Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat

Norjan kuningassaagat osa 1
WSOY, 1960, kovakantinen, 180 sivua
suomentanut J. A. Hollo, runot suomentanut Aale Tynni


Kuningatar Ragnhild uneksi suuria unia. Hän oli hyvin älykäs nainen. Eräs hänen unistaan oli tämä. Hän oli seisovinaan puutarhassaan ja nyppivinään orjantappuran piikkiä pois paidastaan. Hänen pitäessään sitä kädessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; toinen pää ulottui maahan ja juurtui heti siihen, toinen kasvoi korkealle ilmaan. – – Puussa oli paljon isoja oksia, toiset niistä olivat ylhäällä, toiset alempana. Sen haarat olivat niin valtavat, että ne näyttivät hänestä levittäytyvän koko Norjan yli ja vielä etäämmällekin.
(s. 37)

Olen tutustunut skandinaaviseen mytologiaan ja jumaltarustoihin Anni Sumarin Óðinnin ratsun ja Villy Sørensenin Ragnarökin välityksellä. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus perehtyä Eddaan. Myyttejä ennen halusin tutustua kuningassaagoihin, joilla osallistun myös Läpi historian -lukuhaasteeseen.

Snorri Sturlusonin Norjan kuningassaagat on ilmestynyt suomeksi kolmessa osassa. Lukuhaastetta varten luin ensimmäisen osan. Kirja alkaa Martti Haavion kirjoittamalla johdannolla, jossa hän avaa Snorri Sturlusonin elämää ja teosta Kringla heimsins (kuningassaagat). Johdannosta selviää muun muassa, kuinka Islannin valtio sai alkunsa. Minulle Snorri on ollut skandinaavisen mytologian suuri nimi, enkä ole tiennyt hänen muista saavutuksistaan mitään. Johdannon mukaan Snorri on toiminut Islannin laamannina, ja hänellä on ollut melko merkittävä poliittinen asema. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut taitava toimija politiikassa. Snorrin esikuvana ovat olleet hänen edeltäjänsä historioitsijoina, Norjan ja Islannin skaldit, jotka olivat useimmiten kuninkaiden ja päälliköiden hovirunoilijoita.

Saagat alkavat ynglingien historialla. Saagassa esiintyvät skandinaavisesta jumaltarustosta tutut heimot, aasat ja vaanit. Tässä vaiheessa mietin, missä ovat ne viikingit, joista kirjan piti kertoa. Mukana vilahtaa sellaisia henkilöitä, kuten Odin, Freyja ja Freyr. Aluksi vaikutti siltä, että saagassa seikkailevat mytologiset jumalhahmot, mutta tässä saagassa hahmot ovat aivan tavallisia maan päällä eläviä henkilöitä. Tosin Odinia kuvattiin voittamattomaksi sotilaaksi, ja jonkinlaisia erityisvoimia hänellä tuntui olevan. Nimityksellä yngling tarkoitettiin Freyrin jälkeläisiä. Saaga kertoo jokaisesta kuninkaasta, osasta enemmän ja osasta vain muutaman virkkeen verran.

Sitten viikinkeihin, loput saagat kertovat Halvdan Mustasta, Harald Kaunotukasta, Haakon Hyvästä, Harald Harmaaturkista ja Olavi Trygvenpojasta. Kuten arvata saattaa, saagojen päähenkilöt eli viikinkijohtajat eivät ole hallinneet alueitaan ainoastaan rauhan aikana, vaan useampia kahakoita ja sotia mahtuu mukaan matkan varrelle. Omaa valtaa kartutettiin valtaamalla jonkun toisen hallussa olleita maa-alueita. Saagojen maailma on kovin miehinen. Miehet ovat tehneet historiaan jääneitä asioita, hallinneet, valloittaneet, sotineet keskenään, ja pojat ovat seuranneet isiään sotaan. Useammassa kohdassa jonkun henkilön vaimo mainitaan nopeasti nimeltä. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi kirjan alkupuolella Harald Kaunotukan saagassa Gyda lupasi avioitua Haraldin kanssa vasta sen jälkeen, kun mies hallitsisi koko Norjaa. Sanojen seurauksena Harald ryhtyi valloittamaan lisää maita itselleen. Kirjan loppupuolella eräästä toisesta Gydasta käydään kaksintaistelu, kun suuri soturi Alvine ja Olavi Trygvenpoika kumpikin tavoittelevat naisen suosiota.

Kuningassaagoja lukiessa tuli Sørensenin Ragnarök mieleen. Kerrontatyyli on hyvin puiseva. Tapahtumat selostetaan oppikirjamaiseen tyyliin, että näin pääsi käymään, eikä siinä mitään ihmeellisempää. Tuli koulun historiankirjat mieleen lukiessa. Tekstin väliin ripotellut runot ja kuvitus katkaisivat sopivasti puisevaa kerrontaa. Saagoissa mainitaan todella monia hahmoja nimeltä. Voisi kai sanoa, että suurin osa mainituista hahmoista ei itse ole aktiivisia toimijoita, vaan nimiä sukuluettelossa, minkä nimisiä lapsia kukakin sai. Erityisesti Haraldeja, Haakoneita ja Olaveja tuntui riittävän vähän joka lähtöön, mutta muitakin yleisiä nimiä toistuu saagojen aikana.

Näillä näkymin taidan jättää kuningassaagat taakseni tämän ensimmäisen osan myötä. Ehkäpä sitä voisi joskus myöhemmin lukaista kaksi jälkimmäistä osaa, mutta sitä ennen kaipaan eloisampaa ilmaisua kirjoilta, joita aion lukea.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Alkuperäinen teos: Hur gick det sen? (1952)
WSOY, 2014, kovakantinen
suomentanut Hannes Korpi-Anttila


On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
VAAN KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

Luin alkuvuodesta Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -teoksen. Siitä kirjoittamaani postaukseen Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu jätti kommentin, jossa hän mainitsi kirjan Kuinkas sitten kävikään. Olen ollut tietoinen tästä kirjasta, mutta muistaakseni en ole koskaan lukenut sitä tai sitä ei lapsena luettu ääneen, kun taas Nyyti oli yksi suosikkikirjoistani. Kuinkas sitten kävikään palasi mieleen kesän aikana, joten olihan kirja viimeinkin luettava.

Tarina alkaa aamuisesta maidonhakureissusta, kun Muumipeikko suuntaa maitokannuineen kotiin hämärässä metsässä. Hän luulee jo päässeenä perille, mutta kohtaakin surullisen Mymmelin. Mymmelin pikkusisko Myy on kadonnut. Yhdessä Muumipeikko ja Mymmeli ryhtyvät etsimään kadonnutta Myytä. Etsintöjensä aikana he muun muassa kohtaavat kalastamassa olevan äkäisen Louskan, seikkailevat luolassa ja päätyvät siivousintoisen Hommulin imuriin. Pikku Myyn löydyttyä matka jatkuu Muumimamman luokse. Kolmikon vastaan tulevat niin Vilivinkka kuin hattivatitkin. Muumimamma odottaa matkalaisia ruusunkukkien keskellä, ja maitokannusta paljastuu yllätys.

Tarina kulkee eteenpäin runomitassa. Sivut päättyvät kysymykseen vaan kuinkas sitten kävikään? Tekstissä on otettu huomioon se, koska eri hahmot ovat äänessä. Kertojan ja jokaisen hahmon osuudet esitetään eri fonteilla ja tyyleillä. On kaunokirjoitusta, tikkukirjaimia, ja fonttien kokokin vaihtelee. Tarinaa kuljettavat hauskasti eteenpäin myös sivuille leikatut reiät. Jokaiselta aukeamalta näkee vilauksen edellisen aukeaman menneistä ja seuraavan aukeaman tulevista tapahtumista. Hahmot siirtyvät rei’istä fyysisesti seuraavalle sivulle, kuten Muumipeikko ja Mymmeli ryömivät peltipurkin läpi tai kapuavat ulos ikkunasta.

Kuinkas sitten kävikään? on ensimmäinen suomennettu muumikirja. Sen suomentanut Hannes Korpi-Anttila pääsi luomaan muumihahmoille suomenkielistä nimistöä. Osa nimistä on yhä käytössä, kuten Muumipeikko, Mymmeli ja Pikku Myy. Osa on vaihtunut myöhemmissä käännöksissä. Hommuli, Vilivinkka ja Louska tunnetaan myöhempien teosten suomennoksissa toisilla nimillä. Tosin käsittääkseni nimitys Louska on käytössä myös joidenkin myöhempien teosten suomennoksissa. Tarina on muumimaisen omaperäinen seikkailu, josta ei puutu vivahteikkaita vaiheita. Loppu on tietysti onnellinen.

Leonie Swann: Murha laitumella

Alkuperäinen teos: Glennkill (2005)
WSOY, 2007, kovakantinen, 388 sivua
suomentanut Helen Moster


Seuraavana päivänä lampaat löysivät uuden maailman, sellaisen jossa ei ollut paimenta tai paimenkoiraa. Ne epäröivät kauan ennen kuin tekivät päätöksensä poistua ladosta. Vihdoin ja viimein ne uskaltautuivat ulkoilmaan etunenässään Mopple the Whale, jolla oli nälkä. Oli lumoavan kaunis aamu. Yöllä keijut olivat tanssineet ruoholla ja jättäneet jälkeensä tuhansia vesipisaroita. Meri, sininen, kirkas ja sileä, näytti puunatulta, ja taivaalla näkyi muutama villainen pilvenhattara.
(s. 28)

Leonie Swannin esikoisteos on ollut kirjahyllyssäni useamman vuoden lukemattomana. Oikeastaan olin jo unohtanut kirjan olemassaolon. Kirja palasi mieleen yllättäen, jolloin päätin vihdoinkin lukea sen. Ennakolta kirjan asetelma vaikutti jopa jännittävältä. Yleensä lampaisiin törmää lastenkirjoissa, eivätkä ne niissä todellakaan tutki murhia.

Irlantilainen lammaslauma löytää eräänä kesäaamuna paimenensa kuolleena laitumeltaan. Georgen rinnassa sojottaa lapio, joten jonkun on täytynyt murhata hänet. Lampaat päättävät selvittää, kuka murhasi omissa oloissaan viihtyvän paimenen. Tutkintaa johtaa neiti Maple, jota sanotaan Glenkillin ja ehkä jopa koko maailman viisaimmaksi lampaaksi. Georgella oli tapana lukea laumalleen erilaisia kirjoja, joten lampailla on jo valmiiksi tietoa ihmisten toimintatavoista. Ne tietävät esimerkiksi sen, että murhaaja palaa aina rikospaikalle. Kun laitumella käyskentelee useita kyläläisiä, on oikean syyllisen selvittäminen vaikeaa. Lampaita askarruttaa myös Georgen lupaama matka Eurooppaan, kenen kanssa ne nyt lähtevät matkalle?

Georgen lampaat eivät ole mitään tavallisia lampaita. Paimenensa lukemien kertomusten perusteella ne tietävät maailmasta enemmän kuin tavalliset lampaat. Jokainen on omanlaisensa yksilö, joka tuo oman panoksensa murhajutun selvittelyyn. Tapauksen tutkinta hoituu nimenomaan yhteistyönä. Viisas neiti Maple eli lammasmaailman neiti Marple tekee aloitteen murhan selvittämiseksi. Mopple the Whale on ruualle kovin perso pässi, jonka muisti on vailla vertaistansa. Mustalla Othellolla on salaperäinen menneisyys sirkuksessa. Vanhaa sir Ritchfield -pässiä alkaa jo ikä painaa, eikä se jaksaisi keskittyä tapaukseen nuorempien lailla. Rohkea Zora on ainoa, joka uskaltaa tarkkailla maisemaa jyrkänteen reunalta.

Tarina kerrotaan lampaiden näkökulmasta. Ne selvittävät tapahtunutta tarkan hajuaistinsa avulla ja kuuntelemalla ihmisten keskusteluita. Lukija saa tietää tapahtumista vain sen, minkä lampaatkin saavat selville. Onneksi ihmiset eivät osaa epäillä lampaita salakuuntelusta, joten he puhuvat lampaiden kuullen monenlaisista asioista. Lampaiden ajatukset eivät ole aina johdonmukaisia ja ne poukkoilevat helposti asiasta toiseen. Ihmisten käyttämät monimutkaiset sanat hämmentävät lampaita. Tarina kulkee eteenpäin lampaiden ajatusjuoksun mukaisesti eli poukkoillen, mikä oli välillä häiritsevää ja välillä ainoastaan sympaattista.

Voi, miten sympaattinen lammastarina! Sanoisin että Murha laitumella on hyvä keino aloitella dekkareiden lukemista. Juonessa on paimenen murha mukana, ja tuo murha myös selvitetään, mutta juoni ei kuitenkaan ole mitenkään raaka. Kirja on hauska hyvänmielen dekkari.

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

Alkuperäinen teos: The Taming of the Shrew
WSOY, 2007, kovakantinen, 173 sivua
suomentanut Leena Tamminen
viisinäytöksinen näytelmä


Kuulkaa mitä sanon, hyvä herra:
nuorempaa tytärtä, josta te haaveilette,
isä ei päästä kosijoiden saapuville
eikä lupaa häntä kellekään
ennen kuin isosiskonsa on naitettu.
Sitten nuorempi on vapaa, ei ennen.
(s. 73)

Näytelmähaaste on osoittautunut hankalammaksi kuin osasin etukäteen arvata. En voi sanoa tuntevani näytelmiä, joten sopivan materiaalin löytäminen haastetta varten on ollut oikein etsimistä. Turvaudun tällä kertaa helppoon ratkaisuun, Shakespeareen, jonka tuotannosta tiedän sentään jotain.

Varakkaalla Baptista Minolalla on kaksi tytärtä, Katherine ja Bianca, jotka ovat toistensa vastakohdat. Katherine on äkäinen ja suorapuheinen nuori nainen, joka antaa muiden kuulla kunniansa. Bianca sitä vastoin on lempeä. Hänellä riittää kosijoita, kun taas Katherinesta ei ole kukaan kiinnostunut. Tyttöjen isä haluaa vanhemman tyttären päätyvän ensin naimisiin, ennen kuin on nuoremman vuoro avioitua. Petruchio etsii rikasta vaimoa, eikä häntä kiinnosta naisen luonne. Katherine ja Petruchio menevät naimisiin, jolloin kosijat voivat lähestyä Biancaa. Petruchio kesyttää äkäpussista tottelevaisen vaimon.

Teoksessa on kolme eri juonta ja näytelmä näytelmän sisällä. Kehystarinassa eräs lordi haluaa pilailla juopuneen kattilanpaikkaajan kustannuksella. Köyhä puetaan aatelisen vaatteisiin ja hänelle uskotellaan, että elämä kattilanpaikkaajana oli houretta. Kattilanpaikkaajalle esitetään myös näytelmä, joka kertoo kahdesta sisaresta ja heidän avioliittoaikeistaan. Katherinesta kertovassa osuudessa hänet naitetaan veronalaiselle Petruchiolle, joka kesyttää äkäisen vaimonsa. Toinen juoni keskittyy Biancaan, jota kosijat piirittävät. Valepukuisina kukin heistä yrittää herättää Biancan kiinnostuksen.

Teoksen esipuheen on kirjoittanut professori Sirkku Aaltonen. Hän kuvaa kirjoituksessaan erityisesti teatteriohjaajien työtä löytää uusia näkökulmia näytelmään. Sen lisäksi Aaltonen kirjoittaa muun muassa Shakespearen teosten suomentamisesta, niiden merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa sekä kääntäjien tekemistä käännösratkaisuista. Oli mielenkiintoista lukea aikaisempien kääntäjien tekemistä ratkaisuista. Esimerkiksi hahmojen nimiä on aikaisemmin kotoutettu. Tässäkin suomennoksessa on eräs hahmo, jonka nimi on kotoisasti Risto, eikä Christopher, kuten alkuperäisessä versiossa.

Kuinka äkäpussi kesytetään oli välillä melko sekavaa luettavaa. Kattilanpaikkaaja oikeastaan unohtuu kehystarinan jälkeen. Useampi hahmo esittää valepukuisena jotakuta toista hahmoa ja nämä, keitä he esittävät, ovat puolestaan pukeutuneet joksikin muuksi hahmoksi. Luvassa on siis paljon valepukuja. Välillä meinasin mennä sekaisin siitä, kuka esittää ja ketä. Äkäpussi on yksi Shakespearen suosituimmista komedioista. Voisi olla ihan hauskaa nähdä tämä joskus teatterissa. Tarina vaikuttaa siltä, että siitä saa hulvattoman esityksen aikaan.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Alkuperäinen teos: Kometen kommer (1946)
uudistettu laitos Kometjakten 1968
WSOY, 2010, pokkari, 144 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Isä kumartui Piisamirotan puoleen ja sanoi:
– Mitä jos mietiskelisitte vähän aikaa riippumatossa? Eikö se olisi miellyttävää?
– Te sanotte niin vain jotta pääsisitte minusta eroon, sanoi Piisamirotta.
Hän puhalsi korpunmurua, joka oli maapallo, ja se putosi pöydänreunan yli. Muumipeikko vingahti.
– Nyt lähdetään joelle ja heti, sanoi Muumimamma.
– Minä näytän teille miten kaislaveneitä tehdään.
(s. 27)

Muistan lapsuudesta Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan, jonka näin silloin useampaan kertaan. Janssonin samannimistä kirjaa en ole aiemmin lukenut. Kirjan lukemisen aikana katsoin elokuvan uudestaan ja yllätyin siitä, että elokuvaan oli tehty muutoksia. Tosin ehkä muutoksista ei olisi pitänyt yllättyä, niin monia tarinoita muutetaan ainakin jollain tavalla, kun ne muokataan kirjoista elokuviksi.

Muumilaaksossa eletään normaalia arkea, kun alkaa tapahtua kummallisia luonnonilmiöitä. Samoihin aikoihin Muumitaloon saapuu vieraaksi joen varressa olleen kotikolonsa menettänyt Piisamirotta. Hän on pessimistinen filosofi, jonka mukaan maailmanloppu on lähellä. Kaikki luonnonilmiöt viittaavat lähestyvään loppuun. Muumipeikko ja Nipsu huolestuvat Piisamirotan ennustuksista, joten Muumimamma lähettää heidät Yksinäisillä vuorilla sijaitsevalle tähtitornille ottamaan tarkemmin selvää asioista.

Matkan varrella Muumipeikko ja Nipsu saavat selville, mikä luonnonilmiöt on aiheuttanut. He tutustuvat heti matkan alussa Nuuskamuikkuseen, joka kertoo heille, että pyrstötähti on tulossa kohti Muumilaaksoa. Muikkunen liittyy matkaseuraksi. Yhdessä he löytävät granaatteja ja tapaavat hyönteisistä kiinnostuneen hemulin ennen kuin ovat perillä tähtitornin luona. Siellä matkalaiset saavat huolestuttavan tiedon. Pyrstötähti iskeytyy vain muutaman päivän kuluttua maahan. Kolmikolle tulee kiire kotiin. Kotimatkalla Muumipeikko pelastaa Niiskuneidin pulasta, minkä jälkeen Niiskuneiti ja hänen veljensä Niisku liittyvät seurueeseen. Kotona he kertovat pyrstötähden tulosta, ja sitten onkin jo kiire pelastautua luolaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan tarina on melko synkkä, varmaan jonkun mielestä jopa ahdistava. Turvallista laaksoa uhkaa yhtäkkiä maailmanloppu, jonka estämiseksi hahmot eivät voi tehdä mitään. Asia ratkeaa muumien omintakeiseen tapaan, on parasta lähteä ottamaan selvää, mistä oikein on kyse. Synkästä lähtökohdasta huolimatta tarina viehätti. Muumit suhtautuvat lähestyvään uhkaan melko rauhallisesti ja ottavat uutisen vastaan omalla tavallaan. Muumipeikko ja Nipsu eivät edes tiedä, mikä on pyrstötähti ennen kuin Nuuskamuikkunen paljastaa sen heille. Paluumatkalla seurueella on aikaa poiketa polulta. Muumeilla on kova luotto siihen, että asiat kyllä järjestyvät.

Kirjan hauskinta antia olivat omalaatuiset hahmot. Mukaan mahtuu tärkeilevä ja aina suunnitelmallinen Niisku kuin myös täysillä harrastuksiinsa keskittyvät hemulit, joita on kaksi kappaletta. Toinen on kiinnostunut hyönteisistä ja toinen postimerkeistä. Vähiten pidin Muumipeikosta, jonka käytöksessä olisi parannettavaa. Ensin hän ja Nipsu olivat hyviä ystäviä, mutta seikkailun edetessä Nuuskamuikkunen syrjäytti Nipsun. Piisamirotan pessimistisyys lähinnä huvitti, ja Nuuskamuikkusen kykyä olla haalimatta turhia esineitä ei voi kuin ihailla. Oli ilo palata muumien pariin.

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

WSOY, 1966, kovakantinen, 146 sivua
suomentanut Elina Vaara


  Vihanta laakeri ja hiusten kulta
liikahtaa: ilma henkii kevyesti,
niin leyhyy oikkuineen se iloisesti,
pois että sielu karkaa lumotulta.
  Piikistön valkoruusu, kysyn sulta:
ken vertailun sun kerallasi kesti?
Oi kunniaa! Zeus, pyydän tuhannesti:
suo ennen häntä minun olla multa!
  En silloin näe: säteet kaikkoavat,
maa tuntee Päivän menetyksen painon,
silmäni ainoansa kadottanut,
  Myös sielu: mietteineen se hänen vain on;
myös korvat: kuulevat ne, tajuavat
vain rakkaan äänen, sanain mielen kainon.
(s. 89)

Vanhempi italialainen kirjallisuus on houkuttanut jo jonkin aikaa. Hyvän kimmokkeen tarkempaan tutustumiseen sain Läpi historian -lukuhaasteesta, jota varten ryhdyin etsimään johonkin haasteen aikakausista sopivaa kirjaa. Petrarcan Sonetteja Lauralle löytyi kirjastosta, joskin alun perin päädyin runohyllyn luokse erään toisen kirjan kauniin kansikuvan takia.

Kirja sisältää italialaisen lyyrikko-humanisti Francesco Petrarcan kirjoittamia sonetteja hänen rakastamalleen naiselle, Lauralle. Petrarca ja Laura kohtasivat kirkossa pitkänäperjantaina, ja tällä kohtaamisella oli suuri merkitys Petrarcalle itselleen ja hänen kirjalliselle tuotannolleen. Laurasta tuli runoilijan muusa sekä elinikäisen rakkauden kohde. Ei tiedetä varmaksi, oliko Lauralla esikuvaa oikeassa elämässä, mutta hänen on arveltu olevan Laura de Noves, aatelisnainen ja Markiisi de Saden esiäiti.

Kirjan aloittaa Tyyni Tuulion kirjoittama johdanto, jossa kerrotaan Petrarcan elämän varhaisista ja myöhemmistä vaiheista sekä Lauran merkityksestä. Kirja on jaettu kahteen osaan. Alkuosa in vita di madonna Laura kertoo elämästä ja loppuosa in morte di madonna Laura kuolemasta. Eläessään Laura on maallisen rakkauden kohde, jota runoilija ei voi koskaan saavuttaa. Lauran kuoltua hänestä tulee Petrarcalle pyhimys. Petrarca kuvaa Lauran jumalallisena henkilönä, joka on tavallisten ihmisten yläpuolella.

Soneteissa on viittauksia antiikin Kreikan mytologiaan, kristinuskoon ja historiasta tuttuihin henkilöihin. Soneteissa mainitaan useampia jumalhahmoja nimiltä. Lauraan liittyviä asioita, kuten hänen poissaoloaan, esitetään jumaliin rinnastettavilla vertauskuvilla. Runoilija varoittaa ihailunsa kohdetta myös Narkissoksen kohtalosta havaitessaan kopeutta. ”Narkissosta jos muistutatte, hyvin jo arvaa lopun, – vaikka helma ruohon on halpa moisen kukan määränpääksi.” Kristinuskon hahmoista mainitaan esimerkiksi Goljatin voittanut David ja Saul. Yhdessä sonetissa Caesarin ja Davidin tuntemaa surua verrataan siihen, ettei Laura sääli runoilijaa, vaan pysyy etäisenä.

Laurasta käytetään soneteissa useampaa nimitystä. Useimmiten hänet mainitaan omalla nimellään. Muita käytettyjä nimityksiä ovat laakeripuu, donna ja aurinko. Laakeripuuhun viittaavia sonetteja oli selvästi eniten. Lauro on miehen nimi, mutta tarkoittaa myös laakeripuuta. Nimen feminiininen vastine on Laura. Petrarca on kai keksinyt kasviaiheisen vertauksen rakastamalleen naiselle. Varsin mielenkiintoista on mielestäni epäily runoilijan todellisesta tarkoitusperästä. Johdannon mukaan Petrarcan ystävä Giacomo Colonna epäili (tosin leikillään), että Laura tarkoittaa ainoastaan laakeria, jolla Petrarca halusi tulla seppelöidyksi.

Osaa soneteista ei ollut helppo ymmärtää. Kaikkia historiaan tai tarustoihin liittyviä viittauksia ei voi millään tuntea. Onneksi joidenkin sonettien kohdalla oli selitetty niissä käytettyjä nimityksiä, jolloin vertauksen ymmärsi paremmin. Pidin soneteista. Näin niiden lukemisen jälkeen voisin rohkaistua lukemaan runoja enemmänkin.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Alkuperäinen teos: The Language of Flowers (2011)
WSOY, 2012, kovakantinen, 359 sivua
suomentanut Leena Tamminen


Minulla oli vain yksi tilaisuus. Minulle oli selvää, että kukkakauppias tarvitsi apua, sillä hänen naamansa oli ollut yhtä kalpea ja uurteinen kuin Elizabethin naama sadonkorjuuta edeltävinä viikkoina. Jos saisin hänet uskomaan omiin kykyihini, hän palkkaisi minut.
(s. 43)

Kukkien kieli on roikkunut lukulistallani jo pitkän aikaa. Jostain syystä takakannen perusteella odotin tarinan olevan romanttista hömppää, mutta kirja osoittautuikin aivan toisenlaiseksi kuin osasin aavistaa, mikä oli vain hyvä asia.

18-vuotias Victoria on kiertänyt nuoren elämänsä aikana monet sijaiskodit ja koulukodit. Häntä ei missään nimessä ole kohdeltu hyvin niissä. Victoria on joutunut kokemaan välinpitämättömyyttä, ja hänen perustarpeitaan on laiminlyöty. Aina ei ole ollut tarjolla kunnollista ateriaa tai nukkumapaikkaa. Tultuaan täysi-ikäiseksi Victoria on omillaan, mutta miten hän tulee toimeen? Rahaa ei ole juuri ollenkaan, eikä häntä kiinnosta mikään muu kuin kukat. Melkoisen sattuman avulla Victoria pääsee apulaiseksi kukkakauppaan, jossa hän saa tilaisuuden saattaa elämänsä raiteilleen.

Victoria on henkisesti rikki. Hän on kohdannut niin paljon huonoa kohtelua elämänsä aikana, ettei pysty luottamaan muihin ihmisiin. Hän on kasvattanut suojakseen kovan ulkokuoren, jonka takana hän on erilainen kuin mitä suojakuori antaa ymmärtää. Onneksi elämän varrelle on mahtunut ihmisiä, jotka haluavat auttaa Victoriaa. Elizabethistä melkein tuli hänen äitinsä, ja juuri Elizabethiltä Victoria oppi kukkien kielen ja taidon solmia kauniita kimppuja. Kukkakaupan omistaja Renata tarjosi työpaikan ja sitä kautta mahdollisuuden uuteen alkuun. Victorian tavoin myös Grant tuntee kukkien kielen, mutta se onko heidän tarinallaan mahdollisuutta onnelliseen loppuun, onkin jo toinen asia.

Tarina henkisesti rikkimenneestä tytöstä on koskettava. Jokin tarinassa kuitenkin ”tökki”, enkä päässyt tarinaan kunnolla mukaan. Ainakin Victorian lukuisat huonot kokemukset tuntuivat välillä liioitelluilta, mutta onhan Suomen ja Amerikan oloissa toki monia eroavaisuuksia. Niitä on varmasti myös lastensuojelupuitteissa, joten sikäli Victorian kokemukset voivat olla ihan todellisuutta. Eniten huomioni kiinnitti viktoriaaniselta ajalta peräisin oleva kukkien kieli, jonka mukaan kukat viestivät eri asioita. Kirjan lopusta löytyy hyödyllinen kukkasanakirja kukkien merkityksistä. Haluaisin tutustua kukkien kieleen vielä tarkemmin.

William Shakespeare: Myrsky

Alkuperäinen teos: The Tempest
WSOY, 2010, kovakantinen, 158 sivua
suomentanut Matti Rossi
viisinäytöksinen näytelmä


Jos te, rakas isä, mahdillanne panitte nuo villit vedet myrskyämään, rauhoittakaa ne. On kuin taivas haluaisi sataa liekehtivää tervaa, mutta meri, pilven poskiin saakka nousten, sammuttaa sen tulet. Mitkä tuskat minä kärsin niiden kanssa, joiden kärsimykset näin: uljas laiva, jossa varmaan oli joku jalo ylhäinen, noin vain meni kappaleiksi!
(s. 30)

Olen joskus yläaste- tai lukioikäisenä lukenut Romeon ja Julian näytelmätekstinä, kun tutustuimme näytelmiin. Myöhemmin olen lukenut veronalaisnuorten rakkaustarinan sekä Kesäyön unelman Annina Holmbergin sovittamana proosaversiona. Muuten William Shakespearen tuotanto on valitettavan tuntematonta minulle. Haluaisin korjata asian ja koska osallistun Näytelmähaasteeseen, mikä olisikaan sopivampi tapa kuitata yksi luettu näytelmä kuin perehtyä johonkin Shakespearen näytelmistä?

Milanon entinen herttua Prospero on joutunut veljensä Antonion ja Napolin kuningas Alonson juonittelun kohteeksi. Prospero on karkotettu yhdessä tyttärensä Mirandan kanssa pienelle syrjäiselle saarelle. Prospero hallitsee ilmanhenki Arielia, jonka avulla hän toteuttaa magiikkaa vaativia tekoja. Ariel aiheuttaa myrskyn, jonka seurauksena laiva, jossa Antonio ja Alonso seurueineen matkustavat, ajaa karille saaren lähettyvillä. Prosperon juonien takia Alonson poika, Napolin prinssi Ferdinand, joutuu eroon muusta seurueesta, jotta Prospero saisi prinssin yhteen tyttärensä Mirandan kanssa.

Teos sisältää dosentti Marjo Kaartisen laatiman esipuheen, jossa hän avaa näytelmän teemoja. Kaartisen mukaan teemoja ovat muun muassa vapaus, valloittaminen ja vankeus. Mielestäni erityisesti nämä kolme teemaa nousevat esiin näytelmän aikana. Saaren syrjäisen sijainnin takia sinne päätyneet ovat ikään kuin vankeina, kaukana muusta maailmasta. He haluavat vapauteen eli pois saarelta. Vapauteen haluavat myös ilmanhenki Ariel ja Prosperon villi ja rujo orja Caliban, jotka haluavat vapautua isäntänsä otteesta. Valloittaminen ilmenee siten, että Prospero on valloittanut saaren. Samaten haaksirikkoutuneet haluavat heti valloittaa autiokseen luulemansa saaren.

Saari vaikuttaa näytelmän aikana eräänlaiselta satumaailmalta, jossa mikä tahansa on mahdollista. Ilman ennakkovaroitusta nousee hurja myrsky, henkilöt näkevät harhanäkyjä ja osa heistä vaipuu uneen. Eräässä kohtauksessa saarella on myös nymfejä ikään kuin korostamassa maagisuutta. En päässyt täyteen selvyyteen siitä, oliko saaressa alun perinkin jotain maagista. Mielsin saarella tapahtuneet maagiset asiat ainoastaan Arielin aikaansaannoksiksi ja vain hänen kykyjensä tuotoksiksi. Hahmojen poistuttua saari todennäköisesti palaa aivan tavalliseksi saareksi.

Totesin jo Holmbergin proosasovituksen yhteydessä, että proosan muotoon mukautettu näytelmä on helpompi lukea kuin tavalliset näytelmät. Myrskyn luettuani olen edelleen samaa mieltä. Lukeminen tuntui välillä haastavalta. Haastetta toivat myös hahmojen määrä ja joidenkin hahmojen samankaltaiset nimet. Olen kuitenkin aivan tyytyväinen näytelmävalintaani. Myrsky ei taida olla Shakespearen kaikkein tunnetuinta tuotantoa, kuten Romeo ja Julia tai Kesäyön unelma, joten oli mielenkiintoista tutustua vähän tuntemattomampaan teokseen.

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä? / Wer tröstet Toffel?

Alkuperäinen teos: Vem ska tröstä knyttet? (1960)

Kuka lohduttaisi Nyytiä?
WSOY, 1960, kovakantinen
suomentanut Kirsi Kunnas

Wer tröstet Toffel?
Schildts & Söderströms, 2015, kovakantinen
saksantanut Oliver Müller


Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Wer lebt in denn in diesem kleinen Haus? Es ist Toffel; er ist ganz allein.
Der Arme merkt’s gar nicht – wie einsam ist’s beim ihm daheim.
Draußen hört er Morras schrilles Geheul und Hemuls schwere Tritte.
Nervös zündet er die Lampe an und schleicht ins Bett. Wie leise sind seine Schritte!
Im Wald verschließt ein jeder seine Türen vor der Finsternis
Und muntert sich auf mit guter Laune, mit Wärme und mit Licht.

Olin jo ehtinyt aivan unohtaa, että Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ollut lapsena yksi lempikirjoistani. Kirjaa säilytettiin mummolassa, jossa se oli valmiina odottamassa innokasta kuuntelijaa. Siis poissa silmistä, poissa mielestä, ei kai ole ihme, jos lapsuuden lempikirja painuu unohduksiin. Toin kirjan hiljattain omaan kotiini, ja jälleennäkeminen oli erittäin mukava lukukokemus.

Pieni ja pelokas Nyyti on kovin yksinäinen. Kiireisenä hän jättää kotinsa taakseen, ovi jää auki ja valot palamaan. Myöhemmin Nyyti harmittelee typeryyttään, nyt sade ja tuuli pääsevät sisälle. Kulkiessaan Nyyti kohtaa iloisia hahmoja, joiden kanssa hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä juttusille. Siihen hän on liian ujo. Hemuleitten puistossa hän seuraa mieluummin sivusta toisten hauskanpitoa. Merenranta tuo muutoksen, sieltä Nyyti löytää kauniin ison näkinkengän ja huomaa vedessä lipuvan pullon, jonka sisältämä kirje on hänen ensimmäisensä. Kirjeen on kirjoittanut ystävää kaipaava Tuittu. Nyyti rohkaisee mielensä ja lähtee seikkailuun pelastamaan Tuittua.

Nyyti-kirjassa piilee Janssonin muista teoksista tuttua taikaa. Lapsena sen filosofisuutta ei välttämättä ymmärrä, mutta aikuistuneempana lukijana tarinasta saa viimeistään paljon enemmän irti. Tarina sisältää myös opetuksia, joita kaikkien yksinäisyyttä potevien olisi hyvä pysähtyä miettimään edes joskus. Voisiko omaa yksinäisyyttään ehkäistä jollain tavalla? Uskaltaa sanoa hei ja mennä rohkeasti toisten mukaan? Saksankielisen kirjan takakannen sisäpuolella kerrotaan, että Jansson tarkoitti kirjan ennen kaikkea ujoille lapsille ja lapsille, jotka ovat kasvaneet ilman sisaruksia. Voin hyvin kuvitella Nyytin tarinan rohkaisevan lapsia.

Luin kirjan ensin suomeksi ja myöhemmin innostuin lainaamaan sen kirjastosta saksaksi. Saman teoksen lukeminen eri kielillä on minusta mukavaa vertailua, miten eri tavoin asiat voidaan ilmaista. Samalla eri kielillä lukeminen valaisee, kuinka tärkeä oma äidinkieli, tunteiden kieli, onkaan. Vaikka ymmärsin saksankielisen tekstin, ei tarina herättänyt vieraalla (joskin opintojen vuoksi hyvin tutulla kielellä) suuria tunteita. Liikutusta ja tarinaan eläytymistä koin kunnolla lukiessani kirjaa suomeksi. Kirsi Kunnaksen ansiokas käännös vaikutti tietysti myönteisesti hyvän lukukokemuksen syntyyn.

Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Eigentlich sollte es ihm nun gut gehn, denn er ist allein – kein Hemul, keine Morra ist zu sehn. Wer tröstet also Toffel, der unglücklich bleibt, obwohl ihn keiner stört, und sagt ihm, dass eine Muschel schöner ist, wenn man zu zweit ihr Rauschen hört?

Maggie Stiefvater: Viettelys

Alkuperäinen teos: Sinner (2014)
WSOY, 2014, kovakantinen, 348 sivua
suomentanut Marja Helanen


"Isabel", Baby sanoi, "minä en ole mukana, jotta joutuisin oikeuteen. Jos jokin tuhoaa minun sankarini, se johtuu jostain, mitä he ovat itselleen tehneet. Minähän kerroin. Minä vain sysään väkeni tilanteisiin. Miten he ne käyttävät, on heidän asiansa. Jos vihollinen on olemassa, se on heidän sisällään."
   – – "No, sinä siis toivot minun yrittävän pontevammin", Cole viimein sanoi. "Haluat ohjelman. Cole St. Clair -shown."
(s. 197)

Kiinnostuin jo Väristys-trilogiaa lukiessani sarjan itsenäisestä jatko-osasta, mutta päätin pitää taukoa Stiefvaterin kirjoista ennen kuin lukisin jatko-osan. Tauko venähti lopulta melkein kahdeksi vuodeksi, mikä vaikutti myös Viettelyksen lukemiseen. Alku kangerteli, kun en enää muistanut kunnolla, mihin trilogia oli päättynyt ja minkälaisia hahmot olivatkaan.

Viettelys kertoo Väristys-trilogian sivuhahmojen Colen ja Isabelin tarinan. Koko trilogian ajan mukana ollut kaunis Isabel on itsekeskeinen ja välillä hän tuntuu vihaavan kaikkia muita. Elämä on kuljettanut Isabelin Los Angelesiin, jossa hän opiskelee tullakseen lääkäriksi. Hänellä on työpaikka vaateliikkeessä ja asuinpaikka herkän serkun luona, joten asiat ovat päältä katsottuna kutakuinkin kunnossa. Sisimmässään Isabel on kuitenkin epävarma, vaikka hän ei näytä sitä ulospäin.

Enkelten kaupunkiin saapuu myös NARKOTIKA-bändin solisti, rokkikukko, ennen huumeiden kanssa sekoillut Cole St. Clair, joka on muuttunut ihmissudeksi. Cole osallistuu Los Angelesissa tosi-tv-ohjelmaan, jossa seurataan NARKOTIKA-bändin paluuta. Colen katoamisen aikana on vain tapahtunut liikaa. Voiko bändi todella palata, kun rumpali on ammuttu sudenhahmossa, ja solistin lisäksi elossa oleva jäsen on siirtynyt eteenpäin ja vakiintunut? Ohjelman lisäksi Cole levyttää uuden albumin ja ennen kaikkea, etsii Isabelin käsiinsä.

Väristys-trilogiassa Gracen ja Samin rakkaustarina oli herkkä, rauhallinen ja surullisenkaunis. Hahmoina Grace ja Sam olivat todella kilttejä ja mukavia henkilöitä. Isabelin ja Colen tarina on hyvä vastakohta sille. Heidän hahmonsa ovat itsekeskeisiä ja jopa ikäviä henkilöitä, jotka ajattelevat ensin itseään ja vasta sen jälkeen muita. Trilogian aikana heidän välilleen muodostui hankala ja monimutkainen suhde, josta ei voinut olla varma, mihin suuntaan asiat menevät. Kun trilogian kaksi ikävintä hahmoa ovat pääosassa samassa kirjassa, lopputuloksesta voisi odottaa melkeinpä katastrofia, mutta ei. Yhdessä Isabel ja Cole ovat kiinnostavia. He ikään kuin poistavat toistensa viat ja muuttuvat inhimillisemmiksi.

Merkittävä ero trilogiaan verrattuna on susiteeman pienoinen väistyminen juonesta. Gracen ja Samin tarinan esteenä oli nimenomaan muutos ihmissudeksi, ja muutoksen aiheuttamat olosuhteet. Los Angelesissa ei tarvitse pelätä olosuhteita, minkä lisäksi Cole käsittelee muutosta omalla tavallaan. Vahingossa tapahtuneita muutoksiakin on vain yksi kirjan loppupuolella, muuten Colella on ohjat tiukasti hyppysissään susiasiassa. Susien taka-alalle jääminen sai kiinnittämään enemmän huomiota jokaiseen kohtaan, jossa oli puhetta susista. Erityisesti mieleen jäi Isabelin eräät kommentit siitä, kuinka hän voi haistaa suden Colesta. En muista, kävikö trilogian aikana vastaavaa, että toinen henkilö pystyisi haistamaan, koska muutos oli lähellä vai oliko se tapahtunut.

Olisin kaivannut taustatietoa siitä, mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua trilogian päättymisen ja Viettelyksen alun välillä. Kuinka kauan aikaa on kulunut? Missä vaiheessa Isabel muutti Los Angelesiin? Jotenkin sain sen käsityksen, että Cole ainakin oli kateissa ”koko ajan”, ennen kuin hän vasta Viettelyksessä putkahti takaisin ihmisten ilmoille. Stiefvater lopetti Väristys-trilogian hieman salamyhkäisesti. Pääpari sai toisensa, mutta heidän elämästään ei paljastettu muuta. Lukijalle tarjottiin mahdollisuutta kuvitella jatko itse. Viettelyksessä käy samalla tavalla. Lopussa annetaan vihje onnellisesti päättyvästä tarinasta, mutta tulevaisuuden suhteen vain lukijan mielikuvitus on rajana.

Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)

Eoin Colfer: Artemis Fowl - Opalin kosto

Alkuperäinen teos: Artemis Fowl: The Opal Deception (2005)
WSOY, 2005, kovakantinen, 348 sivua
suomentanut Jaakko Kankaanpää

Keijuvarkaasta on tullut eräänlainen maailman rikoseliitin voitonmerkki. Vain alun toistakymmentä ihmistä on kuullut siitä ja vain muutama tietää, missä se on. Se on rikollisille sama kuin Turner-palkinto taiteilijoille. Jos joku onnistuu kähveltämään sen, hänestä tulee sukupolvensa mestarivaras. Monikaan ei tiedä haasteesta, mutta ne tietävät, joilla on väliä.
(s. 35)

Sateenkaariaiheinen lukuhaaste tarjosi tilaisuuden tarttua uudelleen mielenkiintoiseen Artemis Fowl -kirjaan. Kirja on sarjan neljäs osa, joten ennen sen lukemista kannattaa lukaista aikaisemmat osat tai ainakin sarjan kolmas osa. Muuten juonesta ei todennäköisesti saa yhtä hyvin kiinni.

Opalin kosto on melkeinpä suoraa jatkoa edellisen osan, Ikuisuuskoodin, tapahtumille. Tonttunainen Opal Koboi saatiin kiinni Ikuisuuskoodin lopussa. Sen jälkeen hän on vajonnut koomaan vai onko sittenkään? Opal näyttäisi edelleen olevan sairaalassa tiukan vartioinnin kohteena. Samaan aikaan alkaa kuitenkin tapahtua ikäviä asioita. Komentaja Julius Root ja komisario Holly Short lähtevät selvittämään vankilasta karanneen hiiden tapausta sillä seurauksella, että pian Hollya pidetään murhaajana ja hänet etsintäkuulutetaan. Holly tarvitsee kipeästi Artemiksen apua Opalin kiinnisaamiseksi. Ainoa ongelma on se, että nuoren rikollisneron muisti on tyhjennetty, eikä hän enää muista keijujen olemassaoloa.

Nuorempana Artemis Fowl -sarja oli viihdyttävää ja välillä jopa vähän jännittävää lukemista. Näin vanhemmiten kaipaisin sitä, että asioita pohjustettaisiin enemmän. Juoni etenee hyvin nopeaan tahtiin ja välillä tarinassa oli kiireen tuntua. Voi olla, että suhtautuisin vieläkin kriittisemmin tapahtumien nopeuteen, mutta nostalgisten muistojen takia en pysty olemaan ankara kirjaa kohtaan. Onhan tässä myös omat hyvät puolensa. Hahmojen välinen sanailu on huvittavaa. Hyvien puolella olevien hahmojen muodostama joukko toimii oikeasti hyvin yhteen. Lukiessa tuli sellainen olo, että kirjailijan on varmaan ollut helppo kirjoittaa näitä kohtauksia, aivan kuin hän kirjoittaisi hyvien ystävien seikkailuista. Vai olenko tätä mieltä sittenkin vain hyvien muistojen takia? Vaikea sanoa.

Silloin kun olen Artemis Fowl -kirjoja lukenut aikaisemmin, pidin komisario Holly Shortia kovana mimminä. Mielestäni Hollyn hahmo on hyvä esikuva tytöille. Hän on todellinen toiminnannainen, joka ei jää seisomaan tumput suorina vaan osallistuu itse tiukkoihinkin tehtäviin. Ehkäpä tärkeimpänä pitäisin sitä, että Holly osaa ajatella itse. Hän ei ole vain aivoton komenneltava. Toinen loistava hahmo kirjassa on maailmanvalloitussuunnitelmia hautova tonttu, Opal Koboi. Häntä ei voi nimetä hyväksi esikuvaksi, mutta Opalin hahmo tarjosi tällä lukukerralla huvittavimmat kohtaukset. Maailmanvalloitus ei ole helppoa, joten hyvistä suunnitelmista huolimatta pilkka lankeaa tietysti lopulta tonttunaisen omaan nilkkaan. Matkan varrella hahmon käytös saa skitsofreniaa muistuttavia piirteitä, joista joutuvat kärsimään erityisesti hänen avustajansa, tonttukaksoset Merv ja Scant.

Se on ehdottomasti myönnettävä, että kirjailija on käyttänyt paljon mielikuvitusta luomalla hienon maailman Artemis Fowl -sarjaan. Tavallisen ihmisten tunteman maailman alla elää kokonainen keijujen maailma Hautautuneilla Alueilla. Turva on nimensä mukaan ainoa kaupunki, jossa keijut saavat olla rauhassa ihmisiltä. Tarua Atlantiksesta on hyödynnetty, joten sarjassa keijuilla on myös vedenalainen kaupunki. Oikeastaan ainoa seikka, jota olen koskaan ihmetellyt tämän sarjan keijumaailmaan liittyen, on kuilut. Keijut matkustavat sukkuloilla, joilla liikutaan kuiluissa. Ne ovat kuin teitä, jotka kulkevat ympäriinsä keijumaailmassa ja nousevat jopa ihmisten maailman pinnalle. Samalla ne kuulostavat kovin ankeilta. Kokonaisen keijukansan on liikuttava sukkuloilla ankeissa kuiluissa. Ilmeisesti heillä ei ole käytössään muunlaisia teitä.

Kirjassa on ihanasti mukana pieniä yksityiskohtia, joita vilahtelee siellä täällä juonen edetessä. Esimerkkinä vaikkapa Opalin intohimo tryffeleitä kohtaan. Tämänkaltaiset kohdat toivat hauskuutta vakavampien aiheiden keskelle. Kirja oli todella nopealukuinen ja viihdyttävä nopeasta etenemisestä huolimatta.

Artemis Fowl -sarja
Artemis Fowl (Artemis Fowl)
Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa (Artemis Fowl: The Arctic Incident)
Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi (Artemis Fowl: The Eternity Code)
Artemis Fowl: Opalin kosto (Artemis Fowl: The Opal Deception)
Artemis Fowl: Kadonnut siirtokunta (Artemis Fowl: The Lost Colony)
Artemis Fowl: Aikaparadoksi (Artemis Fowl: The Time Paradox)
Artemis Fowl: Atlantiskompleksi (Artemis Fowl: The Atlantis Complex)
Artemis Fowl: Viimeinen vartija (Artemis Fowl: The Last Guardian)

Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika

Alkuperäinen teos: The Prince and the Pauper (1882)
WSOY, 1995, kovakantinen, 226 sivua
suomentanut Helka Varho



Koko maassa ei puhuttu mistään muusta kuin vastasyntyneestä lapsesta Edvard Tudorista, Walesin prinssistä, joka lepäsi silkkiin ja samettiin käärittynä tietämättä mitään tästä hälystä ja ylhäisistä naisista ja herroista, jotka palvelivat häntä ja valvoivat hänen ympärillään. Eikä hän siitä välittänytkään. Mutta kukaan ei hiiskunut tuosta toisesta lapsesta, ryysyihin kääritystä Tom Cantystä, lukuun ottamatta köyhää perhettä, jonka vaivoiksi hän oli syntynyt.
(s. 9)

Prinssi ja kerjäläispoika löytyi omasta hyllystä. Olen joskus lapsuudessa saanut kirjan lahjaksi, mutta en ole sitä koskaan viitsinyt lukea. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Köyhän perheen poika Tom Canty vaeltelee kuninkaallisen palatsin porttien lähellä ja näkee kruununprinssi Edvard Tudorin. Eräs vartija hermostuu siihen, että Tom tulee liian lähelle portteja ja aikoo lyödä poikaa. Tällöin kruununprinssi puuttuu asiaan. Hän estää vartijaa kurittamasta Tomia ja kutsuu tämän sisälle palatsiin. Prinssi ja kerjäläispoika ihastuvat toisiinsa liittyvistä sattumista ja elinolosuhteista. He ovat syntyneet samana päivänä ja ovat aivan toistensa näköiset. Edvardin mielestä Tomin elämä kaduilla on vapaata verrattuna palatsin muodolliseen hovielämään. Tomin mielestä prinssi on onnekas, koska hän saa asua hyvin yltäkylläisessä ympäristössä.

Edvard ja Tom päättävät kokeilla toistensa vaatteita. Kun kruununprinssi sitten poistuu rääsyt yllään huoneestaan, hän kohtaa käytävällä vartijoita, jotka ajavat mokoman ryysyläisen pois palatsista. Näin poikien osat vaihtuvat. Palatsiin loistoon tottunut prinssi joutuu kaduille ja Tom Cantyn perheen luokse, jossa hän joutuu kokemaan väkivaltaa ensimmäistä kertaa. Kerjäläispojasta tulee prinssi, jonka pitäisi osata vieraita kieliä, tavata korkea-arvoisia vieraita ja lopulta nousta valtaistuimelle asti.

Kirja on loistava kuvaus siitä, kuinka ketään ei tulisi luokitella tai tuomita ulkonäön perusteella. Hovissa Tom Canty yrittää aluksi tehdä selväksi, millainen erehdys on sattunut ja kertoa, ettei hän ole oikea kruununprinssi. Kukaan ei tietysti usko häntä vaan kaikki kuvittelevat, että prinssi on seonnut tai sairastunut. Palvelivat toteavat, että on parempi olla välittämättä prinssin kummallisista puheista. Samaan aikaan köyhissä oloissa Edvard yrittää selittää, kuka hän on oikeasti, mutta eihän häntäkään kukaan usko. Isä ja isoäiti vain suuttuvat ja pieksevät pojan. Onneksi myöhemmin Edvard löytää hyväntekijän, joka ei usko häntä, mutta kuitenkin pitää pojan puolia.

Prinssi ja kerjäläispoika on ensimmäinen kosketukseni Mark Twainin tuotantoon. Minulla ei ollut entuudestaan mielikuvaa siitä, minkälainen kirjoitustyyli Twainilla on. Googlettelun avulla löytyi vastauksia. Ilmeisesti Twainin tyyli on aika ivallinen ja satiirinen. Lukiessa kiinnitin huomiota kohtiin, jotka tuntuivat yliampuvilta, mutta ilman etukäteen perehtymistä, en olisi ehkä tajunnut ajatella kirjan olevan satiirinen kuvaus. Todennäköisesti olisin vain tyytynyt hämmästelemään kerronnan yliampuvuutta. Enpä tiedä kuinka paljon Twain liioittelee kirjassa, mutta hyvin heppoisin perustein ihmisiä rangaistiin ja mestauksia ja kuolemantuomioita tuntui riittävän.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin. Tarinassa esiintyy kaksi oikeasti elänyttä kuuluisaa henkilöä. Kuningas Henrik VIII hallitsee maataan viimeisinä hetkinään. Henrikillä oli kuusi vaimoa, mutta kirjassa ei mainita vaimoja, vaan tässä Henrik on poikansa hyvinvoinnista huolehtiva isä. Tom Cantyllä oli vaikeuksia oppia hovin etikettiä, joten hänen tekemiensä virheiden vuoksi ajateltiin, että prinssi oli menettänyt järkensä. Kruununprinssi Edvard, joka joutui ryysyläisenä kaduille, oli Edvard VI. Hän nousi valtaistuimelle isänsä jälkeen, mutta hallituskausi ei kestänyt kauaa.

Astrid Lindgren: Meidän Marikki

Meidän Marikki, WSOY, 2000, kovakantinen, 373 sivua
Yhteisnide kahdesta Lindgrenin teoksesta:
- Marikki (ruotsinkielinen alkuteos Madicken)
suomentanut Laila Järvinen, 1962
- Kesäkummun Tuikku (ruotsinkielinen alkuteos Madicken och Junibackens Pims)
suomentanut Kristiina Rikman, 1977

Marikki lähtee Nilssoneilta hieman mietteissään. Kyllähän molemmat, sekä öljylamppu että pitkäpartaiset tontut ovat hyviä, mutta ne saavat hänet kuitenkin ikävöimään kotiin. Abben luona ei oikein tunnu siltä, että huomenna on joulu, ja se tekee hänet levottomaksi. Hän keskustelee siitä Liisan kanssa heidän mentyään illalla vuoteeseen.
- Mitä jos heräämme, eikä olekaan jouluaatto, vaan esimerkiksi perjantai?
(s. 132)

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin lapsuudessani usein. Suosikkini taisi Ronja Ryövärintytär, mutta Marikki tuli heti perässä vähintäänkin hyvänä kakkosena. En ole lukenut Marikkia moniin vuosiin. Viimeisin kerta on varmaankin ollut kouluikäisenä sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan. Paluu tutun kirjan pariin oli nostalgian täyteinen.

Vilkas ekaluokkalainen Marikki asuu perheensä kanssa Kesäkummussa, maailman ihanimmassa talossa. Yhdessä pikkusiskonsa Liisan kanssa Marikki saa hassuja päähänpistoja, joiden seuraamukset eivät aina ole niin onnellisia. He leikkivät esimerkiksi Raamatusta tuttuja tarinoita, jolloin Liisa katoaa kaivosta ja Marikille tulee huoli siskosta, kun orjakauppias on vienyt tämän mukanaan. Vajan katolta hyppääminen sateenvarjon kanssa kuulostaa jännittävältä idealta, mutta alas tullessa voi sattua… Tyttöjen lisäksi perheeseen kuuluvat sanomalehdessä työskentelevä isä, äiti, joka on kotirouvana, Alva-piika, kissa ja koira sekä silloin tällöin pyykkiä pesemään tuleva pyykki-Iida.

Marikki elää varsin huoletonta ja mukavaa elämää. Luvassa on vierailuja vappukokolla, uudet hienot sannikkaat ja pormestarinnan järjestämät hyväntekeväisyystanssiaiset. Toisenlainen elämä tulee Marikille tutuksi hänen lähipiirinsä henkilöiden kautta. Koulussa hänen luokallaan on Miia, jota kutsutaan pöpö-Miiaksi, koska tytöllä on aina likaiset vaatteet ja suttuinen olemus. Naapurissa asuu köyhä Nilssonien perhe, joiden Abbe-poika on Marikin hyvä ystävä. Nilssonin täti on pitää yksin huolta taloudesta sillä välin, kun Nilssonin setä makaa sohvalla ajattelemassa tai viettää aikaa paikallisessa krouvissa.

Lapsuudessa Marikki oli herttainen tarina vilkkaasta tytöstä, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia, mutta lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin. Olen kuulemma joskus toivonut pikkusiskoa, jonka kanssa voisi leikkiä kuten Marikki ja Liisa. Tämä lukukerta ei onneksi ollenkaan himmentänyt lapsuudesta tuttuun kirjaan liittyviä nostalgisia muistoja. Ne palautuivat mieleen, mutta samalla ymmärsin kirjaa uudella tavalla. Marikista aukeni aivan uudenlainen, yhteiskuntaa tarkasteleva puoli. Parhaiten se tulee ilmi juuri Marikin perheen tavallisen perhe-elämän ja muiden, kuten Nilssonien perheen arjen kuvauksena. Vaikka he ovatkin naapureita, ovat perheiden elinolosuhteet hyvin erilaiset.

Tarina sijoittuu Ruotsiin 1900-luvun alkuun, mikä on myös jättänyt jälkensä tarinaan. Marikin perheen isä huolehtii perheen elannosta. On aivan luonnollista, että äiti on kotirouvana ja perheessä on piika, sekä silloin tällöin käy pyykkäri pesemässä pyykkiä. Pormestarinnan tanssiaiset ovat varakkaammalle väelle tarkoitetut juhlat, eikä Alva-piika tohtisi osallistuakaan, elleivät isä ja äiti vaatisivat häntä mukaan. Paikkakunnalla on myös vaivaistalo, ja erityisesti yksi talossa asuva mies pelottaa Marikkia. Näteimmin ajankuva ilmenee vaatetuksesta. Marikki pukeutuu merimiesasuun tai essumekkoihin ja äidillä on kaunis leninki yllään huviretkellä. Ilon Wiklandin hienosta kuvituksesta suosikikseni taisi nousta juuri kuva perheestä huviretkellä. Siinä vaatetuskin luo idylliä seikkailun merkeissä.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

WSOY, 1968, kovakantinen, 88 sivua


Seuraava päivä koulussa tuntui Onnelista ja minusta sanomattoman pitkältä. Koko päivän ajattelimme vain Vaaksanheimon perhettä ja koetimme arvailla, mitä he mahtoivat puuhata. Tietenkään emme kertoneet kenellekään mitään; jostakin syystä se tuntui mahdottomalta. Ja olisiko kukaan edes uskonut meitä?
(s. 21)

Onnelin ja Annelin talvi löytyi laatikosta, jonne olin pakannut vanhoja lapsuudesta tuttuja kirjojani. En muista kenenkään lukeneen kirjaa minulle, enkä muista myöskään itse lukeneeni sitä. Mielenkiintoinen sattuma, mutta jos tätä en ollut aiemmin lukenut, niin ainakin nyt kirja tuli luettua.

Onneli ja Anneli ovat kaksi ystävystä, jotka asuvat kahdestaan omassa talossaan. Eräänä iltana heidän pihaansa ajaa pikkuruinen auto, josta astuu ulos Vaaksanheimon perhe. Vaaksanheimot etsivät rouva Ruusupuuta, samaa henkilöä, jolta tytöt ostivat talonsa. Rouva Ruusupuun olinpaikasta ei ole tietoa, joten tytöt majoittavat Vaaksanheimon perheen nukkekotiinsa, kunnes saavat vihjeen siitä, missä rouva Ruusupuu voisi olla. Päivät pikkuruisten vieraiden seurassa sujuvat rattoisasti. Vaaksanheimot tutustuvat Onnelin ja Annelin naapureihin ja myös kutsuvat koko joukon viettämään pikkujoulua nukkekotiin.

Tytöt pitävät kovasti pikkuruisista vieraistaan, mutta valitettavasti ongelmiakin on luvassa. On ihmisiä, jotka mielellään tienaisivat hyvät rahat vangitsemalla Vaaksanheimojen kaltaisen perheen ja näyttämällä heitä muille. Tytöt kohtaavat yllätyksen, kun Annelin äidin entinen kotiapulainen Adele seisoo yhtenä iltana heidän ovensa takana. Adele ei ole kuulevinaan vastaväitteitä vaan jää huolehtimaan tytöistä. Kaiken lisäksi Adele on huolestuttavan utelias lastenhuoneesta kuuluvista äänistä, jotka lähtevät tietysti Vaaksanheimoista.

Kirja on ihastuttavan lämminhenkinen ja täynnä lapsenomaista magiaa. Onnelin ja Annelin naapureihin on varmasti tutustuttu paremmin jo ensimmäisen osan aikana, mutta tässäkin osassa heistä sai hyvän käsityksen. Naapurissa asuvilla sisaruksilla Tingelstiinalla ja Tangelstiinalla Vappusella on kaikenlaista jännittävää puutarhassaan, ja heidän veljensä Vekotiitus on nerokas keksijä. Tingelstiinan ja Tangelstiinan yllätyskanojen munimien yllätysmunien ansiosta vieraat saattoivat juhlia pikkujoulua Vaaksanheimojen kanssa nukkekodissa. Poliisi Ulpukka ja hänen vaimonsa ovat tavallisempia naapureita, mutta toki yhtä mukavia ihmisiä, kuin Vappusten sisarukset. Salaperäinen rouva Ruusupuu vaikutti aivan hyväntahtoiselta haltiakummilta, hänestä haluaisin melkeinpä kuulla lisää.

Onnelin ja Annelin talvessa minua viehätti erityisesti realistisen maailman sekoittuminen taianomaisten asioiden kanssa. Tytöt ovat aivan tavallisia tyttöjä ja käyvät koulua, mutta niin vain heidän luokseen tulee vierailulle pikkuruinen vaaksanmittainen perhe, mitä ei muuten tapahdu. Kirja on hyvin tyypillinen lastenkirja esimerkiksi edellä mainitsemastani syystä. Onneli ja Anneli saavat myös asua aivan kahdestaan, eikä heidän vanhempiaan tunnu haittaavan yhtään, ettei kahdella lapsella ole aikuista huolehtimassa heistä. Sarjan ensimmäisessä osassa varmaan saisi tyttöjen muuttotouhusta tarkemman selvityksen. Kuten lastenkirjalle sopii, tässäkin tarinassa roistot saavat lopulta kuulla kunniansa, minkä jälkeen tarina jatkuu onnellisesti eteenpäin.

Kirjan aikana ei oikeastaan hirveästi tapahdu mitään. Vaaksanheimot tulevat, ja jonkin aikaa kaikki on hyvin, kunnes luvassa on harmia. Kun asiat on saatu selvitettyä, kaikki voivat huokaista helpotuksesta. Minusta kirjan viehätys perustuukin juuri leppoisaan tunnelmaan. Kovin tapahtumarikkaaksi tätä ei voi sanoa.

Onneli ja Anneli -sarja
Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)
Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)
Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)
Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)
Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)
Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)

Annina Holmberg: Nuori rakkaus

William Shakespearen alkuperäiset teokset:
A Midsummer Night's Dream
The most excellent and lamentable tragedy of Romeo and Juliet

Shakespearen näytelmien uusimmat suomennokset:
Juhannusyön uni, Matti Rossi 2005
Romeo ja Julia, Marja-Leena Mikkola 2006

WSOY, kovakantinen, 104 sivua

Tässäpä jälleen kerran kirja, jonka olen valinnut luettavaksi pelkästään kannen perusteella. Annina Holmbergin Nuori rakkaus oli laitettu lähikirjastoni hyllyssä esille, ja jäin katsomaan, mitä kannessa oikein tapahtuu. Kaukaa se näytti kirjavalta sekamelskalta. Hyvä peruste valita lukemista siis. :)

Nuori rakkaus on sovitus kahdesta William Shakespearen tunnetusta näytelmästä, Kesäyön unelmasta ja Romeosta ja Juliasta. Holmberg ei ole itse kääntänyt tekstejä vaan hän on sovittanut kummankin näytelmän viimeisimmät suomennokset proosamuotoon luettavaksi tarinaksi. Olen joskus lukenut Romeon ja Julian näytelmätekstinä ja ainakin siihen verrattuna tällainen proosasovitus oli helpommin luettavissa, kun tapahtumat etenivät romaanin tapaan.

Sovituksien oheen on otettu suoria lainauksia kummastakin näytelmästä. Lainauksia ovat esimerkiksi osa hahmojen puheenvuoroista sekä Romeossa ja Juliassa kuoron runo, joka kertoo näytelmän tapahtumat ennalta. Lainaukset olivat mukava lisä muun tekstin joukkoon. Samalla ne herättivät sopivasti mielenkiintoa. Haluaisin jossain vaiheessa lukea vielä kummankin klassikon näytelmäteksteinä.

Yhdestä suunnasta tuli Oberonin joukko, toisesta Titanian, ja kovin kolea oli heidän kohtaamisensa, vaikka kesäyö peittikin kuulaana ja pehmeänä metsän.
(s. 19)

Kesäyön unelmassa Lysander ja Demetrius ovat molemmat rakastuneet Hermiaan, joka rakastaa Lysanderia. Hermian ystävä Helena puolestaan rakastaa Demetriusta. Hermian isä kieltää Hermiaa avioitumasta Lysanderin kanssa, jolloin nuoripari päättää karata. Samaan aikaan metsässä keijukuningas Oberon ja keijukuningatar Titania ovat riidoissa. Oberon lähettää palvelijan hakemaan rohtoa, jonka saaja rakastuu ensimmäiseen näkemäänsä vastaantulijaan. Rohto on tarkoitettu Titanialle, mutta myös nuoret saavat osansa keijuparin välisestä kiistasta.

Romeo, oi Romeo, miksi olet Romeo? Kiellä nimesi ja isäsi tai tunnusta minulle rakkautesi, niin lakkaan olemasta Capulet.
(s. 69)

Romeo ja Julia ovat rakastavaiset Veronassa. Heidän sukunsa ovat olleet toistensa vihamiehiä muistinkantamattomista ajoista lähtien. Capuletien juhlissa Romeo ja Julia kohtaavat toisensa ensimmäisen kerran ja rakastuvat ensisilmäyksellä. Salaisen avioitumisen jälkeen luvassa on välienselvittelyä, jonka seurauksena Romeon ystävä Mercutio ja Julian serkku Tybalt menehtyvät, ja Romeo joutuu maanpakoon. Loppu koittaa hautaholvissa, jonka tapahtumien jälkeen Montaguet ja Capuletit sopivat vihanpitonsa.

Tuire Kaimio: Pennun kasvatus

WSOY, 2002, kovakantinen, sivumäärä 272


Jokainen pentu on omanlaisensa. Pennun rotu antaa osviittaa siitä, millainen aikuinen siitä mahdollisesti tulee. Yksilölliset erot ovat kuitenkin saman rodun edustajien välillä suuria. Lisäksi olot kasvattajan luona ja pennun kokemukset sen ensimmäisten elinviikkojen aikana muokkaavat koiran luonnetta perimää enemmän. Koiran luonneominaisuuksista vain vilkkaus tai rauhallisuus on voitu osoittaa vahvasti perinnölliseksi. Sen sijaan erot koirien arkuudessa ja luottavaisuudessa, vihaisuudessa ja ystävällisyydessä, hermostuneisuudessa ja tyyneydessä johtuvat useammin elinympäristöstä.
(s. 15)

Olen saanut Pennun kasvatuksen lahjaksi joskus aikoinaan teini-iässä, jolloin luin kirjan. Lueskelin tätä myös koirani pentuaikana ja hyödynsin joitakin ohjeita. Ainakin aivovoimistelutehtäviin otin vinkkejä. Kirja tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun lähipiiriini saapui nyt kevään aikana koiranpentu. Pikkuotus innosti muistelemaan pentuaikaa ja kaivamaan samalla tämän kirjan esiin.

Pennun kasvatus on hyvin selkeä ja kattava tietokirja, joka opastaa koiranpennun omistajaa toimimaan lemmikkinsä kanssa. Teos esittelee koiran pentuajan ikäkaudet aina vauvaiästä murrosikään asti. Kirja on jaettu viiteen eri osuuteen, jotka ovat: Pentua odotellessa, Pentu asettuu taloksi, Myöhäinen leimautumisvaihe, Koiran lapsuusikä ja Murrosikä. Jokainen osuus sisältää ikäkauteen sopivia koulutusharjoituksia ja leikillisiä aivovoimistelutehtäviä, joita voi tehdä koiran kanssa sekä paljon tietoa koirien käyttäytymisestä. Kirja alkaa lyhyellä ohjeistuksella siitä, kuinka kirjaa käytetään.

Kaimion vahvuus on ehdottomasti selkeys. Kaikki tietojutut koirien käyttäytymisestä ovat avartavia ja todella mielenkiintoista luettavaa. Selkeys näkyy myös eri harjoitusten, niin koulutuksellisten kuin enemmän leikkimielisempien, ohjeissa. Ne on selitetty hyvin perusteellisesti. Melkein voisi sanoa, että lukemisen jälkeen ei voi jäädä epäselväksi, mitä tulisi tehdä. Samalla ohjeiden pituus tuntui välillä hieman puuduttavalta. En ole harjoitellut kaikkia asioita yhtä monen toiston verran koirani kanssa, mutta tietysti jokainen koira on yksilö. Joku tarvitsee enemmän toistoja kuin joku toinen koira. Näin maallikkona, mitä tulee koiran kasvatukseen, sanoisin Kaimion ohjeiden vaikuttavan sellaisilta, että niillä saa varman tuloksen. Tarkoitan sitä, että kovapäisempikin koira oppii toistojen kautta asian, eikä oppiminen jää puolitiehen.

En enää muista, mistä osuudesta pidin aikaisemmalla lukukerralla, mutta tällä kertaa suosikeikseni nousivat erilaiset aivovoimistelua tarjoavat harjoitukset. Olen tehnyt niitä aikaisemmin, mutta ne ovat vuosien kuluessa jääneet unohduksiin. Kahdeksanvuotias labbikseni, joka on viime aikoina laiskistunut, innostui sekin palaamaan harjoitusten pariin. Kumpi sitten mahtoi motivoida enemmän, itse tekeminen vai palkkioksi saatavat namipalat? :)

Osalistun kirjalla Luetaan sateenkaari -haasteeseen. Saan kirjan oranssista selkämyksestä toisen raidan kirjalliseen sateenkaareeni.

Ursula K. Le Guin: Lavinia

Alkuperäinen teos: Lavinia (2008)
WSOY, 2009, kovakantinen, 325 sivua
suomentanut Kristiina Rikman



Tiesin kuka olin, ja voin kertoa teille kuka saatoin olla, mutta nyt olen olemassa vain näissä kirjoittamissani sanoissa. En ole varma olemassaoloni luonteesta ja mietin mahdanko löytää itseni kirjoituksestani. Puhun latinaa, totta kai, mutta opinko minä koskaan kirjoittamaan sitä? Se ei tunnu todennäköiseltä. Epäilemättä joku minun nimiseni, Lavinia, oli olemassa, mutta hän saattoi olla niin toisenlainen kuin minun oma käsitykseni itsestäni tai runoilijan käsitys minusta, että se vain hämmentää ajatuksiani hänestä.
(s. 11)

Ursula K. Le Guinnin nimi oli minulle hämärästi entuudestaan tuttu, mutta en osannut yhdistää häntä mihinkään tiettyyn kirjaan. Lavinian nappasin mukaani kirjastoreissulla, sillä takakansi lupaili hyvää lukukokemusta.

Latiumin kuninkaan tytär Lavinia kieltäytyy menemästä naimisiin hovin suosikkiehdokkaan Turnuksen kanssa. Hän haluaa itse valita miehensä ja kohtalonsa. Isä kuuntelee häntä, mutta äidin on vaikea niellä tyttären uhmaa. Vieraillessaan uhrilehdossa Lavinia tapaa useamman kerran hänelle haamuna ilmestyneen runoilijan, joka tekee kuolemaa omalla tahollaan. Runoilija kertoo tytölle suuresta troijalaisesta sotasankarista, Aeneaasta, josta tulee Lavinian puoliso. Myös oraakkeli ennustaa muukalaisten saapumisen. Eräänä päivänä mereltä todella saapuukin laiva mukanaan tarujen sankari, joka tarjoaa rauhanomaista liittolaisuutta, mutta tuo tullessaan myös miekkansa. Spartan Helenan tavoin, Latiumin Lavinia saa aikaan tuhoisan sodan.

Kirjan tapahtumat pohjautuvat roomalaisen Vergiliuksen kirjoittamaan kansalliseepokseen Aineikseen. Vergiliuksen runossa kuningatar Lavinia on sivuhenkilö, joka on mukana vain muutaman säkeen verran. Kirjassaan Le Guinn luo tytölle persoonan. Lavinia on vahva naishahmo aikana, jolloin naisen mielipidettä ei juuri kyselty. Kaikkein mielenkiintoisin piirre hahmossa on se, että hän tietää olevansa fiktiivinen. Runoilija paljastaa Lavinialle tämän todellisen identiteetin yhtenä runon hahmona. Hän kertoo tytölle tämän kohtalosta naida Aeneas, ja elämästä sen jälkeen aina runon loppuun saakka. Runon loputtua alkaa Lavinian itsenäinen elämä, jossa hänen on pärjättävä ilman runoilijan johdatusta.

Tapahtumat sijoittuvat noin 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Miehet ja kotijumalat hallitsevat elämää eri heimojen asuttamassa Italiassa. Miehiseen maailmaan liittyvät sota, politikointi ja liittolaisuudet saavat ison merkityksen tarinan aikana. Kirjassa käsitellään sodan julmuuksia jopa siitä näkökulmasta, että hyväkin hahmo voi olla julma ilman, että julmuus laskettaisiin välttämättömyydeksi oman hengen tai heimolaisten puolustamisen kannalta. Jopa Aeneaksen taisteluissa kokema hurmostila, taisteluhulluus, nimetään hulluudeksi, eikä hyvien puolella olevan hahmon käytöstä selitellä sillä, että hän vain puolusti itseään. Kaikesta huolimatta sodalla ei mässäillä, vaikka aluksi voisi vaikuttaa siltä.

Kirjan ulottuvuudet vaihtelevat todellisuudesta fiktioon. Aina en meinannut pysyä perillä siitä, mikä kaikki oli todellisuutta ja mikä puolestaan fiktiota. Tarinassa on vahvasti läsnä taikuuden ja unenomaisuuden tuntua. Näin nykyajan ihmisen näkökulmasta erilaiset riitit, uhrimenot sekä enneunet ja -näyt kuuluvat tuntuvat melkeinpä yliluonnolliselta. Tapahtumia kuvaillaan hyvin uskottavasti, joten on selvää, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin. Omaan makuuni teos oli paikoitellen hieman liian unelias ja mietiskelevä, mutta kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus.

J. R. R. Tolkien: Bilbon viimeinen laulu

Alkuperäinen teos: Bilbo's Last Song (1974)
WSOY, 2005, kovakantinen, 33 sivua
suomentanut Jukka Virtanen


Ilta silmää
hämärtää.
Se matkaan
vaatii lähtijää.

Viime kirjastoreissulta mukaan lähti ohkaisin pitkään aikaan lukemani kirja. Bilbon viimeinen laulu on Bilbon jäähyväisruno Keski-Maalle. Kolmen säkeistön mittainen runo kertoo Bilbon matkasta, joka alkaa Rivendellistä, kohti Keski-Maan rantoja ja päättyy Harmaisiin Satamiin, jossa laiva odottaa lähtijöitä. Itse runo ei montaa sivua vaadi, mutta kirjasessa on lisämateriaalina viimeiseen matkaan ja Hobittiin liittyvää kuvitusta. Aivan kirjan lopussa on luettelo, josta selviää, mihin kohtaukseen kuvat liittyvät. Parittomien sivujen isot kuvat pohjautuvat Kuninkaan paluuseen ja aukeamien alareunojen pikkukuvat esittävät kohtauksia Hobitista.

Tolkien antoi runon lahjaksi fanipostistaan vastanneelle sihteerilleen, jonka kautta runo tuli tutuksi suurelle yleisölle. Runo on julkaistu alkuperäiskielellä englanniksi ensin julisteena 1974 ja vasta vuonna 1990 kirjana. Suomennos tehtiin vuonna 1988 teatterissa esitettävää näytelmää varten, mikä kuulostaa todella mielenkiintoiselta. En ole yhtään tiennyt, että Suomessa on esitetty Tolkienin tuotantoon liittyvä näytelmä. Runon kuvituksesta on vastannut Pauline Baynes, jonka piirrosjälkeä Tolkien arvosti. Mielestäni kuvat ovat satukirjamaisia, mikä kyllä sopii runon yhteyteen.

Sanoisin että teos on kuin tehty Tolkienin faneille osaksi kokoelmaa hänen tuotannostaan ja runosta kiinnostuneille, mutta ehkä tämä on kuitenkin vähän turha. Suomennos on sujuva, vaikka joissakin kohdissa on oiottu, eikä se ihan yllä samalle tasolle kuin alkuperäinen versio haikeudessaan. Jäin pohtimaan sitä, kannattaako vain yhtä runoa (toki kuvituksineen) julkaista kirjana vai olisiko tämän voinut liittää johonkin kokoelmateokseen.

Tähti johtaa
kulkijaa,
kun luovin
hiekkasärkän taa.

Runo löytyy englanninkielisenä Tolkien Gatewaysta.

Amiraali ja neitoperho - Suomen ja Pohjolan perhosia

Lars Trollen tanskankielinen alkuteos Sommerfugle ilmestyi 1999
Kuvittanut Birgitte Rubæk, suomentanut Iiris Kalliola
WSOY, 1999, kovakantinen, 231 sivua


Perhosten elämä ja kehitys on luonnon suuria ihmeitä: huomaamattomasta toukasta uljaaksi perhoseksi. Niiden esiintyminen kertoo myös paljon luonnon tilasta - lukuisten perhosten lentely on paitsi ilo silmälle myös merkki monimuotoisesta ja terveestä ympäristöstä.
(takakansi)

Viimeistä viedään, nimittäin perhosaiheisessa lukuhaasteessa. Olen saanut kirjan lahjaksi joskus lapsena. Tarkoituksena oli kai innostaa minua tunnistamaan perhosia. Joskus aikaisemmin se onnistui paremmin, mutta nykyään tunnistaminen jää (noloa kyllä) neljään perhoseen, joista voin sanoa olevani melko varma, kun näen ne luonnossa. Yksi niistä on kirjalle nimensä antanut neitoperhonen, muut ritariperhonen, sitruunaperhonen ja nokkosperhonen. Aloitin lukemisen kesällä, mutta hassusti kävi niin, että sain kirjan luettua vasta, kun vuosi lähenee loppuaan.

Amiraali ja neitoperho esittelee 149 perhoslajia, joista useimpia on Suomessa. Näiden lisäksi kirjassa esitellään lajeja, jotka elävät Luoteis-Euroopassa. Kirja alkaa kirjoittajan esipuheella, jossa hän kertoo kiinnostuneensa perhosista jo pienenä poikana. Eikä perhosten viehätys ole kadonnut minnekään vuosien varrella, päinvastoin. Esipuhetta seuraa luku kirjan käyttäjälle. Osiossa valotetaan kuvitusten kokoa ja lajiesittelyjen yhteydessä olevia levinneisyyskarttoja. Jos kuvan yhteydessä ei ole erikseen mainintaan muutetuista mittasuhteista, esittävät piirroskuvat perhosia niiden oikeassa koossa. Kartoissa puolestaan kuvataan lajien levinneisyys Luoteis-Euroopan lisäksi myös Pohjois-Saksassa, Puolassa ja Baltian maissa. Karttoihin on kuvattu kaksi eri astetta levinneisyydestä: vakinainen laji sopivilla paikoilla ja vaeltava laji.

Johdannossa käsitellään perhosen tuntomerkkejä, kehitystä, elintapoja, käyttäytymistä ja paljon muuta. Perhospuutarha kuulosti mielenkiintoiselta. Kappaleessa kerrotaan, kuinka omasta puutarhastaan voi oikeanlaisilla kasveilla tehdä perhosia houkuttelevan paikan. Yllätyin siitä, että mustikka houkuttelee perhosia. Kirjassa mainitaan, että mm. kanervan, orvokin ja kultapiiskun lisäksi puutarhassa kannattaa vaalia mustikkaa. Olen aina kuvitellut perhosten saavan ravintonsa kukista, joten ihmettelen, mihin mustikka liittyy. Kirja ei harmittavasti paljasta enempää.

Tämän jälkeen siirrytään jo perhosryhmiin. Kirja aloittaa esittelyn päiväperhosryhmillä, joihin kuuluvat ritariperhoset, apollot, kaaliperhoset, täpläperhoset (näitä on kolmea eri alaryhmää), noppaperhoset, nopsasiivet, kultasiivet, sinisiivet ja paksupäät. Oho, näitä ryhmiä on yllättävän paljon. Päiväperhosten jälkeen mainitaan yöperhosista, jotka liikkuvat myös päiväsaikaan. Suuri tietämättömyyteni perhosiin liittyen tulee taas ilmi, mutta luulin, että yöperhoset elävät nimensä mukaan vain yöllä.

Perhosten esittelyissä selviää jokaisesta lajista tuntomerkit sekä elinympäristö ja elintavat. Näiden lisäksi levinneisyyskartalta näkee, kuinka laajalle alueelle mikäkin laji on levinnyt. Jokaisesta lajista on piirretty kuva, joka on useimmiten luonnollisessa koossa. Joistakin lajeista on lisäksi kuvat toukka- ja kotelovaiheissa. Erittäin hyödyllisinä koin ”Älä sekoita tähän” -kuvat, jotka esittävät tietyn lajin kanssa hyvin samannäköistä perhosta. Esimerkiksi ritariperhosen esittelyssä ”älä sekoita tähän” -kuvassa on purjeperhonen, joka on lähes samannäköinen kuin ritariperhonen. Lajit eroavat toisistaan väritykseltään ja siivet ovat hieman erimuotoiset.

Kirjan kieli on sopivan tavanomaista ja helppolukuista. Asioita ei kerrota liian tieteellisesti, mutta tyyli on kuitenkin selvästi tietokirjamainen. Luulen että lapselle tämä voi olla vähän tylsä ainakin yksinään luottavaksi. Kirja sopii tunnistuskirjaksi. Etsin kesällä yhtä perhosta tämän avulla, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään kirjassa esiteltyyn lajiin. Lopulliseksi määritelmäksi jäi ”se ruskea perhonen, joka oli ikkunalaudalla.”

Tove Jansson: Sent i november / Muumilaakson marraskuu

Sent i november
Alkuteos ilmestynyt 1970
Schildts 2008, kovakantinen, 170 sivua

Muumilaakson marraskuu
WSOY, 2010, pokkari, 161 sivua
suomentanut Kaarina Helakisa
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Ett uppbrot kommer som ett språng! Med ens är allting förändrat och den som ska resa är rädd om varenda minut, hän drar upp tältpinnarna och släcker glöden snabbt, innan han blir hindrad och utfrågad, han springer medan han kränger ryggsäcken pä sig och är äntligen på väg, plötsligt lugn som ett vandrande träd med varje blad i fullständig vila. Tältplatsen är en tom rektangel av vitnat gräs. Och senare på morgonen vaknar vännerna och säger: Han har gett sig av, det blir höst.
(s. 5)

Kaipasin Prinsessa Ruususesta kertovan kirjan lisäksi muuta luettavaa. Omasta kirjahyllystä löytyi sopivasti Muumilaakson marraskuu suomeksi ja ruotsiksi. Paluu muumien maailmaan tarjosi vaihtelua, jota tarvitsin Ruususkirjaa lukiessa. Kirja oli ihanan tuttu ja turvallinen, kun sitä vertasi kirjaan, joka ei ollut laisinkaan sopivaa luettavaa.

Muumitalo on jäänyt autioksi syksyiseen laaksoon. Muutama muumilaaksolainen saa päähänsä tulla tervehtimään muumiperhettä, mutta vastassa heitä odottaa tyhjä talo. Perhe on lähtenyt muualle. Hemuli, Vilijonkka, homssu Tuhto, Nuuskamuikkanen, Ruttuvaari ja Mymmeli asuttuvat taloksi ja yrittävät tulla toimeen keskenään odottaessaan muumien paluuta. Aluksi tulijoiden välillä kipunoi erilaisten persoonallisuuksien kohdatessa. Uupuneella Vilijonkalla on omat murheensa, jotka johtuvat mm. siivoamisesta, kun taas Mymmeli tanssii hiukset hulmuten, koska ei voi olla tanssimatta. Nuuskamuikkunen kadotti sävelmän matkallaan etelään ja palasi etsimään sitä Muumilaaksosta. Hemuli järjestelee jatkuvasti asioita, erityisesti muiden asioita. Tuhto oli tullut esittäytymään, sillä hänen olemassaolostaan ei kukaan tiennyt. Ruttuvaari haluaa kunnon kemut, mutta ei omaksi kunniakseen vaan esi-isän. Lopulta he löytävät yhteisen sävelen.

Kirjassa ei ole paljon tapahtumia, mutta sitäkin enemmän Jansson kuvailee hahmojen ajatuksia, tunnetiloja ja ympäristöä. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa mietteet toisten kohtaamisesta. Jokaisen on myös kohdattava ja käsiteltävä heille hankalia asioita. Vilijonkan täytyy päästää irti peloistaan ja Hemulin on otettava toiset paremmin huomioon. Tunnelmaltaan Muumilaakson marraskuu on haikean syksyinen, on ankeaa ja sataa paljon. Kirja on filosofinen ja melankolinen. Syksyinen melankolia tulee vastaan joka sivulla, eikä sitä voi ohittaa. Syksystä maalaillaan kauniin haikeaa kuvaa, mutta sen aikana on myös tarkoitus valmistautua talven tuloon.

Luin kirjan kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Aloitin toisella kotimaisella ja sen jälkeen luin suomenkielisen version. Ymmärtäminen ja hahmojen nimet olivat erot, jotka jäivät mieleen lukemisen jälkeen. Sent i november oli mukava muumikirja, joka kertoi syksystä ja jokunen kohta jäi ymmärtämättä. Ruttuvaarin (Onkelskruttet) ja Tuhton (Toft) nimet hämmästyttivät, keistä tässä kerrotaan? Muumilaakson marraskuu kosketti, herätti monenlaisia ajatuksia ja nousi suosikikseni. Samalla ei voi kuin arvostaa taidokasta käännöstyötä.

Oikeastaan laakson hiljaisuus oli hyvin suloista ja rauhoittavaa, he tottuivat toisiinsa paremmin nyt kun he eivät tavanneet toisiaan kovin usein. Sininen lasipallo oli aivan tyhjä. Se oli valmiina täyttymään ties mistä. Ilma kylmeni päivä päivältä.
(s. 148)