Kaari Utrio: Vendela

Tammi, 2016, kovakantinen, 411 sivua


Eivät tietenkään valtakunnan herrat olleet turkulaisia orpotyttöjä varten. Valtakunnan herrat naivat maita ja kartanoita, vaikutusvaltaa ja omaisuutta, suuria suhteita ja aarrearkkuja. Vendela Dalhusilla ei ollut omaisuutta eikä suurta sukua eikä mitään muutakaan. Vendela Dalhusin piti katsoa maahan, hän ei saanut edes vilkaista aurinkoa; mutta hän oli sen tehnyt ja häikäistynyt, eikä hän piitannut vaikka olisi saanut vaeltaa sokeana lopun elämänsä.
(s. 12)

Olen lukenut kotimaisten kirjailijoiden kirjoittamia viihdekirjoja, mutta genren suomalaisittain tunnetuin nimi on jäänyt uupumaan lukemieni kirjojen kansista. Mikä olisi siis parempi tapa korjata asia kuin valita kevyttä historiallista hömppää Kaari Utriolta joulukuun piristykseksi?

Ylhäiseen sukuun syntynyt Vendela Dalhus on aina elänyt sukulaistensa hoivissa. Orvoksi jääneellä Vendelalla on kauneutensa ja taitonsa parantajana, mutta mitä hyötyä niistä on, kun hänellä ei ole myötäjäisiä? Vendelalle ollaan järjestämässä naimakauppoja varakkaan turkulaisen porvarin kanssa. Kohtalo puuttuu peliin, kun hän kohtaa Turun tuomiokirkossa Hartman Garsen, komean ritarin, joka saa tytön sydämen sykkimään. Ritari kuuluu valtakunnan ylimyksiin ja on auttamatta köyhän orpotytön haaveiden ulottumattomissa. Vendela ei kuitenkaan hylkää toiveitaan. Pian Vendela pääsee viettämään aikaa ritarin kanssa, sillä hän matkaa kauppiassaattueessa Turusta Viipuriin, ja saattuetta johtaa itse ritari Hartman Garse.

Päähenkilö Vendela on minun makuuni sopiva historiallisen romaanin sankaritar. Hänellä on toki kaunis ulkonäkönsä, jota korostetaan tarinan aikana useaan otteeseen. Ulkokuoresta huolimatta Vendela ei ole mikään tyhjänpäiväinen neito, joka vain odottaisi pelastajaansa. Hän toimii itse, jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan. Erityisesti mieleeni jäi Vendelan välit paimenpoika Yöhön. Yö on selvästi Vendelan palvelija, mutta nuori nainen kohtelee paimenpoikaa kuin vertaistaan. Miespäähenkilö ritari Hartman Garse ei saanut minussa aikaan yhtä ihastunutta suhtautumista kuin Vendelassa. Oikeastaan ritari oli melko tyypillinen historiallisen romantiikan miespuolinen hahmo. Tuntuu siltä, että olen lukenut useasti aikaisemminkin historian havinaan sijoittuvan tarinan, jossa sankari ei aluksi ymmärrä, että sankaritar olisi juuri se oikea hänelle. Mies tekee virheitä ja vasta melkein pohjamudissa ryömiessään havahtuu toivomaan, että asiat olisivat toisin.

Kirjan sivuhahmot saavat paljon tilaa tarinan aikana. Paimenpoika Yö on Vendelalle uskollinen palvelija, joka yrittää suojella emäntäänsä vaikeissa oloissa. Tarinassa on mukana myös oikeita historiallisia hahmoja, jotka saavat äänensä kuuluville. Heistä yksi on Ruotsinmaan drotsi Bo Jonsson Grip, valtakunnan ylimystöä. Dumen perheestä veljet Henneke ja Fulrad ovat ritareita ja Henneke jopa Viipurin linnan alipäällikkö. Heidän sisarensa Greta kohoaa tarinan aikana lähtökohtiaan korkeampaan asemaan. Greta ja Vendela tutustuvat toisiinsa aikana, jolloin kumpikin viettää neitoaikaansa Viipurin linnassa. Suurin osa sivuhahmoista oli sellaisia, että heidän toiminnalleen oli jokin selitys. Tästä poikkeuksena Iliana Winholt, henkeäsalpaavan kaunis nainen, joka on luonteeltaan hyvin ilkeä ja inhottava. Minulle ei selvinnyt missään vaiheessa, miksi Iliana on niin ilkeä.

Kirjan vahvuus on tapahtumien ja ympäristön kuvailu. Nautin runsaasta kuvailusta, joten Vendela oli sikäli mieluista luettavaa. Tarinan historiallinen konteksti oli uskottavan oloinen, joten oletan, että kirjailija on tehnyt taustatutkimuksen huolella. Kirjassa annetaan runsaasti tietoa keskiajasta, mutta mielestäni tietoa ei tuputeta lukijalle. Lukijaa valaistaan sopivissa määrissä. Vendelan tarinassa naisen asema on keskeisessä osassa. Nainen on ensin sukulaistensa holhouksessa ja naimisiinmenon myötä hän siirtyy miehensä holhoukseen. Naisen aseman lisäksi tarinassa merkittävässä osassa on henkilön asema. Vendelan ja Hartman Garsen rakkaustarina on liki mahdoton, koska toinen on ylimystöä ja toinen köyhä orpo.

Kirjoitin postauksen alkuun kevyttä hömppää, koska se oli ennakkoluuloni Utrion teoksesta. Lukemisen aikana totesin, ettei Vendela ollutkaan niin hömppää, kuin kuvittelin sen olevan. On sitä viihteellisempiäkin historiallisia romansseja tullut luettua.Vendela oli mukaansatempaava teos, jonka parissa viihdyin.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

Alaotsikko: Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Minerva, 2016, kovakantinen, 240 sivua


Kihlapari oli sopinut hääpäivänsä, ja sulhanen lupasi edellisenä iltana tulla noutamaan morsianta tämän uudelle kotipaikkakunnalle. Tuon päivän aamuna sulhanen yllättäen kuoli, eikä morsiamelle saatu heti sanaa asiasta. Sovittuun aikaan illalla sulhasen hevonen kuitenkin pysähtyi tytön kotitalon eteen, ja tyttö nousi vaunuihin sulhasensa viereen. Morsian ihmetteli kyllä, kun sulhanen ei puhunut mitään, mutta matkaan lähdettiin illan pimetessä.
(s. 6)

Näin esittelyn Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja -teoksesta kirjakerhon lehdessä. Kirjan alaotsikko Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen sai miettimään ennen lukemista, että minkälaisia kauhutarinoita kirja mahtaisi sisältää. En ole kauhukirjallisuuden ystävä. Lukemisen aikana kävi ilmi, ettei teos (onneksi) ole selkäpiitä karmiva kauhukirja.

Ensi alkuun valotetaan kummitustarinoiden perinnettä, minkä tyyppisiä tarinoita on kerrottu ja minkälaisissa olosuhteissa. Esipuheessa avataan myös sanan kummitus alkuperää. Ennen sanalla kummitus on voitu tarkoittaa kaikkia outoja ja kummallisia asioita. Murteissa esiintyvät sellaisetkin sanat kuin kummajainen ja kummituinen. Tavallisten kummitustalotarinoiden lisäksi kirjassa käsitellään muun muassa poltergeistilmiöitä, etiäisiä, paikallistarinoita, kuolemanenteitä sekä sota-ajan tarinoita. Kirja alkaa Suomen vanhimmista kummitustarinoista, joihin kuuluvat esimerkiksi Olavinlinnaan ja Haikon kartanoon liittyvät tarinat. Viimeisessä luvussa esitellään nykypäivän kummitustarinoita, joihin puolestaan kuuluvat eri puolella Suomea tunnetut liftaritarinat.

Heti kirjan alussa esitellään kihlaparista kertova tarina, jossa menehtynyt sulhanen hakee morsiantaan. Tarinasta on kirjan mukaan eri versioita, joissa esimerkiksi tarinan yksityiskohdat tai loppu vaihtelevat. Kirjassa esitellään muitakin tarinoita, joista on useampia eri variaatioita. Tarinoissa vilisee yksityiskohtia, kuten outoja ääniä tai tunne kylmästä virtauksesta. Suurin osa tarinoista kertoo siitä, miten ihminen on itse tuntenut, kuullut tai nähnyt jotain yliluonnollista. Osassa tarinoista yliluonnollisuus välittyy eläimen, esimerkiksi hevosen, koiran tai kissan, käyttäytymisestä. Muutamassa sota-ajan tarinassa hevonen on kieltäytynyt kulkemasta jostakin tietystä kohdasta ja paikkaa vaihtamalla pelastanut ihmishenkiä. Eräässä tarinassa kissa sihisi ja murisi tuijottaen samalla jotain, mitä omistaja ei voinut nähdä.

Jostain syystä yllätyin aika paljon siitä, kuinka neutraalilla sävyllä kummitustarinat esitellään kirjassa. Esipuheessa kirjoittaja Eero Ojanen täsmentää, että tarkoituksena on välittää tietoa siitä, minkälaisia kummitustarinoita Suomessa on koettu. Ojasen mukaan hänen oma lähtökohtansa on, että yliluonnollinen kokemus on aina joka tapauksessa sen kokijalle todellinen. Useille tapauksille voidaan löytää järkiperäinen selitys, mutta monet tarinat jäävät arvoituksiksi. Samalla Ojanen kertoo myös yliluonnollisiin ilmiöihin liittyvistä tutkimuksista, joita Suomessa on tehty. Tutkimustyö ei ole helppoa, sillä tutkijat ovat esimerkiksi havainneet, että on vaikea löytää neutraaleja termejä kuvaamaan tämän aihepiirin asioita. Mielestäni kirja jättää lukijalle itselleen päätettäväksi, uskoako tarinoiden todenmukaisuuteen vai ei.

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Tammi, 2014, kovakantinen, 459 sivua


Disaa hymyilytti. Hän arvasi, että portin takaa löytyisi entisenlainen koti, viihtyisä ja lämmin. Tavarat olisivat tarkoin mietityillä paikoillaan ja jokainen asukas tietäisi asemansa ja omat tehtävänsä. Ei eripuraa, ei kateutta, ei ääneen lausumatonta uhkaa. Vadmalin talo ei muistuttaisi millään tavoin Pyhänkorvaa. Täällä Disa ja Viljami saisivat levätä, laskea suojauksensa ja rentoutua.
(s. 132)

Noin pari vuotta sitten luin Kristiina Vuoren Siipirikko -teoksen. Siitä kirjoittamassani postauksessa vähän lupailin lukevani seuraavan vuoden aikana Disa Hannuntyttären. Disan tarinan lukeminen jäi unohduksiin, mutta palasi mieleeni tämän kesän aikana.

Martti Björninpoika on aina kohdellut vaimoaan Disaa huonosti. Erään kerran heidän poikansa Viljami nousee isäänsä vastaan. Sen seurauksena Disa ja Viljami joutuvat pakenemaan kotitilaltaan, sillä isänsurma on vakava rikos. Martin sukulaiset haluavat laittaa kummankin maksamaan miehen kuolemasta. Äiti ja poika soluttautuvat pyhiinvaeltajien joukkoon, jonka turvin he aikovat päästä Turkuun anomaan turvaa. Matka Turkuun taittuu loppujen lopuksi komean laivuri Sebastian Tarsin kyydissä. Perillä Disa herättää nuoren linnanherran huomion. Sen avulla hän saa suojaa ja arvostetun aseman Turun linnassa. Linnanherran huomion sijasta Disa huomaa kaipaavansa salaperäistä laivuria.

Siipirikon postauksessa olin näköjään huomauttanut siitä, kuinka Selja ja esikoisteoksen Eira muistuttivat huomattavasti toisiaan. Disa poikkeaa selvästi Vuoren kahden aikaisemman kirjan päähenkilöistä. Disa on leski, joka on menettänyt usean lapsen. Syntyneistä lapsista ainoastaan Viljami on enää elossa. Kahden aikaisemman päähenkilön tapaan Disa ei ole mikään hoikka tyttö, vaan hänellä on aikuisen naisen muotoja. Disa on myös luonteeltaan erilainen. Vuodet aviomiehen kuritettavana ovat tehneet hänestä hyvin alistuvan naisen, joka näkee ainoana ratkaisuna pakenemisen omien puolien pitämisen sijasta. Tarinan edetessä Disa saa onneksi lisää rohkeutta, vapautta ja sananvaltaa, mutta kokonaan hän ei tunnu pääsevän eroon alistuvaisuudestaan.

Kirja eroaa lajityyppinsä edustajista siinä mielessä, että yleensä kisaillaan nimenomaan nuoren neidon huomiosta. Tässä leskirouvan huomiota hakevat kaksi hyvin erilaista miestä. Knut Bonpoika on nuoresta iästään huolimatta linnanherra. Laivuri Sebastian Tarsi pukeutuu hienosti ja käyttäytyy kuin mikäkin naistenmies, mutta miehellä on omat salaisuutensa, joita hän ei hevillä paljasta. Tarinan kannalta kaikkein tärkein sivuhahmo on kuitenkin Disan poika Viljami. Hänen tekonsa takia äiti ja poika joutuvat pakenemaan kiireellä omasta kodistaan. Odotin että Viljamilla olisi suurempi rooli tarinassa. Valitettavasti hän jäi unohduksiin. Oikeastaan yhdessä vaiheessa tuntui melkein siltä, että Disa olisi helpottunut, kun sai jätettyä pojan kirkon suojiin ja sen myötä omaa aikaa.

Tarinassa seikkailee niin oikeita historiallisia hahmoja kuin myös fiktiivisiä hahmoja. Jälkisanoissa Kristiina Vuori avaa tarkemmin parin oikean hahmon elämänvaiheita, mutta heidän tuntemisensa ei mielestäni ollut tarpeellista kirjaa lukiessa. Vuori on selvästi perehtynyt huolella taustoihin. Tarinan historiallinen konteksti on oikein uskottava. Tietoa historiallisista tapahtumista ja tavoista tulee paljon tarinan aikana, mutta mielestäni Vuoren tyyli ei ole mitenkään tylsä tai tietoa tuputtava. Kirjan loppuun on koottu sanasto, josta voi tarkistaa, mitä tarinan aikakaudella käytetyt ilmaisut tarkoittavat.

Enni Mustonen: Jääleinikki

Pohjatuulen tarinoita osa 2,
Otava, 2011, kovakantinen, sivumäärä 255


Sitä hetkeä en unohda koskaan. Kylmä tuulenpuuska pyyhkäisi äkkiä ämmin pihamaan poikki ja lennätti kuivia lehtiä pyörteenä navetan nurkan taakse. En kuullut enää lintujen ääntä, vain oman sydämeni jyskytyksen.
(s. 37)

Trilogian ensimmäinen osa oli varsin kevyttä luettavaa, joten vähän mietin, kannattaako sarjan lukemista jatkaa. Pidän kirjasarjoista, jotka kertovat saman suvun useammasta sukupolvesta, joten olihan tämä toinen osa sitten etsittävä kirjastosta. Sain vielä kätevästi ympättyä kirjan I Spy Challenge -lukuhaasteen kolmanteen kohtaan Things That Grow.

Eliisa Hetta on vastavalmistunut sairaanhoitaja, joka joutuu pettymyksekseen huomaamaan, ettei Rovaniemellä riitä töitä sairaanhoitajille. Eliisan hyvä ystävä lähtee kirjan alussa Saksaan sairaanhoitajaksi ja houkuttelee Eliisaa mukaansa. Lopultahan Eliisa seuraa ystäväänsä Saksaan, vaikka hänen äitinsä yrittääkin vastustella, ettei tyttö lähtisi. Töiden aloittaminen ei ole kuitenkaan helppoa kielimuurin takia. Elämä vieraassa maassa saa pian aivan uuden käänteen, kun samaan sairaalaan tulee harjoittelijaksi nuori sveitsiläinen lääkäri, joka iskee silmänsä Eliisaan.

Päähenkilö Eliisa on trilogian avausosasta tutun Annikin tytär. Siihen nähden millaisena Annikki kuvattiin nuorena, oli Eliisan hahmo pienoinen pettymys. Olihan hänellä omat hyvät hetkensä, mutta aivan Annikin tasolle Eliisa ei mitenkään yltänyt. Varsinkin sen jälkeen, kun hän oli tavannut sveitsiläisen Peterin, he rupesivat elämään Peterin ehdoilla. Olisin kaivannut Eliisalta enemmän omaa tahtoa ja pohdintaa, mitä hän itse haluaa. Eliisa tuntui tyytyvän Peterin tahtoon joka asiassa. Toisaalta ymmärrän ajankohdan ja sen, että Eliisa oli vieraassa maassa, joten ehkä oli vain luonnollista, että Peterin oli helpompi toimia asioiden järjestelijänä.

Jääleinikin tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Trilogian avausosan tapahtumista on kulunut noin parikymmentä vuotta, joten muutoksen aikakausien välillä voi huomata. Siinä missä Annikki lähti pakon edessä evakoksi Ruotsiin, suhtautuvat Eliisan ikäpolven edustajat suopeammin ajatukseen, että he lähtevät toiseen maahan etsimään töitä ja parempia elinolosuhteita. Annikin kohtaamat ongelmat olivat käytännönläheisempiä, kun taas Eliisa törmää enemmän kulttuurien välisiin eroihin ja ongelmakohtiin. Saksassa kaikki on modernimpaa kuin kotona Pohjois-Suomessa ja tavatkin ovat vähän erilaiset. Esimerkiksi sairaalan ruokalassa kaikki istuvat omilla tietyillä paikoillaan, ja ulkomaalaiset sairaanhoitajat viihtyvät keskenään omassa porukassaan.

Kirja jatkaa edeltävän osan tapaan nopeatempoista linjaa. Yhteen lukuun mahtui taas tapahtumia pidemmältä aikaväliltä. Juoni eteni hyvin rivakkaan tahtiin. Eliisa ehti olla Suomessa noin viitisenkymmentä sivua, kun hän jo matkasi Saksaan. Lääkäriharjoittelija Peterin tapaamisen jälkeen parin rakkaustarina vasta eteneekin nopeasti. Sveitsiin muutto, yhteinen koti ja häät melkeinpä vain sujahtivat ohitse kirjan sivuilla. Tapahtumien nopeus ja helppous olivat melko häiritseviä asioita. Kyllähän Eliisan ja Peterin esteeksi yritettiin kasata ongelmia, kuten miehen vanhanaikainen ja hienostunut perhe, joka ei hyväksy suomalaista miniää noin vain, mutta käytännössä paria ei hidastanut mikään.

Eliisan oikean isän etsimisestä yritettiin saada jonkinlaista sivujuonta, mutta oikeastaan tämän kirjan aikana ei tapahtunut niin paljon kuin ensimmäisessä osassa.

Pohjatuulen tarinoita -trilogia
Lapinvuokko, 2010
Jääleinikki, 2011
Kultarikko, 2012

Kristiina Vuori: Siipirikko

Tammi, 2013, kovakantinen, 464 sivua


Selja rakasti lintuja. Hän ihaili niiden kiivasta kasvua poikasesta aikuiseksi ja kadehti niiden kykyä nousta siivilleen ja lentää kohti taivaansineä. Ne olivat riippumattomia, ylväitä ja ennen kaikkea vapaita.
(s. 26)

Pidin Kristiina Vuoren esikoisteoksesta, Näkijän tyttärestä, joten luonnollisesti halusin tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Vaikka hänen kirjansa ovatkin itsenäisiä tarinoita, eivätkä jatkoa toisilleen, päätin lukea ne järjestyksessä. Yritän viimeistään ensi vuoden puolella lukea kirjailijan uusimman teoksen Disa Hannuntyttären. Siipirikko tarttui mukaan kirjastosta.

Siipirikko kertoo orjatar Seljan tarinan 1300-luvun Suomessa. Hänet on nuorena tyttönä kaapattu orjaksi Karjalaan. Samaan aikaan samalta seudulta ryöstettiin rälssitalon tytär Cecilia, jota myös kutsuttiin Seljaksi. Kahdesta Seljasta vain toinen pääsee perille, hän on pientilallisen tytär, joka omii itselleen rälssitalon perijättären vaakunasormuksen. Seljalla on taito käsitellä lintuja, eikä edes hänen isäntänsä ja sieppaajansa Mielo voi sitä väheksyä. Niin hänestä kasvaakin haukkojen ja kotkien kouluttaja. Ajan myötä tilan perijälle tarvitaan morsian ja siinä vaiheessa katseet kääntyvät kohti Seljaa, joka ei ilahdu ajatuksesta laisinkaan. Orjatoverinsa Häkin kanssa Selja ryhtyy suunnittelemaan pakoa, mutta asiat saavat kuolettavan käänteen.

En voinut sille mitään, että lukiessa vertasin jatkuvasti Seljaa esikoisteoksen Eiraan. Selja tuntui muistuttavan jopa hätkähdyttävän paljon Eiraa. He ovat kumpikin voimakastahtoisia ja pitävät puoliaan. Selja ei sentään yrittänyt olla kaiken aikaa mahdollisimman hankala. Seljan hahmo jäi etäiseksi, mutta samalla se tarjosi paljon pohdittavaa. Hänet on kaapattu kotiseudultaan orjaksi ja hän haluaa hartaasti olla taas vapaa. Seljan tarinan kautta voi miettiä, mitä kaikkea on valmis tekemään saavuttaakseen hartaimmat toiveensa. Hahmona Selja herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hänen elämänsä orjana ei ollut helppoa, ja häntä oli odottamassa tavallaan vielä kurjempi kohtalo. Siinä vaiheessa, kun Selja ryhtyi häikäilemättömiin tekoihin, olin koetuksella empatiani kanssa. Selja kuitenkin tunsi syyllisyyttä teoistaan, joten ei hän aivan paatuneeksi muuttunut.

Muista hahmoita ritari Aijo oli välillä oikea nahjus ja välillä taas vähemmän nahjus. Hän ei onnistunut lunastamaan odotuksia, joita väkisinkin kasaantui miespäähenkilön harteille. Toisaalta oli hänelläkin hyvätkin hetkensä. Mielenkiintoisempia hahmoja olivat Seljan orjatoveri Häkki, joka saattoi aluksi vaikuttaa tyhmältä, mutta paljastui sitten fiksuksi, ja vihollinen Pessi. Hänen hahmostaan en pitänyt, mutta siitä huolimatta hänen tarinaansa viitsi seurata ja samalla pohtia, kuinka pitkään hän jaksaa vihata Seljaa. Kotkanpoikanen Primus oli aluksi oleellisessa osassa, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä enemmän Primus unohtui jonnekin taustalle. Tämä oli harmillista, sillä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän siitä, kuinka Selja hoitaa lintua ja miten hän sitä kouluttaa.

Kirjassa kuvailtiin uskottavasti elämää 1300-luvulla. Poliittiset tapahtumat vaikuttivat välillä melko sekalaisilta, mutta niin ne taisivat oikeastikin olla siihen aikaan, joten sekalaisuus ei siis ole huonon taustatyön syytä. Päinvastoin, lukiessa pystyi huomaamaan, että taustoja on selvitetty perin pohjin. Loppuun on koottu sanasto, joka oli hyödyllinen, mutta aika hyvin vieraat lainasanat selittyivät asian yhteydestä tekstissä. Kirjailijan jälkipuhe oli jälleen mielenkiintoista luettavaa.

Leena Lander: Tummien perhosten koti

Tammi, 2008, pokkari, 322 sivua


Poika tajuaa nopeasti, että Saaren vangit ovat kasvaneet kiinni toisiinsa, että he ovat kuin iso armoton petoeläin.
      Se on eläin, jolla on jakautunut ruumis mutta vain yksi pää, ja sen pään katse on läpitunkeva. Se aistii erilaisuuden, se tuijottaa ja tuomitsee, vihaa ja hyökkää. Aikuisten sysättyä sen epäkelpona omaan erilliseen karsinaansa se janoaa hyvityksekseen uhreja. Koko ajan uusia uhreja, joita nöyryyttää ja halveksia niin kuin aikuiset ovat nöyryyttäneet ja halveksineet sitä.
(s. 79)

Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, mutta siitä on jo sen verran aikaa, ettei juoni ollut kunnolla muistissa. Etsin lukemista vielä jäljellä oleviin lukuhaasteisiin, jolloin vastaan tuli teoksen nimi ja päädyin lainaamaan kirjan. Osallistun Tummien perhosten kodilla Lukuiloa Perhoslaaksossa -haasteeseen.

Juhani Johansson tulee repaleisesta perheestä. Lapsuutta varjosti isän juominen ja äidin sairaus, joiden takia vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan. Juhani ja hänen pikkuveljensä Sauli huostaanotettiin, kun naapuri oli tehnyt ilmiannon. Kirjan alussa aikuinen Juhani on saamassa ylennyksen suuren rakennusyrityksen varatoimitusjohtajaksi. Se on iso saavutus lapsuutensa sijaiskodeissa kiertäneelle miehelle. Juhanin pomo on selvittänyt miehen taustoja, jolloin esiin nousi menneisyydessä tapahtunut kuolemantapaus. Pomon kysellessä tapahtuneesta kaikki muistot Saaresta palaavat jälleen mieleen.

Saaressa poikakodin johtaja Olavi Harjula yritti kasvattaa menetettyinä tapauksina pidetyistä pojista kunnollisia miehiä, jotka sopeutuisivat takaisin normaaliin yhteiskuntaan. Harjulan kasvatusmetodit perustuivat ruumiilliseen työhön, kovaan kuriin, selkäsaunaan ja sivistyksen tuntemiseen. Taustalle jäivät johtajan vaimo ja viisi tytärtä, jotka näyttäytyivät muusta maailmasta eristyksissä eläville pojille lähes taianomaisina olentoina. Saaressa Juhani haki paikkaansa poikien välisessä hierarkiassa, murehti vanhempiaan, jotka eivät isän sanoista huolimatta tulleet hakemaan lasteen takaisin kotiin ja sai lopulta sisältöä elämäänsä johtajan silkkiperhoshankkeesta.

Kirjasta välittyi Olavi Harjulan auttamishalu. Hän halusi tosissaan auttaa poikia, vaikka kasvatusmetodit olivatkin kyseenalaisia. Tämä taisi olla ainoa positiivinen asia kirjassa. Muuten tarina on masentavan synkkä, minkä takia lukeminen ei ollut kovin houkuttelevaa. Mielestäni kasvutarinat ovat mielenkiintoisia ja on kiehtovaa lukea siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat aikuisuuteen. Jos kirja on muuten pelkkää synkkyyttä ja asiat menevät jatkuvasti huonosti, niin en yksinkertaisesti jaksa lukea sellaista. Saaressa vietetyn ajan voisi kai laskea positiivisemmaksi ajaksi Juhanin elämässä, mutta ei se silti tuo muutosta kirjan yleiseen masentavuuteen.

Kirjan loppu oli yllättävä. Annan siitä pisteet kirjailijalle. Muuten tutustumiseni Landerin tuotantoon taisi jäädä tähän.

Helena Waris: Talviverinen

Pohjankontu osa 3, Otava, 2013, kovakantinen, 333 sivua


Vereni on muuttunut jäänsiniseksi.
Sutena voisi saada itselleni muutaman päivän, harhauttaa varjostajani eksyksiin, mutta olen päättänyt kulkea tämän elämäni loppuun ihmishahmossani.
Näillä silmillä.
Näillä muistoilla.
(s. 10)

Sain Talviverisen luettua jo pari viikkoa sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä esittelyä blogiin. Olen kököttänyt tänään neljän seinän sisällä kuumeen takia, mutta onneksi olo on sen verran parantunut, että tsemppasin itseäni kirjoittamaan jotain kirjasta. Jos tekstin sekaan eksyy omituisuuksia, niin laitetaan sen piikkiin, etten ole aivan terve tällä hetkellä. ;)

Talviverinen on Pohjankontu -trilogian kahdessa aiemmassa osassa esiintyneen Troin elämäntarina. Uniin piirretty polku ja Sudenlapset paljastivat joitakin seikkoja Troin elämästä, mutta viimeistään nyt Troin elämästä kerrotaan kaikki muukin. Kirja alkaa Troin lapsuusvuosista ja seuraa hänen matkaansa aikuiseksi sekä pitkää matkaa kotiin Pohjankontuun.

Kokkolinnun kyydissä lapsena Tuultensaarille tupsahtanut Troi otettiin ukkosmiesten yhteisön jäseneksi. Poika tunsi olevansa ulkopuolinen, mutta onneksi hänellä oli ottoveli Kiet, joka ei pitänyt häntä ulkopuolisena. Ukkosmiesten parissa Troi varttui aikuiseksi, koki ensirakkautensa ja heiltä hän sai veljensä kanssa yhteisen uiskon, jolla kaksikko miehistöineen seilasi selvittämään, onko salaperäinen Pohjankontu vain satua vai sittenkin totta. Tämän jälkeen monet Troin elämässä tapahtuneet asiat ovat entuudestaan tuttuja, joten kirjassa hypätään suoraan sellaisiin kohtiin, joista ei vielä tiedetä. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi Troin vankeusajasta Mustarinnasta ja hänen vaelluksestaan Valkoisten susien maassa. Mutkien kautta suuntana on Pohjankontu.

Suurimmaksi osaksi kirjan tapahtumat ovat tuttuja trilogian edellisistä osista, mutta niissä tapahtumia on seurattu jonkin toisen hahmon näkökulmasta. Talviverisessä tapahtumat koetaan pelkästään Troin silmin. Aiemmissa osissa hahmon taustaan on lyhyesti viitattu, joten Troista on tullut jopa hiukan salaperäinen hahmo, jonka menneisyyttä ei tunneta. Siksi olikin kirjailijalta hyvä valinta tehdä juuri Troista tämän kirjan päähenkilö. Jos kaikkien muiden hahmojen taustoista tiedetään jo tarpeelliset asiat, niin tietysti päähenkilöksi kannattaa valita se yksi puuttuva palanen, josta ei vielä tiedetä kaikkea.

Talviverinen sijoittuu ajallisesti aivan kirjan alussa aikaan ennen kahden aiemman osan tapahtumia sekä myöhemmin niiden kanssa samaan aikaan. Troin matkan varrella tavataan tuttuja hahmoja, joiden tarinat saavat samalla päätöksensä. Trilogian kahden ensimmäisen osan tapahtumien kannattaa olla aika hyvin mielessä, sillä muuten tästä kirjasta ei välttämättä saa kaikkea irti tai kirja herättää lähinnä ihmetystä. Myyttinen maailmankuva uskomuksineen oli mukavasti vielä tallella ja siihenkin saatiin lisää otetta, kun kirjassa esiteltiin pitkä talvi, joka uudistaisi maailman ja käsite talviverinen tuli paremmin tutuksi.

Pohjakontu -trilogia tuli Talviverisen myötä päätökseensä. Olen todella iloinen siitä, että olen lukenut kirjat. Trilogia on hyvä osoitus siitä, että Suomessakin osataan kirjoittaa hyvää fantasiakirjallisuutta ja vieläpä aikuisille. Oman mututuntumani perusteella väitän, että täällä fantasia mielletään ennen kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuudeksi, vaikka asianhan ei tarvitse olla sillä tavalla. Joka tapauksessa voin vilpittömästi suositella koko Pohjankontu -sarjaa fantasian ystäville ja myös niille, jotka eivät lue yleensä fantasiaa.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013

Kirsi Vainio-Korhonen: Suomen herttuattaren arvoitus

Alaotsikko: Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta
Edita, 2009, kovakantinen, 210 sivua


Jacobinan päiväkirja avaa kuitenkin myös muita kuin kasvatuksellisia näkymiä. Tarkkaavainen lukija pääsee sen avulla kurkistamaan 1700-luvun lopulla eläneen nuoren tytön maailmaan. Jacobina kirjoitti lähes päivittäin lyhyitä huomioita Elimäellä sijainneen kotikartanonsa Hämeenkylän arjesta, sisaruksistaan, vanhemmistaan, sukulaisista, ystävättäristä, kartanon piioista, torpparien lapsista, lähikylien mamselleista, juhlista, kylpyläelämästä, juhannuskokoista ja joululahjoista.
(s. 159)

Suomen herttuattaren arvoituksen esipuhe alkaa toteamuksella, joka totisesti pitää paikkansa: kun ottaa käteensä minkä tahansa Suomen vanhemman historian yleisesityksen, joutuu yhä ihmetellen kysymään, missä ovat naiset. Historiankirjoitus on kovin miehistä ja esimerkiksi koulun historiankirjoista naiset tuntuivat unohtuneen ihan kokonaan pois muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Oikeastaan tässä oli perustelut, kun muutama vuosi sitten Hulluilla Päivillä pohdin, raaskinko ostaa taas uutta kirjaa vai pitäisikö laskea kirja pois käsistä. Tietysti tarvitsin hyllyyni kirjan, joka keskittyy naisten elämään.

Nimestään huolimatta kirja ei kerro yhdestä ainoasta Suomen herttuattaresta vaan on kokoelma artikkeleita, joista jokainen kertoo yhdestä tai useammasta naisesta. Artikkeleissa esiintyvien naisten kautta tutustutaan naisten elämään 1700-luvun Suomessa. Naiset eivät välttämättä ole tunnettuja, mutta heihin liittyy jotain erityistä, minkä takia heidät on valittu kirjaan. Mukana on niin Suomen herttuattareksi tituleerattu Eva Merthen kuin myös rahvaseen väestöön kuulunut Maria Juhontytär. Artikkeleissa kerrotaan naisten elämäntarinoiden lisäksi yleisesti aiheeseen liittyvää tietoa tuon ajan elämästä. Naisista ei välttämättä ole säilynyt kuin yksittäisiä lähteitä, joten yleisten asioiden selittäminen tuo sopivasti täydennystä lukuihin. Lähteiden vähyydestä johtuen joissain kohdissa on arvailtu, mutta mukana on paljon faktaa, minkä ansiosta kirja välittää hyvin todentuntuisen ja uskottavan kuvan 1700-luvun elämästä.

Ensimmäisessä artikkelissa esitellään naisista tunnetuin henkilö Eva Merthen, joka oli ensin kenraali James Keithin suojatti, sitten rakastajatar ja jopa avopuoliso. Skotlantilainen James Keith puolestaan palveli Venäjän armeijassa pikkuvihan aikaan ja johti armeijaa ja siviilihallintoa Turusta käsin. Itse en ollut edes kuullut Eva Merthen -nimisestä historiallisesta henkilöstä, joten kirja alkoi heti mielenkiintoisesti. Pakko todeta, että takapajuisesta 1700-luvun Suomesta on näköjään voinut nainenkin edetä pitkälle, sillä Eva Merthen seurasi kenraaliaan Liivinmaan kautta Berliiniin ja oli jopa Fredrik II:sen tiedossa. Tosin ilmeisesti hallitsija paheksui James Keithin suhdetta Evaan. Evan ja Jamesin tarina ei lopulta päättynyt onnelliseen loppuelämän yhteiseloon. Toinen tähän naiseen liittyvä yllätys oli se, että Topelius on kirjoittanut kirjan, jossa Eva on saanut tittelin Suomen herttuatar. Pitääkin laittaa Topeliuksen teos muistiin.

Muista naisista korkeampia säätyarvoja edustavat Sophie Creutz ja Jacobina Charlotta Munsterhjelm. Kummatkin olivat aatelisia ja heidän kauttaan avautuu näkymä yläluokan elämään 1700-luvun Suomessa. Sophie Creutzin vaiheita kuvataan, kun hän on jo aikuinen nainen, minkä lisäksi artikkelissa keskitytään hänen mielenkiintoiseen lähipiiriinsä, johon kuului mm. Göran Sprengtporten. Sophie Creutz kuvataan kauniina ja sivistyneenä vallasnaisena, joka hallitsi erityisesti taidokkaiden kirjeiden kirjoittamisen. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin luku sen sijaan kertoo nuoresta tytöstä, joka vasta varttuu aatelisnaisen velvollisuuksiin. Hänen kauttaan kuvataan aatelistyttöjen kasvatusta, johon kuului esimerkiksi oman säädyn monimutkaisten käytöstapojen opettelua. Jacobinan päiväkirjakatkelmat paljastavat, että nuorten tyttöjen elämään kuului kasvatuksen lisäksi huvituksia, kuten tanssiaisia ja vierailuja.

Vaatimattomimmista oloista lähtöisin olleet naiset jaksoivat ahertaa elantonsa eteen. Tästä on hyvänä osoituksena kirjassa mainitut naiset Helena Escholin, Maria Augustin, Christina Crook ja Eva Falck. Helena Escholin oli turkulainen papinleski, joka elätti lapsensa öylätintekijänä sekä huolehtimalla kirkollisten liinavaatteiden siisteydestä. Kolme muuta naista pysyivät naimattomina, mutta menestyivät valitsemillaan aloilla. Maria Augustin jatkoi isänsä kauppiaanuraa, vaikka ensin hänen oli selvittävä tahoista, jotka kielsivät sen, että naimaton nainen voisi harjoittaa kauppiaantoimea. 1700-luvun lopulla eläneet Christina Crook ja Eva Falck olivat turkulaisia yrittäjiä, Crook johti tyttöjen sisäoppilaitosta ja Falck oli ravintoloitsija. Falck hoiti hotelli-ravintolaa mm. Brinkkalan talossa, josta nykyään julistetaan joulurauha.

Suomen herttuattaren arvoitus oli miellyttävää luettavaa, sillä tämä on kirjoitettu houkuttelevalla otteella. Joskus historiallisia faktateoksia lukiessa vastaan on tullut todella pönkköä kieltä, jota ei vaan yksinkertaisesti jaksaisi lukea. Parin artikkelin alussa on ikään kuin johdatuksena kirjoittajan selostusta taustatyöstä. Tällaisia kohtia olivat tekstit Venäjän arkistoihin tutustumisesta ja Pariisin Maria Antoinette -näyttelystä vuonna 2008. Valitettavasti yhdestäkään kirjan naisesta ei ole säilynyt kuvia, joten kirjan kuvituksena on käytetty aikakauteen ylipäätänsä liittyviä kuvia. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista naisten historiasta ja erityisesti 1700-luvusta kiinnostuneille.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi, 2012, pokkari, 572 sivua


Hän näki aivan kuin olisi lentänyt taivaalla pääskysen lailla ja tuossa linnun hahmossaan katsonut alas ja ymmärtänyt silti ihmisen mielellä kaiken tapahtuvan. Hän oli pääsky ja hän oli Eira. Yhtenä hetkenä lapsi ja lintu kurottivat kohti alhaalla ohi vilistävää maastoa ja katsoivat samojen silmien kautta.
(s. 51)

Näkijän tytär oli ollut lukulistallani jo pitkään ennen kuin nappasin kirjan mukaani kirjastosta. Muissa kirjablogeissa tätä on verrattu Kaari Utrion tuotantoon. En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta olettavasti se ei yhtään haittaa. Ehkäpä enemmänkin päinvastoin, minulla ei ollut ketään kirjailijaa tai kirjaa mielessä, johon olisin verrannut tätä. Lukukokemus koostui puhtaasti niistä ajatuksista, joita Näkijän tytär herätti, eikä niin että olisin lukiessa jatkuvasti verrannut tätä johonkin toiseen kirjaan.

Teinperin kartanon tytär Margareeta Stark raiskataan naisen ollessa haukastamassa. Seurauksena syntyy Eira, punahiuksinen tytär, joka on perinyt näkijän ja parantajan kyvyt tuntemattomalta isältään. Margareetan kuoltua synnytyksessä tyttö jää isoisänsä Teinperin isännän Ulf Starkin ja Katri -nimisen piian hoiviin. Äitipuoli Ursula piittaa tytöstä vain sen verran, että on huolestunut oman poikansa Rikhardin perijänasemasta.

Neidoksi varttunut Eira lähetetään Hämeeseen Lauttian kartanoon kasvatiksi. Kartano kuuluu Ilvesten suvulle, joka omaa myös kykyjä ennenäkyihin. Kartanon emäntä Talvikki onkin varma, että Eiran isä olisi Ilves ja sitä kautta tyttö olisi sukua Ilveksille. Talvikin opastuksessa Eira opettelee hallitsemaan ja hyödyntämään näkyjään ja parantamaan sairaita. Lauttiassa hänen kykyihinsä ei suhtauduta pahasti, toisin kuin kotona Teinperissä. Vaikka elämä Lauttiassa onkin auvoista, niin haaveilee Eira silti palaavansa vielä kotiin kasvinveljensä Rikhardin kanssa. Yhtäkkiä mikään ei ole enää entisellään, sillä Lauttian perijästä, Elofista kaavaillaan Eiralle miestä. Samaan aikaan Hämeessä talonpojat suunnittelevat kapinaa kirkkoa vastaan ja kirkko puolestaan haluaa raivata tieltään talonpoikien pakanallisen muinaisuskon.

En oikein osaa sanoa, mitä mieltä olen kirjan päähenkilöstä, Eirasta. Toisaalta olin todella tyytyväinen, kun huomasin, ettei hahmo ollut mikään kliseisen tyypillinen neito pulassa, joka odottaa pelastavaa ritariaan. Sellainen päähenkilö olisi aivan liian helppo toteuttaa historiallisessa miljöössä. Pidin siitä, että Eira pystyy itsenäisiin ratkaisuihin, eikä ole täysin muiden pompotettavissa. Toisaalta taas hahmossa oli piirteitä, jotka ärsyttivät. Vaikka Eira onkin äpärä, niin hän on silti korkeassa asemassa. Voisi hyvin kuvitella, että hänen asemassaan olevaan naiseen kohdistuisi tietynlaisia normeja, kuinka tulisi käyttäytyä ja etenkin, kuinka paljon saa temppuilla vastaan. Eiran itsepäisyys vaikutti joissakin kohdissa tarkoitukselliselta ärsyttämiseltä ja ylipäätänsä siltä, että hän halusi olla mahdollisimman hankala.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen. Tarinassa on mukana myös aivan oikeita ihmisiä, kuten Birger-jaarli ja piispa Tuomas. Kirjailija on selvästi tehnyt taustatyönsä hyvin, sillä kirjan maailma vaikuttaa uskottavalta ja kirjan aikana tuodaan useaan kertaan esille ajankohdalle tyypillisiä tapoja. Joku voisi pitää tätä historiallisen tiedon tuputtamisena tai ähkynä, mutta itse pidin kirjan tyylistä. Vaikka historiasta ja historiallisista kirjoista pidänkin, niin keskiajasta en ole kovin hyvin perillä. Sen takia olikin mukavaa, että lukiessa sai jatkuvasti tietoa ajan tavoista. Tietomäärää oli paljon, mutta onneksi tietoa ei tuputettu.

Eiran ennenäyt ja muut maagiset elementit olivat kirjan parasta antia. Sen lisäksi koin pakanallisen muinaisuskon ja kristinuskon yhteentörmäyksen kiehtovana. Esimerkiksi Eiran elämään kumpikin usko liittyy tiiviisti, mutta hän pystyy sujuvasti tasapainoittelemaan niiden välillä. Toisin on muiden hahmojen laita, joista osa ei suhtaudu toiseen uskoon aivan yhtä suopeasti. Erityistä kiitosta voisin antaa kirjan loppuun kootusta sanastosta ja kirjailijan jälkipuheesta, jossa hän selventää kirjan maailman taustoja. Olisin kuitenkin toivonut kirjalle toisenlaista loppua, tosin kirjan lopetus onnistui yllättämään ja oli sen takia sangen osuva lopetus.

Helena Waris: Sudenlapset

Pohjankontu osa 2, Otava, 2011, kovakantinen, 437 sivua


Viima irrottaa hangen pinnasta jäähilettä, joka pistelee osuessaan paljaaseen poskeesi. Silmäripsiisi takertuvat hituset jäätyvät toisiinsa kiinni, samoin kyyneleet, jotka muodostavat kiiltävän juovan nenänpieltäsi alas. Sininen suusi on hiljaa. Et halua enää puhua. Tiedät kuolevasi kohta. Sanat eivät voi tehdä mitään hyväksesi.
(s. 11)

Alkuperäinen suunnitelmani oli lukea Pohjankontu -trilogian toinen osa vasta myöhemmin keväällä, koska kotiin on taas kerääntynyt kunnon pino lainoja kirjastosta. Pidin paljon ensimmäisestä osasta ja kun sitten näin Sudenlapset kirjastossa, en yksinkertaisesti voinut kävellä kirjan ohitse. Tuntui siltä, että oli suorastaan pakko lainata kirja juuri silloin... Mitäs siitä, vaikka ne jo lainatut kirjat kotona odottavatkin lukemistaan?

Karran ja Roke ovat kaksoset, jotka erotettiin toisistaan pieninä. Rauhallinen ja hiljainen Karran kasvoi Luusuvannossa kuolleiden mailla kasvatusperheen luona, kun taas Roke varttui soturiksi Mustarinnassa. Veljekset tapaavat toisensa pitkän ajan kuluttua surusanoman takia. Heidän äitinsä Vornanmutkan valtiatar, noita Terihan on kuollut. Merkit viittaavat siihen, ettei Terihanin kuolema ollut luonnollinen, vaan hänet surmattiin. Karranin ja Roken täytyy palata yhdessä Vornanmutkaan lapsuutensa maisemiin hautaamaan äitinsä.

Noitien mailta veljekset löytävät pienen tytön, Sudenmarjan, joka herättää Rokessa epäilyjä alusta alkaen. Karran ei suhtaudu yhtä kylmäkiskoisesti tyttöä kohtaan, mutta tytössä on silti jotakin pielessä. Kuka hän on oikeasti ja mistä hän on tullut Vornanmutkaan? Sudenmarja ei jää ainoaksi huoleksi, sillä nyt kun Vornanmutkassa ei enää ole valtiatarta suojelemassa noitien perintöä, haluaa Mustarinta Vornanmutkan maat itselleen. Erityisesti Karranin on vaikea hyväksyä ajatusta, että heidän esiäitiensä asuinpaikka joutuisi Mustarinnan alaisuuteen.

Sudenlapset on ennen kaikkea tarina Karranista ja Rokesta, mutta myös Sudenmarjasta ja Karranin kasvattisisaruksista, Niiristä ja Nunosta. Se että sisarukset ovat luonteiltaan toistensa vastakohdat, on kliseinen ratkaisu, mutta Karranin ja Roken vastakohtaisuus toimii ja tekee hahmoista entistä kiinnostavampia. Perinteistä naisroolia vastaan kapinoiva Niir oli onnistunut ja uskottava hahmo. Kapinaroolissa voi myös epäonnistua, mutta Niir oli onneksi uskottava itsenäinen ja vahva naishahmo. Niirin veli Nuno jäi muiden pimentoon, vaikka hänellä olikin pari merkittävää hetkeä tarinan aikana. Sudenmarjasta sain itsekin melkein alusta asti sellaisen käsityksen, että tytössä on jotain epätavallista. Samalla mietin hänen ikäänsä. Kirjassa puhuttiin pienestä tytöstä, mikä voisi tarkoittaa melkein mitä tahansa taaperoikäisestä koululaiseen, mutta kuvittelin hänet suunnilleen 10-12 vuotiaaksi.

Sudenlapsissa on pompattu trilogian ensimmäisen osan tapahtumista monta vuotta eteenpäin. Aluksi en pitänyt ratkaisusta, sillä kaipasin jo tutuiksi tulleita hahmoja, mutta hyvin nopeasti totuin siihen, että päähenkilöt kuuluvat jo seuraavaan sukupolveen ja opin pitämään myös heistä. Tuttu muinaissuomalainen maailma oli sentään jäljellä, mikä oli hienoa. Vanhat mahdit, loitsut ja kokkolinnut... Nautin todella kirjan maailman kuvailusta kaikkine uskomuksineen ja tapoineen. Kaunis luontokuvaus on selvästi kirjailijan vahvuus, joten oli hienoa päästä lukemaan taas sitä.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin tässä toisessa osassa samanlaisen alkutilanteen kuin ensimmäisessä osassa. Siinähän kolme sisarusta, Aile, Troi ja Arni olivat joutuneet eroon toisistaan, mutta he löysivät toisensa kirjan aikana. Myös Sudenlapsissa veljekset Karran ja Roke oli erotettu toisistaan, heidän polkunsa ristesivät ja tarinan aikana löytyi ymmärrys toista kohtaan. Oliko tämä samanlaisuus tarkoituksellista vai aivan sattumaa? Joka tapauksessa Sudenlapset piti otteessaan ja ohitti sen kirjapinon, jonka olen kantanut kotiin kirjastosta. Nyt ei voi muuta kuin odottaa, että sarjan viimeinen osa vapautuisi, jotta voisin lainata sen.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Pohjankontu osa 1, Otava, 2009, kovakantinen, 461 sivua


Majani ulkopuolella on pimeää. Ujeltava tuuli paljaassa koivikossa on voimistunut. Tähdet tuikkivat kylminä ja kirkkaina kuten ennenkin, mutta jokin on muuttunut.
Minun uneni.
Minun perheeni.
Vaikka tunnen viiltävää kipua kylkiluitteni alla, olen päättänyt muistaa heidät.
(s. 60)

Olin kirjastossa fantasihyllyä tutkimassa ja oikeastaan hain sitä Sookie Stackhouse -kirjaa, josta kirjoitin edellisen blogipostauksen. Pohjankontu sarjan toinen osa Sudenlapset herätti mielenkiintoni, mutta huomasin sitten, että sehän onkin jatko-osa tälle teokselle. Ihan vierestä löytyi onneksi tämä Uniin piirretty polku, eikä siinä tarvinnut enää mitään miettiä, kun jo päätin lainata kirjan. Paksuudestaan huolimatta luin kirjan muutamassa päivässä, sillä tarina oli niin mielenkiintoinen, etten voinut laskea kirjaa käsistäni.

Kolme sisarusta joutuivat pieninä eroon toisistaan. Aile löydettiin metsästä ja tuotiin Niitonsalon kylään, jonka asukkaat pitävät häntä noitana. Kasvattiäitinsä Mataramuorin luona tyttö saa kuitenkin asua suojassa muiden paheksunnasta ja ennakkoluuloista huolimatta. Vaeltamista rakastavan Ailen metsäretket herättävät mielipiteitä, melkein neitoiässä olevan tytön ei pitäisi juosta lapsen tavoin pitkin metsiä. Yhdellä retkellään Aile tapaa hieman salaperäisen Dain, sepän pojan naapurikylästä, joka vaikuttaa tutulta. Missä Aile on nähnyt samanlaiset silmät kuin Dailla?

Synkkä Troi, joka tunnetaan myös nimellä Talviyö, asuu Tuultensaarilla veljensä Kietin kanssa. Tuultensaarelaiset ovat pelättyjä ukkosmiehiä, joilla on hurja ja äkkipikainen maine muiden kylien asukkaiden mielissä. Troi on kiinnostunut kartoista ja tähdistä ja hän etsiikin paikkaa, jossa tähdet olisivat oikeassa asennossa löytääkseen kotiin. Troin todellinen koti on kaukana, pelkkä muisto vain menneestä, mutta silti nuorukainen ei luovuta etsinnöissään. Kaupustelumatkalla veljesten uiskovene rantautuu kylään, josta heidän mukaansa lähtee paimentyttö Neitha toisenlaisen elämän toivossa.

Kirjassa keskitytään yllämainittujen hahmojen tarinoihin, mutta lukujen välissä olevien katkelmien avulla kuullaan myös vartijan mietteitä. Lyhyet katkelmat rikkoivat sopivalla tavalla yhtenäistä kerrontaa, kun välillä eteen tulikin pelkkiä ajatuksia talven keskeltä. Sisaruskatraan vanhin, Arni istuu yksin talven pimeydessä vartioimassa tuntureita. Arni ei muista mennyttä, mutta hän odottaa päivästä toiseen jotakin. Kevään ensimerkkien sarastaessa Arnikin muistaa vähitellen hetkiä menneisyydestään.

Kirjassa eletään muinaissuomalaista aikaa ilmeisesti rannikkoseudulla tai kuitenkin vesien lähettyvillä, sillä vene tuntui olevan ylivoimaisesti suosituin ja kätevin kulkuväline. Itse asiassa tapahtumien sijoittuminen juuri Suomeen tuli parhaiten esille takakannen maininnasta, muuten kaikki olisi voinut tapahtua ihan omassa fantasiamaailmassaan tai muualla Skandinaviassa. Vaikka kirjan tarina onkin fiktiivinen ja vieläpä fantasiaa, niin ympäristö vaikutti hyvin realistiselta. On kyläyhteisöjä, joissa on tiivis ilmapiiri ja kaikki hieman vahtivat toistensa tekemisiä sekä ympärillä riittää metsää. Paikannimet olivat erittäin osuvia ja pelkkä nimi lyhyen kuvailun kera riitti välittämään mielikuvaa siitä, millaista jokin seutu oli. Esimerkiksi Mustarinnasta tuli heti sellainen käsitys, ettei sinne kannattanut ihan noin vain lähteä.

Tarinan maailma tuntui hyvin uskottavalta myös suhtautumistavoiltaan. Luontoa pidetään pyhänä paikkanä ja sitä kunnioitetaan, vanhat mahdit suojelevat maailmaa, on riimuja, loitsuja ja kokkolintuja. Tässä oli otettu huomioon myös uskottavalta tuntuvia riittejä, kuten uuden suvun päivä eli naimattomien naisten kulkue, josta miehet yrittävät saada vaimon itselleen. Tapojen lisäksi kirjan suurin vahvuus on luontokuvaus, joka on erittäin kaunista ilman, että siinä olisi menty liiallisuuteen.

Uniin piirretty polku sai otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Mielestäni yksi hyvän kirjan ominaisuus on se, jos ei malta laskea teosta käsistään, vaan tekisi mieli lukea kirja kerralla loppuun asti. Tämä osoittautui sellaiseksi kirjaksi. Hahmot olivat kiinnostavia, tarinan maailma oli kiinnostava ja uskottava. Kaksi rakkaustarinaa sopivat tähän hyvin. Ainoa asia, mikä jäi hämmentämään, oli ajoitus. Jos tapahtumat sijoittuvat muinais-Suomeen, niin oliko niille ajateltu jotakin tiettyä aikaa, esimerkiksi rautakautta, pronssikautta, tuskin sentään kivikautta vai jotakin ihan muuta? Tämä ei suinkaan häirinnyt lukemista, kunhan vain itsekseni pohdin, että olisi kiinnostava tietää, oliko kirjailija ajatellut jotakin tiettyä aikaa.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

Alkuperäinen teos: Gröna kammarn på Linnais gård (1859)
WSOY, 1999, kovakantinen, sivumäärä 205


Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikainen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle.
(s. 72)
Etsin netistä kirjoja, jotka sopisivat lukuhaasteisiin, joihin olen osallistunut. Sitä kautta vastaan tuli tämä Topeliuksen teos, jonka päätin lainata, kunhan vaan kirjastoon asti ehdin. Kotimaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta tunsin entuudestaan lähinnä Mika Waltarin ja Aino Kallaksen tuotantoa, jollei lasketa mukaan sitä, että olen lapsena kuullut Topeliuksen satuja. Sen takia Linnaisten kartanon viheriä kamari oli oikein tervetullut uusi tuttavuus. Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen ja 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Linnaisten kartanon viheriä kamari on tarina aatelisen Littow suvun elämästä 1800-luvun alkupuoliskolla. Kartanossa asustaa nykyisen isännän paroni Littowin lisäksi hänen tyttärensä Anna ja Ringa sekä palvelusväki. Heidän luokseen matkustaa Helsingistä nuori arkkitehti Lithau, joka on kutsuttu tekemään korjaussuunnitelmia eriskummalliseen kartanorakennukseen. Littow ja Lithau sukujen välillä on menneisyydessä tapahtunut vääryys, joka on lähes hautautunut historian havinaan. Arkkitehdin vierailu korostaa entisestään sukujen välistä yhteyttä. Yksi kartanon huoneista, viheriä kamari, saa ihmiset kumman levottomiksi. Havaintojen mukaan huoneessa kummittelee ja myös jokin salaisuus tuntuu liittyvän siihen.

Kirjassa riittää mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Kartanon tyttäret Anna ja Ringa kuvataan eroavaisuuksiltaan kuin yöksi ja päiväksi. Vanhempi sisar Anna on vakava ja ylpeä, hän muistaa, kuinka käyttäydytään missä tahansa tilanteessa. Nuori Ringa on alati naurava päivänpaiste, jonka elämä on vielä lapsenmielisen vallatonta.
Huomion sisaruksista itseensä varasti useampaan kertaan heidän serkkunsa kapteeni Winterloo (tai Waterloo, kuten Ringa miestä nimittää). Hienon neidon kättä tavoitteleva kapteeni sortuu kerta toisensa jälkeen antamaan itsestään moukkamaisen kuvan. Minkä sille voi, että puheeseen lipsahtelee kirosanoja ja käytös on karkeaa ja jopa sikamaista. Välillä tuli tyrskähdeltyä kapteenin puheita lukiessa, mutta aina en jaksanut hänen karkeudestaan innostua.

Erityisesti nautin kartanoelämän kuvauksesta: illalliskutsuista, yhteisistä seurusteluhetkistä kotoisassa salissa, jossa isäntäväki jutustelee vieraidensa kanssa, hienostonaisille sopivien käsitöiden tekemisestä, lauseisiin mukaan sirotelluista ranskankielisistä sanoista. Kuvailun perusteella sai jonkinlaista käsitystä siitä, millaista elämä kartanoissa on ennen ollut. Samalla tunnelma huokui kaunista nostalgiaa, joka sai kaipaamaan lisää luettavaa aikakaudesta.

Kuvailun lisäksi kirjassa käytetty kieli on ehdottomasti toinen asia, joka täytyy nostaa esille. Teos on kirjoitettu 1850-luvulla eli noin 20 vuotta kirjan tapahtumia myöhemmin. Nykylukijan näkökulmasta ylipäätänsä 1800-luvun kieli on vanhanaikaista, mutta veikkaisin, ettei kirjassa käytetty kieli eroa paljoa siitä, millä tavalla oikeasti puhuttiin kirjan tapahtumien aikaan. Ihan kielen takia lukeminen tuntui melkein seikkailulta kokonaan toiseen maailmaan. Kieli on kyllä todella viehättävää tässä kirjassa.

Kovin jännittävä tämä kirja ei ole, vaikka takakannen perusteella voisi odottaa jopa kauhua. Enemmän lukiessa sai jännittää sitä, kuka nyt kenenkin kanssa aikoo lopulta mennä naimisiin ja mikä vääryys Littow-Lithau sukujen välillä on historian havinassa tapahtunut sekä miten asia ratkeaa. Viheriän kamarin kuuluisa kummitus oli toki mielenkiintoinen, mutta ei suinkaan millään tavalla pelottava.

Oli mielenkiintoista lukea aateluuden asemasta. Tuohon aikaan syntyperä ratkaisi lähes kaiken ja omasta säädystä oltiin tarkkoja. Kirjassa tämä näkyy mm. siinä, että arkkitehti Lithauseen pidetään hieman etäisyyttä. Hän vaikuttaa toki kunnon nuorukaiselta, mutta on joka tapauksessa aateliton eli ei samalla tasolla. Myöhemmin kirjan aikana kysymykseksi nousee, mitä merkitystä on sillä, että joku on aatelinen? Lisäksi oikealla ja kunniakkaalla tavalla toimimista pohditaan. Kannattaako toimia oikein, jos voi valita itselle suotuisamman vaihtoehdon?

Linnaisten kartanon viheriä kamari oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille vanhemman kirjallisuuden ystäville ja myös muille!

Mauri Paasilinna: Sotamorsian

Gummerus, 2004, kovakantinen,
sivumäärä 384

Aurinko läkätti vielä illalla, kun Eila polki Viirinkankaalle. Veikko odotti samassa paikassa missä ennenkin. He hymyilivät, halasivat, vaihtoivat tervehdykset ja suukot, panivat pyöränsä koivua vasten ja lähtivät kävelemään käsikkäin pellonlaidan polkua joen rantaan, missä kullerot kukkivat ja västäräkki keikutteli pyrstöään kivellä, josta se nuorenparin lähestyessä lehahti puuhun, lehtensä vasta avanneelle koivulle.Tuuli pelmahteli pusikoissa ja linnut liversivät. Eila olisi kertonut saksalaissotilaista muttei halunnut särkeä tunnelmaa, jota eteen avautuva Kemijoki entisestään kohotti.
(s. 11)

Keväällä 1941 Rovaniemellä pienen kauppalan elämänmeno mullistuu täysin, kun saksalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle. Kellosepänliikkeessä työskentelevä nuori ylioppilas Eila Leppänen haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta talvisodassa sotineen sulhasensa Veikon kanssa. Jatkosodan syttyessä Veikko joutuu taas rintamalle ja kielitaitoinen Eila päätyy saksalaisten esikuntaan tulkiksi. Siellä hän kohtaa komean kapteeni Hans Schreiberin, joka hyvällä käytöksellään tekee vaikutuksen alaiseensa. Uskaltaapa kapteeni vielä toivoa, että heidän välillään olisi enemmän kuin pelkkää työtoveruutta. Eila etsii itseään ristiriitaisten tunteiden vallassa ja kypsyy samalla ihmisenä.

Kirjan päähenkilö Eila on kirjoittanut ylioppilaaksi ja on niin sanotusti paremmasta perheestä: äiti on kansakoulun opettajatar ja isä työskentelee lääninhallinnossa. Eilan isä kohdistaa tyttöön tiukkoja odotuksia, joihin sisältyy muun muassa jatkokoulutusta ja hyväpalkkainen, korkea-arvoinen aviomies. Tytön äiti vaikuttaa aluksi olevan täysin isän määräysvallan alla, mutta loppua kohden hänestä paljastuu enemmän luonnetta ja itsenäisyyttä. Välillä mainitaan myös Eilan isosisko Hellevi, joka on sairaanhoitajana ja on saanut päättää elämästään huomattavasti vapaammin kuin pikkusiskonsa. Eilan sulhanen Veikko on talvisodan veteraani, joka joutuu lähtemään rintamalle jatkosodan syttyessä. Veikon perhetausta eroaa selvästi Eilan taustasta. Tämä on nimittäin kotoisin isosta maatalosta, vaikkei se mikään kartano olekaan, ja on vielä kaiken lisäksi jättänyt oppikoulun kesken. Eilan isä tekeekin selväksi, ettei Veikko ole mikään toivottu sulhanen.

Muita enemmän esiin nousevia henkilöitä on esimerkiksi kapteeni Hans Schreiber, Eilan esimies tytön toimiessa tulkkina saksalaisten esikunnassa. Charmikas ja komea kapteeni herättää Eilan kotona enemmän ihastusta kuin Veikko ja Eilan isä on varsin hyvillään, kun tytär tapasi hienon kapteenin. Kapteeni tuottaa kuitenkin loppujen lopuksi Eilalle suuren pettymyksen ja hänestä tulee tavallaan tarinan konna, vaikka hänen tekoaan selitelläänkin kuin se muuttaisi kaiken oikeutetummaksi. Oman äänensä kuuluviin saa myös Kristiina -niminen maalaistyttö, joka työskentelee Eilan kanssa samassa kellosepänliikkeessä. Ensin tytöt ovat keskenään ainakin jonkinlaisia ystäviä, mutta lopulta kateus rikkoo heidän välinsä.

Miljöönä on pääasiassa pieni ja rauhaisa kauppala Rovaniemellä, joka kokee melkoisen mullistuksen saksalaisten saapuessa sinne. Veikosta kertovissa luvuissa tapahtumia riittää runsaasti jossain päin Pohjois-Suomen korpimetsiä. Sen jälkeen, kun Veikko tulee valituksi sissijoukkoon, päästään tapahtumissa myös Venäjän, silloisen Neuvostoliiton puolelle. Ainakin lumista korpea ja taistelemista riittää monen sivun verran.

Kiinnitin kirjassa melkoisesti huomiota siinä käytettyyn kieleen. Mielestäni se oli jollain tavalla, noh voisiko sanoa karkeaa ja ehkä en sitten vain ole tottunut sellaiseen kieleen, mutta se häiritsi lukiessa välillä hyvinkin pahasti. Karkealla kielellä en tarkoita kiroilua, vaikka sitäkin esiintyy jonkin verran. Tarkoitan enemmänkin kirjoitustyyliä sitä, ettei asioita aina kuvailla miltei ollenkaan ja välillä lauseet tuntuivat oudon töksähteleviltä.

Löysin Sotamorsiamen täysin sattumalta, kun kiertelin kirjastonhyllyjen välissä. Takakansi vaikutti melko lupaavalta, joten päätin lainata kirjan luettavakseni. Kirjailija ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta arvelin hänen olevan sukua Arto Paasilinnalle, mikä varmistui myöhemmin todeksi, kun tarkistin asian netistä. Täytyy tunnustaa, ettei tämä kirja oikein kolahtanut. Itse asiassa yllättävän monikin kohta vaikutti lähes puuduttavalta. Kaikkein eniten häiritsi, kun lukiessa tuli sellainen tunne, ettei kirjailija oikein osannut kirjoittaa naisesta. Kaikki tarinassa esiintyvät naiset olivat jotenkin teennäisen oloisia tai muuten vain he saivat miettimään, kuinka vaikeaa todella mahtaa olla kirjoittaa vastakkaisesta sukupuolesta? Uskon, että naisen on helpompi kirjoittaa naisesta, saahan siinä enemmän otetta hahmon maailmasta ja ajatuksista ja sama pätee varmasti myös toisinpäin. Olen kuitenkin lukenut mieskirjailijoiden teoksia, joiden naishahmot ovat olleet uskottavia eli kyse ei voi olla siitä, että vastakkaisesta sukupuolesta olisi täysin mahdotonta kirjoittaa.

Sotakirjallisuudesta kun on kyse, niin kirjaan mahtui Veikosta kertovissa osuuksissa paljon sotajuttujen kuvailua, joita lukiessa tylsistyin täysin. Varmasti kaikkeen on lähteet tarkistettu ja niin edelleen pitävät paikkansa, mutta en ihan odottanut monen sivun kuvausta sissiretkestä Venäjän puolelle. Luulin kirjan keskittyvän enemmän kauppalan arkeen ja Eilaan. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani googletin kirjan ja huomasin, että tämähän onkin Rovaniemi -nimisen sarjan ensimmäinen osa. Kirjan takakannessa (tai muuallakaan) ei ole tästä mitään mainintaa, joten heti kirjan luettuani olo oli ristiriitainen, kun en tiennyt kirjan saavan jatkoa. Esimerkiksi Veikon kohtalo jäi hieman avoimeksi, mutta tulevissa osissa ilmenee sitten jotain uutta.

Lukemisen jälkeen olo oli tosiaan aika ristiriitainen. Luultavasti lainaan kirjastosta sarjan muutkin osat, ainakin ihan uteliaisuuttani. Pyrin yleensä lukemaan kirjan loppuun, vaikkei se minua hirveästi houkuttaisikaan. Tässä tapauksessa olen utelias lukemaan sarjan loppuun, vaikka sitten vain selvittääkseni, kuinka Eilan tarina tulee todella loppumaan.

Leila Tuure: Piiritanssi

Sunkirja, 2009, kovakantinen, sivumäärä 319

Kyllä hän muisti, miten innostunut Sandra oli ollut kuultuaan Mikaelin ensimmäisen laivan nimen. Ja nyt naapurin poika jatkaisi samaa linjaa. Se oli jo enemmän kuin kansallisromanttisen kipinän saanut Aleksandra oli saattanut toivoakaan.
(s. 209)


Ennen Puolan prinsessan lukemista Leila Tuure oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Piiritanssi kuuluu taas niiden kirjojen joukkoon, jotka olen päätynyt lukemaan, kun olen haahuillut kirjaston hyllyjen välissä ja tarttunut umpimähkään mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan. Tällä kertaa kirjailijasta oli jo jonkinlainen käsitys. Vielä kun muistin pitäneeni lukemastani, ei ollut enää syytä laskea kirjaa takaisin hyllylle.

1840-luvun Porissa eletään nousukautta. Ulkomaankauppa käy vilkkaana laivojen suunnatessa merelle satamakaupungista. Kaupan tuoman vaurauden ympäröimissä säätyläispiireissä tanssitaan salongeissa ja suunnitellaan hyviä naimakauppoja jälkikasvun varalle. Päähenkilöinä ovat kauppamies Modenin tyttäret Aleksandra ja Kristiina, jotka eroavat luonteiltaan toisistaan kuin yö ja päivä sekä nuori laivanvarustaja Mikael Grönfors, jolle varhaista menestystä on tuonut isältä saatu perintö.

Kirja on jaettu osiin niin, että jokaiseen päähenkilöön keskitytään hahmon omissa luvuissa. Modenin nuorimman tyttären kauniin Kristiinan osassa perheen villikko aiheuttaa skandaalin tanssiaisissa liian railakkaalla käytöksellään. Tämän jälkeen ei auta muu kuin naittaa tyttö, jos tämä siitä rauhoittuisi. Puolisoksi valitaan vanha Lindenin ukko, eikä Kristiina totisesti ole tyytyväinen vanhempiensa tekemään ratkaisuun. Kristiinasta saa ensimmäisenä yksipuolisen käsityksen, että tyttö elää vain huvittelua ja hienoja ostoksia varten. Hän on nuori ja haluaa nauttia elämästään. Hänen luonnettaan ei kuvata kovin hyväksi. Kristiina on tietoinen hänelle edullisesta ulkonäöstä ja sen vaikutuksesta muihin. Kadulla vastaan tulleen rouvan puheisiin isosiskon naittamisesta Kristiina vastaa alentuvasti, mikä saa rouvan ajattelemaan tytön olevan täysin itsekäs ja kylmä. Samaan ikäpolveen Kristiinan kanssa kuuluvat säätyläisneidit tuhahtavat toisilleen tytön olevan varsinainen nirppanokka. Kirjan edetessä sympatiat asettuvat Kristiinan puolelle, mutta lopullinen mielikuva tytöstä jää silti yksipuolisesti ei mukavan puolelle.

Siinä missä Modenin nuorimmainen on railakas villikko, vanhin tytär Aleksandra on hillitty ja hyvin kasvatettu. Hän on valinnut opintien kouluttautumalla ensin kaupungin omassa tyttökoulussa ja sen jälkeen vielä Helsingissä frouvasväen koulussa. Naimakauppojen sijaan Aleksandra haluaa toimia opettajana tyttökoulussa ja ajaa tytöille koulutusta siinä missä pojatkin sitä saavat. Hänen osassaan syvennytään Louise-äidin yrityksiin saattaa tytär yhteen sopivan puolisoehdokkaan kanssa, mamma kun ei ole vielä luopunut täysin toivosta vanhimpansa kohdalla. Samanaikaisesti Aleksandra suunnittelee kirjoittavansa tytöille oman oppikirjan. Aleksandraa luonnehditaan useammassakin kohdassa vakavaksi. Kutsuilla häntä eivät turhanpäiväisyydet, kuten tanssiminen kiinnosta, mutta rouvien aloittaessa puhetta miestensä laivojen matkoista kaukomaille, kuuntelee Aleksandrakin heidän puheitaan. Aleksandran totisen ulkokuoren alla on muutakin, hänestä sai lopulta hieman moniulotteisemman mielikuvan kuin sisarestaan.

Mikael Grönfors on nuori laivanvarustaja, jonka menestyksenä avituksena on ollut isältä saatu perintö. Mikael on siinä mielessä erikoinen nuori mies, että häntä eivät kaupungin neidit kiinnosta. Hänen mielenkiintonsa on kaupankäynnissä ja laivahankkeissa. Saapa Mikael kuitenkin nopeasti huomata, että yksin olevalla nuorukaisella ei ole helppoa rouvien suunnitellessa hyviä naimakauppoja tyttärilleen. Kukapa olisikaan parempi ehdokas kuin huomattavaa omaisuutta hallitseva poikamies? Minulla oli jo melko alusta lähtien pieni aavistus siitä, kuinka tämän herran loppujen lopuksi kirjan aikana käy ja aavistus piti aika hyvin paikkansa. Mikaelin hahmosta ilmenee myöskin juonen edetessä puolia, joita hänestä ei olisi aluksi odottanut, vaikka tarinan loppu olikin odotettava.

Miljöönä on pääasiassa Pori, joka oli tuohon aikaan yksi Suomen merkittävimmästä satamakaupungeista. Tapahtumat sijoittuvat Porissa säätyläisten hienoihin salonkeihin. Palvelijoita toki vilahtelee nimiltä juonen varrella, mutta heistä kovin monella ei ole sen suurempaa osaa kirjassa. Eniten esiin heistä nousee loppupuolella pikkupiika Johanna ryhdyttyään haaveiluistaan tekoihin, mutta piikatyttö katoaa kuvioista melkein saman tien kuin on esiteltykin. Porin ulkopuolella käväistään Mikaelin matkassa. Ensin liikeasioita hoitamassa tai siis oikeamminkin pakomatkalla tante Louisen järjestämistä kutsuista Kokemäellä, jossa mukaan henkilökaartiin liittyvät muutaman sivun ajaksi triviaalikoulun aikainen ystävä perheineen ja Mikaelin sisarpuoli talouksineen. Ulkomaille päästään hetkeksi Mikaelin lähtiessä laivansa Ilmattaren mukana hakemaan kauppalastia aina Englannista, Marseillesista ja Livernosta asti.

Kirja oli viihdyttävää luettavaa, vaikka se olikin melko ennalta arvattava. Historiallisia tosiasioita oli otettu mukaan ja sen aikaisesta maailman menosta syntyi hahmojen välillä keskustelua jonkin verran. Tästä esimerkkinä vaikkapa Mikaelin ja hänen sisarpuolensa miehen välinen jutustelu kaupankäynnistä, kuinka Ranska oli valloittanut Algerian ja näin rauhoittanut merirosvousta Välimerellä sekä millainen aika Euroopassa mahtaisi alkaa, jos saksalaiset valtiot päättäisivät liittoutua keskenään yhdeksi isoksi valtioksi. Suomen historiasta huomiota sai erityisesti Kalevala, josta poimittuja nimiä Mikael antoi laivoilleen. Aivan kirjan lopussa on pieni murresanasto, joka tuli tarpeeseen omalla kohdalla. Frisyyri, fröökynä, kranttu ja kröhä olivat ainakin tuttuja sanoja, mutta enpä ennen tiennyt sellaisten sanojen kuin fralla, kompromettoida, kreetupytty ja tampuuri merkitystä.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

WSOY, 2009 (ensipainos 1944), kovakantinen, sivumäärä 282

”Viuhka!”, kuiskaa Ulla ja ojentaa kättään. Mutta Aleksanteri ravistaa kiusoittelevasti päätään ja hymyilee, koettaa kädellään, että viuhka on paikoillaan rintanappien välissä, ja astuu pois Ullan viuhka voitonmerkkinä povellaan. Naiset, ylhäiset ja alhaiset, tuijottavat sitä silmät pyöristyneinä.
(s. 133)

Ihmemaan kirjalliset seikkailut päivittyvät viimein uuden vuoden puolelle. Loppusyksy meni opiskelujen ja töiden parissa, vaikka sama meno jatkuukin, niin yritän silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja myös raapustaa tänne blogiin lukemistani kirjoista. Vuoden ensimmäisen kirjan kunnian itselleen saa kotimainen klassikko, Mika Waltarin Tanssi yli hautojen. Waltari tuli kunnolla tutuksi viimeistään lukion äidinkielen tunneilla, jolloin päätin lukea edes jotakin hänen tuotannostaan. Tanssi yli hautojen tuntui kaikkein kiinnostavimmalta, joten se oli helppo valita luettavaksi. Tyypilliseen tapaani en saanut päätöstäni aikaiseksi, ennen kuin viime vuoden lopulla, kun kirja tuli vastaan kirjastonhyllyllä, josta poimin sen mukaani.

Pääosassa on keisari Aleksanterin ja kauniin, nuoren suomalaisen aatelistytön, Ulla Möllersvärdin rakkaustarina. Aleksanteri on saapunut valloittamaansa maahan Porvoon valtiopäiville, jossa Suomi saa autonomisen aseman. Keisari haluaisi voittaa suomalaiset omalle puolelleen, hurmata heidät hymyllään ja osoittaa olevansa hyvä hallitsija kaikille, myös köyhälle suomalaiselle talonpojalle. Ulla ei pidä valloittajana saapuvasta keisarista, itse asiassa tyttö inhoaa venäläisiä ja siinä samalla sotaa, joka vei hänen veljensä kauas kotoa. Valtiopäivien kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa komea keisari pyytää maalaisaateliin kuuluvaa Ullaa tanssiin kanssaan. Sali kuiskailee keisarin kohteliaisuuden menneen liian pitkälle. Samaan aikaan venäläisen katrillin tahdissa keisaria tuskastuttaa, hänen käsivarsillaan oleva neito väistää majesteetin katsetta ja torjuu häntä, vaikka Aleksanteri luulee suoneensa tälle suurimman armon. Tanssiaisten jälkeen keisari saapuu Mäntsälään, Ullan kotikartanoon vieraaksi. Aluksi Ulla ei muiden tavoin iloitse keisarin vierailusta, mutta vähitellen keisari lumoaa myös hänet.

Waltarin käyttämä vanhahtava kieli sopii teokseen paremmin kuin hyvin. Rakkaustarina saa kauniin ja herkän sävyn vanhahtavan tyylin myötä. Enimmäkseen pidin käytetystä tyylistä, mutta kyllä se rupesi välillä myös ärsyttämään. Esimerkiksi pitkät keisarin taustaa valottavat muistelemiset tuntuivat liian pitkiltä. Myönnän häveten, että parissa sellaisessa kohdassa lukeminen muuttui lähinnä tekstin nopeaksi silmäilemiseksi, jotta pääsisi eteenpäin tylsästä kohdasta.

Yleensä historiallisissa romaaneissa, joissa kerrotaan yhteiskunnan korkea-arvoisimmista, ei käsitellä tavallista kansaa juuri ollenkaan. Tässä kirjassa ilahdutti se, että Waltari kirjoittaa myös köyhistä talonpojista. Heillä on osansa seuratessaan keisarin saapumista Porvooseen. Yksi kirjan sivuhahmoista on Viipurista tullut sihteeri Antti Karppanen, joka palvoo Ullaa. Talonpoikien edustajat on myös kutsuttu valtiopäiville ja sen jälkeen illan tanssiaisiin, jossa keisari ihmettelee, mikseivät he tanssi muiden mukana. Komea, nuori keisari on jotakin, mitä suomalaiset talonpojat eivät ole aiemmin kokeneet. Aleksanteri, taidokas näyttelijä, lumoaa rahvaan ylempiarvoisten ohella.

Suosittelemisen arvoinen kirja! Vaikka vanhahtava kieli aluksi kavahduttaisi, niin kannattaa silti lukea, ilman sitä vanhahtavaa kieltä tämä ei luultavasti olisi niin hyvä lukukokemus. Itseäni häiritsi Aleksanterin näyttelijäpuolen sekalaisuus – pohdinnat siitä, kuka hän todella on, ja onko hän oikeasti hyvä ihminen. Taustalla on keisarin aiemmin tekemä ratkaisu, joka on ruvennut vainoamaan häntä ja muuttunut hänen omaksi painajaisekseen. Valitettavasti vain nämä pohdinnat ja ahdinko saivat mukaan eläytyvän lukijan myös ahdistuneeksi. Kannesta sen verran, että se on mielestäni nätti ja houkuttelee lukemaan kirjan.

Leila Tuure: Puolan prinsessa

Sunkirja, 2008, kovakantinen, sivumäärä 299

Sigismund Augustin selän varjosta astui esiin kalpea, mutta erinomaisen kaunismuotoinen ja herkkäpiirteinen Katariina. Juhanan katse kohtasi Katariinan tummat silmät. Rakkaus lävisti hänet, hurmasi hänet.
(s. 58)

Tapahtumat sijoittuvat renessanssin aikaan 1500-luvulla. Suomen herttua Juhana Vaasa matkustaa Puolaan kosiomatkalle. Hänen tavoitteenaan on solmia avioliitto prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin selvä ja yksinkertainen kuin Juhana oli ajatellut. Katariinan veli, Puolaa hallitseva Sigismund August, ei aio luovuttaa sisartaan kenelle tahansa. Juhana onnistuu lopulta aikeissaan, nuoripari juhlii häitään ja suuntaa sen jälkeen kohti kaukaista ja kylmää Suomea. Turussa heidän avioliittonsa ensimmäinen vuosi päättyy katastrofiin.

Kirjassa Katariina oli oikea kaunotar, jonka arvon Sigismud August ymmärsi. Naittamalla siskonsa varakkaalle miehelle Sigismund August saattoi turvata paitsi valtionsa varallisuuden myös liittolaisen saannin Venäjän Iivana Julmaa sekä Ruotsin Erik Vaasaa vastaan. Katariina vietti useamman vuoden veljensä hovissa – sinä aikana muun muassa Iivana Julma kosi häntä useampaan kertaan, tuloksetta – ennen kuin hänet naitettiin Juhanalle. Mielestäni Katariinan kohtalo oli hieman surullinen. Hän oli vain kauppatavaraa, jolla veli yritti pelastaa valtakuntaansa. Tällainen tosin oli naisen asema tuohon aikaan. Lisäksi aviomies Juhana oli häntä monta vuotta nuorempi, melkein poika vielä, ja luonteeltaan aikalailla vastakohta pidättyväiselle ja hyvin uskonnolliselle Katariinalle.

Itse Juhana-herttua puolestaan, ainakin tämän kirjan kuvauksen mukaan, oli itsekeskeinen ja piti kovasti sekä naisista että juhlimisesta. Häntä kuvailtiin poikamaisesti kauniin siloposkiseksi. Juhanan luonteessa oli kovasti paranneltavaa. Hänen holtiton käytöksensä suututti hänen lähimpiä neuvonantajiaan, jotka loikkasivat herttuan Turusta tämän Erik-veljen puolelle Ruotsiin. Herttua sortui myös helposti liialliseen tuhlailuun halutessaan esitellä Katariinaa Suomen aatelistolle juhlissa, joita hän järjesti Katariinan mielestä turhan usein. Tässä oli Katariinalla kestämistä.

Vilnan palatsin loisteliaisuus ja Turun linnan mitäänsanomattomuus jäivät hieman taka-alalle kerronnassa, jossa keskityttiin riitaisten veljesten eli Erikin ja Juhanan välisiin suhteisiin. Olisin kaivannut mukaan enemmän kuvailua. Henkilöistä erityisesti Katariina oli mielenkiintoinen, Juhana lähinnä ärsytti kukkoilevan käytöksensä vuoksi. Muitakin henkilöitä vilisi mukana, mutta vaikka heidät mainittiin useampaan kertaan, kuten esimerkiksi puolalaiset hovineidot, niin he jäivät silti taustaksi, päähenkilöt olivat selkeästi ne, joihin keskityttiin. Kirjan tapahtumat olivat vasta alkua Katariinan ja Juhanan tarinassa. Juhanasta tuli lopulta Ruotsin kuningas ja Katariinasta kuningatar, mutta tässä teoksessa ei mennä vielä niin pitkälle.

Mielenkiintoinen lukukokemus, kotimaiselta kirjailijalta historian havinaan sijoittuva kertomus, tätä yhdistelmää en ollutkaan aiemmin kokeillut.