveiluistaan tekoihin, mutta piikatyttö katoaa kuvioista melkein saman tien kuin on esiteltykin. Porin ulkopuolella käväistään Mikaelin matkassa. Ensin liikeasioita hoitamassa tai siis oikeamminkin pakomatkalla tante Louisen järjestämistä kutsuista Kokemäellä, jossa mukaan henkilökaartiin liittyvät muutaman sivun ajaksi triviaalikoulun aikainen ystävä perheineen ja Mikaelin sisarpuoli talouksineen. Ulkomaille päästään hetkeksi Mikaelin lähtiessä laivansa Ilmattaren mukana hakemaan kauppalastia aina Englannista, Marseillesista ja Livernosta asti.
Kirja oli viihdyttävää luettavaa, vaikka se olikin melko ennalta arvattava. Historiallisia tosiasioita oli otettu mukaan ja sen aikaisesta maailman menosta syntyi hahmojen välillä keskustelua jonkin verran. Tästä esimerkkinä vaikkapa Mikaelin ja hänen sisarpuolensa miehen välinen jutustelu kaupankäynnistä, kuinka Ranska oli valloittanut Algerian ja näin rauhoittanut merirosvousta Välimerellä sekä millainen aika Euroopassa mahtaisi alkaa, jos saksalaiset valtiot päättäisivät liittoutua keskenään yhdeksi isoksi valtioksi. Suomen historiasta huomiota sai erityisesti Kalevala, josta poimittuja nimiä Mikael antoi laivoilleen. Aivan kirjan lopussa on pieni murresanasto, joka tuli tarpeeseen omalla kohdalla. Frisyyri, fröökynä, kranttu ja kröhä olivat ainakin tuttuja sanoja, mutta enpä ennen tiennyt sellaisten sanojen kuin fralla, kompromettoida, kreetupytty ja tampuuri merkitystä.
