J. R. R. Tolkien: Bilbon viimeinen laulu

Alkuperäinen teos: Bilbo's Last Song (1974)
WSOY, 2005, kovakantinen, 33 sivua
suomentanut Jukka Virtanen


Ilta silmää
hämärtää.
Se matkaan
vaatii lähtijää.

Viime kirjastoreissulta mukaan lähti ohkaisin pitkään aikaan lukemani kirja. Bilbon viimeinen laulu on Bilbon jäähyväisruno Keski-Maalle. Kolmen säkeistön mittainen runo kertoo Bilbon matkasta, joka alkaa Rivendellistä, kohti Keski-Maan rantoja ja päättyy Harmaisiin Satamiin, jossa laiva odottaa lähtijöitä. Itse runo ei montaa sivua vaadi, mutta kirjasessa on lisämateriaalina viimeiseen matkaan ja Hobittiin liittyvää kuvitusta. Aivan kirjan lopussa on luettelo, josta selviää, mihin kohtaukseen kuvat liittyvät. Parittomien sivujen isot kuvat pohjautuvat Kuninkaan paluuseen ja aukeamien alareunojen pikkukuvat esittävät kohtauksia Hobitista.

Tolkien antoi runon lahjaksi fanipostistaan vastanneelle sihteerilleen, jonka kautta runo tuli tutuksi suurelle yleisölle. Runo on julkaistu alkuperäiskielellä englanniksi ensin julisteena 1974 ja vasta vuonna 1990 kirjana. Suomennos tehtiin vuonna 1988 teatterissa esitettävää näytelmää varten, mikä kuulostaa todella mielenkiintoiselta. En ole yhtään tiennyt, että Suomessa on esitetty Tolkienin tuotantoon liittyvä näytelmä. Runon kuvituksesta on vastannut Pauline Baynes, jonka piirrosjälkeä Tolkien arvosti. Mielestäni kuvat ovat satukirjamaisia, mikä kyllä sopii runon yhteyteen.

Sanoisin että teos on kuin tehty Tolkienin faneille osaksi kokoelmaa hänen tuotannostaan ja runosta kiinnostuneille, mutta ehkä tämä on kuitenkin vähän turha. Suomennos on sujuva, vaikka joissakin kohdissa on oiottu, eikä se ihan yllä samalle tasolle kuin alkuperäinen versio haikeudessaan. Jäin pohtimaan sitä, kannattaako vain yhtä runoa (toki kuvituksineen) julkaista kirjana vai olisiko tämän voinut liittää johonkin kokoelmateokseen.

Tähti johtaa
kulkijaa,
kun luovin
hiekkasärkän taa.

Runo löytyy englanninkielisenä Tolkien Gatewaysta.

Louis de Bernières: Kapteeni Corellin mandoliini

Alkuperäinen teos: Captain Corelli's Mandolin (1994)
Otava, 1999, kovakantinen, 476 sivua
suomentanut Kersti Juva


Se oli marssi, ylpeän naisen marssi joka kävi sotaa kovin sanoin ja ystävällisin teoin. Kapteeni kuuli kolme yksinkertaista sointua ja marssimelodian, joka piti sisällään suuren kauneuden. Hän kuuli kuinka melodia kohosi ja paisui, särkyi kirkkaan tremolon ryöpyksi, joka oli kirkkaampi kuin rastaiden laulu, selkeämpi kuin taivas. Hän käsitti ärtymystä tuntien, että sävellys vaatisi kaksi instrumenttia.
(s. 263)

Kapteeni Corellin mandoliini on kuulunut lukulistalleni jo pitkään. Lopultakin lainasin teoksen kirjastosta tämän kuukauden alussa. Meni joitakin kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin kunnolla sisään kirjan maailmaan, mutta sen jälkeen tarina vei mukanaan, ja takakansi tuli vastaan jopa liian nopeasti. Kirjan pohjalta on tehty elokuva, jossa päähenkilöitä esittävät Penélope Cruz ja Nicolas Cage. Olen aika varma, etten ole nähnyt elokuvaa, vaikka se kuulostaakin tutulta. Kirjan lukeminen herätti kuitenkin kiinnostuksen elokuvan katsomiseen ja varasinkin sen jo kirjastosta.

Toinen maailmansota tuo nuoren Italian armeijan kapteenin Antonio Corellin idylliselle Kefallonián saarelle Kreikkaan. Kapteeni majoitetaan kylän lääkärin, tohtori Jánnisin, kotiin, jossa hän tapaa tohtorin kauniin tyttären Pelagían. Nauravainen, hassutteleva ja musiikin kautta elävä kapteeni rakastuu tohtorin tyttäreen. Pelagíalla on kuitenkin jo sulhanen, Mándras, joka osallistuu sotaan taistelemalla vastarintaliikkeessä kaukana kotoa. Vähitellen Corelli onnistuu hurmaamaan ja sulattamaan Pelagían sydämen. Sodan kääntyessä loppua kohden tilanne saarella muuttuu sekasortoiseksi, eikä rakastavaisilla ole enää paljoa yhteistä aikaa jäljellä.

Kirjassa esitellään heti alusta alkaen useita henkilöitä, jotka kulkevat tarinan mukana kuka minnekin asti. Tutuksi tulevat niin kyläläiset Kefalloniássa, italialaiset sotilaat kuin Mándrasin kokemukset vastarintaliikkeessä. Kerronta poukkoilee siis välillä minne sattuu, mutta en kokenut sen häiritsevän lukemista. Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka aidonoloisia ja huolellisesti suunniteltuja hahmoja tarinassa esiintyi. Pidin Pelagían periksi antamattomasta ja pippurisesta luonteesta, samoin Corellin elämänilosta ja tietynlaisesta huolettomuudesta. Heidän lisäkseen Pelagían isä, tohtori Jánnis, oli mieleenpainuva hahmo historian kirjoitusprojekteineen. Sivuhahmoista eniten esiin nousi italialainen sotilas Carlo Guercio.

Kirjan tarina on koskettava kuvaus rakkaudesta, mutta myös sitkeydestä ja selviämisestä. Ylipäätänsä kirja on vakuuttava kuvaus elämästä. Saaren asukkailla ei totisesti ollut helppoa. Ensin tulivat italialaiset miehittäjät, heidän jälkeensä saksalaiset. Miehittäjien lisäksi kansaa koitteli sisällissota, eikä luonnonmullistuksiltakaan vältytty, sillä sodan jälkeen alueella aiheutti tuhoa maanjäristys. Vuosien vierähtäessä turistit löytävät kauniin saaren matkakohteekseen. Koettelemuksista huolimatta tarinaan mahtuu valoisampia jaksoja, huumoria ja onnellisia aikoja.

Nautin kirjassa käytetystä kielestä. Luvuilla on pelkkien numeroiden lisäksi nimet, joista suosikkini oli luvun 37 nimi, Episodi joka vahvistaa Pelagian uskoa siihen etteivät miehet tiedä mikä ero on urheudella ja arvostelukyvyn puutteella. Teksti soljuu sujuvasti eteenpäin ja on helppoa lukea. Erityisesti pidin kuvailusta. Kirja voisi käydä Kefallonián matkailumainoksesta maisemien kuvauksen perusteella. Maisemat, luonto ja saari kuuluvat oleellisesti tarinaan, mikä välittyy myös lukijalle. Kapteeni Corellin mandoliini on ehdottomasti mieleenpainuva kirja. Olen iloinen, että viimeinkin sain aikaiseksi lukea tämän.

Charlaine Harris: Pedon veri

Alkuperäinen teos: Dead and Gone (2009)
Sookie Stackhouse osa 9, Gummerus, 2012, kovakantinen, 303 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Pystyn lukemaan Amelian ajatuksia kuin avointa kirjaa, ja haaviini jäi hätkähdyttävä tieto. "Ovatko kaksiluontoiset tulossa julkisuuteen?"
      "Voitko lopettaa!" Amelia suhtautui yleensä telepatiakykyyni tyynen rauhallisesti, mutta ei tänään. "Saatat kuulla toisten salaisuuksia, jotka olen luvannut pitää omana tietonani!"
(s. 10)

True Blood -tv-sarjan takia olin alun perin sitä mieltä, etten lukisi Sookiesta kertovia kirjoja, mutta niin vain olen ehtinyt sarjan jo peräti yhdeksänteen osaan asti. Enää ei ole montaa kirjaa luettavana ja sitten olen saanut kirjasarjan lukemisen osaltani päätökseen. Sarja on edennyt pitkälle, joten juonen vetävyydessä saattoi huomata hiipumisen merkkejä, mutta toivottavasti viimeiset osat ovat kiinnostavampia.

Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen aika päiviä sitten. Tällä kertaa on ihmissusien ja muodonmuuttajien vuoro paljastaa olemassaolonsa maailmalle. Paljastus otetaan Bon Tempsissa vastaan yllättävänkin maltillisesti. Hetkeksi kuhina asian ympärillä rauhoittuu, kunnes Merlotte’s-baarin takapihalta löytyy erään tutun ihmispuuman ruumis ristiinnaulittuna. Sookie päättää ottaa selvää siitä, kuka murhasi ihmispuuman ja minkä takia. Samaan aikaan nainen on jälleen kerran itse joutumassa suureen vaaraan, tällä kertaa sukulaisuussuhteen takia. Sookien isoisoisä on keijuruhtinas, jonka viholliset yrittävät päästä eroon kaikista ruhtinaan puolelle kuuluvista. Keijut näet selvittelevät välejään valmistautuessaan sotaan.

Kahta viimeistä kirjaa lukiessa olen toivonut, että keijuista kerrottaisiin enemmän. Toive toteutui viimeinkin. Jään odottamaan, kuinka heidän tarinansa jatkuu sarjan loppupään osissa. Kirja oli tapahtumarikas ja Sookie loukkaantui jälleen vakavasti. On ymmärrettävää, että jos sekaantuu yliluonnollisten olentojen kiistoihin, väistämättäkin jotain tapahtuu. Sookie kuitenkin kokee haavereita melkeinpä jokaisessa osassa, minkä lisäksi paikalle on aina sattunut joku pelastamaan hänet. Väistämättäkin kyllästyttää lukea supernaisesta, joka vakavista loukkaantumisista huolimatta jatkaa menoaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. En tarkoita, että haluaisin hahmon kuolevan, mutta voisiko hän edes yhden kirjan aikana olla haavoittumatta? Samoin on hänen poikaystäväkuvionsa rupeavat kyllästyttämään. Tässä osassa pyöri vanhoja naamoja mukana, ettei sentään esitelty (taas) uutta poikaystäväehdokasta.

Harmittavasti päähenkilö on taantunut kirjassa ensimmäisten kirjojen tasolle. Sookie kasvoi mukavasti sarjan edetessä, mutta tässä osassa naisesta sai jälleen melko yksinkertaisen ja typerän käsityksen. Eräs viikinkivampyyri käyttäytyy hyvin omistavasti kirjassa. Sookie suhtautuu hänen tekosiinsa, no voisi sanoa, tyynesti. Olisin kaivannut enemmän asennetta, että hän on itsenäinen nainen, joka osaa pitää huolen itsestään. Sellaista Sookieta on ollut havaittavissa aikaisemmissa osissa. Laitetaan vaikka verisiteen piikkiin, ettei Sookie tajunnut läksyttää Ericiä liian omistavan käytöksen johdosta.

Jos en tietäisi, että sarja on saanut päätösosansa, ajattelisin varmaan sarjan lopettamisen olevan vaikeaa. Pedon verta lukiessa tuli monesti tunne siitä, kuinka pakka alkaa vähitellen levitä liikaa. On liian monta sivujuonta ja liian monen hahmon kohtalot, jotka pitäisi sitoa yhteen. Toivon, että sarjan lopetus on onnistunut, mutta tällä hetkellä pelkään, että sarjan loppu voi lässähtää pahasti.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

P. C. Cast & Kristin Cast: Kahlittu

Alkuperäinen teos: Burned. A House of Night Novel (2010)
Yön talo osa 7, Otava, 2013, kovakantinen, 429 sivua
suomentanut Inka Parpola


Hän tiesi miltei välittömästi, ettei aistinut isäänsä. Kyllä, Kalona oli mahtava ja oli jo kauan sitten liittoutunut Pimeyden kanssa, mutta tämä kuolematon häiritsi maailmaa eri tavalla, paljon väkevämmin. Refaim aisti sen maan pimeiden, kätkettyjen olentojen kiihtyneestä vastauksesta, henkien, jotka tämä keinotekoisen valon ja elektronisen magian moderni maailma oli unohtanut. Mutta Refaim ei ollut unohtanut niitä, ja yön pimeimmissä varjoissa hän näki värinää ja aaltoilua, ja henkien reaktio tyrmistytti hänet.
      Mikä saattoi olla niin mahtavaa, että se herätti piilevät henget unestaan?
(s. 158)

Aikaisemman osan, Lumotun, kohdalla kirjoitin jo siitä, että sarja on muuttumassa parempaan suuntaan. Tähän mennessä tämä seitsemäs osa Kahlittu on ollut suosikkini. Ensinnäkin Zoey ei ollut jatkuvasti valokeilassa, toiseksi Heathista taidettiin päästä lopulta eroon ja kolmanneksi, Stevie Raen ja korppi-ilkkuja Refaimin välille on kehittymässä jotakin.

Zoeyn sielu on pirstoutunut osiin ja hän on siirtynyt tuonpuoleiseen. Hänellä on ainoastaan seitsemän päivää aikaa palata takaisin. Paluun esteenä on syyllisyys, jota Zoey tuntee ihmispoikaystävänsä Heathin kuoleman takia. Tytön ystävät ovat huolissaan ja yrittävät tehdä kaikkensa, jotta saisivat Zoeyn taas elävien kirjoihin. Ainoa vaihtoehto on, että joku matkaa rajan toiselle puolelle johdattaakseen Zoeyn kotiin. Tehtävän voi suorittaa ainoastaan Stark, Zoeyn soturi, mutta kuinka hän pääsee rajan yli menettämättä omaa henkeään? Samaan aikaan Neferet juonittelee estääkseen Zoeyn paluun. Entinen ylipapitar laittaa Kalonan asialle. Langennut Nyksin soturi karkotettiin jumalattaren valtakunnasta, joten hänen ruumiinsa ei voi enää palata sinne. Neferet lähettääkin Kalonan sielun varmistamaan, ettei Zoey pääse takaisin tavalliseen maailmaan.

Edeltävän osan Lumotun tavoin Kahlitussa tapahtumia tarkastellaan useamman hahmon kertojanäkökulmasta. Hyvien joukkoon kuuluvien hahmojen Zoeyn, Stevie Raen ja Starkin lisäksi ääneen pääsee mm. sarjan toinen pääpahis, Kalona. Kertojaratkaisu toimii hyvin, sillä eri hahmot ajattelevat tietysti eri tavalla tapahtumista. Lisäksi esimerkiksi hyviin kuuluvista hahmoista kaikki eivät ole samassa paikassa, vaan he ovat hajaantuneet ja joutuvat omiin seikkailuihinsa. Stevie Raen ja Refaimin osuudet olivat ehdottomasti mielenkiintoisinta luettavaa. Heidän luvuissaan tuli hyvin esille, millaisia ennakkoluuloja muilla on Kalonan suojateista, korppi-ilkkujista, ja miten paljon esteitä parilla on raivattavanaan ennen kuin he voivat olla onnellisia yhdessä. Kalonan osuuksista selvisi hänen ajatuksiaan mm. siitä, ettei tämä muinainen pahuus olekaan kovin tyytyväinen liittolaisensa Neferetin toimintaan.

Zoey on jätetty Kahlitussa vähemmälle huomiolle, mikä sopi minulle hyvin. Kirjojen jatkuva Zoey-keskeisyys ja se, ettei kukaan muu pysty tekemään mitään kuin niin mahtava tuleva ylipapitar, ovat häirinneet aiemmissa osissa. Oli vaihteeksi virkistävää lukea osa, jossa Zoeyn ystävät joutuvat selviämään koettelemuksista ilman johtajaansa ja samalla käyttämään omaa päätään ratkaistessaan asioita. Toimintaa ei ollut hirveästi, sillä kirjan sisältö oli käytännössä se, että ensin keskitytään selvittämään, kuinka päästään tuonpuoleiseen ja sen jälkeen siihen, kuinka sieltä päästään pois.

Sarjassa käytetty teinikieli vaivaa edelleen. Kahlittu oli muuten jo aika hyvä, mutta kielenkäytössä oli joitakin räikeitä ylilyöntejä. Kirjassa on esimerkiksi kohta, jossa vuosisatoja vanha vampyyrisoturi kiroilee teinitytölle. Voisi kuvitella, että aikuisen vampyyrin kielenkäyttö olisi ollut hienostuneempaa, vaikka hahmo olikin tilanteessa hyvin ärsyyntynyt. Melkeinpä tekisi mieli selvittää, millainen kohta on ollut alkuperäiskielellä englanniksi. Toinen vielä häiritsevämpi piirre oli Zoeyn kavereiden joutavat höpinät vaikkapa barbinukeista.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

Johanne Hildebrandt: Saaga

Alkuteos: Saga från Valhalla (2004)
Valhallan tarinoita 3, Schildts, 2006, kovakantinen, 387 sivua
suomentanut Saara Villa



Saaga veti syvään henkeä ja suitsi mielensä. Vanhempien papittarien tehtävä oli kurittaa ja karkaista nuoremmista arvollisia Jumalattaren palvelijoita, hän muistutti itseään. Tie loitsuun löytyi vain tottelevaisuuden ja mahtien pelon kautta. Saaga muisti liiankin hyvin miten oli kerran lapsena karannut purolle. Silloin hän sai istua yksin metsässä kokonaisen yön, niin kauhuissaan ettei uskaltanut edes itkeä.
      Vanhempien mahti oli suuri, edes hän ei voinut uhmata sitä. Hänen oli toteltava, vaikka se musertaisi hänet.
(s. 20)

Luin Saagan joulun aikaan, eikä kirjan kanssa vierähtänyt montaa päivää. Kirja on niin koukuttava, että sen voisi lukea kannesta kanteen saman tien. Saaga on Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogian viimeinen osa. Näin ainakin luulin ennen tätä päivää, kunnes cdon.comista löytyi mieluinen yllätys. Kirjasarja on saanut jatkoa! Elokuussa 2014 ilmestyi neljäs osa Sigrid – Sagan om Valhalla. Tuskin maltan odottaa kirjan suomentamista. Ehkäpä muumikirjojen lukeminen ruotsiksi kokeilut laajentuvat muuhun kirjallisuuteen, jos vain saan jostain Sigridin käsiini.

Ylipapitar Freijan tyttärentyttären Saagan mieltä kaihertaa synkkä salaisuus, yksikään Jumalatar ei ole valinnut häntä palvelijattarekseen. Päivästä toiseen Saaga joutuu esittämään olevansa valittu papitar, vaikka todellisuudessa hänellä ei ole loitsun voimaa. Kun tutut papittaret käyttäytyvät kylmästi häntä kohtaan, tuntee Saaga olevansa yksin. Hän kaipaa enemmän kuin koskaan kuollutta äitiään Idunia, joka Saagan tietämättä vartioi tyttärensä askelia maan päällä. Mahdottomalta tuntuvat toiveet voivat toteutua sittenkin, mutta saatuaan sen, mitä on hartaasti halunnut, Saagan taakka vaanien viimeisenä kuningattarena on entistä raskaampi. Estääkseen perikadon Freija pelkää joutuvansa uhraamaan kaikkein kalleimman aarteensa, oman lapsenlapsensa.

Maailmanlopun taistelun, Ragnarökin, enteet leviävät maan päälle. Kevätuhrin aikaan riehuu talvimyrsky, joka aiheuttaa nälänhätää ja kuolemaa. Aurinko on kadonnut taivaalta ja pakkasjätit ovat lähteneet liikkeelle. Sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Alfheimin kuningatar Alfhild on vaatinut vaaneilta korkeaa veroa, jonka maksamiseen he ovat kyllästyneet. Kun sotajoukot ottavat yhteen, on kummallakin puolellaan mahtavia liittolaisia. Vaanien rinnalla taistelevat Kesämeren pelätyimmät soturit, aasat, johtajanaan Saagan isoisä Tor. Alfheimilaisilla on liittolaisinaan guuttien kansa, joita johtaa Freijan vanha vihollinen, jo kuolleeksi luultu shamaani Loke. Edessä on viimeinen taistelu, jossa ratkaistaan Valhallan ja vaanien kohtalo.

Mahdit jatkavat leikkejään ihmisillä. Jumalattarien ja jumalien oikuille ei tavallinen kuolevainen tai edes papitar mahda mitään. Pakkasjätit ja kuoleman valtakunnan valtiatar Hel palvelijansa Skaden kanssa punovat juoniaan ihmisten pään menoksi. Ensimmäistä kertaa tarinassa esitetään ajatus siitä, että mitä jos mahdit eivät ohjaile ihmisen elämää, vaan asia olisikin toisinpäin? Ihmisten teot vaikuttavat mahteihin. Oli niin tai näin, Valhallan ja vaanien ollessa perikadon partaalla, on ihmisten maailmankuvassa ja uskomuksissa aistittavissa suuria muutoksia. Myös yksittäisen ihmisen tekojen vaikutus nousee suureen asemaan tarinan aikana. Teot voivat johtaa johonkin, mitä ei olisi osannut edes kuvitella.

Lukemisen jälkeen olo oli haikea. Saaga päättää kolmen kirjan aikana tutuksi tulleiden hahmojen tarinan hienolla tavalla. Toisen osan Idunin lopusta alkanut uusi alku saa Saagassa aivan uusia mahdollisuuksia. Taistelun tulos määritti ihmisten maailmankatsomusta enemmän kuin ehkäpä kukaan osasi arvata. Trilogian aikana sittemmin skandinaavisen mytologian jumalattariksi ja jumaliksi tulleet hahmot olivat vielä ihmisiä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Sigridiä, jossa Freijaa pidetään jo jumalattarena.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

Osallistun Saagalla Annamin keksimään Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.

Joanne Harris: Karamellikengät

Alkuperäinen teos: The Lollipop Shoes (2007)
Otava, 2008, kovakantinen, 512 sivua
suomentanut Satu Leveelahti


Puoti oli hautajaisten takia kiinni. Nainen jatkaisi saman tien matkaa. Minä kuitenkin halusin, että hän jäisi, ja tein sellaista, mitä en olisi saanut tehdä, sellaista, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt ja minkä äiti luulee, että olen unohtanut. Ristin sormeni naisen selän takana ja piirsin ilmaan pienen merkin.
      Tuulenvire, joka tuoksuu vaniljalta, muskottimaidolta, tummaksi paahdetuilta kaakaopavuilta hiilloksella.
      Ei se taikuutta ole. Ei varsinaisesti. Pelkkä temppu, ihan vaan leikkiä. Oikeaa taikuutta ei ole olemassa - mutta silti se tehoaa. Aina joskus se tehoaa.
(s. 28)

Luin joulun aikaan Pienen suklaapuodin iki-ihanan jatko-osan, Karamellikengät. Tutustuin alun perin kirjailija Joanne Harrisin tuotantoon nimenomaan Karamellikengät lukemalla. Vasta sen jälkeen luin Pienen suklaapuodin ja kirjailijan muita teoksia. Olin jo ehtinyt unohtaa, että kirjan tapahtumat sijoittuvat jouluun, joten lukemisen ja kirjan tapahtumisen samanaikainen ajoitus tuli hauskana yllätyksenä.

Vianne ja Anouk jättivät Lansquenetin taakseen ja vuosien kiertelyn jälkeen asettuivat Pariisiin Montmartelle. Matkustelun aikana heidän entiset nimensä ovat jääneet matkan varrelle. Montmartella suklaapuotia pitää leskirouva Yanne Charbonneau tyttäriensä kanssa. Anoukista on tullut Annie. Perheeseen on syntynyt toinen tytär, pian nelivuotias Rosette, joka eroaa muista lapsista pienen kokonsa ja puhumattomuutensa takia. Uusi suklaapuoti on vain varjo Lansquenetin aikaisesta Suklaataivaasta, sillä Yanne on luopunut suklaan valmistamisesta itse ja samalla taikuudesta.

Eräänä päivänä Zozie de l’Alba astuu Charbonneaun perheen rauhaisaan elämään. Yannen ja Annien tavoin Zozie on vaihtanut nimeään, tosin useammin kuin he. Nainen on kaunis ja täysin häikäilemätön. Ei mene kauaakaan, kun hän on kiemurrellut tiensä Annien hyväksi ystäväksi, jolle tyttö paljastaa salaisuuksia perheen elämästä. Zozielle ei riitä vain Annie vaan hän hurmaa koko Yannen ystäväpiirin ja hivuttautuu vaivihkaa osaksi perheen elämää ja suklaapuodin arkea. Zozie vaikuttaa olevan oikea aarre, mutta auttaako hän Yannea vain auttamisen ilosta?

Yleensä samaan tarinaan ei mahdu useampaa voimakastahtoista naista, mutta Karamellikengissä heitä on jopa kolme. Lansquenetin aikainen Vianne on muuttunut Yanneksi, jota voisi kuvailla Viannen vastakohdaksi. Yanne on tavallisen näköinen ja luonteeltaan varovainen. Siitä huolimatta taustalla piilee yhä Viannen periksi antamattomuus, joka nousee esiin kaiken Yannelle tärkeän ollessa uhattuna. Yannen vanhempi tytär Annie on kasvanut koululaiseksi, jolla on omat murheensa. Hän on jättämässä lapsuuden taakseen ja elää vaikeaa aikaa, jolloin äidille ei viitsi enää kertoa kaikkea, mutta pitäisi olla joku, jolle uskoutua. Yanne kuvittelee Annien unohtaneen heidän aiemmat tekonsa, mutta tyttö muistaa yhä taikakeinot.

Äidiltä ja tyttäreltä huomion varastaa Zozie, joka on ehdottomasti yksi tarinan kantavista voimista. Zozie toi Pienen suklaapuodin kirkkoherran mieleen. Ovathan he täysin erilaisia, mutta Lansquenetissa Vianne tiesi, kuka hänen vihollisensa on. Pariisissa Zozie onnistui ja pääsi keplotteluissaan hyvin pitkälle ennen kuin Yannen epäilykset heräsivät. Maisemat ovat vaihtuneet, joten kirjassa ei esiinny Lansquenetin aikaisia tuttuja. Pariisissa Yanne ja Annie saavat uusia ystäviä, joista osa ehkä jollain tavalla muistuttaa vanhoja tuttuja. Asiakkailla on omat pulmansa, joihin he saavat apua suklaapuodin herttaisilta myyjiltä.

Tapahtumia tarkastellaan useamman kertojan silmin. Kertojina ovat Yanne, Annie ja Zozie. Viimeksi mainitun luvuissa tutustutaan hänen historiaansa siitä, kuinka kaikki alkoi, kuinka Zoziesta tuli sellainen kuin hän on kirjan tapahtumien aikaan. Tietysti Zozien kohdissa paljastuu myös pala palalta hänen suunnitelmansa suklaapuodin suhteen. Annien luvut keskittyvät kasvutarinaan, kuinka kasvetaan lapsuudesta kohti nuoruutta. Valitettavasti Yanne itse tuntui välillä jäävän Zozien ja Annien jalkoihin ja hieman unohduksiin. Pääasiassa tärkeimpien hahmojen ajatuksiin pääsi kuitenkin hyvin sisälle.

Jos Pienessä suklaapuodissa oli magiaa, Karamellikengissä sitä on entistä enemmän mukana. Erityisesti Zozie suorastaan hehkuu magiaa. Kirjan juoni on vetävämpi kuin edeltäjänsä. Voisi sanoa, että tässä on jännityskirjallisuuteen kuuluvia elementtejä mukana. Jotain tuttuakin on säilynyt, sillä edeltäjänsä tapaan Karamellikengät on varsinainen ylistys suklaalle, kaakaolle ja makunautinnoille. Eikä Harrisin hienosti kuvaileva kirjoitustyyli ole kadonnut mihinkään, vaan kuvailu on jopa koskettavampaa tässä kirjassa.

Uusi vuosi, uudet kujeet

On aika palata joulun ja uuden vuoden jälkeen taas blogin pariin. Ehdin jo laatia jonkinlaista lukulistaa tälle vuodelle, kunnes kohtasin entuudestaan tutun ongelman. Kiinnostavia kirjoja, jotka haluaisin lukea, on yksinkertaisesti aivan liikaa! Miten vuodessa ehtisi lukea kaiken, minkä haluaisi? Edelleen unelmoin tilanteesta, jossa ei tarvitsisi välittää ulkopuolisesta maailmasta vaan voisin viettää päivät rennosti kirjojen parissa. Opinnoista ja töistä huolimatta yritän järjestää lukemiselle aikaa.

Uusi vuosi alkaa uudella ulkoasulla. Kaipasin blogille uutta ulkonäköä ja värimaailmaa. Blogissani alusta asti ollut ruskeahko tausta sai viimein väistyä, kun eilen uskaltauduin pitkän empimisen jälkeen tutustumaan bloggerin ulkoasun muokkaustyökaluihin. Olen aika poropeukalo tällaisissa asioissa, joten en ole aiemmin viitsinyt sählätä ulkoasun kanssa. Eilen päätin, että nyt tai ei koskaan, ainakin voin yrittää. Olen lopputulokseen ihan tyytyväinen. Mallina on valmisvaihtoehto simple, jota voi piristää erilaisilla taustoilla ja värien muuttaminen on helppoa, sitten kun kyllästyn siniseen. Ainoastaan kuvien reunuksista en pidä, mutta yritän selvittää, miten ne saisi pois kuvista.

Uuteen vuoteen kuuluvat tietysti myös lukuhaasteet. Tänäkin vuonna tarjolla olisi useampia toinen toistaan kiinnostavampia haasteita, mutta pyrin pysymään maltillisena. Tällä hetkellä olen osallistumassa kolmeen koko vuoden kestävään lukuhaasteeseen. Jos vastaan tulee jokin mielenkiintoinen minihaaste, voi tosin olla vaikea vastustaa sitä…

Annami kehitteli tälle vuodelle Pohjoismaihin liittyvän Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen, joka päättyy 2.12.2015. Tarkoituksena on lukea pohjoismaista kirjallisuutta. Minimisuoritukseen riittää kaksi luettua kirjaa, jotka eivät kuitenkaan saa olla samasta maasta. Pohjoismaissa reissaaja -tittelin saavuttaa lukemalla kustakin maasta yhden kirjan. Kahdella luetulla kirjalla kustakin maasta on Pohjoismaiden tuntija. Jos lukee jostakin maasta vähintään neljä kirjaa, on kyseisen maan kirjallisuuden taituri.

Lähden tavoittelemaan Pohjoismaiden tuntijan nimeä, mutta saa nähdä kuinka haasteessa käy vuoden aikana. Ruotsalaisesta kirjallisuudesta olen jo päättänyt, mitkä kirjat luen. Itse asiassa luin jo toisen kirjoista joululoman aikana. Sen sijaan islantilainen, norjalainen ja tanskalainen kirjallisuus tulevat olemaan hankalampia. En tiedä maiden kirjallisuudesta juuri mitään.

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on keksinyt hauskan Luetaan sateenkaari -haasteen. Tarkoituksena on lukea seitsemän kirjaa, joiden selkämyksistä muodostuu sateenkaaren värit. Väreiksi on päätetty punainen, oranssi, keltainen, vihreä, vaaleampi sininen, tummempi sininen ja lila. Kirjat tulee lukea värien mukaisessa järjestyksessä. Aikaa on aina 6.1.2016 asti, jolloin viimeistään tulisi linkittää kuva omasta sateenkaarestaan.

Bongasin Haastavaa lukemista -blogista Goodreadsista liikkeelle lähteneen I Spy Challenge 2015 -haasteen, johon voi liittyä mukaan Goodreadsissa tai kopioimalla aihelistan blogiin tai muuten omaan käyttöön. Haasteessa luetaan kirjoja, joiden nimissä esiintyy listan kohtiin sopivia sanoja. Väliviivan jälkeen merkityt sanat ovat esimerkkejä.

1. Color - red, crimson, indigo
2. Number - one, twice, third
3. Things That Grow - tree, rose, garden
4. Seasons - spring, fall, autumn
5. First Name - Jacqueline, Robert, Ajax
6. Places - country, empire, London
7. Body Part - hand, bone, mind
8. Weapon - knife, poison, arrow
9. Body of Water - sea, river, pond
10. Form of Water - ice, mist, rain
11. Product of Fire - heat, ash, flames
12. Celestial Body - sun, star, planet
13. Architecture - castle, bridge, house
14. Senses - sight, touch, taste
15. Royal Title - king, duke, emperor
16. Family Member - brother, aunt, parent
17. Elements - fire, wind, air
18. Time of Day - morning, dusk, evening
19. Metal - gold, bronze, steel
20. Emotion/Feeling - love, fear, pride
21. Animal/Insect - dog, tiger, unicorn
22. Something to Read - book, story, newspaper
23. Gender Identifier - wife, man, lady
24. Paranormal Being - vampire, angel, ghost
25. Occupation - doctor, assassin, detective


Luvassa on haasteiden täytteinen vuosi, mutta onneksi lukuhaasteet tekevät luettavien kirjojen valitsemisesta vain hauskempaa. :)