Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! - Kaupungin varjoissa

Alkuperäinen teos: Shadows of the Workhouse (2005)
Otava, 2014, kovakantinen, 351 sivua
suomentanut Eija Tervonen


On turha kuvitellakaan, että nunnat olivat kirkonkellojen ja rukousnauhojen vankeja tai että elämä kulki heidän ohitseen. Yksilöinä ja yhteisönä nunnat olivat nähneet maailman menoa enemmän kuin moni ihminen näki koko elämänsä aikana – sankaruutta ja nöyryytystä, syntiä ja pelastusta. Nunnat eivät todellakaan olleet etäisiä hurskastelijoita. He olivat joukko pippurisia naisia, jotka olivat nähneet kaiken, eläneet, rakastaneet ja kärsineet perinpohjaisesti ja pysyneet kaiken aikaa uskollisina vakaumukselleen.
(s. 158)

Televisiossa pyörivän Hakekaa kätilön kuudennen tuotantokauden jaksot houkuttelivat tarttumaan kirjasarjan toiseen osaan. Kirjan tapahtumat olivat entuudestaan tuttuja televisiosarjan jaksoista. Nyt lukiessa tapahtumista sai vielä tarkemman kuvan.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan köyhäintalossa kasvaneiden Frankin, Peggyn ja Janen tarina. Köyhäintalossa perheet erotettiin toisistaan. Janen äiti odotti Janea hänen päätyessään köyhäintaloon. Talon käytäntöjen mukaan äiti ja lapsi joutuivat eroon toisistaan, eikä Jane oppinut koskaan tuntemaan äitiään. Jane ei koskaan toipunut siitä, miten häntä kohdeltiin lapsena. Vartuttuaan hän päätyi Nonnatus Houseen, ja sai lopulta onnellisen loppunsa. Sisarukset Frank ja Peggy kokivat saman kohtalon, heidät erotettiin toisistaan. Ajan myötä Frank saa töitä ja hän pääsee pois köyhäintalosta. Mielessä kaihertaa vielä lupaus pitää huolta pikkusisaresta. Sisarukset lopulta löytävät toisensa ja asettuvat asumaan yhteiseen kotiin.

Toisessa osassa esiin pääsee Nonnatus Housen nunna sisar Monica Joan. Syytösten mukaan 90-vuotias sisar on näpistellyt niin rihkamatavaroita torikauppiaiden kojuista kuin hienompia esineitä koruliikkeestä. Oikeudenkäynnin aikana Monica Joanin henkinen tila asetetaan epäilyksen alle. Jokaisen asiantuntijan mielipide eroaa toisistaan. Syytöksiä ja oikeudenkäyntiä kiintoisammaksi koin sisar Monica Joanin elämäntarinan. Hän oli lähtöisin varakkaasta perheestä, jolla oli tietyt odotukset, kuinka tyttären tulee käyttäytyä. Monica Joan halusi kapinoida näitä odotuksia vastaan. Hän ilmoitti ryhtyvänsä sairaanhoitajaksi, ja isänsä estelyistä huolimatta hän piti kiinni suunnitelmastaan.

Kolmannessa osassa Jenny tutustuu yksinäiseen sotaveteraaniin. Työskennellessään sairaanhoitajana Jenny käy hoitamassa Joseph Collett -nimisen vanhuksen pahoja säärihaavoja. Vanhus muistuttaa Jennyn jo edesmennyttä isoisää, joten hoitokäyntien aikana Jenny ja Joseph ystävystyvät. Joseph kertoo elämäntarinansa, kuinka hän päätyi armeijan palvelukseen, perusti perheen ja jäi lopulta aivan yksin omiin oloihinsa. Sotaveteraanin tarinassa tulee surullisesti esille se, kuinka ihmisen voi olla vaikea sopeutua yhtäkkiä uusiin olosuhteisiin, kun hänet temmataan pois tutusta ympäristöstä.

Tässä osassa varsinainen kätilöntyö ja Jenny päähenkilönä jäävät sivuosaan. Erityisesti tämä ilmenee Janen, Frankin ja Peggyn osuudessa. Monica Joanin ja Josephin osissa nunnat ovat jälleen enemmän mukana tarinassa. Oli mielenkiintoista lukea myös Jennyn toisesta toimenkuvasta eli sairaanhoitajana toimimisesta. Kirjoitustyyli on mukaansa tempaava, joten lukiessani kirjaa minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä on kirjailijan muistelmat. Kaikki tapahtumat ovat todellisia, eivätkä vain mielikuvituksen tuotetta. Voi olla, että Hakekaa kätilö -televisiosarjan katsominen myös edesauttaa sitä, että helposti tulee ajateltua henkilöitä vain hahmoina tarinassa, eikä todellisina henkilöinä.

Kirja antoi paljon ajateltavaa ja herätti tunteita laidasta laitaan. Köyhäintalot kuulostavat kauheilta paikoilta, ja sääliksi käy kaikkia heitä, jotka ovat joutuneet joskus köyhäintalossa asumaan. Epilogissa Jennifer Worth tosin paljastaa köyhäintalojen hyviäkin puolia. Niiden ansiosta lapset, jotka olisivat kuolleet kaduilla nälkään, saivat kodin ja oppivat sekä lukemaan että kirjoittamaan. Kirjan kolmas osa herätteli pohtimaan nykyajan vanhustenhoitoa, joka on aina välillä mediassa puheenaiheena.

Osallistun kirjalla Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Hakekaa kätilö! -trilogia
Hakekaa kätilö! (Call the Midwife)
Hakekaa kätilö! - Kaupungin varjoissa (Shadows of the Workhouse)
Hakekaa kätilö! - Jäähyväiset nunnille

Ella Kanninen: Ellan Toscana - kyläelämää Italiassa

Tammi, 2016, kovakantinen, 208 sivua


Toscana on tietysti minusta ainutlaatuinen alue, mutta se on sitä myös italialaisten itsensä mielestä. Toscanalaisia pidetään onnenpekkoina, sillä alue tarjoaa un’alta qualità della vita eli mahdollisuudet korkealaatuiseen elämään. Kesän voi viettää vihreiden kukkuloiden keskellä tai täydellisellä rantalomalla, ja lisäksi Toscanassa voi talvisin lasketella kuin Lapissa.
(s. 17)

Aika monella on joku julkisuudesta tuttu henkilö vähän niin kuin suosikkina, että on kiva seurata kyseisen julkkiksen kuulumisia lehdistä tai vaikka hänen pukeutumistyyliään, miten vain. Minulle yksi tällainen tunnettu henkilö on Ella Kanninen. Hänen luonteva esiintymistyylinsä on tehnyt vaikutuksen. Kanninen jäi ensin mieleen toimiessaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelman juontajana sekä myöhemmin YLE:n Juhannusjunasta. Hänen kirjansa meni lukulistani kärkeen jo ihan aiheensa takia. Italia ja erityisesti Toscanan alue on pidemmän aikaa kiehtonut matkakohteena. Tulevaisuuden suunnitelmissa häämöttääkin matka Italiaan.

Kirjassa Ella Kanninen kertoo historiastaan Italian kanssa. Miten hän aikoinaan tutustui italian kieleen sekä päätyi lopulta naimisiin italialaisen kanssa ja muuttamaan maahan. Yhteisestä taipaleesta Italian ja italian kielen kanssa kerrotaan hauskasti. Myös perhe ja erityisesti Kannisen italialainen anoppi mainitaan kirjan aikana, mutta liikoja ei kuitenkaan paljasteta, ja hyvä niin. Kirja on rakkaudenosoitus toscanalaiselle ruokakulttuurille. Reseptien lisäksi kirjassa on todentuntuisia kertomuksia pienistä sattumuksista eli Kannisen omia kokemuksia italialaisesta elämänmenosta sekä sokerina pohjalla valokuvaaja Ofer Amirin ottamia kauniita kuvia.

Monipuolisten reseptien joukosta löytyy jokaiselle jotakin. On tutumpia ja vähän vieraampia sekä helpompia ja vaativampia ohjeita. Sinisimpukoita en ole koskaan maistanut ja ehkä vastaisuudessakin jätän ne välistä, vaikka resepti vaikutti houkuttelevalta. Sen sijaan yksinkertaista tomaattikeittoa ja bruschettaa voisin hyvinkin kokeilla. Kirjan kuvitus houkuttelee kokkailemaan italialaisia makuja. Reseptit Kanninen on saanut tuttavapiiriltään, jonka elämään kurkistetaan lähemmin. Lukija pääsee tutustumaan myös italialaisen anopin resepteihin. Ella Kanninen nimittäin paljastaa kirjassa, että hän oppi laittamaan ruokaa vasta Italiassa, ja anoppi kirittää häntä keittiön puolella.

Hauskasti pilke silmäkulmassa kirjoitettu kirja nostaa matkakuumetta ja houkuttelee kokeilemaan italialaisia reseptejä kotona. Kirja välittää aidon ja sympaattisen kuvan elämästä Italian maaseudulla. Esimerkiksi luku, jossa kerrotaan torstain toripäivästä, maalailee tunnelmia vilkkaalta torilta kaupankäynnin keskeltä sekä valottaa käytännön asioita torilla asioimisesta. Nautin niin resepteihin tutustumisesta kuin Ellan tarinoiden lukemisesta. Kirja oli kerta kaikkiaan ihanan tunnelmallista luettavaa.

Catherine Sanderson: Petite Anglaise

Alkuperäinen teos: Petite Anglaise (2008)
Tammi, 2008, kovakantinen, 327 sivua
suomentanut Turun yliopiston suomentajaseminaari


Jos sitten puhutaan kirjailijanimestäni, vai pitäisikö ehkä sanoa nettinimestäni, otin vapauden jättää pois artikkelin la, jonka oikeastaan pitäisi edeltää nimeä. Petitestä tuli etunimeni ja Anglaisesta sukunimeni. Muutama näppäimen painallus hetken mielijohteesta, ja alter egoni oli syntynyt.
(s. 9)

Kirjan nimi, kannen vaaleanpunaiset sävyt ja etukanteen valitut sanat (Pariisissa. Rakastunut. Pulassa.) vihjasivat siihen suuntaan, että Catherine Sandersonin teos edustaisi oikein kunnon chick lit-kirjallisuutta. Ennakkoluuloni osoittautuivat lukemisen aikana vääriksi, sillä Petite Anglaise on loppujen lopuksi syvällisempi kuin kannen perusteella voisi kuvitella.

Kirja perustuu brittiläisen Catherine Sandersonin todella suosittuun blogiin. Catherine ihastui Ranskaan ja halusi muuttaa asumaan unelmiensa maahan. Alun perin hän päätyi sinne opiskelujen kautta, myöhemmin poikaystävä Sammakko ja Toukka-vauva pitivät naisen Pariisissa. Välit Sammakon kanssa ovat monien seurusteluvuosien kuluessa haalenneet, eikä parin välillä ole enää samanlaista kipinää kuin aiemmin. Muutoksen tavalliseen arkeen tuo Petite Anglaise -blogi, jonka Catherine perustaa voidakseen jakaa ajatuksiaan muiden kanssa. Blogissaan Catherine kertoo tavallisesta, mutta kiireisestä työssäkäyvän perheenäidin arjestaan. Pian Catherine on saanut jopa ystäviä bloginsa kautta, ja blogilla on lukuisia seuraajia.

Blogin kautta Catherinen elämään ilmestyy Jim in Rennes, aluksi uskollinen lukija ja kommentoija, myöhemmin myös rakastaja. Jim eli oikealta nimeltään James on Sammakon vastakohta ja samalla niin houkutteleva, ettei Catherine pysty vastustamaan miestä. Hänet ja Sammakon kun pitää yhdessä enää heidän yhteinen tyttärensä. Tuttavuus Jamesin kanssa johtaa suhteeseen, jota blogin lukijat pääsevät seuraamaan ja kommentoimaan. Osa kommentoijista on Catherinen puolella, kun taas osa tuomitsee jyrkästi uuden suhteen.

Hämmästelin useampaan kertaan, kuinka rohkeasti Catherine jakoi tietoa omasta elämästään ja läheisistään. Joistakin hyvin henkilökohtaisista asioista hän kirjoitti ensin blogiinsa ja vasta sen jälkeen kertoi lähipiirilleen. Samaa olen pohdiskellut, kun olen joskus lukenut lifestyle-blogeja, joissa omasta elämästä paljastetaan huomattavasti enemmän kuin kirjablogeissa. En pystyisi, enkä edes haluaisi kirjoittaa yhtä paljastavaa blogia. Kirjablogi, johon kirjoitan mietteitäni lukemistani kirjoista vieläpä nimimerkin takaa, riittää aivan hyvin. Petite Anglaisen myötä tuli toki selväksi, ettei blogiin päädy aivan kaikkea, mitä oikeassa elämässä tapahtuu. Kirjoittajat valitsevat ne hetket, jotkat haluavat jakaa lukijoiden kanssa.

Kirjassa tuli mielenkiintoisesti ilmi, miten blogipersoona ja arkiminä voivat erota toisistaan. Catherine kertoo rehellisesti elämästään, mutta hänen blogipersoonansa Petite Anglaise on hauskempi, nokkelampi ja räväkämpi versio hänestä. Blogiin päätyvät tekstit eivät ole tavallaan ole arki-Catherinen kirjoittamia, vaan Petite Anglaisen. Havainto saa Catherinen itsensäkin miettimään tavallisen elämän ja blogin suhdetta. Esimerkiksi bloggaajatapaamisissa hän pelkää, että toiset pettyvät hänen arkiminäänsä, koska hän ei ole arjessa Petite Anglaise. Catherine pohtii myös sitä, pitäisikö hänen muuttua arjessakin bloggaajapersoonakseen.

Petite Anglaise oli lukukokemuksena kaukana yltiömäisestä chick litistä, jota hieman pelkäsin ennen kirjan avaamista. Kirja antoi ajattelemisen aihetta juurikin siinä, mitä kaikkea blogissa ja netissä ylipäätänsä kannattaa paljastaa niin omasta kuin läheistensä elämästä. Kovin syvällistä lukemista ei kuitenkaan ole luvassa. Näin kesäaikaan kirja oli mukavan kevyttä luettavaa arjen vastapainoksi. Jostain syystä unohdin jatkuvasti, ettei tarina kerro fiktiivisistä henkilöistä, vaan aivan oikeista ihmisistä.

Kirjan kansilehden mukaan Catherine sai potkut töistään ja vei jutun käräjille. Oikeusjutun suuren näkyvyyden vuoksi hänen bloginsa sai vielä entistä enemmän lukijoita. Catherine ei enää kirjoita blogia, mutta häneltä on ilmestynyt toinen kirja nimeltään French Kissing.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Alkuperäinen teos: Call the Midwife (2002)
Seven/Otava, 2014, pehmeäkantinen, 415 sivua
suomentanut Eija Tervonen



Jos joku olisi kaksi vuotta sitten sanonut, että menen luostariin kätilökoulutukseen, olisin juossut kilometrien päähän. Minä en ollut sellainen tyttö. Luostarit olivat herätyksen saaneille tarkoitettuja ankeita ja koruttomia paikkoja. Ne eivät olleet minua varten. Olin luullut Nonnatus Housen olevan pieni yksityissairaala, joita Englannissa oli tuohon aikaan satoja.
(s. 36)

Hakekaa kätilö! -pokkarini on alennusmyyntilöytö tältä syksyltä. Seurasin kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa, joka houkutteli lukemaan itse kirjan. Onneksi luin kirjan, sillä vaikka televisiosarja esitti tapahtumat koskettavasti, ei se kuitenkaan vedä vertoja alkuperäiselle teokselle.

Hakekaa kätilö! on Jennifer Worthin muistelmateos, joka kertoo hänen nuoruusvuosistaan 1950-luvun East Endissä. Worth työskenteli tuolloin kätilönä ja aluesairaanhoitajana. Olosuhteet muistuttivat köyhällä alueella lähinnä slummia, mikä oli aluksi järkytys nuorelle naiselle. Vähitellen hän alkoi tottua uuteen ympäristöönsä. Merkittävä rooli sopeutumisessa oli Nonnatus Housen väellä, sillä nuori Jennifer sai paljon tukea nunnilta ja toisilta kätilöiltä. Teoksessa kuvataan kätilön ammattia ja arkea, lähtöä töihin vaikka keskellä yötä, erilaisia synnytyksiä. Samalla siinä kuvataan asumista nunnaluostarissa, uskonnollinen puolikin tulee esille kirjan sivuilla. Raskaista oloista huolimatta arkeen mahtui myös paljon ilonaiheita. Jennifer sai esimerkiksi huomata yllätyksekseen, että Nonnatus Housen nunnat ovat joustavampia kuin sairaalan työyhteisö olisi ollut.

Lukiessani aivan unohdin piteleväni käsissäni nimenomaan muistelmateosta. Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti, ja tarinaan oli helppo uppoutua mukaan. Olen pitänyt muistelmateoksia jostain syystä hieman tylsinä, mutta ainakaan Worthin teos ei ole tylsä. Päinvastoin, kirja on kaikkea muuta kuin tylsä. Ainakin se herätti monenlaisia ajatuksia. En voinut olla hämmästelemättä 50-luvun oloja ja niitä naisia, jotka sitkeästi pyörittivät perheen arkea, vaikka kuinka köyhissä oloissa. Välillä kirjassa esiintyvien henkilöiden kohtalot saivat silmät kostumaan. Onneksi surullisten ja traagisten kohtien lisäksi teoksessa on iloa ja paljon toivoa paremmasta. Parhaiten mieleeni jäi espanjalais-englantilainen perhe, jossa äiti synnytti 25. lapsensa.

Televisiosarjaa katsoessa oli helppo ajatella, että Jenny, kuten Worthiin perustuvaa hahmoa sarjassa kutsuttiin, on vain yksi hahmo muiden joukossa. Muistelmateoksen lukemisen myötä pystyin helpommin sisäistämään, että kaikki tapahtumat todella perustuvat jonkun henkilön kokemuksiin. Kirja antoi tapahtumista autenttisemman kuvan kuin televisiosarja. Esimerkiksi itäisen Lontoon olosuhteet, kuten pommituksista kärsineet korttelit ja rauniot, kävivät paremmin ilmi kirjasta. Jos muistan oikein, niin tätä oli taidettu sievistää tv-sarjaan, koska en muista, että siinä olisi näkynyt monia raunioita. Kirja on myös opettavaisempi, sillä Worth kertoo siinä useammassa kohdassa kätilön ammatin historiasta ja 1950-luvun lääketieteestä.

Hakekaa kätilö! oli mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus. Voin suositella sitä kaikille, jotka ovat epäröineet lukea muistelmateoksia. Tässä on teos, josta on helppo aloittaa, koska asiat kerrotaan niin helposti lähestyttävästi, että kirjaa lukiessa melkeinpä unohtaa lukevansa muistelmateosta.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge -lukuhaasteeseen, josta sain luettua kohdan 25. Occupation.

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa

Alkuperäinen teos: Le scaphandre et le papillon (1997)
WSOY, 2008, pokkari, 113 sivua
suomentanut Anu Partanen ja Ville Keynäs



Sukelluspuku muuttuu vähemmän ahdistavaksi ja mieli voi liitää kuin perhonen. On niin paljon mitä tehdä. Voin lähteä lentämään avaruudessa tai ajassa, matkata Tulimaahan tai kuningas Midaksen hoviin.
(s. 9)

Ranskalaisen Elle-lehden päätoimittaja Jean-Dominique Bauby sai yllättäen vuonna 1995 aivohalvauksen ja vajosi koomaan. Herättyään hän oli halvaantunut päästä varpaisiin. Ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli vasemman silmäluomen räpäyttäminen. Vaikka Bauby ei ruumiillisesti pystynyt tekemään mitään, oli hänen järkensä edelleen kunnossa. Tilaa sanotaan "Locked-in"-oireyhtymäksi. Baubystä oli tullut oman kehonsa vanki kuin perhonen lasikuvussa.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa Bauby kuvailee sen hetkisiä tuntemuksiaan ja tekemiään havaintoja. Myös menneisyyden muistoilla on iso osa luvuissa ja kirjasta huokuu vahvasti kaipuu takaisin terveeseen elämään. Sairastumisen myötä jopa arkisia asioita osaa arvostaa eri tavalla. Luvut ovat hetkiä Baubyn elämästä sairastamisen ajoilta, pieniä tuokiokuvia, jotka välittävät hänen tuntemuksiaan. Koskettavimpia hetkiä olivat muistot entisestä elämästä ja tapaamiset läheisten kanssa. Bauby itse kuvaa olevansa sukelluspuvun sisällä. Puku puristaa, mutta välillä puristumisen tunne helpottuu, esimerkiksi ystävien vierailujen ansiosta.

Baubyn avustaja ja puheterapeutti Claude kehitti kommunikointijärjestelmän, johon oli järjestetty ranskan kielen aakkoset niiden yleisyyden mukaan. Hän luki aakkosia yksi kerrallaan ja Bauby räpäytti silmää oikean kirjaimen kohdalla. Kirja on kirjoitettu tuolla tavalla sanelemalla. On vaikea edes kuvitella, kuinka paljon jaksamista ja kärsivällisyyttä kirjan saneleminen ainoastaan silmää räpäyttämällä on vaatinut.

Baubyn kirjoituksissa on hänen tilastaan huolimatta mukana huumoria ja pilkahduksia toivosta. Bauby osasi pilailla omalla kustannuksellaan. Sivuille purkautuu ahdistusta ja yksinäisyyttä, mutta siitä huolimatta Bauby säilytti elämänilonsa. Hänen tilansa jopa kohentui. Hän pystyi puhumaan, joskin epäselvästi ja liikuttamaan päätään. Tuntuukin surulliselta lukea Baubyn tarinaa, kun tietää, ettei hän elänyt kuin muutaman päivän kirjan julkaisemisen jälkeen.

En tiedä, kuinka pukisin sanoiksi ajatukseni lukemisen aikana. Miten ylipäätään voi arvostella näin poikkeuksellisissa oloissa kirjoitettua kirjaa? Perhonen lasikuvussa ei saanut minua kyyneliin asti, mutta siitä huolimatta kirja oli koskettava ja antoi paljon ajattelemista. Elämä sujuu tavalliseen tapaansa, kunnes jonain päivänä voi tapahtua jotain, mikä muuttaa aivan kaiken. Kirjassa käytetty kieli on kuvailevaa ja jopa runollista, mistä pidin. Hetkiä kuvaavat sirpaleiset luvut tekivät kirjasta entistä koskettavamman.

Osallistun kirjalla Vive la France! ja Lukuiloa Perhoslaaksossa -lukuhaasteisiin.