Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja

Alkuperäinen teos: Kadri (1959)
Savukeidas, 2014, kovakantinen, 199 sivua
suomentanut Anniina Ljokkoi



Olen aina saanut lukea ja kuullut puhuttavan, että meidän maassamme elää onnellisia lapsia, joilla on huoleton lapsuus. Se on varmasti totta, kun ajattelen vaikkapa Puustin Annea tai ketä tahansa toista luokkakaveriani. Mutta sitä en käsitä, että miksi sitten minä, joka elän tässä samassa maassa, olen niin äärettömän onneton. Olen taatusti kaikkein onnettomin tyttö, enkä vain meidän maan, vaan koko maailman onnettomin.
(s. 7)

Viimesyksyisillä Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Kallion ilmaisutaidon lukiolaisia, jotka haastattelivat Anniina Ljokkoita. Hän on suomentanut Kadrin päiväkirjan, neuvostoaikaisen Viron tunnetuimman tyttökirjan, jota virolaislapset lukevat vielä tänäkin päivänä viidennellä luokalla koulussa. Valitsin haastattelun messuohjelmaani sen perusteella, että suoritin opintoihini liittyvää tehtävää, jossa piti kuunnella kahta kääntämiseen liittyvää haastattelua. Haastattelun aikana kiinnostuin Kadrista. Olen lukenut perinteisiä tunnettuja tyttökirjoja, kotimaista Tiina-sarjaa sekä ulkomaisia teoksia, kuten Vihervaaran Annan, Runotytöt ja Pikku naisia. Virolainen tyttökirja oli uusi tuttavuus, joten pitihän siihen tutustua tarkemmin.

Päähenkilö Kadri on 13–14-vuotias tyttö, joka asuu mumminsa kanssa pienessä kellariasunnossa. Tytön äiti on kuollut ja isä katosi sodan aikana jonnekin. Kadri haaveilee toisenlaisesta elämästä, sillä hän elää köyhissä oloissa, eikä häntä oteta koulussa mukaan leikkeihin. Ystäviä ei ole, paitsi naapurissa asuva pikku-Helle ja Kadrin ihailema luokkakaveri Anne. Tosin myöhemmin Kadrista ja Annesta tulee oikein hyviä ystäviä keskenään. Lukemaan oppiminen kesti kauemmin kuin muilla luokkalaisilla, mutta sen taidon opittuaan Kadri ei muuta tekisikään kuin lukisi kirjoja ja hän haaveilee ryhtyvänsä isona kirjailijaksi. Mummilla on ankarat kasvatusperiaatteet, eikä hän ymmärrä Kadrin lukuinnostusta. Mummi kuitenkin välittää paljon Kadrista, vaikkei sitä näytäkään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Neuvosto-Viroon 1950-luvulla. Tapahtumia käsitellään Kadrin minä-kertojan näkökulmasta. Monet kirjassa esiin tulleet asiat olivat näin suomalaisittain vieraita, kuten kirjassa käsitelty pioneerijärjestö, johon Kadrikin liittyy. Lapsena Kadri ei ymmärrä kaikkea, mitä aikuisten maailmaan kuuluu, joten Neuvostoliiton järjestelmän ikävät puolet tulivat kirjassa esiin hieman rivien välissä. Kuvaus Neuvostoliiton aikaisesta Virosta ja ihmisten arjesta oli kuitenkin koskettavaa, vaikka kaikkia asioita ei sanottu suoraan. Suomentaja on laatinut kirjaan jälkisanat, joihin sisältyy käsitteitä selittävä osuus. Tästä olikin hyötyä, vaikka huomasin osion vasta sen jälkeen, kun olin lukenut tarinan.

Kadrin päiväkirja on klassinen tyttökirja, sillä kirjan aikana päähenkilö muuttuu rumasta ankanpoikasesta kauniiksi joutseneksi. Kadri saa ystäviä, kun olosuhteet koululuokassa muuttuvat. Hänet otetaan leikkeihin mukaan ja ensimmäistä kertaa tyttö tuntee kuuluvansa joukkoon. Muutos Kadrin elämässä on lähtöisin kirjailija Elsa Sarapin tuesta. Jouduttuaan sairaalaan Kadri tutustuu Elsaan, joka kannustaa tyttöä siihen, että muutos on Kadrista itsestään lähtöisin, eikä hänen pitäisi odotella ihmettä tapahtuvaksi. Elämänmuutoksen lisäksi kirjassa käsitellään muita tyttökirjallisuuden tyypillisiä piirteitä. Kadria syytetään koulussa varastamisesta, mihin hän ei ole syyllistynyt. Lapsijoukko kokee myös sosiaalisena paineena ja kunnia-asiana olla kantelematta eräästä tapahtumasta.

Kadrin päiväkirja oli oikein mukava tapa tutustua ulkomaiseen tyttökirjallisuuteen ja nimenomaan virolaiseen kirjallisuuteen. Tarina on herttainen kasvukertomus, joka sopii vanhemmillekin lukijoille. Uskoisin että kohderyhmään kuuluva lukija pystyy samaistumaan Kadrin kokemuksiin ulkopuolisuudesta ja koulumaailman nurjasta puolesta, kun taas vanhempi lukija saa enemmän irti juuri neuvostoajan elämästä. Kirjailija kirjoitti Kadrin tarinalle jatko-osan nimeltä Kasuema (äitipuoli), mutta sitä ei ole vielä suomennettu. Mielelläni ottaisin selvää, kuinka Kadrin uusi elämä lähti sujumaan, joten toivottavasti Kasuema suomennetaan.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge 2015 -haasteeseen, josta sain suoritettua viidennen kohdan, etunimi kirjan nimessä.

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen

Alkuperäinen teos: Russian Winter (2010)
WSOY, 2011, kovakantinen, 416 sivua


Mutta nimenomaan tahdonvoima – omistautuminen, kunnianhimo ja ankara itsekuri – erotti Ninan muista. Syvä keskittyminen, joka sai hien norumaan kasvoilla, kaulalla, pitkin käsivarsia ja rintaa, vaikka harjoitus olisi ollut näennäisesti miten helppo tahansa. Oman täydellisyyden tyrannia, pakottava halu pyrkiä aina parempaan, tuntea oman ruumiinsa rajat, vaikka hän samalla yritti ylittää ne jäsenet uupumuksesta vapisten. Nina tanssi aina täysillä, diagonaalit lattian poikki olivat lennättäneet hänet seinään.
(s. 59)

Sain joulukuun lopulla päähäni ajatuksen, että haluaisin lukea kirjan, joka kertoo baletista tai edes jollain tavalla liittyy balettimaailmaan. Selasin alati venyvää lukulistaani, josta löysin merkinnän Bolsoin perhosesta (kirjoitettu noin kaksi vuotta sitten: vaikuttaa mielenkiintoiselta, lue mahdollisimman pian!). Mistä lie mainoksesta tai kirjakerholehdestä olen tuolloin poiminut kirjan nimen muistiin ja kuitenkin unohtanut sen. Lainattuani kirjan kirjastosta huomasin vielä kivan lukuhaasteen Lukuiloa Perhoslaaksossa, johon tämä kirja sopii nimensä ansiosta vallan mainiosti.

Bolsoin perhosen tarina sijoittuu kahteen eri aikaan, nykyaikaan ja Neuvostoliittoon 40- ja 50-luvuille. Entinen prima ballerina Nina Revskaja elää nykyaikaa Bostonin kodissaan. Hänen aikansa Moskovan Bolsoi-teatterin tähtiballerinana, Perhosena, on kaukana menneisyydessä. Jäljelle on jäänyt pyörätuolissa istuva vanha nainen, jolla on piinaavia muistoja menneestä. Aika ei kultaa muistoja, sillä Nina lahjoittaa hallussaan olevan upean korukokoelman huutokaupattavaksi. Korukokelma, johon kuuluu myös kaunis meripihkainen korusetti, on hänen ainoa siteensä entiseen elämään. Mutta meripihkakoruihin liittyy salaisuuksia, jotka Nina haluaa vuosikymmenten jälkeen jättää taaksensa. Hän on kulkenut pitkän tien takaumien ballerinan urasta haaveilevasta tytöstä Perhoseksi, jonka tanssia itse Stalin kehui ja uransa huipulta aina valtameren toiselle puolelle vanhuuden päiviinsä.

Nykyajassa huutokauppakamarin sinnikäs nuori työntekijä Drew Brooks on saanut vastuulleen tehdä kattavan luettelon kaikista huutokaupattavista koruista. Tarmokas nainen yrittää selvittää korujen tarinaa ensin Ninan avulla ja lopulta ilman, koska entinen balettitähti ei halua muistella mennyttä. Drewlla on selvitettävää myös omissa taustoissaan. Hänen suomalainen mumminsa muisteli mielellään venäläistä isoisää, mutta loppujen lopuksi Drew ei tiedä isoisästään mitään muuta kuin asioita, joita mummin lämpimät muistelut ovat paljastaneet.
      Tarinan kolmas merkittävä henkilö Grigori Solodin, viisikymmentävuotias yliopiston professori, astuu kuvaan lahjoittamalla hallussaan olleen meripihkariipuksen huutokauppaan. Riipus on lähes varmasti osa Ninan korusettiä, mutta miten se on päätynyt venäjän kielen professorille? Grigorilla on omat epäilynsä yhteydestään prima ballerinaan ja hän yrittääkin epätoivoisesti selvittää totuutta oikeista vanhemmistaan. Meripihkakorujen alkuperän selvittäminen on lähtöpiste, josta salaisuuksien vyyhti purkautuu vähitellen auki.

Kirjassa siirrytään aikatasosta toiseen eleettömästi ja jouhevasti. Alussa koin jopa hetken vaikeuksia Ninan kappaleissa sijoittaa tapahtumia uuteen aikaan ja paikkaan. Totuin kuitenkin nopeasti kirjan tyyliin siirtyä ajasta toiseen niin vähin elkein. Lukemisen edetessä tämä seikka nousi jopa yhdeksi viehättävimmistä piirteistä kirjassa. Ei aina tarvita päivämäärää sivun yläreunaan kertomaan, missä ajassa eletään sen kappaleen aikana. Juuri Ninan muistot menneestä olivat kirjan parasta antia. Perhosen kautta lukijalle avautuu käsitys elämästä Neuvosto-Venäjällä, jossa ihmiset jonottivat luukulta toiselle, varoivat tekojaan ilmiantojen pelossa ja kokivat huolta läheisistään, jotka olivat kadonneet. Ninan muistoista käy ilmi, ettei Neuvosliitto ollut ainoastaan paha paikka asua ja elää, vaan sielläkin oli omat valoisat hetkensä. Nuorena tanssijana hän tapasi juhlissa komean Viktorin, josta myöhemmin tuli hänen aviomiehensä. Hänellä oli ystäviä, joiden kanssa saattoi jakaa unelmansa.

Bolsoin perhonen on kaunis ja liikuttava tarina ballerinasta sekä kahdesta ihmisestä, jotka ajautuvat mukaan ballerinan tarinaan. Olin löytävinäni kirjasta paljon vertaiskuvallisuutta. Pelon ilmapiiri hallitsi ihmisiä neuvostoaikojen kuvauksessa, mutta samalla tavalla ballerinan kurinalainen elämä hallitsi Ninaa. Hänen maailmansa on omistettu baletille, harjoitus- ja esiintymiskiireiden lomassa jopa sairas äiti unohtui sivummalle. Viktorin toivoessa perheenlisäystä Ninan on ajateltava uraansa, olisihan hulluutta perustaa perhe juuri silloin, kun ura on kaikkein kukkeimmassa loistossaan. Drew'n ja Grigorin osiot täydensivät Ninan tarinaa, mutta erityisesti Drew'n selvittelyt isoisästään tuntuivat jonkin verran irrallisilta. Kaiken kaikkiaan Bolsoin perhonen on kirja, joka jäi lukemisen jälkeen mieleen ja herätti ajatuksia. Pidin tästä paljon.