Nora Roberts: Kotisatama

Alkuperäinen teos: Inner Harbor (1999)
Gummerus, 2013, pokkari, 316 sivua
suomentanut Titta Leppämäki


Asiat eivät olleet peittyneet yhdessä yössä, Phillip mietti aikuisena. Mutta ne olivat alkaneet muuttua. Hänen vanhempansa olivat saaneet hänet uskomaan itseensä hänestä itsestään huolimatta. Hän oli oppinut vähitellen olemaan ylpeä siitä että pärjäsi koulussa, kykeni oppimaan ja luomaan itsestään uudenlaisen Phillip Quinnin.
(s. 26)

Sain lokakuun alussa päätökseen Nora Robertsin Meritrilogian. Varsinainen trilogia kertoo Quinnin veljeksistä ja naisista, joihin he rakastuvat. Trilogialle on myös jatko-osa, jossa saatetaan päätökseen trilogian aikana vasta kouluikäisen Sethin tarina. Kotisataman aikana rakennettiin venettä ja käytiin vesillä, joten meri oli ainakin mukana tarinassa.

Trilogian kahdessa aiemmassa osassa Quinnin veljessarjan kaksi vanhempaa veljeä on löytänyt elämänsä rakkauden. Tässä trilogian päätösosassa unelmanaistaan tavoittelee nuorin aikuisikään ehtineistä veljistä. Phillip viihtyy kotikaupungissaan Baltimoressa ja menestyy työssään mainosalalla. Hurmuriksikin luonnehdittu mies nauttii kaupungin vilinästä, ihmispaljoudesta, museoista, kahviloista ja ravintoloista. Käydessään lapsuuden kotiseudullaan St. Chrisin rannikkokaupungissa Phillip tutustuu tohtori Sybill Griffiniin. Hämmentävän salaperäinen nainen saa Phillipin pään pyörälle, ja ensimmäistä kertaa hän harkitsee aloilleen asettumista.

Kahdessa aiemmassa osassa on käsitelty kouluikäisen Sethin tapausta. Ennen kuolemaansa veljesten adoptioisä Ray Quinn vannotti poikiaan pitämään huolta Sethistä. Pojan äiti on ottanut yhteyttä veljeksiin ja kiristänyt rahaa heiltä. Taistelu Sethin huoltajuudesta saadaan vihdoin päätökseen.. Avukseen Quinnit saavat yllättäen Sybillin, jolla on läheisempi yhteys Sethiin kuin kukaan heistä saattoi arvata. Sethin ja vanhempien veljiensä tavoin Phillipillä on rankka menneisyys. Kerran hän oli nuorisorikollinen, joka melkein sai jopa surmansa ammuskelussa.

Olen kahden aiemman osan postauksessa kommentoinut päähenkilöitä, kuinka he edustavat hömppäkirjallisuuden vakituisia ihmistyyppejä. Lista saa tällä kertaa jatkoa ainakin Phillipistä. Urallaan menestyvä trendikäs sinkkumies, jolla vaikuttaisi olevan pelimiehen elkeitä. Itsevarmuutta naisten suhteen Philipiltä ei ainakaan puutu. Sen sijaan Sybilliä en äkkiseltään lokeroi hömppäkirjallisuuden vakioihmistyypiksi. Ensisilmäyksellä kovin jäykän oloinen ja ammatillisen asiallisen ulkokuoren alle piiloutuva tohtori on rikkaasta perheestä, mutta kotiolot eivät aina olleet onnelliset. Phillip ja Sybill joutuvat törmäyskurssille luonteidensa eroavaisuuksien takia. Sybillin yhteys Sethiin ja se, että hän aluksi salasi sen, on ongelma, joka parin täytyy selvittää, ennen kuin he voivat jatkaa eteenpäin.

Kirjassa vastataan kysymyksiin, joita aiemmat osat ovat herättäneet. Sethistä on kommentoitu, että hänellä on Ray Quinnin silmät. Sethin ulkonäön takia Rayn huhuttiin pettäneen vaimoaan. Tässä osassa tulee viimeinkin vastaus siihen, miksi Seth muistuttaa niin paljon Rayta. Huomionarvoista on, että aiemmissa osissa on käsitelty päähenkilönä olevan veljen lisäksi muitakin veljiä ehkä enemmän kuin sivuhahmoja yleensä. Tällä kertaa Phillip, huoltajuustaistelu ja Sybillin ja Sethin yhteys tuntuivat saavan kaiken huomion sivuhahmoilta.

Meritrilogia
Aaltojen armoilla (Sea Swept)
Nousuvesi (Rising Tides)
Kotisatama (Inner Harbor)
& lisäosa Sininen lahti (Chesapeake Blue)

Nora Roberts: Nousuvesi

Alkuperäinen teos: Rising Tides (1998)
Gummerus, 2013, pokkari, 323 sivua
suomentanut Anna Salo


Chesapeakenlahti saattoi olla antelias, jos halusi. Yleensä merenlahti kuitenkin oikutteli ja pani ihmisen raatamaan leipänsä eteen. Ethan tunsi nämä vedet yhtä hyvin kuin itsensä. Usein hänestä tuntui, että hän tunsi koko Amerikan mantereen suurimman jokisuun oikuttelevat mielentilat ja liikkeet paremminkin kuin itsensä.
(s. 13)

Kevyttä hömppää näin kesän alkuun, vaikkei olekaan helppo uskoa, että nyt on jo kesäkuu. Aamulla ulkona oli jäätävän tuulista ja mittari kuudessa asteessa. Nora Robertsin Meritrilogian toinen osa edistyi ensimmäisestä osasta siinä mielessä, että nyt on merikin hieman enemmän mukana tarinassa.

Trilogian avausosassa Quinnin veljessarjan vanhin löysi elämänsä rakkauden. Toisessa osassa on keskimmäisen veljen vuoro. Ethan on hiljainen ja verkkainen mies, joka rakastaa merta enemmän kuin mitään muuta. Elantonsa Ethan saa kalastuksesta ja ravustuksesta. Miehen aika menee kalastaessa ja veneveistämöä pyörittäessä. Samalla hän huomaa, ettei saa pois ajatuksistaan Gracea, naista, jota hän on rakastanut oikeastaan aina. Grace on pienen tytön yksinhuoltajaäiti ja hänelläkin on aina ollut tunteita Ethania kohtaan. Synkän menneisyytensä takia Ethan ei pidä itseään Gracen arvoisena. Kaksikko jaksaa vääntää kättä siitä, sopivatko he toisilleen vai eivät.

Avausosassa esiteltiin kouluikäisen Sethin tapaus, joka liittyy keskeisesti trilogian juoneen veljesten naisseikkailujen ohella. Ennen kuolemaansa veljesten adoptioisä Ray Quinn vannotti poikiaan pitämään huolta Sethistä. Taistelu pojan huoltajuudesta jatkuu. Sethin äiti ottaa yhteyttä veljeksiin ja kiristää heiltä rahaa vastineeksi siitä, ettei hän tule ja vie poikaa mukanaan. Tarinan edetessä selviää, että Ethan ymmärtää Sethiä ehkä paremmin kuin veljensä. Hän tulee samankaltaisista turvattomista lapsuudenoloista ja on kokenut samoja asioita lapsuudessaan.

Jos trilogian avausosassa olivat päähenkilöinä kaksi hömppäkirjallisuuden vakituista ihmistyyppiä, niin aivan sama meno jatkuu tässä toisessa osassa. Ethan ei sentään ole täydellisen ulkonäön omaava pelimies. Sen sijaan hän kuuluu siihen miestyyppiin, joka on kyllä suorastaan palavasti rakastunut naiseen, mutta tekee asioista härkäpäisesti liian vaikeita itselleen. Herkkä ja hento Grace osaa olla aivan yhtä itsepäinen. Grace tahtoo pärjätä omillaan, joten hän huhkii kolmessa eri työssä. Ethanin tarjoama apu on tietysti pahasti, menisi mokoma mies pois komentelemasta. Voi huoh… Teki mieli ravistella kumpaakin hahmoa ja käskeä heitä keskustelemaan, jotta ongelmat ratkeaisivat.

Vanhemmat hahmot käsittelevät omaa menneisyyttään auttaessaan Sethiä saamaan normaalista elämästä kiinni. Menneisyyden tapahtumia käsiteltiin jo ensimmäisessä osassa siinä oleellisten hahmojen (Cameron ja Anna) osalta. Nyt Ethanin ja Gracen taustat pääsivät lähempään tarkasteluun. Päähenkilöinä Ethan ja Grace olivat miellyttävämpiä kuin Cameron ja Anna, mutta edelleen Sethin tilanne kosketti eniten.

Meritrilogia
Aaltojen armoilla (Sea Swept)
Nousuvesi (Rising Tides)
Kotisatama (Inner Harbor)
& lisäosa Sininen lahti (Chesapeake Blue)

Nora Roberts: Aaltojen armoilla

Alkuperäinen teos: Sea Swept (1998)
Gummerus, 2013, pokkari, 334 sivua
suomentanut Anna Salo


Aurinko oli jo noussut hänen saapuessaan lahden ylittävälle sillalle. Valo välkehti veden pinnalla ja heijastui veneistä, jotka olivat lähteneet pyytämään päivän saalista. Cam oli viettänyt suuren osan elämästään purjehtien lahdella, sen maailmankolkan joilla ja poukamissa. Mies, jonka luokse hän oli kiirehtimässä tällaista vauhtia, oli opettanut hänelle suunnattomasti paljon enemmän kuin styyrpuurin ja paapuurin. Kaiken minkä hän oli saanut, minkä tehnyt, mistä saattoi olla ylpeä, hän oli velkaa Raymond Quinnille.
(s. 13)

Vaihteeksi taas kevyttä hömppää. Nora Robertsin Meritrilogia on houkuttanut, koska en aiemmin tiennyt tarkalleen, mistä trilogia kertoo. Nimen perusteella odotin enemmän meren läheisyyttä. Tapahtumat sijoittuvat erääseen pieneen rannikkokaupunkiin Marylandissa. Kirjan aikana perustetaan veneveistämö ja purjehditaan muutaman kerran. Siihen meri sitten jääkin.

Meritrilogia kertoo Quinnin kolmesta veljeksestä ja naisista, joihin he tutustuvat. Veljekset eivät ole biologisesti veljiä keskenään, vaan Ray ja Stella Quinn ovat adoptoineet heidät. Ensimmäisessä osassa pääosassa on Quinnin perheeseen ensimmäisenä adoptoitu Cameron Quinn. Cameron viettää railakasta ja vauhdikasta pelimiehen elämää reissaten ympäri maailmaa. Rahaa riittää niin samppanjaan, kasinoissa käymiseen kuin kauniisiin naisiin. Cameron on huipulla voitettuaan kilpaveneilyn maailmanmestaruuskilpailut. Yhdessä yössä Cameronin entinen elämä kuitenkin luhistuu, kun hän saa viestin kotoa. Hänen elämänsä tärkeä tukipilari, adoptioisä Ray, on sairastunut vakavasti, eikä enää elä kauaa.

Kuolinvuoteellaan Ray vannotti poikiaan pitämään huolta kouluikäisestä Sethistä, joka on muiden Quinnien tavoin kokenut kovia lapsuudessaan. Cameron ja hänen veljensä Ethan ja Phillip jättävät tutun elämän taakseen ja aikovat hankkia Sethin huoltajuuden itselleen. Tässä vaiheessa kuvioihin astuu kaunis sosiaalityöntekijä Anna Spinelli, joka saa Sethin jutun hoidettavakseen. Itsekin lapsuudessaan kovia kokenut Anna haluaa järjestää pojalle parhaat mahdolliset olot. Aluksi hän epäilee Quinnien kykyä huolehtia nuoresta pojasta, mutta vähitellen Anna saa huomata, että asiat järjestyvät parhain päin. Sethin jutun hoitamisen ohessa Anna ja Cameron ihastuvat toisiinsa.

Voihan blaah, minkälaiset päähenkilöt! Nyt kyllä hömppäkirjallisuuden kaksi vakituista ihmistyyppiä kohtaa toisensa. Pelimies Cameron on ulkonäöltään aivan täydellinen. Ulkoisen olemuksensa ansiosta hän on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Kun asiat eivät menekään odotetusti, Cameron ryhtyy rettelöimään. Vastapariksi on tarjota Anna, italialaiset sukujuuret omaava kaunotar, joka on huippuammattilainen työssään. Kauniin ulkonäön lisäksi Annalta löytyy myös luonnetta, eikä hän epäröi tuoda esille kipakkaa puoltaan. Kuitenkin kun vastaan tulee tarpeeksi hyvännäköinen mies, ammattimaisuus karisee työnteosta, ja Sethin asioiden hoitaminen jää jalkoihin flirttailun kiilatessa edelle. Ainakin toistaiseksi mielenkiintoisin hahmo oli nimenomaan Seth, jonka Ray löysi juuri ennen kuolemaansa.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen se, että oikeastaan jokaisella vähänkin tarinan kannalta oleellisella hahmolla on synkkä menneisyys. He ovat olleet rikoksen teillä, tulleet hylätyksi vanhempiensa välinpitämättömyyden vuoksi tai kokeneet hyväksikäyttöä. Sethin myötä hahmoilla nousee vanhat muistot kurjista menneisyyden tapahtumista mieleen. Ehkä sen pitäisi koskettaa lukijaa, mutta mielestäni tarina oli liian arvattavissa ja toisti vanhaa kulunutta kaavaa, jotta kurjat olosuhteet ja kokemukset olisivat koskettaneet.

Meritrilogia
Aaltojen armoilla (Sea Swept)
Nousuvesi (Rising Tides)
Kotisatama (Inner Harbor)
& lisäosa Sininen lahti (Chesapeake Blue)

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Alkuperäinen teos: Le Fantôme de l'Opéra (1910)
Karisto, 1990, kovakantinen, 259 sivua
suomentanut Eero Mänttäri


Aitiossa numero 5 Moncharmin ja Richard olivat tällä välin kovasti kalvenneet. Tämä kuohuttava ja selittämätön tapaus täytti heidän mielensä kauhulla, joka vaikutti sitäkin pelottavammalta kun heistä nyt tuntui siltä kuin he olisivat olleet välittämättömässä kosketuksessa kummituksen kanssa. He olivat tunteneet sen hengityksen. Moncharminin tukka nousi pystyyn. Richard pyyhki otsaltaan kylmää hikeä. Niin, kummitus oli siellä, heidän ympärillään, heidän takanaan, heidän vieressään. He tunsivat hänen läsnäolonsa, vaikka eivät voineet nähdä häntä, he kuulivat hänen hengittävän aivan lähellä, aivan lähellä heitä… He olivat aivan varmoja siitä, että aitiossa oli kolme henkilöä… He vapisivat…
(s. 82-83)

Kauhukirjallisuus ei ole ollenkaan minua varten, mutta osallistun kuitenkin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Osallistumisen myötä olen oppinut edes hieman tuntemaan genreä, josta tiedän kovin vähän. Klassikkojen klassikko Dracula jäi kesän aikana kesken, kun kyllästyin kirjan paksuuteen. Sen tilalle valitsin Oopperan kummituksen, jonka pohjalta tehdyn musikaalin näin viime vuonna Kansallisoopperassa. Lainasin kirjastosta tämän kirjan kanssa samaan aikaan tarinan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa ovat Gerard Butler ja Emmy Rossum. Tarina oli siis ennalta tuttu.

Pariisin oopperatalon uudet johtajat Moncharmin ja Richard eivät ota todesta entisten johtajien varoituksia oopperaa vainoavasta kummituksesta. Uudet johtajat pitävät pilkkana kummituksen vaatimuksia hänelle toimitettavasta kuukausittaisesta rahamäärästä ja yksinoikeudesta tietyn aitiopaikan käyttöön. Johtajien välinpitämättömyydestä huolimatta oopperan uumenissa lymyää kummitus, joka on palavasti rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Hankaluuksia tuottaa se, ettei kummitus suinkaan ole ainoa, joka on kiinnostunut lupaavasta laulajattaresta. Christinen suosiota tavoittelee myös hänen lapsuuden aikainen toverinsa varakreivi Raoul de Chagny.

Täytyy tunnustaa, että minun on hyvin hankala kertoa mielipiteeni pelkästään kirjasta, koska sekoitan kirjan tarinaan jatkuvasti elokuvan ja musikaalin. Kumpikin jälkimmäisistä teki suuren vaikutuksen. Ennen musikaalia en ollut käynyt pitkään aikaan teatterissa ja näytöksen jälkeen olin suorastaan haltioitunut. Elokuvan katsoin viime perjantaina. Illan pimentyessä en viitsinyt nousta sytyttämään valoja, jolloin huoneen hämäryys oikeastaan sopi hyvin kauhutarinan tunnelmaan. Olen välillä vähän säikky, ja asuntooni kuuluvat joskus liiankin hyvin naapureiden äänet. En enää muista, mitä ääniä seinän takaa kuului, mutta tuli pariin kertaan säpsähdettyä ja ne valotkin oli lopulta sytytettävä. Emmy Rossum ja Gerard Butler olivat todella vakuuttavia rooleissaan.

Mietin monta kertaa lukemisen aikana, olisiko ollut parempi, jos olisin ensin lukenut kirjan ja vasta sen jälkeen katsonut elokuvan. Väistämättäkin vertasin kirjan hahmoja elokuvan hahmoihin, jotka tietysti muistan paremmin kuin musikaalin. Esimerkiksi kirjan Christine oli suorastaan ärsyttävä. Christinen puolustukseksi todettakoon, ettei tilanne ei ole missään nimessä helppo hänelle. Lapsuudenaikainen ystävä sanoo rakastavansa samaan aikaan, kun pelottava kummitus vannoo rakkauttaan omalla tavallaan. Kuitenkin koin hahmon liian dramaattiseksi. Ainakin elokuvan Christine oli inhimillisempi hahmo.

Kummituksen, oikealta nimeltään Erikin, hahmo oli mielenkiintoinen. Hän on tehnyt pahoja tekoja, muun muassa tappanut. Voiko hahmoa kuitenkaan sanoa aivan pahaksi? Hän ei ole epämuodostumansa takia saanut koskaan hyväksyntää tai hellyyttä. Kukaan ei ole osoittanut välittäneensä. Kukaan ei ole myöskään kertonut, mikä on oikein ja mikä väärin. Vähemmästäkin voi mennä käsitykset omien toimien oikeellisuudesta pieleen. En ole varma, onko varakreivi de Chagny yhtään sen parempi kuin Erik. Hänet on helppo luokitella hyväksi hahmoksi, mutta yhtä lailla hän kokee, että hänen on pakko saada Christine omakseen. ”Pakko” tuntuu välillä jopa liian kiihkeältä ajattelulta. Kaikista kiinnostavin hahmo oli ehdottomasti salaperäinen persialainen. Hän auttaa Raoulia etsimään Christinen, mutta kuka persialainen loppujen lopuksi on ja mitkä hänen motiivinsa ovat?

Sekä musikaalista että elokuvasta muistan parhaiten näyttelijöiden hyvän esiintymisen. Kirja on tietysti siinä mielessä niitä parempi, että siinä syvennetään tarinaa ja hahmojen ajatuksia enemmän. Kirjassa tuli myös Erikin arkkitehtuurin tuntemus esille. Muistaakseni musikaali ja elokuva antoivat hahmosta sellaisen kuvan, että hän on ennen kaikkea musiikillinen nero, mutta arkkitehtuurin tuntemus jäi pimentoon. Musikaali ja elokuva keskittyvät myös enemmän rakkaustarinaan. Kirjalle annan pisteet asioiden selittämisestä. Tarinan aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä vaikuttaa kummituksen tekosilta. Lopussa tapaukset pystytään selittämään silmänkääntötempuiksi.

Takakansi mainostaa kirjaa kauhuromaanien klassikoksi. Ei tämä ihan kauhulta vaikuttanut. Sanoisin enemmänkin, että salaperäistä jännitystä oli ilmassa juonen aikana. Oopperan kummitus oli varmasti sopivan leppoisa aloitus kauhukirjallisuuteen tutustumiselle. Ei heti tarvitse valita sitä kaikkein karmivinta kirjaa.

Jane Johnson: Neidonryöstö

Alkuperäinen teos: Crossed Bones (2008, brittiversio)
Kirja on ilmestynyt Yhdysvalloissa nimellä The Tenth Gift (2008). Suomennos pohjautuu tähän versioon.
Tammi, 2009, kovakantinen, 487 sivua
suomentanut Salme Moksunen


Ja yhtäkkiä riippumatto purkautui ja vastaus avautui: elämänpuu, jonka juuret olivat syvällä maassa ja oksat kurottuivat kohti taivasta ja yhdistivät kaksi maailmaa, maallisen ja taivaallisen, tyylikkään symbolisesti. Selvempää merkkiä Cat ei tarvinnut. Hän ymmärsi siitä, mikä häntä odotti.
      Huomenna kirkonmenojen jälkeen hän viettäisi vapaan iltapäivänsä kirjoen alttarivaatetta, josta tulisi hänen pelastuksensa, koska sen ansiosta hän pääsisi pitkälle matkalle ja se antaisi hänelle uuden ihanan elämän kaukana Kenegiestä, kaukana Robista ja kaukana Cornwallista, aivan kuten hän oli aina haaveillut.
(s. 108)

Olin kirjastossa etsimässä jotakin aivan toista kirjaa, ja siinä sivussa Neidonryöstö lähti mukaani. Kirjan nimi ja kansikuva tuovat mieleen harlekiinikirjallisuuden, minkä takia minulla oli epäilykseni juonen mielekkyyden suhteen. Tarina imaisi kuitenkin mukaansa, enkä olisi malttanut laskea kirjaa välillä käsistäni.

Kirja liikkuu kahdessa eri ajassa. Nykyajassa Julialla on jo usean vuoden ajan ollut suhde hyvän ystävänsä mieheen. Heidän lopettaessa suhteensa mies antaa hänelle lahjaksi antiikkikirjan, joka kertoo koruompelusta. Surressaan eroa Julia selailee kirjaa ja huomaa kirjontaohjeiden viereen kirjoitetut päiväkirjamerkinnät, jotka ovat peräisin 1620-luvulta. Kirjan silloin omistanut nainen, Catherine Anne Tregenna, on raapustanut sivuille kuulumisensa ja ajatuksensa elämästään. Julia kiintyy Catherinen tarinaan niin paljon, ettei tahdo luopua kirjontaoppaasta. Hän päättää seurata Catherinen jalanjälkiä ja matkustaa Marokkoon asti ottamaan selvää, kuinka kauan sitten eläneen naisen lopulta kävi. Samaan aikaan ex-miesystävä Michael havittelee kirjaa takaisin itsekkäiden tarkoitusten vuoksi.

1620-luvulla palvelijatar Catherinea tylsistyttää elämän samankaltaisuus päivästä toiseen. Rob-serkku haikailee hänen kanssaan naimisiin ja perhettä perustamaan, mutta Catherine tietää, että avioliitto serkun kanssa tarkoittaisi entistä varmemmin jäämistä samalle seudulle loppuiäksi. Hän haaveilee pääsevänsä pois jonnekin muualle. Tilaisuus tulee nopeasti vastaan, mutta ei ihan sillä tavoin kuin olisi voinut odottaa, sillä merirosvot hyökkäävät kirkkoon ja vievät mukanaan messussa olleet kyläläiset. Heidät kuljetetaan laivalla kaukaiseen Afrikkaan asti, jossa odottaa karu kohtalo, orjamarkkinoille joutuminen.

Useampaan aikatasoon sijoittuvissa kirjoissa on aina vaara, että toinen aika hukkuu toisen alle tai siirtyminen ajasta toiseen ei ole uskottava. Neidonryöstössä Catherinen tarina oli selvästi mielenkiintoisempi ja mukaansatempaavampi, kun taas Julian tarina lähti hyvin hitaasti liikkeelle ja tempaisi mukaansa vasta kirjan loppupuolella Marokon matkan ansiosta. Mielestäni naisten tarinat kuitenkin tukivat sopivasti toisiaan, vaikka Julia jäikin aluksi Catherinen varjoon. Pidin erityisesti kerronnallisesta ratkaisusta, jossa nykyajassa Julian kautta saatiin ennakkotietoa jostakin Catherineen liittyvästä seikasta ja Juliakin pohti asiaa, kuinka niin on päässyt tapahtumaan ja sitten lopulta Catherinen osassa ilmeni selitys tapahtuneelle.

Kirja on sekoitus faktaa ja fiktiota, mikä pääsi yllättämään. En ole ennen tiennyt, että berberit ovat todella käyneet Englannissa asti rosvoretkillä tai että kyseisiltä retkiltä otettiin vankeja, jotka myytiin orjiksi. Kirjan merirosvopäällikkö, jota kutsuttiin eri yhteyksissä eri nimillä, on oikea historiallinen henkilö. Itse tarinakin pohjautuu todellisiin tapahtumiin, sillä kirjailijan kaukainen sukulainen kaapattiin 1600-luvulla Cornwallista Marokkoon. Neidonryöstö kävisi melkeinpä matkailumainoksesta. Marokossa Julia tutustui paikalliseen historiaan ja kulttuuriin Idriss -nimisen miehen opastamana ja juuri Idrissin kertomukset olivat mielenkiintoisia tiedonmuruja. Tekstistä huomaa sen, että kirjailija on tehnyt hyvin pohjatyönsä. Hän muuten asuu itsekin Marokossa, mikä on varmasti auttanut Marokko-osuuksien kirjoittamisessa.

Pidin kovasti lukemastani. Kirjassa oli useita houkuttelevia piirteitä. Historiaan sijoittunut romanssi, joka ei kuitenkaan mennyt liian imeläksi ja mysteeri, joka paljastuu vähitellen aikojen saatossa tallessa pysyneiden vihjeiden, kuten päiväkirjan tai kirjeiden avulla. Suosittelen!

Nora Roberts: Jotain sinistä

Alkuteos: Happy Ever After (2010)
Gummerus, 2011, kovakantinen, 331 sivua
suomentanut Heli Naski



Puoli viideltä Parker istui taas työpöytänsä ääressä työstämässä taulukoita, kaaviokuvia ja aikatauluja. Koska päivän tapaamiset oli hoidettu, hän oli ripustanut takkinsa tuolin selkänojalle ja riisunut kenkänsä pöydän alle.
     Hän laski tarvitsevansa paperitöihin vielä tunnin verran ja onnitteli itseään autuaalisen kevyestä päivästä. Loppuviikosta uhkasi tulla mielipuolisen kiireinen, mutta tänään, mikäli hänellä olisi hiukan onnea, hän voisi vaihtaa kuuden maissa mukaviin vaatteisiin, suoda itselleen lasin viiniä ja jopa syödä rauhassa illallista.
(s. 26)

Jotain sinistä -kirjan myötä sain luettua Nora Robertsin Morsiussarjan. Kirjat ovat olleet kaikkine kliseineen mukavan kevyttä luettavaa rentoutumista varten. Roberts hallitsee genrensä, mutta tämän jälkeen pidän jonkin aikaa taukoa hänen kirjoistaan, jotta ehdin välillä lukea muidenkin teoksia.

Sarjan päätösosa kertoo Parker Brownista, ystävysten yhteisen yrityksen säntillisestä hääsuunnittelijasta. Varakkaasta perhetaustastaan huolimatta nainen ei ole jäänyt lepäämään paikoilleen, vaan on rohkeasti ryhtynyt työntekoon. Vanhempiensa ennenaikaisen kuoleman jälkeen Parker päätti muuttaa tyttöjen lapsuuden aikaiset hääleikit yritykseksi, joka tarjoaa naimisiin meneville pareille ainutlaatuiset puitteet suurta päivää varten, nimittäin hienon kartanon puutarhoineen. Tuloksena oli Kartanohäät. Siitä lähtien Parker on ahkeroinut yrityksen paperiasioiden parissa ja huolehtinut häiden suunnittelusta. Asiakkaat ovat olleet haltioissaan unelmiensa häistä, mutta Parkerin omassa elämässä ei ole aikaa romantiikalle.

Järjestelmällisellä Parkerilla on asiat hallussa niin töiden kuin yksityiselämän puolella, kunnes Malcolm Kavanaugh astuu hänen elämäänsä. Nykyään autokorjaamoa pyörittävä entinen elokuvien stuntmies viihtyy moottoripyörän selässä, eikä ole laisinkaan sitä miestyyppiä, joka Parkerin omasta mielestä sopii hänelle. Kerta toisensa jälkeen Malcolm onnistuu hämmentämään Parkerin ajatuksia ja Parker huomaa vähitellen lämpenevänsä miehelle.

En osaa päättää, kumpi oli mielenkiintoisempi pääpari, edellisen osan Laurel ja Del vai tämän osan kaksikko. Parkerin ja Malcolmin lähtökohdat olivat samat kuin Laurelin ja Delin, mutta toisinpäin ja heidän välillään ei ollut niin suurta eroa. Parker edustaa rikasta sukua, joka nauttii arvostusta paikkakunnalla, jossa moni tuntee toisensa. Malcolm on häneen verrattuna köyhä, vaikka ehtikin tienata stuntmiehen työssään sopivasti rahaa autokorjaamon perustamista varten. Yleensä asetelma on aina niin, että mieshahmo on se rikkaampi osapuoli, joten Parkerin ja Malcolmin suhde oli virkistävä poikkeus. Välillä ihan huvitti, kun niin sanotusti paha poika yritti pehmittää järjestelmällistä ja asioita tiukasti hallinnassaan pitävää naista.

Juoni on yhtä jännittävä ja ennalta-arvaamaton kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Ennen lukemista voi siis olla varma, että pääpari todella päätyy lopulta yhteen. Kirjan lopussa juhlitaan ensimmäisessä osassa toisensa löytäneen parin häitä ja sen jälkeen on luvassa jälkinäytös. Oli mukava lukea Mackenzien häistä, mutta olen vähän sitä mieltä, että tässä kohdassa olisi toiminut kaikki tai ei mitään. Eli joko kaikkien häistä olisi saatu katsaus tai kenenkään ystävänelikkoon kuuluvan häitä ei olisi juhlittu sarjan aikana.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

Nora Roberts: Jotain lainattua

Alkuteos: Savor the Moment (2010)
Gummerus, 2011, kovakantinen, 332 sivua
suomentanut Heli Naski



Hänellä oli tekeillä kolme muutakin kakkua: kaksi lauantaiksi ja yksi sunnuntaiksi. Sellainen ei ollut mitään uutta. Kartanohäissä, Laurelin ja hänen ystäviensä hää- ja juhlapalveluyrityksessä, kesäkuu oli huippusesonkia.
      Muutamassa vuodessa he olivat kehittäneet ideastaan loistavaa liiketoimintaa. Joskus hiukan liiankin kukoistavaa, hän mietti. Juuri siksi hän valmisti sokerimassapitsiä kellon käydessä yhtä yöllä.
(s. 15)

Nora Robertsin Morsius-sarjan kolmas osa on nyt luettu ja voin paljastaa, että neljäs osa odottaa jo kotona lukemista. Jotain lainattua tarjoaa kevyen hömpän lisäksi paljon sokerikuorrutusta ja kakkujen kuvailua. Välillä lukiessa teki mieli jotakin makeaa, kun kirjassa kuvailtiin hienoja hääkakkuja, joilla oli vielä suloiselta kuulostavia nimiä.

Morsius-sarjan kolmannessa kirjassa pääosassa on hääkondiittori Laurel McBane, joka on intohimoinen leipuri. Keittiössä ahertava Laurel loihtii mestarillisia luomuksia kakuista ja muista juhlien herkkutarjoiluista. Kiireisen työnsä puolesta naisella ei ole aikaa treffeillä käymiseen, mutta oikea mies on kuulunut Laurelin elämään jo lapsuudesta asti. Ongelma on vain siinä, miten suhde voisi ikinä toimia. Sarjan muihin hahmoihin verrattuna Laurel tulee köyhistä ja juoruja aiheuttavista oloista. Vanhempien rahat hupenivat uhkarohkeisiin sijoituksiin, isällä riitti suhteita muiden naisten kanssa ja lopulta vanhemmat erosivat. Kipakka ja itsepäinen Laurel on aina joutunut tekemään töitä onnensa eteen.

Laurelin romanttisten haaveiden kohde on Parkerin isoveli Delaney "Del" Brown, joka on lapsena ollut mukana tyttöjen leikeissä ja suhtautuu heihin kaikkiin kuin pikkusiskoihinsa. Ensin Delin täytyisi tajuta, että Laurel voisi olla muutakin kuin vain yksi hänen melkein-kuin-siskoistaan. Rikkaana perijänä ja oman menestyvän lakimiesfirmansa ansiosta Delillä riittää rahaa, mikä on koitua pariskunnan kompastuskiveksi. Ihmisten juoruilu on Laurelille kova paikka, vaikka hän yrittää olla välittämättä siitä.

Tähän mennessä Laurel ja Del ovat olleet mielenkiintoisin pari, jonka tarinaan jaksoi keskittyä. Heidän romanssinsa muistuttaa hieman kliseisesti tuhkimotarinaa, jossa köyhä tyttö saa unelmiensa komean ja rikkaan prinssin, mutta jos tuon unohtaa, niin kirja oli viihdyttävää luettavaa. Parin onnen tiellä on varallisuusero ja siitä johtuva ihmisten juoruilu. Laurelia pidettiin vain pyrkyrinä, joka tavoitteli makeampaa elämää ja Delin ajateltiin käyttävän köyhää tyttöä hyväkseen. Ongelmista tehtiin liian isoja ja pariskunta olisi varmaan päässyt hyvään yhteisymmärrykseen, jos olisi vaivaantunut keskustelemaan asiasta aikaisemmin. Lukiessa tuli tunne, että varsinkin Laurel antoi liian paljon merkitystä muiden pahoille puheille, mutta hänen taustansa huomioon ottaen sen voi ymmärtää.

Samoilla linjoilla mennään kuin kahdessa aikaisemmassa osassa. Juoni ei ole mitenkään omaperäinen ja lopputuloksen tietää jo ennalta eli pari saa lopulta toisensa, vaikka matkaan mahtui (mukamas) paljon mutkia. Laurelin ja Delin varallisuusero toi kirjaan lisämausteen, koska oikeassakin elämässä tuloerot voivat aiheuttaa hiusten halkomista ja ainakin ihmisten puheita. Tuo kuvio tuntui siis uskottavalta, vaikkakin hieman liioitellulta. Ehkäpä Amerikassa kaikki on toisin ja siellä asia puhuttaa enemmän.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

Nora Roberts: Jotain vanhaa

Alkuteos: Bed of Roses (2009)
Gummerus, 2010, kovakantinen, 331 sivua
suomentanut Heli Naski



Yleensä tulevan hääparin - varsinkin morsiamen - persoonallisuus auttoi häntä päättämään neuvottelun sävyn ja asettamaan sen tavoitteet. Emmalle kukissa kiteytyi se, mikä häissä oli olennaisinta. Olivatpa juhlat tyylikkäät tai hauskat, hienostelevat tai yksinkertaiset, kukat soivat niille romanttisen silauksen.
Emman työnä oli osaltaan luoda asiakkaiden kaipaama ikimuistoinen romanttinen tunnelma.
(s. 13)

Hattaramaisesta tyhjänpäiväisyydestään huolimatta Morsius-sarjan ensimmäinen osa onnistui vetoamaan sen verran, että päätin lainata myös toisen osan. Kirjasarjalla on koukuttava rakenne, jokainen kirja käsittelee eri hahmoa ystäväporukasta, joten uteliaisuuden takia täytyy melkeinpä lukea kaikki osat, jotta saa tietää, kuinka millekin hahmolle käy.

Morsius-sarjan toisessa osassa keskitytään floristi Emmaline Grantiin. Emma on meksikolais-amerikkalaisesta perheestä, hänellä on sisaruksia ja perheenjäsenillä on mutkattomat välit keskenään. Parantumattomana romantikkona Emmalla on oma salainen romanttinen haaveensa öisestä puutarhasta, jossa voisi tanssia kuunvalossa sekä perinteisempiä toiveita, kuten häät, perhe ja loppuelämän kestävä onni. Esimerkin haaveilleen nainen on saanut vanhempiensa onnellisesta parisuhteesta. Monet miehet ovat olleet kiinnostuneita Emmasta, mutta hän ei ole vielä löytänyt Sitä Oikeaa, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Sopiva ehdokas olisi tiedossa, sillä Emma tuntee vetoa vanhaa ystävää kohtaan.

Arkkitehtinä työskentelevä Jack on Parkerin isoveljen paras ystävä ja sitä kautta koko naiskvartetin ystävä, joka melkeinpä kuuluu perheeseen. Emma on ollut ihastunut Jackiin jo vuosia, mutta ei ole tohtinut paljastaa tunteitaan. Ongelmia on tietysti luvassa, kun kaksikko viimeinkin ottaa ratkaisevat askeleet. Emma unelmoi sitoutumisesta, mutta sen sijaan Jackia voisi luonnehtia jopa sitoutumiskammoiseksi.

Tämänkertaisen pääparin vastakohtaisuus oli ihan mielenkiintoinen käänne. Emma on isosta perheestä, jossa jokaisesta välitetään ja perhe pitää yhtä. Jackin sisaruksista ei puhuttu mitään, joten hän todennäköisesti on ainoa lapsi ja hänen vanhempansa ovat eronneet, mikä vaikuttaa Jackin ajatuksiin sitoutumisesta. Toisen unelmoidessa häistä, perheestä ja yhteisestä loppuelämästä, toinen ei lämpene ajatukselle laisinkaan. Kumpikaan päähenkilöistä ei herättänyt sen kummempia ajatuksia, enkä jaksanut innostua parin tarinasta. Emmaa kuvailtiin useampaankin kertaan hyvin lämpimäksi ja herttaiseksi henkilöksi, mitä hän vaikutti olevan. Jackin piti olla sitoutumiskammoinen, mutta tämä olisi voinut tulla enemmän esille, sen verran helposti hän pääsi eroon kammostaan.

Jotain vanhaa on hyvin samanlainen kirja kuin sarjan ensimmäinen osa Jotain uutta. Takakannessa vihjataan, että pääparilla on hirveästi esteitä edessään ja ihmetellään, miten heidän oikein käy. Todellisuudessahan kirjaa ei tarvitse lukea, että saisi tietää, kuinka parin käy. Lopputulos on niin ennalta-arvattava. Juoni ei ole mitenkään yllätyksellinen, mutta se olikin jo etukäteen tiedossa. Kirjan aikana vihjataan pariin kertaan mahdollisista tulevista pareista, mikä on vaihtelua ensimmäiseen osaan verrattuna.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

Nora Roberts: Jotain uutta

Alkuteos: Vision in White (2009)
Gummerus, 2010, kovakantinen, 336 sivua
suomentanut Heli Naski



Mac painoi laukaisinta.
Hän tiesi, tiesi, ettei kuvasta tulisi epäselvä ja tumma tai sumea ja haalea. Hänen peukalonsa ei ollut peittänyt linssiä. Hän tiesi täsmälleen, miltä kuva näyttäisi, ja tiesi mumminsa olleen sittenkin väärässä.
Koko elämän kestävä onni saattoi olla pötyä, mutta hän tiesi tahtovansa ottaa kuvia hetkistä, jotka olivat onnellisia. Koska silloin ne säilyivät ikuisesti.
(s. 12)

Mitä olisi kesä ilman hattaran kevyttä hömppäkirjaa? Nora Robertsin Morsius-sarjan ensimmäisen osan Jotain uutta voi ilman muuta luokitella kevyeksi ja imeläksi hömpäksi, mutta silloin tällöin tämänkaltaiset kirjat ovat sopivan viihdyttävää luettavaa. Kirja tuli vastaan kirjastoreissulla, enkä pystynyt vastustamaan sitä, vaikka olinkin etsimässä jotain vakavasti otettavampaa lukemista.

Morsius-sarja kertoo neljästä lapsuudenystävästä, jotka pyörittävät yhdessä hääpalveluja tarjoavaa Kartanohäät -nimistä yritystä. Ystävykset pääsevät työssään todistamaan jatkuvasti muiden onnea, mutta heillä itsellään ei ole samanlaista onnea rakkauselämässä. Jotain uutta kertoo hääkuviin keskittyvän valokuvaaja Mackenzie "Mac" Elliotin tarinan. Macin isä hylkäsi perheensä naisen ollessa lapsi. Jo varhain Macin täytyi huolehtia itsensä lisäksi itsekeskeisestä ja jatkuvasti uuteen mieheen ihastuvasta äidistään, joka olettaa tyttärensä maksavan hänen matkustelunsa ja kylpylälomansa noin vain. Taustansa takia Macin on vaikea luottaa miehiin, eikä hän omasta mielestään pysty vakaviin ja pitkäkestoisiin ihmissuhteisiin.

Eräs nuoripari tilaa Kartanohäiltä hääjärjestelynsä, jolloin Macin elämään astuu morsiamen suloinen veli, Carter, joka on ollut Macin kanssa samaan aikaan lukiossa. Nykyään vanhassa koulussaan äidinkielen opettajana työskentelevä Carter vaikuttaa kaikin puolin kunnolliselta mieheltä, joka tosin ei ole yhtään Macin tyyppiä. On aivan selvää, että pari tietysti rakastuu, mutta ongelmaksi tulevat Macin epäilykset ja huonot kokemukset, joiden takia hän ei olisi valmis suomaan itselleen onnea.

Kirja tarjosi positiivisen yllätyksen hahmojen osalta siinä mielessä, että Carter ei ollut mikään tyypillinen lihaksikas ja komea tarinan sankari, vaan nörtti, joka oli tarvittaessa miehekäs. Hahmon epävarmuus ja kömpelyys tekivät hänestä sympaattisen hahmon, joka vaikutti uskottavalta. Sen sijaan Mackenzien koin jopa rasittavaksi. Taustan ja kokemusten takia hahmon käyttäytyminen oli ymmärrettävää, jos on aina saanut äidiltään kuulla, etteivät sitoutuminen tai yhteisen tulevaisuuden suunnittelu kannata, vaan on parempi elää hetkessä, niin miten muuten osaisi ajatella? Kuitenkin Macin hahmo oli ohut, hänessä ei ollut samalla tavalla useampaa ulottuvuutta kuin esimerkiksi Carterissa. Macin äiti Linda oli rasittavuudessaan ja kamaluudessaan oivallinen hahmo. Hänenlaisiaan ihmisiä on oikeastikin olemassa, eikä heidän kanssaan ole helppoa.

Juonellisesti kirja ei tarjoa mitään yllättävää. Ilman kirjan lukemistakin voi päätellä, että Mac ja Carter päätyvät yhteen, vaikka heidän eteensä koitetaan muka kasata esteitä. Jotain uutta oli sopivan romanttista hömppää, sellaista aivot narikkaan tyyppistä rentouttavaa lukemista kesäpäivän ratoksi. Paikoitellen teksti muuttui liian imeläksi ja sen lisäksi Lindan valitukset ja ruikutukset ärsyttivät, mutta muuten tämä ei edes oikeastaan herättänyt minkäänlaisia ajatuksia.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

Nora Roberts: Punainen lilja

Alkuperäinen teos: Red Lily (2005)
Gummerus, 2007, kovakantinen, 339 sivua


Harmaapukuinen hahmo istui keinutuolissa ja lauloi vaimealla äänellä vanhanaikaista tuutulaulua. Sen katse kohtasi Hayleyn silmät, mutta se jatkoi lauluaan ja keinutteli edelleen.
      Järkytys ravisteli turtumuksen Hayleyn päästä ja hänen sydämensä pomppasi kurkkuun.
      Mitä hänen olisi pitänyt sanoa haamulle, joka ei ollut näyttäytynyt muutamaan viikkoon? Terve vaan, mitä sinulle kuuluu? Tervetuloa kotiin? Hän pohti ankarasti, mikä olisi ollut asiallinen tervehdys, varsinkin kun kyseinen haamu oli täysin sekopäinen.
(s. 21)

Punainen lilja päättää Robertsin Puutarha -trilogian. Ensimmäisen osan, Sinisen daalian, luin viime vuonna osana lukuhaastetta Lukuiloa kukkien keskellä. Toisen osan Mustan ruusun luin tämän vuoden alussa, vaikkei ensimmäinen osa mitään suurta vaikutusta tehnytkään. Päätin jatkaa trilogian loppuun asti ihan vain mielenkiinnon vuoksi, miten käy lopulta kartanon omalle kotikummitukselle, Amelialle, joka häiriköi Harper Hallin asukkaiden elämää.

Rosalind Harperin taimitarhalla eletään etelän pakahduttavan kuumaa kesää. Hayley Philips, jonka Rosalind otti siipiensä suojaan, tuskailee nyt vuorostaan tunteidensa pauloissa. Hayley päätyi aikoinaan taimitarhalle jätettyään entisen elämänsä taakseen isänsä kuoleman jälkeen. Kaiken lisäksi hän oli köyhä ja odotti lasta. Taimitarhalla Hayley sai katon päänsä päälle ja vakituisen työpaikan. Lapsen syntymän jälkeen hänestä tuli lopullisesti Harper Hallin ruokakunnan jäsen. Hayleyn pieni Lily-tytär on koko poppoon suosikki. Rosalindin vanhin poika, Harper Ashby on erityisen kiintynyt tyttöön ja hänen äitiinsä. Siinäpä riittää selvittelyä, miten edetä suhteeseen, kun on ensin esittänyt pitävänsä toisesta vain kaverina.
      Aivan kuin rakkaushuolissa ei olisi tarpeeksi haasteita, Amelia-kummitus on päättänyt tehdä kaikkensa, jotta Hayley ja Harper eivät saisi toisiaan. Ennen tuutulauluihin ja häiriköintiin tyytynyt haamu on edennyt sekopäisissä touhuissaan liian pitkälle. Hän on ruvennut ottamaan Hayleyn valtaansa ja pakottaa tämän näkemään näkyjä omasta elämästään. Näistä kohtauksista saa kärsiä koko talonväki.

Hayley Philips saapui Harper Halliin trilogian ensimmäisessä osassa. Silloin hän oli vielä sivuhahmo, tuleva yksinhuoltajaäiti, joka etsi vaikeassa tilanteessa majapaikkaa kaukaisen sukulaisensa luota. Tässä päätösosassa on naisista Hayleyn vuoro olla päähenkilönä. Viimeistään nyt selvitellään Hayleyn tunteita ja ajatuksia, joita hän koki odottaessaan Lilyä ja saadessaan jäädä taimitarhalle. Hayley on myös tärkeässä osassa Amelian arvoituksen ratkaisemisessa, sillä hän on suunnilleen samanikäinen haamun kanssa ja heillä on muitakin yhtäläisyyksiä. Tämänkertaisen romanssin mies, Harper, on kolmekymppinen aikamiespoika, kuten kirjassa usein muistetaan mainita. Ilmeisesti ihan menevä mies, jolta ei ole puuttunut naisseuraa. Harper on selvästi päättänyt asettua aloilleen, sen verran vakavissaan hän on Hayleyn kanssa ja aika nopeaan tahtiin onnellinen pariskunta ryhtyy leikkimään kotia.

Mustassa ruusussa Mitch Carnegie sai kummitusjahtiin lisää selkoa ja samalla tiellä hän jatkaa nytkin. Amelia kohdistaa vihansa aina pariin, joka ei ole vielä kunnolla yhdessä, mutta etenemässä hyvää vauhtia kunnon parisuhteeseen. Luonnollisesti tällä kertaa vihan kohteena ovat Hayley ja Harper. Haamun häiriintyneestä mielenterveydestä saadaan lisätietoa, kun Amelia ottaa Hayleyn valtaansa ja laittaa naisen kokemaan näyissä asioita, jotka ovat tapahtuneet hänelle itselleen. Näkyjen kautta lukijalle välittyy kuva laskelmoivasta ja kieroutuneesta nuoresta naisesta, joka tuli lopullisesti hulluksi koettuaan suuren menetyksen ja petoksen. Haamun taustat paljastuvat, mutta vielä pitäisi osata lepytellä kummitusta, jotta hän löytäisi viimeinkin rauhan.

Punainen lilja on samaa tasoa kuin edeltäjänsä. Sopii viihteennälkään, mutta kerronnallisesti tai juonellisesti kirja ei tarjoa suurta lukuelämystä. Olihan se odotettavissa, että trilogiassa käydään vuorotellen läpi jokainen pariskunta, mutta tämän kirjan pari ärsytti eniten. Hayley ja Harper vaikuttivat välillä joltain teiniparilta, vaikka kumpikin on lähellä kolmeakymmentä. Samalla minua huvitti se, että Harperia kutsuttiin useaan otteeseen aikamiespojaksi. Nykymaailmassa kolmekymppinen tuntuu vielä aika nuorelta, enkä itse käyttäisi nimitystä aikamiespoika. No joo, mutta ainakin kummituksen tarina selvisi. Ameliasta tuli lopulta suosikkihahmoni, joten hänen tarinansa oli ihan mielenkiintoinen.

Puutarha -trilogia
Sininen daalia (Blue Dahlia)
Musta ruusu (Black Rose)
Punainen lilja (Red Lily)

Nora Roberts: Musta ruusu

Alkuperäinen teos: Black Rose (2005)
Gummerus, 2006, kovakantinen, 357 sivua


Jos Rozilta kysyttiin, läntisessä Tennesseessä ei ollut tilaa, joka olisi voinut kilpailla Harper Housen kanssa. Eikä siellä liioin ollut yksityistaloa, jonka tyyliä voisi verrata Harper Housen arvokkaaseen eleganssiin.
      Vanhasta tottumuksesta Roz kääntyi ajotien päässä ja juoksi hetken paikoillaan ihastellakseen rakennusta helmenhohtoisessa aamusumussa.
(s. 18)

Musta ruusu on Robertsin Puutarha-trilogian toinen osa. Luin ensimmäisen osan, Sinisen daalian, viime vuonna osana lukuhaastetta Lukuiloa kukkien keskellä. Kirja ei tehnyt minuun hirveän suurta vaikutusta, sillä juonen ja kerronnan kannalta kirja ei ollut mitenkään ihmeellinen. Kuitenkin juoneen olennaisesti liittyvä kartanon oma kotikummitus ja hänen omalaatuiset tempauksensa pitivät mielenkiintoa yllä. Päätin jatkaa sarjan loppuun asti vain saadakseni selville, mihin Amelia-haamun tapauksessa päädytään.

Työt puutarha-alalla eivät lopu talven tullen. Harper Housen emäntä Rosalind "Roz" Harper valmistautuu kevääseen ja uuteen kasvukauteen. Apunaan hänellä on luotettavia työntekijöitä, joista on tullut hänelle yhtä tärkeitä kuin perheenjäsenistä. Ulkopuolisten silmissä Rosalind on jopa pelottava hahmo, etäinen, rikas ja määrätietoinen leski, joka on onnistunut kasvattamaan yksin kolme vilkasta poikaansa hänen miehensä menehdyttyä kolarissa. Rosalindin menneisyyteen kuuluu omat hairahduksensa, kuten haksahtaminen lipevään huijariin, minkä takia hän on oivallinen kohde seudun juorukelloille. Yllättäen matalaa profiilia pitänyt ex-aviomies ilmestyy sotkemaan Rosalindin elämää.
      Samaan aikaan kartanon kotikummitus Amelia heittäytyy entistä villimmäksi. Talon väki ei omin neuvoin saa selville, mitä Amelialle on tapahtunut, joten Rosalind palkkaa asiantuntijan selvittämään kummituksen mahdollisesti traagista elämää. Sukututkija ja kirjailija Mitch Carnegie paneutuu innokkaasti mielenkiintoiseen työnantoon. Työn lomassa mies ei voi olla ihailematta hänet palkannutta naista.

Ensimmäisessä osassa kartanon emäntä Rosalind Harper oli vielä hieman sivuosassa, mutta tämä toinen osa on sitten hänen vuoronsa päästä parrasvaloihin. Viimeistään tässä vaiheessa hahmosta on karissut pelottavan ja jopa jäisen naisen maine pois. Rosalindkin on vain ihminen, jolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, oli hän sitten maineeltaan kuinka pelottava tahansa. Edellisen osan tapaan kirjassa ei keskitytä pelkästään pääpariin, vaan kerrotaan myös muista taimitarhaan liittyvistä henkilöistä. Stella ja Logan ovat edelleen osana taimitarhan arkea ja suunnittelevat nyt häitään. Kirjan romanssin toinen osapuoli Mitch Carnegie vaikutti aluksi jopa hieman koomiselta hahmolta. Töihinsä uppoutunut mies unohtaa välillä huolehtia asuntonsa siisteydestä, mutta asioihin tulee tietysti muutos, kun hän saa vastakaikua Rozilta.

Kummitusjahti saa lisää puhtia Carnegien perehdyttyä aiheeseen. Hän saa jopa selville, kuka Amelia mahdollisesti on ollut, mutta vielä täytyisi tietää, miksi haamu edelleen piinaa kartanon asukkaita. Tällä kertaa haamun viha kohdistuu erityisesti Rosalindiin ja Mitchiin, sillä jostain kumman syystä Amelia ei voi antaa rakastavaisille rauhaa. Amelian aikakauteen sijoittuva prologi paljastaa syyn mielenjärkkymiselle. Sen myötä mielipuolisesta kummituksesta saa inhimillisemmän käsityksen, sillä hänen elämässään todella tapahtui suuri tragedia, joka jätti jälkensä nuoreen naiseen. Kaiken lisäksi Amelian ja Rozin väliltä löytyy yhteys, josta oletettavasti saadaan tietää lisää trilogian viimeisessä osassa.

Musta ruusu jatkaa samalla tasolla kuin Sininen daalia. Ei tämä mitään kerronnallista tai juonellista ilotulitusta ole, mutta sopii viihteennälkään. Siitä olen positiivisesti yllättynyt, että viisikymppinen päähenkilö Rosalind kokee romanssin. Mututuntuman perusteella sanoisin, että yleensä viihdekirjallisuuden naishahmot, joille jotakin romanttista säpinää tulee, ovat melko nuoria. Tai sitten olen tähän mennessä onnistunut lukemaan ainoastaan sellaisia kirjoja, joissa romanssin osapuolet ovat olleet nuoria.

Puutarha -trilogia
Sininen daalia (Blue Dahlia)
Musta ruusu (Black Rose)
Punainen lilja (Red Lily)

Nora Roberts: Sininen daalia

Alkuperäinen teos: Blue Dahlia (2004)
Gummerus, 2006, kovakantinen, sivumäärä 372


Se oli totta. Tietenkin se oli totta. Tuolla kasvilla ei ollut mitään oikeutta kasvaa täällä ja nujertaa muita ympärillään ja muuttaa järjestystä.
      Hänen oli kaivettava se maasta ja löydettävä sille toinen paikka. Hänen oli järjesteltävä kaikki uudelleen juuri kun hän luuli saaneensa kaiken päätökseen. Kuvitella, Stella tuumi nuppujen kasvaessa ja purskahtaessa auki ja levittäessä syvänsiniset terälehtensä. Väri oli täysin väärä. Se oli liian uskallettu, liian tumma, liian heleä.
(s. 139)

Nora Robertsin Sininen daalia sopii nimensä puolesta loistavasti Lukuiloa kukkien keskellä -haasteen lukulistalleni. Robertsin teoksista minulle ennestään tuttuja olivat hänen Kuuden piiri -trilogiaansa kuuluvat kirjat Morriganin risti, Jumalten tanssi ja Hiljaisuuden laakso. Oli mukavaa lukea vaihteeksi Robertsilta kirja, joka sisältyy aivan todelliseen maailmaan ja nykyaikaan. Sininen daalia on hänen Puutarha-trilogiansa ensimmäinen osa.

Stella Rotchild menetti miehensä lento-onnettomuudessa ja on sen takia kahden pienen poikansa yksinhuoltajaäiti. Stella saa kaipaamansa muutoksen elämäänsä, kun hän saa työpaikan taimitarhalta. Harper Housen emäntää Rosalind Harperia kuvaillaan hieman epäsovinnaiseksi ja jopa pelottavaksi. Stella on kuitenkin varma, että työpaikka Rosalindin taimitarhalla on juuri oikea työ hänelle ja sen ansiosta he voisivat poikien kanssa siirtyä elämässä eteenpäin. Stella muuttaa poikien kanssa Harper Housen kartanoon. Pian hän saa huomata, että hänen tehtäviinsä kuuluu myös järjestyksen tuominen taimitarhan kaaokseen.
      Työ taimitarhalla ei kuitenkaan ole aivan helppoa. Stella ärsyyntyy todella komean ja karskin maisema-arkkitehti Loganin käytökseen. Mies osoittaa alusta alkaen olevansa täysin yhteistyöhaluton, mitä tulee Stellan ehdottamiin muutoksiin taimitarhan asioiden hallinnassa. Samaan aikaan kartanon oma kotikummitus aiheuttaa Stellalle kylmiä väreitä hyökkäävällä käytöksellään.

Kirja käsittelee taimitarhan arkea ja siellä työskenteleviä ihmisiä, eikä siinä keskitytä pelkästään Stellaan ja hänen poikiinsa, vaan myös muut hahmot saavat oman osansa tarinassa. Stella on touhukas hahmo, joka osaa ennen kaikkea huolehtia hyvästä järjestyksestä. Pelätty Rosalind osoittautuu mukavaksi ihmiseksi, josta Stella saa itselleen luotetun vanhemman naisen mallin. Maisema-arkkitehti Logan on aluksi ärsyttävä Stellan mielestä, mutta kyllähän sen pystyi jo hyvissä ajoin arvaamaan, millainen lopputulos näiden kahden vihanpidolla on. Kaksikon suhteen kehittyminen oli ihan mielenkiintoista seurattavaa, vaikkakin hyvin ennalta arvattavaa.

Kirjan juoni on oikeastaan aika kliseinen: tehokas yksinhuoltajaäiti saa täydellisen työ arvostetusta työpaikasta, pomo on aluksi pelottava, mutta osoittautuukin myöhemmin todella mukavaksi ja kaiken huipuksi töistä löytyy hyvännäköinen mies, joka vielä pitää naisen lapsista. Juonellisesti Sininen daalia ei tarjoa mitään yllättävää, eikä kerrontakaan ole mitään huippuluokkaa. Sen sijaan pidin kaikista puutarhaan liittyvistä tiedoista, kuten mitä kasveja kannattaa mihinkin istuttaa ja kuinka niitä hoidetaan. Joko Roberts on itse oikea viherpeukalo tai sitten hän on ainakin hankkinut hyvin tietoa puutarhan hoidosta. Tosin täytyy sanoa, että aina kun Stella innostui kertomaan kasveista, tuntui se menevän liikaa tiedon tuputtamisen puolelle...

Harper Housen oma kotikummitus laulaa tuutulauluja Stellan pojille Gavinille ja Lukelle. Lapsista haamu tuntuu pitävän oikein kovasti, mutta aikuisista ei niinkään. Harper Housen väki ryhtyy haamujahtiin selvittääkseen, kuka tämä maan päällä vaeltava rauhaton henki on. Tässä vaiheessa lukija on jo voinut päätellä haamun henkilöllisyyden, mutta kaikki kunnia hahmoille, jotka sitä selvittelevät. Aluksi en jaksanut kiinnostua kartanon kummituksesta ollenkaan, mutta loppua kohden ajatus muuttui positiivisemmaksi. Varsinkin kun tapaus jäi hahmojen selvittelytyön osalta auki, trilogian muissa osissa saa varmasti lisää tietoa haamusta.

Sininen daalia oli sopivaa luettavaa haastetta varten. En ole aivan varma, olisinko tähän muuten tarttunut. Juonellisesti ja kerronnallisesti kirja ei ollut kovin lupaava. Kuuden piiri -trilogia oli mielenkiintoisempaa luettavaa. Kotikummituksen tapaus rupesi kuitenkin kiinnostamaan sen verran, että hiukan houkuttelisi jatkaa seuraavien osien parissa, jotta saisin tietää, mihin kummituskuvioissa lopulta päädyttiin.

Puutarha -trilogia
Sininen daalia (Blue Dahlia)
Musta ruusu (Black Rose)
Punainen lilja (Red Lily)

Linda Howard: Liian kaunis kuolemaan

Alkuperäinen nimi: Drop Dead Gorgeous
WSOY, 2010, kovakantinen, sivumäärä 318


Minun nimeni on Blair Mallory, ja yritän päästä naimisiin, mutta kohtalottaret ovat kaikkea muuta kuin suopeita... Inhoan kohtalottaria, inhoatteko te? Keitä ne tyhmät eukot sitten lienevätkään.
(s. 5)


Pidin Henkensä kaupalla -kirjan päähenkilöä Blairia aivan liian täydelliseksi tehtynä hahmona ja samalla vielä ärsyttävänäkin. Kun sitten näin tämän kirjan kirjaston hyllyssä ja selvisi, että tämä on jatko-osa Blairin tarinaan, en voinut olla lainaamatta tätä. Sen verran utelias olin saamaan selville, kuinka neiti täydellisen kuntosaliohjaajan ja hänen komentelevan komisarionsa suhde jatkuisi.

Blair ja Wyatt suunnittelevat häitään, mikä ei olekaan ihan helppoa. Eriäviä mielipiteitä kehkeytyy aina itse hääpäivästä pitopalveluun ja juhlapaikkaan. Tulevassa yhteiselossa riittää myös neuvoteltavaa: Wyattin talo pitäisi sisustaa uudestaan, koska se on Blairin mielestä liian miehinen. Lisäksi kitkaa aiheuttaa heidän keskenäinen valtataistelunsa siitä, kumpi onkaan niskan päällä suhteessa, Wyatt kun fiksuna miehenä on vähitellen oppinut hillitsemään Blairin draamailuja. Asiat saavat vakavamman sävyn, kun Blair on jäädä yliajetuksi ostoskeskuksen parkkipaikalla. Pian on selvää, että joku yrittää taas murhata Blairin! Tällä kertaa hän joutuu selvittämään murhaajan itse, sillä aina niin valpas Wyatt ei yllättäen ota asiaa vakavasti.

Kirja on hyvin samanlainen kuin edeltävä osansa. Blair ja Wyatt käyvät yhä valtataisteluaan täydellisessä arjessaan ja ongelmia on luvassa jonkun mielipuolen vuoksi. Eipä siis mitään yllätyksellistä sisältöä. Mielestäni Henkensä kaupalla -kirjassa pääparin välinen sanailu oli jotenkin huvittavampaa. Tästä jäi sellainen käsitys, että mentiin täysin samalla kaavalla kuin aiemmassa kirjassa ja sen takia lukeminen oli paikoitellen jo vähän puuduttavaa. Luin kirjan viihteennälkää täyttämään ja sellaiseksi se myös sopi hyvin, lomakirjaksi, jonka parissa voi viettää pari laiskaa päivää, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Jos vielä kolmas osa ilmestyy, niin todennäköisesti päädyn lainaamaan sen kirjastosta, vaikka en mikään Blairin ylinystävä olekaan.

Linda Howard: Henkensä kaupalla

Alkuperäinen nimi To Die For
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 359

Minun olisi pitänyt tietää, että hän ilmaantuisi paikalle. Hän oli sentään poliisikomisario, ja meidän kaupunkimme kaltaisessa melko pienessä kaupungissa – asukkaita kuusikymmentätuhatta ja risat – murhat eivät olleet jokapäiväisiä tapauksia. Luultavasti suurin osa työvuorossa olevista poliiseista oli paikalla, samoin kuin melko moni työvuoronsa ulkopuolelta. (s. 38)

Henkensä kaupalla on taas niitä kirjoja, jotka olen sattumalta huomannut kirjastossa etsiessäni jotain aivan toista teosta ja päättänyt sen kummempia miettimättä lainata luettavaksi. Halusin vaihteluksi kevyempää luettavaa, sellaista hyväntuulista ja hymyilyttävää, jonka seurassa voisi rentoutua enempää ajattelematta. Tässä mielessä kirja täytti odotukseni.

Blair Mallory on periamerikkalainen blondi, entinen cheerleader ja nykyään menestyvä kuntosaliyrittäjä. Eräänä iltana lähtiessään töistä kotiin Blair näkee kuntosalinsa parkkipaikalla murhan. Hän onnistuu pakenemaan paikalta ja soittamaan poliisit. Virkavallan saapuessa Blair kuvittelee kaiken olevan ohi, mutta huomaa pian olevansa väärässä. Tapauksen tutkintaa johtaa komisario Wyatt Bloodsworth, jota Blair oli tapaillut muutaman kerran pari vuotta aikaisemmin. Kaiken huipuksi Blair ei ollut kuullut komisariosta, silloisesta ylikonstaapelista, mitään heidän kolmansien treffiensä jälkeen – ennen kuin mies nyt ilmaantui hänen kuntosalilleen murhatutkinnan vuoksi.

En muista lukeneeni vähään aikaan kirjaa, jonka päähenkilö olisi ärsyttänyt yhtä paljon kuin Blair. Hänen hahmonsa oli tehty minun makuuni liian täydelliseksi. Vaaleat hiukset, cheerleadertausta, bisnesvainua, niin kaunis, että saa melkein koko poliisilaitoksen vilkuilemaan peräänsä, hyvännäköinen komisariokin vielä haikailemassa mennyttä – eikö tällä hahmolla ole laisinkaan heikkouksia? Blairin ja Wyattin ajautuessa kissa hiiri -leikkiinsä ei lukijalle jää kovinkaan epäselväksi, kuinka heidän lopulta käy. Ja kyllä, Blairilla oli myös yksi heikkous: hän ei osaa sanoa ”ei” Wyattin viettely-yrityksille.

Ennalta arvattavasta juonesta ja täydelliseksi tehdystä päähenkilöstä huolimatta kirja toimi hyvin piristyksenä pitkän päivän jälkeen, jolloin halusin vain levätä ja olla ajattelematta mitään. Hauskat sanailut sekä Blairin ja Wyattin välinen kissa hiiri -leikki huvittivat, mitään sen suurempaa ei tästä kirjasta jäänytkään lukemisen jälkeen mieleen.