Barbara Taylor Bradford: Cavendon Hall – Uuden ajan portailla

Alkuperäinen teos: Cavendon Hall (2014)
HarperCollins Nordic, 2015, kovakantinen, 448 sivua
suomentanut Eeva Koskimies


Genevra oli hetken hiljaa. Hän vilkaisi Cecilyä uteliaana ja kohotti sitten katseensa heidän yläpuolellaan kohoavaan Cavendon Halliin, jonka monet ikkunat loistivat toukokuisen aamun kirkkaassa auringonpaisteessa kuin kiillotettu marmori. Koko talo näytti loistavan ja hohtavan.
  Genevra tiesi, että se oli vain auringonpaisteen luoma illuusio. Mutta Cavendon Hallilla oli ihan oma erikoinen auransa. Hän oli aina tuntenut sen. Hän seisoi hetken täysin hiljaa ja liikkumatta paikallaan, uppoutuen ajatuksiinsa ja tuijottaen kartanoa. Hänellä oli lahja, näkemisen lahja. Ja nyt hän näki tulevaisuuteen.
(s. 19)

Olikohan se Adlibriksen sivuilla vai missä, kun tänä keväänä ensimmäinen kerran törmäsin Barbara Taylor Bradfordin Cavendon Hall -kirjasarjaan. Esittelytekstin perusteella sarjan ensimmäinen osa vaikutti mielenkiintoiselta, joten päätin tutustua sarjaan. Hieman huvitti, että Bradfordin mainostetaan olevan kaikkien aikojen myydyimpiä kirjailijoita. Hänen kirjojaan on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta ja käännettykin yli 40:lle kielelle. En ollut koskaan aiemmin kuullut koko kirjailijasta.

Englannin Yorkshiressa sijaitseva Cavendon Hall on kaunis sukukartano, joka on kuulunut vuosisatojen ajan aateliselle Inghamin perheelle. Lähes yhtä kauan perheen palveluksessa on ollut Swannin suku. Nämä kaksi perhettä on elänyt yhdessä jakaen toistensa ilot ja surut sekä salaisuudet ja skandaalit. Seesteisen ajan jälkeen kumpaakin perhettä odottaa epävarma tulevaisuus. Eräs Inghamin perheen tyttäristä joutuu väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Myöhemmin tapahtuu lisää kamalia tekoja. Kenellä on jotain Inghamin perhettä vastaan? Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa kotikylän miehet joutuvat tekemään osuutensa maansa hyväksi. Myös Inghamin ja Swannin perheenjäseniä lähtee sotaan. Menneisyyden salaisuudet nousevat pintaan rankkojen vuosien aikana.

Lähtöasetelma Cavendon Hallin tarinassa on kutkuttava. Inghamin perhe elää lähes idyllistä elämää sukukartanossa kauniissa ympäristössä. Heillä on ympärillään uskollinen palveluskunta, ja erityisesti kauan palveluksessa ollut Swannin suku tekisi mitä tahansa isäntäperheensä puolesta. Idyllinen elämä pirstaloituu ihan yhtäkkiä, kun Inghamien toiseksi vanhin tytär, Daphne, joutuu väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Yhtäkkiä epäilyksen varjo leviää perheen ylle. Sitä on kuvitellut voivansa luottaa ympärillään oleviin ihmisiin, mutta kehen enää loppujen lopuksi voi luottaa? Tapahtumien edetessä myös Swannin perheen vankkumaton tuki isäntiään kohti horjuu. Swannin perheen matriarkka Charlotte varoittaa nuorta Cecilyä Inghamin perheen miehistä, jotka eivät pysty vastustamaan Swannin naisia.

Tapahtumien edetessä voi huomata maailmaan muuttumisen. Kirjan ensimmäisessä luvussa eletään huoletonta toukokuuta vuonna 1913. Kartanossa järjestetään kesän aikana hienot tanssiaiset, jonne kutsutaan paljon vieraita. Taustalla kuiskutellaan Euroopan tapahtumista, jotka ennustavat synkkiä aikoja. Kartanoon vieraaksi saapunut jaarlin serkku kuvailee kesää 1913 viimeiseksi kesäksi. Sodan syttyminen mullistaa kartanon asukkaiden ja lähiseudun elämän. Miehiä lähtee rintamalle, ja kartanoon perustetaan sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita. Sodan päätyttyä tarinan keskiössä olevien perheiden elämä on muuttunut peruuttamattomasti.

Kirjassa otetaan melkoisia harppauksia ajanjaksosta toiseen. Ensimmäinen luku sijoittuu toukokuuhun 1913. Seuraava sisältää tapahtumat saman vuoden kesäkuusta syyskuuhun. Kolmanteen mahtuu kokonaisen vuoden (tammikuu 1914 – tammikuu 1915) tapahtumat. Neljäs kertoo tapahtumista aikavälillä toukokuu 1916 – marraskuu 1918. Viimeinen eli viides luku sijoittuu syyskuuhun 1920. Koin tämän harppomisen välillä jopa häiritseväksi. Koko ajan oli kiireen tuntua. Ihan kuin kirjailijalla olisi ollut hirveä kiire päästä käsittelemään seuraavia asioita. Ehkä juuri kiireen takia en saanut kunnolla otetta kirjan tapahtumista, kuten en myöskään hahmoista. Heidän elämänsä ei oikeastaan koskettanut mitenkään, sillä heidän kokemansa asiat vain vilahtivat nopeasti ohitse.

Julian Fellowesin Belgravian yhteydessä kirjoitin odotuksista, jotka syntyvät, kun uuttaa kirjaa verrataan tunnettuun ja suosittuun televisiosarjaan. Aivan saman asian voi todeta myös Cavendon Hallin kohdalla. Heti etukanteen on nostettu lovereading.co.uk -sivustolta lainaus: ”Loistava sukusaaga Donwton Abbeyn faneille.” Cavendon Hall muistuttaa Downton Abbeytä enemmän kuin Belgravia. Kummassakin on yläluokkainen perhe, joka asuu sukukartanossa ympärillään joukko uskollisia palvelijoita. Cavendon Hall häviää vertailun esikuvalleen, vaikka onkin viihdyttävä lukukokemus. Tunnettuun teokseen vertaaminen sai todella miettimään teon kannattavuutta. Lukijalla on tietynlaiset ennakko-oletukset, joiden pohjalta hän lähestyy uudempaa teosta. Entä jos odotukset eivät täyty? Pahimmillaan lukija voi todeta, ettei ainakaan tämän kirjailijan teoksia enää lue, kun ei se kirja ollutkaan samanlainen kuin vertailukohteensa.

Elizabeth Adler: Talo maalla

Alkuperäinen teos: A Place in the Country (2012)
Gummerus, 2012, kovakantinen, 363 sivua
suomentanut Satu Leveelahti


Carolinen katsellessa haaveissaan jokea Issy seisoi edelleen navettarakennuksen edessä. Korkeat puuovet, jotka olivat yhtä harmaat kuin märät lampaat, oli suljettu ruosteisella rautatangolla. Sitä Issy ei kuitenkaan osoittanut. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty maalattu kyltti. Vaikka se oli kulunut ja sään pieksemä, Caroline pystyi silti erottamaan sanat: Baari, grilli ja tanssia.
   Tanssia? Täällä? Käsittämätön ajatus.
(s. 22)

Elizabeth Adler on pysynyt lukulistallani jo parin vuoden ajan odottelemassa, milloin tulisi sopiva väli, jossa lukisin jonkin hänen kirjoistaan. En ole aiemmin lukenut Adlerin kirjoja, joten en oikeastaan tiennyt yhtään, minkälainen tarina tulisi vastaan. Aavistelin että Talo maalla olisi perusromanttinen viihdekirja, mutta kirja tarjosikin yllätyksen.

Neljääkymmentä lähestyvä Caroline Evans on jättänyt taakseen ylellisen elämän Singaporessa erottuaan petollisesta miehestään. Caroline päätyy Englantiin 15-vuotias tyttärensä Issyn kanssa. Mukanaan hänellä on vain vähän rahaa, mutta sitäkin enemmän tahtoa saada uusi alku elämälle. Sattuman kautta äiti ja tytär majoittuvat pieneen kyläpubiin Oxfordshiressa. He ystävystyvät pubin omistavan perheen kanssa ja Caroline saa pubista työpaikan. Eräs pubin vakioasiakkaista kenties voisi auttaa särkyneen sydämen paikkailussa… Issylle sopeutuminen ei ole yhtä helppoa, ja niinpä Caroline saa kuulla pilanneensa kaiken. Juuri kun kaikki näyttäisi olevan hyvin, entisen aviomiehen menneisyys palaa kummittelemaan Singaporesta asti.

Kirja kuvaa mielenkiintoisesti äidin ja tyttären välejä hyvin hankalassa tilanteessa. Issy syyttää äitiään vanhempiensa avioerosta ja erityisesti siitä, että äiti raahaa hänet pois tutusta elinympäristöstä Englannin maaseudulle, jota tyttö ei ajattele mitenkään imartelevasti. Erityisen synkästi Issy suhtautuu Taloon maalla eli ränsistyneeseen navettaan, jonka Caroline ostaa hetken mielijohteesta kunnostaakseen sen. Issyn ajatusten myötä palasi välillä omat teini-iän kiukkuilut mieleen. Välillä Issyn mielenilmaukset tuntuivat liioittelulta, mutta pystyin myös asettumaan hänen asemaansa. Maapallon toiselta puolen uuteen paikkaan joutuminen ei taatusti ole helppoa. Caroline piti ihailtavan hyvin langat käsissään, vaikkei hänellä ollut helppo tie kuljettavanaan. Pidin siitä, ettei hahmosta ollut tehty liian täydellistä naista. Hahmossa oli sopivasti rohkeutta tarttua uuteen elämään, mutta myös herkkyyttä surra kaikkea kokemaansa.

Ennen kuin olin nähnyt kirjan takakantta, odotin automaattisesti, että hahmona olisi simpsakka nuori nainen, joka seikkailisi jossain päin maaseutua. Se että päähenkilö olikin lähes neljäkymmentä, siis keski-ikäinen ja että hänellä on jo teini-ikään ehtinyt lapsi, oli positiivinen yllätys. Ainakin niissä viihdekirjoissa, joita olen viime aikoina lukenut, päähenkilöt ovat olleet nuoria aikuisia. Vielä suuremman yllätyksen tarjosi entisen aviomiehen menneisyys, jonka myötä tarina muuttui melkeinpä murhamysteeriksi. Sitä en osannut odottaa.

Talo maalla oli aivan mukava lukukokemus, mutta jokin tästä jäi puuttumaan. Lukemisen jälkeen jälkimaku oli jokseenkin laimea. Ainakin tuli luettua jokin Adlerin teos, ja kansikuva oli kaunis (ja ylipäätänsä houkutteli lainaamaan juuri tämän kirjan). Ehkäpä joskus luen jonkin toisen Adlerin kirjan ja se herättää enemmän tunteita.

Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika

Alkuperäinen teos: The Prince and the Pauper (1882)
WSOY, 1995, kovakantinen, 226 sivua
suomentanut Helka Varho



Koko maassa ei puhuttu mistään muusta kuin vastasyntyneestä lapsesta Edvard Tudorista, Walesin prinssistä, joka lepäsi silkkiin ja samettiin käärittynä tietämättä mitään tästä hälystä ja ylhäisistä naisista ja herroista, jotka palvelivat häntä ja valvoivat hänen ympärillään. Eikä hän siitä välittänytkään. Mutta kukaan ei hiiskunut tuosta toisesta lapsesta, ryysyihin kääritystä Tom Cantystä, lukuun ottamatta köyhää perhettä, jonka vaivoiksi hän oli syntynyt.
(s. 9)

Prinssi ja kerjäläispoika löytyi omasta hyllystä. Olen joskus lapsuudessa saanut kirjan lahjaksi, mutta en ole sitä koskaan viitsinyt lukea. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Köyhän perheen poika Tom Canty vaeltelee kuninkaallisen palatsin porttien lähellä ja näkee kruununprinssi Edvard Tudorin. Eräs vartija hermostuu siihen, että Tom tulee liian lähelle portteja ja aikoo lyödä poikaa. Tällöin kruununprinssi puuttuu asiaan. Hän estää vartijaa kurittamasta Tomia ja kutsuu tämän sisälle palatsiin. Prinssi ja kerjäläispoika ihastuvat toisiinsa liittyvistä sattumista ja elinolosuhteista. He ovat syntyneet samana päivänä ja ovat aivan toistensa näköiset. Edvardin mielestä Tomin elämä kaduilla on vapaata verrattuna palatsin muodolliseen hovielämään. Tomin mielestä prinssi on onnekas, koska hän saa asua hyvin yltäkylläisessä ympäristössä.

Edvard ja Tom päättävät kokeilla toistensa vaatteita. Kun kruununprinssi sitten poistuu rääsyt yllään huoneestaan, hän kohtaa käytävällä vartijoita, jotka ajavat mokoman ryysyläisen pois palatsista. Näin poikien osat vaihtuvat. Palatsiin loistoon tottunut prinssi joutuu kaduille ja Tom Cantyn perheen luokse, jossa hän joutuu kokemaan väkivaltaa ensimmäistä kertaa. Kerjäläispojasta tulee prinssi, jonka pitäisi osata vieraita kieliä, tavata korkea-arvoisia vieraita ja lopulta nousta valtaistuimelle asti.

Kirja on loistava kuvaus siitä, kuinka ketään ei tulisi luokitella tai tuomita ulkonäön perusteella. Hovissa Tom Canty yrittää aluksi tehdä selväksi, millainen erehdys on sattunut ja kertoa, ettei hän ole oikea kruununprinssi. Kukaan ei tietysti usko häntä vaan kaikki kuvittelevat, että prinssi on seonnut tai sairastunut. Palvelivat toteavat, että on parempi olla välittämättä prinssin kummallisista puheista. Samaan aikaan köyhissä oloissa Edvard yrittää selittää, kuka hän on oikeasti, mutta eihän häntäkään kukaan usko. Isä ja isoäiti vain suuttuvat ja pieksevät pojan. Onneksi myöhemmin Edvard löytää hyväntekijän, joka ei usko häntä, mutta kuitenkin pitää pojan puolia.

Prinssi ja kerjäläispoika on ensimmäinen kosketukseni Mark Twainin tuotantoon. Minulla ei ollut entuudestaan mielikuvaa siitä, minkälainen kirjoitustyyli Twainilla on. Googlettelun avulla löytyi vastauksia. Ilmeisesti Twainin tyyli on aika ivallinen ja satiirinen. Lukiessa kiinnitin huomiota kohtiin, jotka tuntuivat yliampuvilta, mutta ilman etukäteen perehtymistä, en olisi ehkä tajunnut ajatella kirjan olevan satiirinen kuvaus. Todennäköisesti olisin vain tyytynyt hämmästelemään kerronnan yliampuvuutta. Enpä tiedä kuinka paljon Twain liioittelee kirjassa, mutta hyvin heppoisin perustein ihmisiä rangaistiin ja mestauksia ja kuolemantuomioita tuntui riittävän.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin. Tarinassa esiintyy kaksi oikeasti elänyttä kuuluisaa henkilöä. Kuningas Henrik VIII hallitsee maataan viimeisinä hetkinään. Henrikillä oli kuusi vaimoa, mutta kirjassa ei mainita vaimoja, vaan tässä Henrik on poikansa hyvinvoinnista huolehtiva isä. Tom Cantyllä oli vaikeuksia oppia hovin etikettiä, joten hänen tekemiensä virheiden vuoksi ajateltiin, että prinssi oli menettänyt järkensä. Kruununprinssi Edvard, joka joutui ryysyläisenä kaduille, oli Edvard VI. Hän nousi valtaistuimelle isänsä jälkeen, mutta hallituskausi ei kestänyt kauaa.

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Alkuperäinen teos: The Lady of the Rivers (2011)
Bazar, 2014, kovakantinen, 560 sivua
suomentanut Natasha Vilokkinen



Nyökkään. ”Arvelinkin jotakin tällaista. Vaikka suljinkin verhon kuunvalolta ja yritin olla kuulematta musiikkia.”
Rouva Jourdemaynen ilme on viisaan myötätuntoinen kun hän katsoo minua kuskipukilta. ”Joskus ei voi mitään sille mitä kuulee, sille mitä näkee”, hän sanoo. ”Suokoon Herra, joka lahjan antoi, teille myös rohkeutta kantaa se.”
(s. 125)

Philippa Gregoryn Ruusujen sota -sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet mieluista luettavaa. Luonnollisesti juuri siitä syystä odotukseni olivat korkealla myös kolmannen osan suhteen. Edellisen osan tapaan sain tämän viimevuotisen joululahjakirjan luettua vasta syksyllä, kun seuraava joulu on lähempänä kuin mennyt joulu. Onneksi on lukuhaasteita, jotka herättelevät muistamaan myös ne hyllyyn unohtuneet teokset. Osallistun Sinisellä herttuattarella I Spy Challenge -lukuhaasteeseen, josta sain tämän myötä luettua kohdan 1, color.

Eletään vuotta 1430, Luxemburgin sukuun kuuluva kuvankaunis ja nuori Jacquetta on lähetetty setänsä luokse. Jacquettan suku periytyy veden jumalatar Melusinasta. Uskotaan että joillakin suvun naispuolisista jäsenistä on Melusinan lahja, kyky nähdä asioita ennalta. Jacquetta saa oppia isotädiltään lady Jehannelta, joka opettaa tytölle Melusinan perintöä. Setänsä linnassa Jacquetta tutustuu vankityrmässä viruvaan Jeanne D’Arciin. Jeannen kanssa Jacquetta tavallaan ennustaa korteista ensimmäisen kerran ja oppii, että näkyjen näkeminen voi koitua kohtalokkaaksi nuorelle tytölle. Jeannea odottaa rovio, mutta Jacquetta päätyy naimisiin Bedfordin herttuan kanssa. Samalla hänestä tulee Ranskan vaikutusvaltaisin nainen.

Herttuattarena Jacquettasta tulee Englannin hovin jäsen. Jäätyään leskeksi hän kohahduttaa hovia solmimalla rakkausavioliiton aatelittoman miehen kanssa, vieläpä sellaisen miehen, joka oli hänen entisen aviomiehensä palveluksessa. Myöhemmin kuningas palkitsee aatelittoman puolison arvonimellä. Vuosien kuluessa Jacquettasta tulee ranskalaisen kuningatar Margareeta Anjoulaisen läheisin hovinainen, jolle nuori kuningatar uskoo huolensa ja murheensa. Englannin hovissa Jacquetta saa kuitenkin huomata saman asian kuin nuorena tyttönä Ranskassa. Nostettuaan kohtalonpyörän korttipakasta ihminen ei voi tietää, nouseeko hän korkealle elämässä vain paiskautuakseen jossain vaiheessa maahan.

Sinisen herttuattaren Jacquettan voi nähdä hahmona, joka yritti vaikuttaa omaan elämäänsä kaikin keinoin maailmassa, jota miehet hallitsivat. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Bedfordin herttua oli kiinnostunut alkemiasta. Herttua tarvitsi Jacquettan vaimokseen, jotta voisi hyötyä vaimonsa näkemisen lahjan avulla. Jacquettasta itsestään voi huomata kehityksen siinä, kuinka hän aluksi suhtautuu ehkä jopa arastellen perintöönsä, mutta ajan kuluessa turvautuu siihen yhä enemmän selvittäessään perheenjäsentensä kohtaloita. Pikkuloitsujen avulla Jacquettalla on mahdollisuus vaikuttaa, mutta samalla hänen täytyy ottaa huomioon asiaan liittyvät riskit. Jacquetta saa myös huomata sen, ettei näkyjä ole helppoa tulkita. Joskus oikea tulkinta syntyy vasta vuosien kuluttua näystä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjassa jo ilmestyneitä Valkoista kuningatarta ja Punaista kuningatarta. Margareeta Anjoulaisen ja kuningas Henrik VI:n vierellä Jacquetta on seuraamassa tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle Margareetan saapumisesta uuteen kotimaahansa. Väliin mahtui Yorkin kapina, kuninkaan sairastuminen, kuningattaren joutuminen epäsuosioon, kunnes lopulta koitti serkusten välinen Ruusujen sota. Kuningasparin suosiosta nauttiva Jacquetta ja hänen miehensä Richard Woodville saivat osansa kuningasparin anteliaisuudesta, vaikka samalla he joutuivat olemaan pitkiä aikoja erossa toisistaan. Mies oli alati sotimassa kuninkaan puolesta ja Jacquetta hovissa, jolloin parin lapsetkaan eivät nähneet vanhempiaan pitkään aikaan.

Sarjan aikaisempien osien tavoin Sinisessä herttuattaressa tarinaa seurataan naispäähenkilön kautta. Jacquettan minämuotoisen kertojan välityksellä lukijalle avautuu hahmon elämä ensin Ranskassa, sittemmin Englannissa. Jacquetta on myös kaikkitietävä kertoja, sillä hänen kauttaan lukija saa tietoa sellaisista tapahtumista, joihin Jacquetta ei itse osallistunut. Kerronta etenee melko nopeaan tahtiin, mikä tulee parhaiten esiin uusien lukujen otsikoiden vaihtuvista vuodenajoista ja vuosiluvuista. Esimerkiksi parin lapsen syntymät ohitetaan muutamalla lauseella siitä, kuinka Jacquettan on taas täytynyt vetäytyä lapsivuoteeseen ja kuinka perhettä on siunattu uudella vauvalla. Toisaalta läpikäytäviä tapahtumia taas riittää, joten nopea tahti on sen perusteella tarpeellista.

Tuntui jotenkin hassulta lukea kirja, joka loppuu sellaiseen tapahtumaan, joka on tullut toisessa kirjassa vastaan suunnilleen heti ensimmäisenä. Kirjailijan loppusanoissa Philippa Gregory kertoo, kuinka hän löysi Jacquettan hahmon kirjoittaessaan Ruusujen sota -sarjan ensimmäistä osaa Valkoista kuningatarta. Tämän perusteella on tietysti ymmärrettävää, että kirjatkin ovat ilmestyneet tässä järjestyksessä, ensin kirja tyttärestä eli Elisabetista ja sen jälkeen äidistä eli Jacquettasta. Minua hieman häiritsi se, että tiesin jo etukäteen Jacquettan kohtalon. Olisi ollut jännittävämpää lukea ensin hänen nuoruusvuosistaan ja jatkaa sitten Valkoiseen kuningattareen, jossa Jacquetta on myös melko oleellisena hahmona mukana.

Sininen herttuatar on kuitenkin tuttua Gregoryn laatua. Jacquettan ja Richardin suhde oli mukavan lämminhenkinen. Kirjan sivuilta välittyi kuva pariskunnasta, joka aidosta välitti toisistaan ja jonka suhde kesti pitkänkin välimatkan ja erossaolon. Kirja ylsi siihen kohdistuneiden odotusteni tasolle.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
Sininen herttuatar (The Lady of the Rivers 2011)
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The King's Curse 2014

Neil Gaiman: Tähtisumua

Alkuperäinen teos: Stardust (1999)
Seven/Otava, 2007, pokkari, 226 sivua
suomentanut Mika Kivimäki



Kylään saapuu ani harvoin ihmisiä, jotka tietävät, mitä hakevat. Tällaiset ihmiset päästetään joskus kulkemaan muurin toiselle puolelle. Heidän silmissään on tietynlainen katse, josta ei voi erehtyä. Kyläläisten tiedon mukaan koko 20. Vuosisadan aikana muurin taakse ei ole yritetty salakuljettaa mitään – asia, josta he ovat hyvin ylpeitä.
    Vapunpäivänä, joka yhdeksäs vuosi niityllä pidetään markkinat, ja silloin vartiointia höllennetään.
(s. 9)

Pitkään lukulistallani keikkunut Tähtisumua on odottanut lukemista jo ainakin parin vuoden ajan. Teos on jäänyt taka-alalle sitä mukaa, kun olen huomannut muita mielenkiintoisia kirjoja, joiden lukeminen on ohittanut pitkään listalla roikkuneen kirjan. Kirjastossa Tähtisumua tuli sopivasti vastaan sekä kirjana että elokuvana. Kirja sai miettimään, miksi olenkaan viivyttänyt sen lukemista näinkin pitkään.

Englantilainen Muurin kylä on unelias pikkukylä maaseudulla. Kylää ympäröi muuri, jonka tarkoituksena on estää kulkijoita lähtemästä kylästä. Joka yhdeksäs vuosi järjestettävien Haltiamarkkinoiden aikana nuori Dunstan Thorn tapaa noita-akan palveluksessa olevan kauniin tytön. Lemmenyön seurauksena syntyy keijukaisnaisen ja ihmismiehen poika, Tristran Thorn, jonka seikkailusta kirja varsinaisesti kertoo. Tristran on rakastunut kylän kauneimpaan tyttöön Victoriaan, mutta tyttö ei tunne samoin häntä kohtaan. Voittaakseen Victorian sydämen itselleen Tristran lupaa hakea hänelle taivaalta pudonneen tähden. Lupauksesta alkaa Tristranin seikkailu kauas Haltiamaahan tähteä noutamaan.

Tähtisumua täyttää perinteiset fantasiakirjallisuuden elementit siinä mielessä, että kirja sisältää etsintäretken, jonka aikana sankari kasvaa henkisesti pojasta mieheksi. Kirjan alussa sankari olettaa kuuluvansa tiettyyn perheeseen ja yhteisöön, mutta tarinan aikana hänelle selviää, keitä hänen oikeat sukulaisensa ovat ja mistä hän on oikeasti peräisin. Sankarilla voi olla myös erityisiä kykyjä, jotka nousevat esiin tarinan aikana. Tarinan ainekset ovat perin pohjin kolutut ja kliseiset, mutta siitä huolimatta Tähtisumua on varsin onnistunut kirja. Kirjailija on kehittänyt puhkikuluneita aiheita omaperäisempään suuntaan. Lukijana tuntui jopa jollain tavalla turvalliselta, kun kirja sisälsi tuttuja ja turvallisia aineksia, mutta kuitenkin lopputulos oli sopivasti uudentuntuinen, eikä kliseiden toistamista.

Osa hahmoista vaati enemmän sulattelua kuin toiset. Päähenkilö Tristran on aluksi jopa ärsyttävän hölmö ja naiivi, mutta tarinan aikana hän kasvaa henkisesti. Alun hölmö poika on muuttunut kirjan loppuun mennessä jopa melko fiksuksi hahmoksi. Pidin kovasti Yvaine-tähdestä, jota kohtaan ei voinut olla tuntematta sympatiaa. Kukapa siitä ilahtuisi, kun rakastunut nuorukainen haluaa raahata sinut valittunsa luokse, etkä itse voi vaikuttaa asiaan. Yvainen hahmossa tiivistyi haikeus takaisin kaltaistensa pariin pääsemisestä ja lopulta tosiasioiden hyväksyminen koskettavalla tavalla. Muista hahmoista Tristranin rakas Victoria jäi mieleen lähinnä hieman itsekeskeisenä tyttönä. Kirjan pahikset eli Myrskynpesän prinssit ja noitakuningatar sisarineen poikkesivat tarinassa siellä täällä, mutta kukaan heistä ei noussut mitenkään yltiöpahaksi. Pikemminkin pahikset vaikuttivat harmittavilta kiusankappaleilta kuin oikeasti uhkaavilta hahmoilta.

Tähtisumua oli sijoitettu kirjaston luokittelussa nuorten aikuisten kirjojen joukkoon, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä kirjallisuutta alkuteos edustaa. Mielestäni kirjan pohjalta tehty elokuva oli nuorille tehty seikkailu, mutta kirjasta tulee paikoitellen väkisinkin mieleen lapsille tarkoitettu satu, vaikka kaikki tapahtumat eivät sovi lapsille. Kieli on välillä hyvinkin lapsekasta ja sadunomaista, minkä perusteella sanoisin tätä saduksi. Toisaalta kielen lapsekkuus voi tietysti johtua myös kääntäjästä.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Alkuperäinen teos: The House at Riverton (2006)
Bazar, 2011, kovakantinen, sivumäärä 613


Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja, sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksina.
(s. 12-13)

Paluu Rivertoniin kuuluu jälleen niiden kirjojen joukkoon, jotka ovat ostohetkellä tuntuneet todella kiinnostavilta, mutta sitten kirja onkin jäänyt hyllyyni odottamaan lukemista. Osallistuin alkuvuodesta Kiinteistöhaasteeseen, jossa pitää lukea kirjoja, joiden tarinoihin liittyy olennaisesti jokin rakennus. Tämän kirjan osalta haaste tuli kuin tilauksesta, sillä en tiedä, koska olisin muuten lukenut kirjan. Tapanani on haalia kirjastosta aivan liikaa kirjoja, vaikka kotonakin olisi kirjoja odottamassa lukemista.

Kirjassa pompitaan kahdessa ajassa, 1920-luvun kartanomiljöössä ja 1990-luvun Lontoossa. Kertojana on Grace, entinen Rivertonin sisäkkö, joka nyt lähes satavuotiaana asuu hoivakodissa. Grace on saanut kirjeen nuorelta elokuvaohjaajalta, joka haluaisi tehdä elokuvan Rivertonista ja tragediasta, joka tapahtui eräiden kesäisten seurapiirijuhlien aikaan kartanon mailla vuonna 1924. Tapahtuneeseen liittyy salaisuus, josta Grace on tunnollisesti vaiennut vuosikymmenten ajan. Alun epäröinnin jälkeen Grace suostuu tapaamaan elokuvaohjaajaan. Samalla hän tietää, mihin tapaaminen johtaa: kauan sitten unohtuneet tapahtumat ja teot eivät pysy enää salassa vaan tulevat julki lopultakin kaikkien vuosien jälkeen. Ohjaajan yhteydenotosta alkaa matka Gracen kipeisiin muistoihin, joista hän kertoo nyt ensimmäistä kertaa kenellekään.

Grace pääsi sisäköksi Rivertoniin alun perin äitinsä avustamana, joka oli myös työskennellyt kartanossa ennen tyttärensä syntymää. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Grace tottuu nopeasti kartanon elämänrytmiin ja asemaansa palvelusväen joukossa, jossa sielläkin on oma nokkimisjärjestyksensä. Erityisesti Grace kiintyy Hartfordin sisaruksiin, Hannahiin, Emmelineen ja Davidiin, jotka viettävät lomiaan kartanossa. Myöhemmin Gracesta tulee jopa Hannahin kamarineiti. Uskollisuutensa ja kiintymyksensä takia Grace olisi valmis tekemään mitä tahansa työnantajansa Hannahin vuoksi.

Grace ja Hannah ovat samanikäisiä, mutta lähtöisin eri yhteiskuntaluokista. Heidän ystävyydessään erot luokkien välillä tulivat hyvin esiin. Voisi ajatella, että Hannah on heistä vapaampi, mutta todellisuudessa köyhään Graceen ei kohdistu niitä odotuksia, joiden varjossa korkeassa asemassa olevan naisen täytyy toimia. Hannah on isossa roolissa kirjassa, mutta oli niitä muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Hartfordien sisarusparven nuorimmaisesta eli Emmelinestä puhkeaa nuoruuden riemua täynnä oleva tyttö, joka pyrkii unohtamaan sodan huvituksilla. Lisäksi on nuori runoilija Robbie Hunter, joka ensimmäisen kerran saapuessaan kartanoon oli tyttöjen silmissä ulkopuolinen. Kesäinen tragedia liittyy juuri häneen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen kartanomiljööseen, mikä houkutteli jo etukäteen. Downton Abbey on yksi suosikkisarjoistani ja tässä tuntui olevan jonkin verran yhtäläisyyksiä sarjaan, mikä teki kirjaa kotoisammaksi heti alusta lähtien, koska tavallaan asiat olivat jo tuttuja. Kahden kerroksen väkeä -teema eli isäntien ja palvelijoiden välisistä luokkaeroista lukeminen oli mielenkiintoista. Ajankuvausta leimaa sota. Tässäkin sota on läsnä ja esillä tarinassa. Kartanossa arki ei sodasta huolimatta muutu, mutta sota jättää tietysti jälkensä jokaiseen hahmoon. 20-lukua kohti mentäessä yritetään parannella sodan aiheuttamia haavoja. Erityisesti 20-luvun kuvaukset jälleenrakentamisen toivosta ja uskosta parempaan olivat kiehtovia.

Olin aivan täpinöissäni, kun olin aloittanut lukemisen. Paluu Rivertoniin imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kahdessa aikatasossa liikkuminen, 90-luvun loppu aivan vuosituhannen vaihteen tienoilla ja 20-luku sekä sitä edeltäneet vuodet, toimi yllättävän hyvin. En kokenut missään vaiheessa lukemisen aikana, että siirtyminen ajasta toiseen olisi tuntunut kömpelöltä, vaan siirtymät oli osattu toteuttaa sopivasti. Kirja helpotti mukavalla tavalla Downton Abbey -kaipuuta ja oli viihdyttävä ja miellyttävä lukukokemus. Voin suositella lämpimästi!

Anna Sewell: Black Beauty

Julkaistu alun perin 1877
Wordsworth Editions, 1993, pehmeäkantinen, sivumäärä 201


"Yes", she said, "he is really quite a beauty, and he has such a sweet, good-tempered face and such a fine, intelligent eye – what do you say to calling him Black Beauty?"
"Black Beauty – why, yes, I think that is a very good name. If you like, it shall be so"; and that is how I got my name.
(s. 37)

Mietin 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen sopivia kirjoja ja muistin, että minullahan on kirjahyllyssä tämä Black Beauty, joten valitsin kirjan luettavaksi haastetta varten. Olen aiemmin aloittanut kirjan lukemisen, mutta en ole päässyt kokonaan loppuun asti. Nyt tuli sitten luettua kirja aivan viimeiselle sivulle asti. Samalla voinkin laskea suorittaneeni lukuhaasteen, sillä lähdin tavoittelemaan neljää luettua 1800-luvulla ilmestynyttä teosta.

Black Beauty syntyy englantilaisella maatilalla, jossa se viettää ensimmäiset vuotensa niin emänsä kuin muiden varsojen kanssa. Hyvän käytöksensä ja näyttävän ulkonäkönsä takia Black Beauty myydään uudelle omistajalle, herrasmiehelle nimeltä Squire Gordon. Gordonin tallissa Black Beauty tutustuu lupsakkaan Merrylegs-poniin, jolla perheen lapset ratsastavat sekä kipakkaan ja aggressiiviseen Gingeriin, jota on ennen kohdeltu huonosti. Gordonin tilalle Black Beautyn elämä sujuu mukavasti päivästä toiseen, kunnes pakon edessä hevoset myydään. Tästä lähtien Black Beauty kiertää uudelta omistajalta toiselle ja päätyy lopulta vaunuhevoseksi. Kaikki olisi hyvin, jos vain ihmiset muistaisivat kohdella hevosiaan paremmin.

Kirjan päähenkilönä on Black Beauty -niminen hevonen, joka kertoo kokemuksistaan minä-muodossa. Hevosta kuvataan hyväkäytöksiseksi ja ulkonäöltään hienoksi. Black Beautyn rotua ei mainita (muistaakseni) missään vaiheessa, mutta ensimmäisessä luvussa sen emä sanoo varsalleen tämän olevan "well bred" eli hyvää sukulinjaa. Lisäki Black Beautyn isoisä on voittanut laukkaratsastuskilpailuissa ja isäkin on varsin menestyksekäs. Tästä voisi päätellä, että Black Beauty ei ole aivan mitä tahansa rotua. Itse veikkasin lukemisen aikana sen olevan englantilainen täysiverinen tai ainakin jotain vähän "hienompaa" rotua.

Muiden hahmojen joukko on kirjava. Suuri rooli on kaikilla hevosilla, jotka Black Beauty tunsi. Hevonen muistelee myös ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Jotkut heistä olivat oikein hyviä hevosten kanssa, mutta osa ei välittänyt hevosten hyvinvoinnista ollenkaan. Sivuhahmoista itselleni kaikista läheisimmiksi tulivat Gordonin tilalla asustelleet Merrylegs ja Ginger. Gingerista kuullaan vielä myöhemminkin, sillä Black Beauty tapaa tamman pariin kertaan ollessaan vaunuhevosena. Myös vanha Captain-hevonen herätti mielenkiintoa. Se nimittäin kertoo Black Beautylle surullisen tarinansa siitä, kuinka se osallistui isäntänsä kanssa Krimin sotaan. Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, että ihan yhtälailla hevoset ovat joutuneet kokemaan sodankauhuja, kuten ihmiset.

Kirjan kaikki luvut ovat hyvin lyhyitä. Pisimmät kestävät suunnilleen kymmenen sivua tai vähän alle sen ja lyhimmät pari sivua. Vieras kartanossa -kirjassa, jonka luin hiljattain, luvut kestivät melkeinpä 50 sivua tai ylikin, joten oli oikein mukavaa lukea vaihteeksi näin lyhyitä lukuja. Nyt saattoi helposti lukea pari lukua ja tehdä välillä jotain muuta ja sitten taas jatkaa kirjan parissa. Ei tullut harmistusta siitä, että luku jäi kesken, kun luvut olivat tosiaan niin lyhyitä, että ne saattoi vähän kiireessäkin lukea loppuun asti.

Black Beauty on lastenkirja, joten sen kieli on helppoa. En ole koulukirjoja lukuun ottamatta lukenut kirjoja englanniksi, mutta tämän kanssa ei tarvinnut jännittää sitä, ettei ymmärtäisi. Voi olla, että aikaisemmin jätin kirjan kesken juuri vieraan kielen takia, mikä harmittaa nyt vähän. Olisin vain lukenut loppuun asti. Kirja kertoo hevosista, joten siinä on hevosalan sanastoa. Ainoastaan nämä erikoissanat tuottivat lukiessa sellaisia hetkiä, etten ihan tiennyt, mistä puhuttiin. Esimerkiksi Ginger kertoi Black Beautylle varusteesta nimeltä bearing rein ja siitä, kuinka hirveältä se tuntui päällä. Pienen selvittelyn jälkeen sain tietää, että sillä tarkoitetaan jotain osaa hevosen valjaissa.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jotkut kohdat olivat todella surullisia, joten ehkä oli sittenkin vain hyvä, etten tätä nuorempana lukenut. Kirjailija Anna Sewell kirjoitti kirjan, jotta ihmiset havahtuisivat hevosten huonoihin oloihin ja erityisesti vaunuhevosten kohteluun viktoriaanisen ajan Englannissa. Näin nykypäivän lukijana totean, että aihe kosketti yhä. Kirja antoi ainakin miettimisen aihetta, millaista oli ennen hevosten kohtelu.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Alkuperäinen teos: The Little Stranger (2009)
Tammi, 2011, kovakantinen, sivumäärä 594


Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenenvuotiaana. Oli sodanjälkeinen kesä, ja Ayresit olivat vielä varoissaan, seudun merkkihenkilöitä. Vietettiin maailmanvallanpäivää, minä seisoin kylän muiden lasten kanssa rivissä ja pidin kättä partiolaisten tervehdyksessä, kun rouva Ayres ja eversti jakoivat muistomitaleita, ja jälkeenpäin joimme vanhempiemme kanssa teetä pitkissä pöydissä luullakseni eteläisellä nurmikentällä.
(s. 7)

Sarah Watersin Vieras kartanossa on ollut lukulistallani jo melko pitkään odottamassa oikeaa aikaa, jolloin ehtisin lukea kirjan. Ja nyt tulee heti perään nolo tunnustus: en muistanut, miksi olin lisännyt kirjan lukulistalleni. Yleensä muistan heti jonkin kirjan kohdalla, miksi olen sen listalleni laittanut. Esimerkiksi olen saattanut nähdä kiinnostavan kirjan kaupassa ja takakannen tekstin, pelkän kansikuvan tai nimen perusteella mielenkiintoni on herännyt. Tällä kertaa ei ollutkaan mitään muistikuvaa. Oikeastaan tämä oli vain hyvä juttu siinä mielessä, että minulla ei ollut tästä syystä mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen.

Eletään 1940-luvun loppua sodan köyhdyttämällä Englannin maaseudulla. Tohtori Faraday saa kutsun potilaskäynnille Hundreds Hallin kartanoon, jonka omistajat olivat ennen seudun merkittävimpiä perheitä. Kartano on tohtorille entuudestaan tuttu. Hän ihaili sitä jo lapsena kartanon vielä kukoistaessa. Vierailullaan 30 vuotta myöhemmin tohtori saa huomata, kuinka rakennus on ajan kuluessa rapistunut ja menettänyt entisen loistonsa. Seinäpaperit repeilevät, rikkaruoho on valloittanut pihan, huoneet ovat kolkkoja, eikä Ayresin perheellä ole enää varallisuutta entiseen malliin. Faradaysta tulee nopeasti perheen uskottu ja kartanon vakiovieras. Oudot tapahtumat, kuten äänet, joita henkilöt kuvittelevat kuulevansa ja itsestään liikkuvat esineet lietsovat niin hämmennystä kuin pelkoa.

Ayresin perhe yrittää vielä sinnitellä sodan jälkeisessä maailmassa, jossa aateliston asema ei ole enää entisellään. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä, sillä heidän asemansa on kuin hupeneva luonnonvara, joka katoaa lopulta. Henkilöhahmoina kukin perheenjäsen suhtautuu omalla tavallaan menetettyyn loistoon. Rouva Ayres on kiinni menneessä, sodassa vammautunut poika Roderick hoitaa tilaa parhaansa mukaan ja tytär Caroline olisi valmis asumaan myös kartanon ulkopuolella. Heidän sekaansa lisätään sitten tohtori Faraday, jolle Hundreds Hall merkitsee ennen kaikkea hänen lapsuudessaan ihailemaansa rakennusta. Hahmojen kehitys alkuasetelmasta kirjan loppua kohden oli kirjoitettu hyvin. Hahmojen muotoutuminen kirjan aikana sai myös mielipiteeni heistä vaihtelemaan useampaankin kertaan.

Kirjan ajankuva on mielestäni luotu hienosti. Ayresin perheen kautta lukijalle valkenee aateliston heikentynyt asema. Paikkakunnan asukkaat suhtautuvat nuivasti vanhaan sukuun, jolla ei enää sodanjälkeisellä ajalla ole entistä valtaansa. Luokkaerot tulivat selviksi tohtori Faradayn kautta. Hän tavallaan kohosi työväenluokasta ylemmäs ystävystyttyään Ayresien kanssa. Kuitenkaan hän ei oikeasti kuulu heidän kanssaan samaan luokkaan. Tästä tohtori sai muistutuksen eräillä kutsuilla, jossa oli ainut alempaan luokkaan kuuluva vieras ja häntä ylempänä olevat ihmettelivät hänen läsnäoloaan. Lisäksi nuoren palvelustytön asema mietitytti. Miksi juuri Faraday suhtautui nihkeästi hänen puheisiinsa, vaikka he kumpikin kuuluvat alempaan säätyyn?

Hundreds Hallissa tapahtuu outoja asioita, joille ei ole järkiperäistä selitystä. Mielenkiintoisinta tapahtumissa on se, ettei lukijalle missään vaiheessa kerrota suoraan, mitä salaperäiset äänet, liikkuvat esineet tai kattoon ilmestyneet tahratäplät todella ovat. Kummitteleeko kartanossa vai ovatko havainnot vain mielitautisten tai huomionhakuisten ihmisten sepittämiä? Lukija voi itse muodostaa oman käsityksensä kartanon kummitteluista. Vihjeitä tiettyyn ratkaisuun annetaan toki kirjan aikana, mutta kuitenkin tapahtumat ovat jokaisen itsensä tulkittavissa käsityksensä mukaan.

Tämähän oli suorastaan jännittävä kirja! Kansikuvasta ja takakansitekstistä saattoi päätellä, että jännityslinjalla mentäisiin, mutta en silti osannut varautua aivan tällaiseen sisältöön. Kummitteluista kerrottiin Faradayn välityksellä, jolloin tilanne ei tuntunut niin hurjalta kuin jos kohtaukset olisi välitetty suoraan lukijalle. Luin kirjaa lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, jolloin kylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin useamminkin kerran. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja kappaleet pitkiä, mikä hieman häiritsi lukemista. Muuten tämä oli oikein kiintoisaa luettavaa.

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Alkuperäinen teos: The Red Queen (2010)
Bazar, 2012, kovakantinen, sivumäärä 404


Kuuluu kolahdus ja päähäni sattuu, ja yhtäkkiä istun typertyneenä makuuhuoneeni lattialla käsi kipeällä korvalla ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Seuranaiseni avaa oven, ja kun hän näkee kaatuneen rukouspöydän ja huumaantuneen ilmeeni, hän sanoo kiukkuisesti: "Lady Margaret, menkää nukkumaan. Teidän olisi pitänyt olla vuoteessa jo aikaa sitten. Neitsyt Maria ei arvosta tottelemattomien tyttöjen rukouksia. Liioittelua ei lasketa ansioksi. Äitinne haluaa, että nousette aamulla varhain. Ette te voi koko yötä valvoa rukoilemassa. Silkkaa hullutusta se sellainen on."
(s. 10-11)

Sain luettua viime vuotisen joululahjani Punaisen kuningattaren vasta näin lokakuussa. Melkeinhän tässä ehti jo vuosi vierähtää, mutta lukemisen viivästyminen ei johtunut siitä, ettei kirja olisi ollut mielenkiintoinen. Lukulista vain sattui olemaan niin täynnä, etten löytänyt tälle aiemmin sopivaa ajankohtaa. Ruusujen sota -sarjan ensimmäinen osa Valkoinen kuningatar oli kovasti mieluinen kirja minulle ja ennakkotunnelmat tämän toisen osan suhteen olivat sen mukaisesti korkealla.

Lancasterin sukuhaaran perijätär Margaret Beaufort naitetaan vasta 12-vuotiaana itseään huomattavasti vanhemmalle Edmund Tudorille. Avioliitosta syntyy poika Henrik Tudor, josta tulee Lancasterien ehdokas uudeksi kruununperijäksi. Ennen lapsen syntymää Margaret jää leskeksi, jolloin hänet naitetaan uudelle aviomiehelle, joka on vielä ensimmäistäkin miestä vanhempi. Jeanne d'Arcia ihaileva ja rukoilusta voimansa saava hurskas Margaret saa päähänsä, että koska hän ei voi itse naisena olla mitään suurta, hän voi olla merkittävä poikansa kautta. Margaretin päämääräksi muodostuu Henrikin nostaminen valtaistuimelle hallitsemaan Englantia, jolloin hänestä itsestään tulisi kuninkaan äiti.

Vuodet vierivät, Margaret on joutunut eroon pojastaan, jota kasvattaa Margaretin lanko Jasper Tudor. Välimatkasta huolimatta Henrikin etu ja oikeus kruunuun pysyvät alati Margaretin ajatuksissa etusijalla. Margaretin oma elämä kokee muutoksia jälleen uuden avioliiton myötä. Tosin tällä kertaa hänellä on mies, jonka ansiosta hän pääsee lähemmäs kruunua kuin koskaan aiemmin. Vastoinkäymiset eivät lannista päättäväistä Margaretia, jolla on vain yksi tarkoitus elämälleen – nostaa Henrik-poika hallitsijaksi.

Margaret Beaufort kuvataan kirjassa syvästi uskonnolliseksi naiseksi, joka haluaisi olla kuten esikuvansa Jeanne d'Arc. Luostariin menosta ja abbedissaksi ryhtymisestä haaveileva nuori Margaret joutuu kuitenkin pettymään katkerasti, kun hänelle selviää, että lancasterilaisen kuninkaan lähisukulaisena hänen tehtävänsä on olla vaimo ja poikalasten äiti. Lapsesta asti Margaret on pitänyt itseään Jumalan valittuna, jolle Pyhä Neitsyt antaa näkyjä. Vanhempana Margaret pitää uskonnollista vakaumustaan oikeutena tavoitteilleen nostaa Henrik-poika valtaistuimelle. Vuosien varrella hänestä tulee kostonhimoinen nainen, jonka elämään ei muuta mahdu kuin vallanhimoa ja juonittelua oman edun hyväksi.

Punaisessa kuningattaressa käytetään samaa kertojaratkaisua kuin Valkoisessa kuningattaressa. Tapahtumat kerrotaan Margaretin näkökulmasta ja hän on kaikkitietävä kertoja, sillä hänen näkökulmastaan kuvataan myös tapahtumia, joihin hän ei ole osallistunut. Kuitenkin kirjassa on sarjan ensimmäisen osan tavoin kohta, jossa kertojaäänen saa muutaman sivun ajaksi toinen hahmo. Punaisessa kuningattaressa Margaretin toinen aviomies Henry Stafford sotii Lancasterin puolella Yorkin joukkoja vastaan, jolloin sodan kuvauksesta kuullaan hänen kauttaan. Lopun suuressa taistelussa on puolestaan kaikkitietävä kertoja. Mitä tähän pitäisi todeta? Sotakuvaus tuntui realistisemmalta, kun siitä kuullaan sellaisen hahmon äänellä, joka osallistui taisteluun. Toisaalta taas vaihdos vain muutaman sivun ajaksi herätti hieman närkästystä.

Valkoinen kuningatar kertoi tapahtumista Yorkin-suvun puolella ja kuningatar Elizabethin näkökulmasta. Punaisessa kuningattaressa vaihdetaan näkökulmaa niin, että nyt tapahtumat kuvataan vastapuolen eli Lancasterin huoneen silmin ja päähenkilönä on jälleen suvulle tärkeä jäsen, Margaret. Oli mielenkiintoista kurkistaa myös toisen puolen motiiveihin ja päätöksiin, jotka ajavat lancasterilaisia eteenpäin. Tosin ensimmäistä osaa lukiessa olin ehtinyt jo kiintyä Yorkin puolen henkilöihin, joten aluksi minun oli vaikea samaistua Margaretiin ja Lancasterin huoneeseen. Aluksi pidin heitä ainoastaan Yorkien vihollisina, mutta vähitellen tempauduin mukaan tarinaan toisesta näkökulmasta.

Ensimmäisen osan tavoin Punaisessa kuningattaressa pompitaan ajassa eteenpäin, mutta mielestäni aikahypyt tapahtuvat tällä kertaa hallitummin. Ensimmäisessä osassa aikahypyt tulivat tekstissä vastaan melkeinpä sivulauseessa, että yhtäkkiä Elizabeth oli saanut jälleen yhden lapsen. Tässä osassa suurin kerralla tapahtuva hyppy eteenpäin on kymmenen vuotta, mutta asia ilmenee uuden luvun alussa heti ensimmäiseksi ja sitä seuraa kuvaus kuluneista vuosista ja sitten mennään taas nykyajassa. Tämä tuntui lukijalle ystävällisemmältä ratkaisulta. Nyt pystyi selkeästi hahmottamaan, että on kulunut kymmenen vuotta, eikä aikahyppy tule yhtäkkiä seuraavassa lauseessa yllätyksenä.

Sitä en ihan ymmärrä, miksi esimeriksi kustantamon suvuilla yhdeksi lajiksi on merkitty romantiikka, koska mielestäni tässä ei ollut romantiikkaa laisinkaan. Margaret itse ei pitänyt aviovaimon velvollisuuksistaan, vaan omistautui rukoilemiselle. Ainoita edes hiukan romanttisia kohtia olivat luultavasti ne kohdat, joissa vihjailtiin Margaretin ja Jasper Tudorin välillä olevan jotain muutakin kuin yhteinen päämäärä nostaa Henrik hallitsijaksi. Tässäpä oivallinen osoitus siitä, että aina ei tarvita romantiikkaa mukaan. Kirja voi olla hyvä myös ilman sitä.

Kuten jo aiemmin totesin, Punainen kuningatar oli mielenkiintoista luettavaa. Olin itse ensimmäisen osan takia liikaa Yorkien puolella, joten siitä syystä tosiaan tarinaan mukaan pääseminen tuntui ensin haastavalta. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin siitä, että sain kuulla tarinasta myös Ruusujen sodan toisen puolen näkökulmasta. Kirja oli helppolukuinen sekä viihdyttävä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)

F. H. Burnett: Pikku prinsessa

Alkuperäinen teos: Sara Crewe (1905)
WSOY, 1956, kovakantinen, sivumäärä 191



– Sinä kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?
Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.
– Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa.
– silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.
(s. 179)

Kirjan takakansi luonnehtii tämän olevan yksi maailmankirjallisuuden viehättävimpiä tyttökirjoja. Ilmeisesti tämä kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka olisi pitänyt lukea jo lapsuudessa. Luin kirjan tämän kuun alussa ensimmäisen kerran. Lukiessa tuli väkisinkin mieleen, että jos olisin lukenut kirjan jo pienenä ja minulla olisi siten jonkinlainen tunneside siihen, niin olisi tämä tehnyt kenties suuremman vaikutuksen kuin mitä nyt sai aikaan.

Intiassa syntynyt Saara on aina elänyt rikkauksien ja hohdon keskellä. Hänen isänsä lähettää tytön Lontooseen täysihoitolakouluun, jossa Saaran on tarkoitus saada hyvä koulutus ja palata sen jälkeen vanhempana takaisin Intiaan. Saaran nuori isä suorastaan jumaloi pientä tytärtään ja haluaa tarjota tälle vain parasta. Saara saa koulussa etuoikeuksia, joita tavallisesti täysihoitolassa ei saa. Rahasta ei ole puutetta, joten hänelle hankitaan hienoja tavaroita, kallis nukke, oma poni ja vaunut sekä kamarineiti. Tyttöä kohdellaan koulun kirkkaimpana helmenä niin kauan, kuin hänen isänsä on maksukykyinen. Sitten Intiasta kantautuu tieto isän kuolemasta ja vararikosta, johon hän oli sitä ennen joutunut, eikä Saara saa enää pitää entistä asemaansa.

Saara on 7-vuotias saapuessaan lontoolaiseen tyttöjen kouluun. Hyvin nuoresta iästään huolimatta hän on oppinut ja opiskelee mielellään uusia asioita. Saara on selvästi ikäisekseen kypsä ja älykäs. Äitinsä menetettyään hän on pitänyt huolta isästään ja isä kutsuukin häntä pikku emännäkseen. Ulkonäöllisesti Saara on kaunis lapsi. Luonnekin on melkein kuin pyhimyksellä; hän on ymmärtäväinen kaikkia kohtaan ja pyrkii auttamaan muita parhaansa mukaan. Voisi siis sanoa, että Saara on melkoisen täydellinen hahmo, hänessä ei ole vikoja tai puutteita. Tosin rikkauksien päivinäänkin on kuitenkin hieman eristäytynyt muista omien mielikuvitustensa maailmaan. Saaran ystävät täysihoitolassa eivät ole suosittujen ja rikkaimpien joukosta, vaan kukin omasta syystään jollain tavalla hylkiöitä muihin verrattuna. Jouduttuaan kurjuuteen Saara sinnittelee sisukkaasti päivästä toiseen.

Täysihoitolassa Saara tutustuu Ermengardeen, joka on melko toivoton tapaus. Ranska ei meinaa jäädä millään päähän, eikä hän tunnu oppivan mitään muutakaan kunnolla. Pikkuinen Lottie saa Saarasta äitihahmon itselleen. Lopulta Saara on ainoa, joka saa hillittyä Lottien hillittömiä itkuraivarikohtauksia. Keittiöpiika Becky saa Saarasta ainoan ystävän itselleen. Juuri Becky on läheisin Saaralle siinä vaiheessa, kun hän joutunut jättämään entisen asemansa koulun tähtenä ja vajonnut piikatytöksi. Saara on myös Beckylle jatkuvan ihailun kohde. Koulua johtaa ankara neiti Minchin, joka on valmis tekemään kaikkensa tehdäkseen Saaran elämän vielä entistä kurjemmaksi sitten, kun hän saa kuulla, ettei Saara olekaan enää rikas. Tämä nainen taitaa myös mielistelyn silloin, kun siitä on jotakin hyötyä, esimerkiksi rikkaiden vanhempien kohdalla...

Saaran tarina rikkauksista ja loistosta ryysyihin ja sieltä taas takaisin parempaan elämään on varsinainen prinsessatarina. Minun makuuni Saara oli hieman liian täydellinen hahmo, mutta pidin kyllä lukiessani mielessä, että tarina kertoo lapsesta ja on suunnattu lapsille. Yleensä en pidä lainkaan tällaisista liian täydellisistä hahmoista, mutta Saaran kohdalla asia menetteli joten kuten. Olihan tämä herttainen tarina pienen mielikuvitusrikkaan tytön koettelemuksista hirvittävän täysihoitolan johtajattaren armoilla. Saaran julmaa kohtelua myöhemmissä vaiheissa oli järkyttävä seurata. Se sai mietteliääksi sen suhteen, kuinka eri arvoisia rikas ja köyhä lapsi olivat tuohon aikaan ja ovat toki edelleen.

PS. Osallistun Pikku prinsessalla Kiinteistöhaasteeseen. Toivottavasti neiti Minchinin tyttökoulun merkitys Saaran elämässä riittää tekemään tästä haasteeseen sopivan luettavan.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Alkuperäinen teos: The White Queen (2009)
Bazar, 2011, kovakantinen, sivumäärä 476



"Minusta tulee Englannin kuningatar", vastustelen. "Saat sen kuulostamaan siltä kuin minua odottaisi taistelu kuolemaan saakka."
"Sehän on taistelua kuolemaan saakka", äitini toteaa. "Sitä Englannin kuningattarena oleminen tarkoittaa. Et sinä ole Melusina, joka nousee lähteestä helppoon onneen. Sinä et ole kaunis hovinainen, jolla ei ole muuta puuhaa kuin taikojen tekeminen. Olet valinnut tien, joka tarkoittaa sitä, että sinun pitää juonitella ja taistella koko elämäsi ajan. Sinun perheesi tehtävä on varmistaa, että voitat."
(s. 79)
Oikeastaan viime vuoden tammikuusta asti olen suunnitellut lukevani Valkoisen kuningattaren, mutta koska olen välillä toivottoman aikaansaamaton joissakin asioissa, luin kirjan vasta äskettäin. Historia minuun vetoaa aina ja mikäpä tässä olisikaan mielenkiintoisempaa kuin se, että kirjan tapahtumat ja henkilöt kertovat oikeista aikoinaan elossa olleista henkilöistä ja oikeasti tapahtuneista asioista? Kirjablogeissa tämä teos on jakanut mielipiteitä, osan mielestä tämä on loistava ja osa ei vakuuttunut lainkaan. Vähän jännittäen mietin ennen lukemisen aloittamista, osoittautuisiko kirja minullekin pettymykseksi.

Elisabet Woodville on kaunis leski, joka on menettänyt koko omaisuutensa. Hänen ainoa keinonsa saada omaisuus takaisin aviomiehen sukulaisilta on vedota Englannin uuteen vallananastaja kuninkaaseen. Ainoastaan nuori kuningas Edvard IV voisi palauttaa aviomiehen jättämän omaisuuden takaisin. Elisabetin täytyy herättää nuoren kuninkaan huomio, jotta pääsisi puhumaan hänen kanssaan. Niinpä Elisabet asettuu odottamaan kuningasta tienvarrelle, josta tämä ratsastaa ohi. Suunnitelma onnistuu paremmin kuin Elisabet osasi odottaa: hän ja Edvard rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. He myös menevät salaa naimisiin ainoastaan todistajien läsnäollessa.

Hovi kohahtaa järkytyksestä, kun Edvard julkistaa avioliittonsa Elisabetin kanssa. Eletään Ruusujen sodan aikaa, joten hoviväestä Elisabet kuuluu vihollisen puolelle, eikä hänellä ole edes riittävää aatelisarvoa! Monet ryhtyvät oitis juonittelemaan uuden kuningattaren pään menoksi. Samaan aikaan Elisabet nostaa omia sukulaisiaan vaikutusvaltaisiin asemiin, mikä ei hänen vihollisiaan miellytä. Lancaster- ja York-sukujen taistellessa toisiaan vastaan elämä Englannin kuningattarena ei ole helppoa. Elisabet joutuu jatkuvasti pelkäämään Edvardin puolesta, sillä kuningas on alati sotimassa. Kun kuningas menehtyy, joutuu Elisabet selviämään yksin, jotta onnistuisi pysymään ylipäätänsä hengissä.

Elisabet on kirjan alussa hyväuskoinen, mutta jo juonikas nuori nainen. Päästyään valtaan hänen itsevarmuutensa kasvaa ja olosuhteiden myötä hän joutuu punomaan juoniaan pysyäkseen saavuttamassaan asemassa. Jouduttuaan huonoon asemaan hovissa Elisabetista tulee kruununtavoittelija, jonka tavoitteena on nostaa oma poika valtaistuimelle, joka tälle syntymäoikeuden perusteella kuuluisi. Äitinsä puolelta Elisabet kuuluu Burgundin sukuun, jonka esiäidin kerrotaan olevan veden jumalatar Melusina. Tätä kautta hän osaa jonkin verran tehdä pieniä loitsuja, joilla avittaa itseään.

Kirjan historialliset tiedot tapahtumista pitävät paikkansa, mutta tarina itsessään on fiktiivinen kertomus Elisabetista ja Edvardista. Kirjan lopussa on kirjailijan jälkikirjoitus, jossa hän paljastaa, mikä on hänen itsensä keksimää ja mitkä asiat oikeasti tai sitten oletettavasti tapahtuneita. Ennen kirjan lukemista tiesin jo valmiiksi, että Elisabet oli Towerin prinssien äiti. Poikien kohtaloahan ei vielä nykyäänkään tiedetä. Hänen tyttärestään Yorkin Elisabetista tuli myöhemmin kuningatar. Myös legenda veden jumalatar Melusinasta on totta.

Pidän paljon historian havinaan sijoittuvista kirjoista, eikä tämäkään ole poikkeus. Kuninkaalliset hovit kaikkine juonitteluineen ja valtapyrkimyksineen ovat mielenkiintoisia. Valkoisessa kuningattaressa juonittelua riittää yllin kyllin. Elisabet joutuu juonittelemaan oman asemansa säilymisen vuoksi. Samalla hänen vihollisensa juonittelevat häntä vastaan ja lisäksi on vielä sota menossa, jolloin tietysti sodan molemmat osapuolet tekevät kaikkensa saadakseen voiton. Kirjassa esiintyi paljon eri henkilöitä, joilla oli samoja nimiä. Pysyin hyvin hahmojen perässä, mutta joissain kohdissa jouduin muistelemaan, kenen kanssa kyseinen henkilö olikaan liittoutunut ja ketä vastaan hän juonitteli. Esimerkiksi Richardeja riitti ainakin kolmeksi eri henkilöksi, mutta nimi oli hyvin yleinen jo tuohon aikaan.

Tarinaa seurataan suurimmaksi osaksi Elisabetin kertojanäkökulmasta. Kuitenkin kohdassa, jossa kuvattiin taistelukentällä käytävää sotaa, muuttui kertojaksi kuningas Edvard. En oikein pitänyt tästä kertojan vaihtamisesta yksittäisen taistelukohtauksen takia. Pysyminen samassa kertojassa koko ajan olisi tuonut kirjaan yhtenäisyyttä. Varsinkin nyt kun kertoja vaihtui vain lyhyeksi ajaksi, se tuntui lähinnä omituiselta ratkaisulta, jonka ainoa tarkoitus oli päästä välillä myös taistelujen tiimellykseen. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista tietää asioista myös Edvardin näkökanta, joten omat luvut Elisabetin ja Edvardin näkökulmista olisivat olleet kiinnostava ratkaisu.

Etukäteen pelkäsin sitä, että mielenkiintoiselta vaikuttava kirja ei ehkä vastaakaan odotuksiani ja pettyisin lukemaani. Tätä ei päässyt käymään. Kirja oli mielenkiintoinen ja koukuttava. Historiallisesta henkilöstä kertova tarina, joka on näin uskottavasti kerrottu sai todella uppoutumaan kirjan pariin. Huonoja puolia keksin vain aiemmin mainitsemani kertojahahmon vaihdoksen sekä sen, että tarina eteni aivan hirvittävällä vauhdilla. Tietysti kun kerrottavaa on paljon niin myös juonen täytyy edetä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Alkuperäinen teos: The Picture of Dorian Gray (1891)
Otava 2009, kovakantinen,
sivumäärä 363

Dorian ei vastannut, vaan siirtyi välinpitämättömästi kuvansa eteen ja kääntyi siihen päin. Kun hän näki sen, hän kavahti taemmas ja hänen poskilleen tulvahti hetkeksi mielihyvän puna. Hänen silmiinsä syttyi ilo aivan kuin hän olisi nyt ensimmäisen kerran tunnistanut itsensä. Hän seisoi hievahtamatta ja ihmeissään, tajusi hämärästi, että Hallward puhui hänelle, mutta ei saanut selvää sanojen sisällöstä. Hän tajusi oman kauneutensa kuin ilmestyksenä. Hän ei ollut ennen huomannut sitä.
(s. 45-46)

Tarina lähtee liikkeelle, kun nuoresta ja komeasta Dorian Graysta maalataan muotokuva. Nähtyään valmiin muotokuvan Dorian häikäistyy omasta ulkonäöstään ja esittää kohtalonsa sinetöivän toiveen: hän ei haluaisi vanheta ja menettää nuoruudeen kauneuttaan. Toive toteutuu, jolloin Dorianin sijasta vanheneekin hänestä maalattu muotokuva. Ikuisen nuoruuden turvin Dorian ryhtyy etsimään nautintoja sekä tutustuu elämän moraalittomaan puoleen. Skandaalinkäryt, petokset, ilotalot saati oopiumi eivät kuluta Dorianin kasvoja, mutta vuosien myötä kertyneet rikokset näkyvät muotokuvan kasvoilla ja saavat sen muuttumaan niin iljettäväksi, että Dorian säilyttää sitä lukitun oven takana.

Kirjan muita tärkeitä hahmoja ovat taidemaalari Basil Hallward ja lordi Henry Wotton. Juuri Hallward maalasi muotokuvan, joka sai Dorianin tekemään hätkähdyttävän toivomuksensa. Lisäksi Hallward pitää Doriania muusanaan, jota ilman ei voi maalata. Lordi Wotton puolestaan on Hallwardin tuttava, johon Dorian tutustuu taiteilijan ateljeessa. Lordin johdatuksessa Dorian tutustuu elämän paheellisiin puoliin ja sen tarjoamiin nautintoihin. Muista tarinan mukana vilahtavista hahmoista eniten huomiota sai nuori ja lupaava näyttelijätär Sibyl Vane, jonka kanssa Dorianilla on lyhyt romanssi.

Miljöönä on pääasiassa yläluokkainen viktoriaanisen ajan Lontoo, jossa herrasväki seurustelee hienoissa salongeissa. Dorianin etsiessä paheellisia nautintoja kerronta käväisee toki myös laitapuolen kaduilla ja kujilla. Huonompiosaisten oloja tuona aikana valottavat kohdat, joissa kuvataan näyttelijätär Sibyl Vanen elämää. Ero Vanen perheen likaisenharmaan olohuoneen ja hienostoväen seurapiirisalonkien välillä on melkoinen. Kuvailua tässä teoksessa totisesti riittää. Yleensä nautin lukiessani esimerkiksi jonkin henkilön vaatetuksen tai asumuksen runsaasta kuvailusta, mutta tällä kertaa meinasin jo tylsistyä, kun Dorianin haalimista taideaarteista ja keräilyharvinaisuuksista riitti juttua useamman sivun verran.

Oscar Wilde oli nimenä entuudestaan tuttu, mutta en tiennyt hänen tuotannostaan oikeastaan mitään. Dorian Grayn muotokuva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen lukukokemus, eikä yhtään niin kauhua kuin luulin sen ensiksi olevan. Teos jäi näytelmiä kirjoittaneen Wilden ainoaksi romaaniksi ja herätti ilmestyttyään paheksuntaa juuri moraalittomien nautintojen kuvauksen ja homoseksuaalisten viittauksien vuoksi. 1800-luvun maailmankuva oli huomattavasti tiukempi sen suhteen, mistä sopi kirjoittaa ja mistä ei, joten en ihmettele yhtään, että teos herätti paheksuntaa; Dorianin viettämää turmeltunutta elämäntapaa ei sievistellä. Homoseksuaalisista viittauksista sain tietää vasta kirjan luettuani, kun innostuin etsimään netistä siitä tehtyjä arvosteluja. Viittaukset jäivät pääasiassa huomaamatta, mutta muistan joissakin kohdissa ajatelleeni, että voisiko tekstin perusteella miesten välillä olla muutakin kuin ystävyyttä.

Estetiikka, moraali, missä menee rajat sille, mitä kenelläkin on lupa tehdä ovat kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia teemoja. Onneksi teos ei pyri opettamaan lukijaansa, mikä on oikein ja mikä väärin, luulenpa että silloin tästä olisi jäänyt hieman laimeampi maku lukemisen jälkeen. Lukemani versio Dorian Graysta kuuluu Otavan Keskiyön kirjasto -sarjaan, joka sisältää yhdeksän kauhun ja pahuuden klassikkoa nuorille ja aikuisille. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tykkäsin Kapari-Jatan suomennoksesta Harry Pottereiden kohdalla ja niin myös nyt Dorianin lukiessani. Teoksen kieli on rikasta, ei mikään ihme, että tuntuu olevan niin paljon sitaatteja, jotka ovat lähtöisin Oscar Wildeltä. Parasta antia omasta mielestäni olivat kyynisen lordi Henry Wottonin sutkautukset, tässä muutama esimerkkinä:

Lordi Henry mietti hetkisen. "Muistatteko ainoatakaan isoa erehdystä varhaisilta vuosiltanne?" hän kysyi katsoen pöydän poikki herttuattareen.
"Suuren määrän, pelkään pahoin", herttuatar huudahti.
"Tehkää siis ne uudestaan", Lordi Henry sanoi vakavasti. "Nuoruuteen palatakseen on vain toistettava hölmöilynsä."
(s. 70-71)

"Mitä pötyä ihmiset puhuvatkaan onnellisista avioliitoista!" lordi Henry huudahti. "Mies voi olla onnellinen kenen tahansa naisen kanssa, kunhan ei rakasta tätä."
(s. 292)

"Kaikki tuottaa mielihyvää, kun sitä tekee liian usein", lordi Henry kiljahti nauraen.
(s. 345)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Alkuperäisteos: Pride and Prejudice (1813)
pehmeäkantinen, sivumäärä 328


On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
(s. 5)


Yllä olevaan lainaukseen tiivistyy mielestäni aika hyvin kirjan juoni. Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Englantiin, jossa yhteiskunnan jakaantuneisuus eri säätyihin määrittää paljolti ihmisen asemaa. Pääosassa on Bennetin porvarisperhe, johon kuuluu viisi naimatonta tytärtä: Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia. Perheen hössöttävän äidin hartaimpana tavoitteena on järjestää kaikki tyttäret hyviin naimisiin. Perheen isä puolestaan vaikuttaa välinpitämättömältä ja hän seuraakin maailman menoa ja erityisesti vaimonsa hössötyksiä huvittuneen sarkastisesti. Kun naapuriin muuttaa nuori ja varakas herra Bingley, joka tuo ystävänsä herra Darcyn mukanaan, innostuu Bennetin perheen äiti suunnittelemaan avioliittoja tyttärilleen.

Ylpeys ja ennakkoluulo on varmasti se kaikkein tunnetuin Jane Austenin teoksista. Aluksi ajattelin teosta vain hyvänmielen lukukokemuksena, mutta mitä enemmän sitä luin, niin sitä enemmän rupesin miettimään myös tapahtumien vaikutuksia sen ajan yhteiskunnassa. Lasten tuli avioitua jo hyvin nuorina ja tärkeää oli päästä hyviin naimisiin, mikä ei suinkaan tarkoita välttämättä rakkautta vaan aviopuolison varakkuutta. Ylempisäätyisen avioitumista alempisäätyisen kanssa ei katsottu hyvällä. Kirjassa herra Darcyn sukulaistäti ei aio hyväksyä noin vain Darcyn ja Elizabethin välistä liittoa, josta hän on kuullut huhuja. Lady ei silti pura kiukkuaan Darcyyn, vaan Elizabethiin, jota hän syyttää vehkeilystä päästä parempiin piireihin. Nuoren naisen karkaaminen miehen matkaan oli Austenin aikaan skandaali, varsinkin jos heillä ei ollut aikomusta mennä naimisiin. Elizabethin nuorin sisar Lydia karkaa yhdessä miellyttävän ja komean upseerin Wickhamin kanssa. Tätä sotkua selvitellään sitten jonkin aikaa vaihtelevalla menestyksellä, mutta lopulta kaikki päättyy hyvin.

Elizabethin ja herra Darcyn tunteiden kehittymistä oli hauska seurata. Heidän tarinansa ei ollut ihastuneita silmäyksiä alusta loppuun asti ja hyvä niin. Olen huomannut pitäväni enemmän hitaasti kehittyvistä rakkaustarinoista, kuin niistä, joissa roihuaa jo aivan alkumetreiltä asti. Tosin välillä jälkimmäinenkin tyyli kelpaa, mutta Elizabethin ja Darcyn välille sellainen ei olisi sopinut. Heihin verrattuna Elizabethin Jane-sisaren ja herra Bingleyn väliset tapahtumat etenivätkin nopeasti. Herra Bingley kun ihastui Janeen heti ensisilmäyksellä. Ennen lukemista olin miettinyt, millaista teoksessa käytetty kieli mahtaisi olla. Olisiko se niin vanhahtavaa, että haittaisi lukemista? Tämä epäilys osoittautui aivan turhaksi. Kyllähän kielestä ja puhuttelumuodoista huomasi, ettei oltu nykyajassa, mutta ei se ollut niin vanhahtavaa tyyliä, että olisi häirinnyt, onneksi. Lukukokemuksena ja aikalaiskuvailuna teos oli mainio, tykkäsin siitä kovasti. Ylpeyttä ja ennakkoluuloa pidetään klassikkona ja mielestäni teos ansaitsee tuon aseman.

Joanne Harris: Sinisilmä

Alkuperäisteos: blueeyedboy (2010)
Otava 2010, kovakantinen, sivumäärä 463

Hyvä on, vitsi alkaa riittää, ajattelee blueeyedboy. Tämä ei ole enää hauskaa. Jenny tietää hänestä liikaa, ja se alkaa ahdistaa häntä. Hän nousee ylös, vaikka se sattuu hirveästi. Huone keikahtaa taas kerran. Hän pitelee kiinni pöydänreunasta, jottei kaatuisi.
(s. 460)


Nelikymppinen sairaala-apulaisena työskentelevä B. B. asuu yhä äitinsä luona pienessä kylässä Yorkshiressa. Hänen sosiaalinen elämänsä on rajoittunut nettiin sivustolle badguysrock, jota hän itse ylläpitää. Sivustolla kokoontuvat syrjäytyneet ja noh, voisi sanoa hieman häiriintyneet ihmiset, sillä esimerkiksi B. B. kirjoittelee sivustolle murhakertomuksia, joiden voisi kuvitella olevan totta. Badguysrockissa on myös Albertine, jonka tekemisiä B. B. seuraa suorastaan pakkomielteisesti. Myöhemmin selviää, että B. B. ja Albertine jakavat yhteisen menneisyyden. Menneisyys ja sen tuskalliset muistot vaivaavat B. B:tä. Hän ei ole aina ollut ainoa lapsi, sillä alun perin perheeseen kuului kolme veljestä. Jokaisella oli oma värikoodinsa: vanhimmalla musta, keskimmäisellä ruskea ja nuorimmalla sininen.

Joanne Harris on yksi lempikirjailijoistani, joten sen takia Sinisilmän lukeminen oli ensin itsestään selvää. Kun sitten lopultakin sain kirjan käsiini (kiitos kirjaston tavattoman pitkä jonotuslista!), alkoivat ajatukset lukemisesta muuttua. Tuntui vaikealta päästä mukaan kirjan maailmaan. En yleensä jätä lukemista kesken, vaan luen vaikka väkisin ja yhtään kiinnostumatta, oli teksti sitten kuinka mielenkiinnotonta tahansa. Sinisilmän kohdalla en tempautunut juoneen mukaan vielä sivun 50 jälkeen, jota pidän jonkinlaisena rajapyykkinä sille, voiko tylsän alun jälkeen seurata enää mitään mielenkiintoisempaa. Kirja rakentuu lähes kokonaan B.B:n blogiteksteistä, jotka hän on postannut badguysrockiin. Lähes kokonaan sen vuoksi, että joukkoon mahtuu myös Albertinen blogitekstejä. Ajatus on mielenkiintoinen, mutta kun B.B:n tekstit ovat hänen kirjoittamiaan murhakertomuksia, niin eipä oikein jaksa kiinnostaa sellainen koko aikaa. Lisäksi hänen teksteissään vaivasi se, että ne kertovat kirjassa oikeasti esiintyvistä henkilöistä, ja olivat hyvin aidonoloisia. Kuolivatko ne henkilöt oikeasti kirjassa vai oliko kaikki vain B.B:n tarinointia?

Mielestäni Joanne Harrisilla on hieman salamyhkäinen tapa kertoa. Hänen muiden kirjojen kohdallaan olisin aivan myyty tästä tyylistä, mutta Sinisilmässä se enemmänkin ärsytti. Lukiessa tuntui siltä, kuin kirjan maailmaan ei mitenkään voisi päästä mukaan, koska asioilla on niin monia eri käänteitä. Sinisilmä on vähän niin kuin labyrintti mielestäni. Todellisuus ja identiteeteillä leikittelyt sekoittivat kokonaisuutta, niin etten enää pysynyt perässä siinä, mikä oli totta ja mikä kuvittelua. Pisteet kirja saa kuitenkin siitä, että kerrankaan loppu ei ollut arvattavissa noin puolen välin paikkeilla. Täytyi lukea ihan loppuun asti, että sai tietää, kuka kukinkin oli loppujen lopuksi. Lukemisen jälkeenkin tuli vielä sellainen fiilis, ettei ihan ymmärtänyt kaikkea.