Johanne Hildebrandt: Saaga

Alkuteos: Saga från Valhalla (2004)
Valhallan tarinoita 3, Schildts, 2006, kovakantinen, 387 sivua
suomentanut Saara Villa



Saaga veti syvään henkeä ja suitsi mielensä. Vanhempien papittarien tehtävä oli kurittaa ja karkaista nuoremmista arvollisia Jumalattaren palvelijoita, hän muistutti itseään. Tie loitsuun löytyi vain tottelevaisuuden ja mahtien pelon kautta. Saaga muisti liiankin hyvin miten oli kerran lapsena karannut purolle. Silloin hän sai istua yksin metsässä kokonaisen yön, niin kauhuissaan ettei uskaltanut edes itkeä.
      Vanhempien mahti oli suuri, edes hän ei voinut uhmata sitä. Hänen oli toteltava, vaikka se musertaisi hänet.
(s. 20)

Luin Saagan joulun aikaan, eikä kirjan kanssa vierähtänyt montaa päivää. Kirja on niin koukuttava, että sen voisi lukea kannesta kanteen saman tien. Saaga on Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogian viimeinen osa. Näin ainakin luulin ennen tätä päivää, kunnes cdon.comista löytyi mieluinen yllätys. Kirjasarja on saanut jatkoa! Elokuussa 2014 ilmestyi neljäs osa Sigrid – Sagan om Valhalla. Tuskin maltan odottaa kirjan suomentamista. Ehkäpä muumikirjojen lukeminen ruotsiksi kokeilut laajentuvat muuhun kirjallisuuteen, jos vain saan jostain Sigridin käsiini.

Ylipapitar Freijan tyttärentyttären Saagan mieltä kaihertaa synkkä salaisuus, yksikään Jumalatar ei ole valinnut häntä palvelijattarekseen. Päivästä toiseen Saaga joutuu esittämään olevansa valittu papitar, vaikka todellisuudessa hänellä ei ole loitsun voimaa. Kun tutut papittaret käyttäytyvät kylmästi häntä kohtaan, tuntee Saaga olevansa yksin. Hän kaipaa enemmän kuin koskaan kuollutta äitiään Idunia, joka Saagan tietämättä vartioi tyttärensä askelia maan päällä. Mahdottomalta tuntuvat toiveet voivat toteutua sittenkin, mutta saatuaan sen, mitä on hartaasti halunnut, Saagan taakka vaanien viimeisenä kuningattarena on entistä raskaampi. Estääkseen perikadon Freija pelkää joutuvansa uhraamaan kaikkein kalleimman aarteensa, oman lapsenlapsensa.

Maailmanlopun taistelun, Ragnarökin, enteet leviävät maan päälle. Kevätuhrin aikaan riehuu talvimyrsky, joka aiheuttaa nälänhätää ja kuolemaa. Aurinko on kadonnut taivaalta ja pakkasjätit ovat lähteneet liikkeelle. Sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Alfheimin kuningatar Alfhild on vaatinut vaaneilta korkeaa veroa, jonka maksamiseen he ovat kyllästyneet. Kun sotajoukot ottavat yhteen, on kummallakin puolellaan mahtavia liittolaisia. Vaanien rinnalla taistelevat Kesämeren pelätyimmät soturit, aasat, johtajanaan Saagan isoisä Tor. Alfheimilaisilla on liittolaisinaan guuttien kansa, joita johtaa Freijan vanha vihollinen, jo kuolleeksi luultu shamaani Loke. Edessä on viimeinen taistelu, jossa ratkaistaan Valhallan ja vaanien kohtalo.

Mahdit jatkavat leikkejään ihmisillä. Jumalattarien ja jumalien oikuille ei tavallinen kuolevainen tai edes papitar mahda mitään. Pakkasjätit ja kuoleman valtakunnan valtiatar Hel palvelijansa Skaden kanssa punovat juoniaan ihmisten pään menoksi. Ensimmäistä kertaa tarinassa esitetään ajatus siitä, että mitä jos mahdit eivät ohjaile ihmisen elämää, vaan asia olisikin toisinpäin? Ihmisten teot vaikuttavat mahteihin. Oli niin tai näin, Valhallan ja vaanien ollessa perikadon partaalla, on ihmisten maailmankuvassa ja uskomuksissa aistittavissa suuria muutoksia. Myös yksittäisen ihmisen tekojen vaikutus nousee suureen asemaan tarinan aikana. Teot voivat johtaa johonkin, mitä ei olisi osannut edes kuvitella.

Lukemisen jälkeen olo oli haikea. Saaga päättää kolmen kirjan aikana tutuksi tulleiden hahmojen tarinan hienolla tavalla. Toisen osan Idunin lopusta alkanut uusi alku saa Saagassa aivan uusia mahdollisuuksia. Taistelun tulos määritti ihmisten maailmankatsomusta enemmän kuin ehkäpä kukaan osasi arvata. Trilogian aikana sittemmin skandinaavisen mytologian jumalattariksi ja jumaliksi tulleet hahmot olivat vielä ihmisiä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Sigridiä, jossa Freijaa pidetään jo jumalattarena.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

Osallistun Saagalla Annamin keksimään Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.

Tove Jansson: Sent i november / Muumilaakson marraskuu

Sent i november
Alkuteos ilmestynyt 1970
Schildts 2008, kovakantinen, 170 sivua

Muumilaakson marraskuu
WSOY, 2010, pokkari, 161 sivua
suomentanut Kaarina Helakisa
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Ett uppbrot kommer som ett språng! Med ens är allting förändrat och den som ska resa är rädd om varenda minut, hän drar upp tältpinnarna och släcker glöden snabbt, innan han blir hindrad och utfrågad, han springer medan han kränger ryggsäcken pä sig och är äntligen på väg, plötsligt lugn som ett vandrande träd med varje blad i fullständig vila. Tältplatsen är en tom rektangel av vitnat gräs. Och senare på morgonen vaknar vännerna och säger: Han har gett sig av, det blir höst.
(s. 5)

Kaipasin Prinsessa Ruususesta kertovan kirjan lisäksi muuta luettavaa. Omasta kirjahyllystä löytyi sopivasti Muumilaakson marraskuu suomeksi ja ruotsiksi. Paluu muumien maailmaan tarjosi vaihtelua, jota tarvitsin Ruususkirjaa lukiessa. Kirja oli ihanan tuttu ja turvallinen, kun sitä vertasi kirjaan, joka ei ollut laisinkaan sopivaa luettavaa.

Muumitalo on jäänyt autioksi syksyiseen laaksoon. Muutama muumilaaksolainen saa päähänsä tulla tervehtimään muumiperhettä, mutta vastassa heitä odottaa tyhjä talo. Perhe on lähtenyt muualle. Hemuli, Vilijonkka, homssu Tuhto, Nuuskamuikkanen, Ruttuvaari ja Mymmeli asuttuvat taloksi ja yrittävät tulla toimeen keskenään odottaessaan muumien paluuta. Aluksi tulijoiden välillä kipunoi erilaisten persoonallisuuksien kohdatessa. Uupuneella Vilijonkalla on omat murheensa, jotka johtuvat mm. siivoamisesta, kun taas Mymmeli tanssii hiukset hulmuten, koska ei voi olla tanssimatta. Nuuskamuikkunen kadotti sävelmän matkallaan etelään ja palasi etsimään sitä Muumilaaksosta. Hemuli järjestelee jatkuvasti asioita, erityisesti muiden asioita. Tuhto oli tullut esittäytymään, sillä hänen olemassaolostaan ei kukaan tiennyt. Ruttuvaari haluaa kunnon kemut, mutta ei omaksi kunniakseen vaan esi-isän. Lopulta he löytävät yhteisen sävelen.

Kirjassa ei ole paljon tapahtumia, mutta sitäkin enemmän Jansson kuvailee hahmojen ajatuksia, tunnetiloja ja ympäristöä. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa mietteet toisten kohtaamisesta. Jokaisen on myös kohdattava ja käsiteltävä heille hankalia asioita. Vilijonkan täytyy päästää irti peloistaan ja Hemulin on otettava toiset paremmin huomioon. Tunnelmaltaan Muumilaakson marraskuu on haikean syksyinen, on ankeaa ja sataa paljon. Kirja on filosofinen ja melankolinen. Syksyinen melankolia tulee vastaan joka sivulla, eikä sitä voi ohittaa. Syksystä maalaillaan kauniin haikeaa kuvaa, mutta sen aikana on myös tarkoitus valmistautua talven tuloon.

Luin kirjan kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Aloitin toisella kotimaisella ja sen jälkeen luin suomenkielisen version. Ymmärtäminen ja hahmojen nimet olivat erot, jotka jäivät mieleen lukemisen jälkeen. Sent i november oli mukava muumikirja, joka kertoi syksystä ja jokunen kohta jäi ymmärtämättä. Ruttuvaarin (Onkelskruttet) ja Tuhton (Toft) nimet hämmästyttivät, keistä tässä kerrotaan? Muumilaakson marraskuu kosketti, herätti monenlaisia ajatuksia ja nousi suosikikseni. Samalla ei voi kuin arvostaa taidokasta käännöstyötä.

Oikeastaan laakson hiljaisuus oli hyvin suloista ja rauhoittavaa, he tottuivat toisiinsa paremmin nyt kun he eivät tavanneet toisiaan kovin usein. Sininen lasipallo oli aivan tyhjä. Se oli valmiina täyttymään ties mistä. Ilma kylmeni päivä päivältä.
(s. 148)

Johanne Hildebrandt: Idun

Alkuteos: Idun – Sagan om Valhalla (2003)
Valhallan tarinoita 2, Schildts, 2005, kovakantinen, 423 sivua
suomentanut Saara Villa



Hänen työstään oli ollut hyötyä. Aikaisemmin vanhat puut olivat olleet kuin vääntyneitä, kiusattuja henkiä. Niiden hedelmät olivat happamia ja kovia. Mutta Idun oli hoivannut niitä, puhunut niille ja hyväillyt niitä. Joka vuosi hän oli lievittänyt niiden tuskia, ja nyt uudet versot kantoivat makeita ja meheviä hedelmiä.
      – Sinä teet sen hyvin, omenatyttö, vaikka et olekaan papitar, Sot sanoi.
(s. 11)

Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogia on kovasti mieleeni, se on yksi suosikkikirjasarjoistani. Aloitin Idunin lukemisen pian sen jälkeen, kun olin saanut Freijan luettua. Tässä sarjassa on jotain houkuttelevaa, minkä takia en malttaisi pitää taukoja lukemisesta, vaan voisin lukea kirjat kannesta kanteen samantien ja jatkaa sitten seuraavaan osaan. Trilogian jokaisessa osassa on omat vahvuutensa, mutta Idunin tarina koskettaa eniten surullisuutensa takia.

Idun haaveilee tyttäristä ja omasta maatilasta, jota hän voisi emännöidä. Tytön äiti Freija on Alfheimin saaren arvostettu ylipapitar, jonka puoleen ihmiset kääntyvät, kun he tarvitsevat papittaren apua. Arkisten askareittensa parissa Idun murehtii sitä, ettei oma äiti hyväksy häntä, eikä hän riitä äidilleen. Idun ei näe henkiä, eikä hänestä ole papittareksi jatkamaan Freijan perintöä. Kaiken lisäksi tytön mieltä kaihertaa vielä papittaren kykyjä omanneen pikkusisaren kuolema, sillä Idun uskoo, ettei hän vahtinut siskoaan kunnolla. Idunin haaveet tyttäristä voimistuvat, kun komea aasasoturi Brage osoittaa kiinnostusta ujoa ja arkaa tyttöä kohtaan. Idun saa kuitenkin huomata, että joskus houkuttelevat lupaukset ovat liian hyviä toteutuakseen.

Aasat ja vaanit elävät kohtalon hetkiä, kun mustatauti surmaa väkeä kummastakin kansasta. Yksi ensimmäisistä uhreista on alvapappi Frei, Freijan veli, joka asettui elämään aasojen keskuuteen. Mustantaudin lisäksi aasojen harteilla lepää huoli heidän päälliköstään Odinista, joka matkasi rauhanneuvotteluihin guuttien kuninkaan Gormin luokse, mutta ei ole palannut takaisin. Tor on epätoivoinen, ainoa, joka voisi poistaa taudin on Freija, mutta Freija kieltäytyy auttamasta. Lopulta kiristyksen jälkeen Freija suostuu lähtemään sotaretkelle kohdatakseen pahan Hyndla-papittaren, jonka loitsuista mustatauti on peräisin. Retki yhdistää sisarukset, sillä sen aikana Freija ja Vanaheimin uusi kuningatar Gefjyn tekevät viimeinkin sovinnon.

Idun jatkaa pitkälti samalla linjalla kuin trilogian ensimmäinen osa. Mahdit leikittelevät ihmisillä miten haluavat ja hahmojen on koitettava pärjätä taianomaisessa maailmassa parhaansa mukaan. Jumalattarien oikkujen keskellä ihmisen osa on pieni ja mitätön, vaikka papittaret lepyttelevät korkeampia voimia. Mustantaudin edessä kaikki ovat kuitenkin yhdenvertaisia, sairaus vie niin rahvaan kuin rikkaan mukanaan. Freijassa suuren huomion saivat papittarien elämäntapa ja heidän tapansa toimia. Idunissa nimenomaan Idunin näkemättömyyden takia valotetaan enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää. Idunia ei toisaalta aivan tavalliseksi voi sanoa, sillä sukujuuriensa vuoksi hän on korkea-arvoinen henkilö, vaikkei itse edes huomaa ajatella asiaa.

Mielestäni kirjan mielenkiintoisimpia teemoja olivat äidin ja tyttären välinen suhde sekä uuden ajan koittaminen. Freija ja Idun ovat luonteiltaan erilaisia, eikä heidän keskinäinen suhteensa ole paras mahdollinen. Lopussa onneksi löytyy yhteisymmärrys ja anteeksianto, vaikka välissä on tuhlaantunut paljon aikaa, jolloin olisi voinut osoittaa välittävänsä. Vanaheim on kokenut kovia kansan menehtyessä tautiin, mutta tulevaisuudessa heijastelee jo myyttinen Valhalla ja uusi alku.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

Johanne Hildebrandt: Freija

Alkuteos: Freja – Sagan om Valhalla (2002)
Valhallan tarinoita 1, Schildts, 2004, kovakantinen, 394 sivua
suomentanut Saara Villa



Heidät oli nähty.
Freija veti syvään henkeä. He olivat kolme valittua, Jumalattaren suojeluksessa. Mitkään pahat voimat eivät kyenneet heitä nujertamaan. Hän katsoi Gullveigia, joka taivalsi minkään hätkäyttämättä eteenpäin käärmesauvoineen, ja keräsi itseensä vanhuksen tyyneyttä.
Ei ollut mitään pelättävää.
(s. 64-65)

Johanne Hildebrandtin Valhalla -trilogia on minulle jo entuudestaan tuttu kirjasarja, jonka olen lukenut ennen kirjablogin perustamista. Kaksi jälkimmäistä osaa, Idun ja Saaga, löytyvät omasta kirjahyllystäni, mutta tätä ensimmäistä osaa en ole etsinnöistä huolimatta löytänyt kirjakaupoista tai antikvariaateista. Ajattelin että voisin pitkästä aikaa lukea taas sarjan ja onneksi kirjasto ei petä eli sieltähän Freija lähti mukaani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pronssikaudelle noin 700-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Freija on nuori papitar, jonka hänen äitinsä Vanaheimin kuningatar Åse on antanut sisarensa Gullveigin huostaan jo lapsena. Freija on hyvin lahjakas, vaikka hänen kykynsä eivät ole vielä kasvaneet täyteen voimaansa. Hän näkee enneunia ja hänestä voisi tulla saaren mahtavin papitar, jos hän oppii käyttämään kykyjään oikein. Kuunjumalattaren valittuna Freija on ainutlaatuisessa asemassa, sillä valituksi tulee vain yksi papitar kerrallaan. Enneunet viestittävät Vanaheimin tuhoa ja pahaenteisen viestin saapuessa Åse kutsuu vaanien heimot luokseen kootakseen sotajoukon puolustamaan maitaan.

Muukalaisheimo on asettunut Hallundaan ja samalla he ovat surmanneet paikallisia. Ylipapitar Gullveig lähtee neuvottelemaan rauhasta Freija mukanaan. Perillä Idunvallissa naiset hämmästyvät, sillä muukalaisia johtaa Odin -niminen mies, kun taas vaanit ovat jumalattaren suojelema kansa, jota johtaa aina nainen. Muukalaisten tavat herättävät myös närkästystä, Odinin johtama kansa suorastaan halveksii papittaria, eivätkä rauhanneuvottelut pääty hyvin. Odinin poika Tor päätyy vaanien sotasaaliiksi, mutta asioiden mutkistuessa Freija ja Tor joutuvat pakenemaan yhdessä. Pakomatkan aikana kaksikon välit lämpenevät, mutta näyistä huolimatta heistä ei voi tulla mitään. Åse ja Odin estävät sodan vaihtokaupalla, jonka mukaan Freijasta tulee Odinin vaimo.

Kirja kertoo ajasta, jolloin sittemmin skandinaavisen mytologian jumaliksi ja jumalattariksi tulleet henkilöt olivat ihmisiä. Kuvaus pronssikaudesta vaikuttaa uskottavalta, samoin erilaisten tapojen ja uskomusten kuvailu. Luonto oli täynnä henkiä, joita täytyi suovutella, jotta esimerkiksi vilja kasvaisi. Tarinassa on mukana palvontamenoja ja rituaaleja, joilla kunnioitetaan maata ja annetaan sille kasvuvoimaa sekä parannetaan. Taikuudella on oma osansa, papittarilla oli taikuuteen verrattavia kykyjä, kuten enneunien näkeminen ja loitsiminen. Taikuus on myös normaalia arkipäivää, se hyväksytään ja Vanaheimissa käräjille tarvitaan Jumalattaren siunaus eli ylipapitar paikalle edustamaan.

Freija ja ylipäätänsä Valhallan tarinoita -trilogia aikoinaan herätti kiinnostukseni skandinaavista mytologiaa kohtaan. Ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessa tunsin nimiltä ainoastaan Freijan, Torin ja Odinin, mutta sarjan lukemisen jälkeen innostuin ottamaan selvää mytologiasta. Pidin kirjasta kovasti ensimmäisen lukukerran jälkeen, eikä mielenkiinto ole yhtään haihtunut. Edelleen Valhallan tarinoita on yksi lempikirjasarjoistani.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

Tove Jansson: Småtrollen och den stora översvämningen

Julkaistu alun perin 1945
Schildts, 2009, kovakantinen, sivumäärä 54


Plötsligt tog mumintrollet sin mamma hårt i armen.
"Titta" sa han, och var så rädd att svansen stod rätt ut.
Ur skuggorna bakom en trädstam stirrade två ögon mot dem. Mamman blev först rädd, hon med, men sen sa hon lugnande:
"Det är nog ett mycket litet djur. Vänta, så ska jag lysa på det. Allting ser värre ut i mörkret, förstår du."
(s. 10-11)

Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan ruotsinkielinen versio on ostokseni, joka on joutunut jo jonkin aikaa odottamaan lukemista. Hankin kirjan, koska kaipasin luettavaa toisella kotimaisella kielellä ja samalla halusin kirjan olevan helposti ymmärrettävä. Muumien parissa aika vierähti jälleen mukavasti, täytyy sanoa, että kirja oli ohitse liian nopeasti.

Muumipeikko ja Muumimamma etsivät kadonnutta Muumipappaa. Matkan aikana he kokevat seikkailuja ja saavat uusia ystäviä. Aivan kirjan alussa synkässä metsässä he tapaavat aran Nipsun, joka kuitenkin lähtee muumien mukaan. Pian heidän joukkoonsa liittyy myös sinihiuksinen Tulppaana -niminen tyttö, joka asui ennen tulppaanissa. Matkan varrella poiketaan erään vanhan herran puutarhaan, joka ei olekaan mikään aivan tavallinen puutarha, vaan se on tehty makeisista. Makeispuutarhasta kärsittyjen mahanpurujen jälkeen etsintä jatkuu hattivattien kanssa samalla veneellä myrskysäässä. Lopulta Muumipappa löytyy ja samoin myös Muumitalo, joka on ajelehtinut kauniiseen laaksoon.

Lukukokemuksena kirja oli mielenkiintoinen. Tämä on kaikkien aikojen ensimmäinen Muumi-kirja, joten oli kiinnostavaa saada selville, mistä kaikki alkoi Muumien kohdalla. Kirja on selvästi lastenkirja, mutta varttuneempikin lukija saa tästä iloa. Tarina noudattaa perinteistä sadunkaavaa. Ensin lähdetään matkaan ja kohdataan niin liittolaisia kuin myös vastoinkäymisiä ja lopulta etsittävä asia eli tässä tapauksessa Muumipappa löytyy ja asiat kääntyvät entistä parempaan suuntaan. Tässä on myös lastenkirjalle ominaisia opetuksia, kuten että ei kannata ahnehtia liikaa herkkuja, koska sitten tulee kipeäksi.

Kirja on kuvitettu Tove Janssonin piirtämillä mustavalkopiirroksilla. Piirroksissa esiintyvät hahmot eroavat selvästi siitä, miltä hahmot myöhemmin näyttävät, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Esimerkiksi Nipsu on selvästi pienempi kuin tv-sarjan Nipsu, eivätkä Muumit ole niin pyöreitä kuin mitä he myöhemmin ovat. Luin syyskuussa Vaarallisen juhannuksen ja mielestäni hahmot eroavat ulkonäöiltään jo sen kirjan kuvitusten kanssa. Farlig Midsommar ilmestyi 1954, joten hieman yli kymmenessä vuodessa Muumien ulkonäkö oli jo ehtinyt kokea muutoksia.

Kirjassa käytetty kieli oli onneksi tarpeeksi yksinkertaista, jotta pärjäsin kouluruotsilla, jota en ole käyttänyt laisinkaan kouluaikojen jälkeen. Ryhdyin lukemaan tätä sellaisella asenteella, että jokaista yksittäistä sanaa ei ole pakko ymmärtää, mutta kokonaisuus olisi sitten parasta ymmärtää. Välillä teki mieli kaivaa sanakirja esiin yksittäisten sanojen tarkistamista varten, mutta en sitä lopulta missään vaiheessa tehnyt. Kokonaisuus oli helposti ymmärrettävissä ja pystyin nauttimaan lukemisesta myös ruotsiksi.

Tätä blogipostausta varten tarkistin, mitkä ovat kirjassa esiintyvien hahmojen nimet suomeksi. Lukemisen aikana minulle tutuiksi tulivat sellaiset nimet, kuten det lilla djuret ja Tulippa. Det lilla djuret oli huvittava hahmo, kun en tiennyt, että se on Nipsu ja mietin, että onpa tällä hahmolla paljon samanlaisia piirteitä kuin Nipsulla ja ulkonäkökin on aikalailla samanlainen. Voisiko det lilla djuret olla Nipsu? Ja kyllähän se on Nipsu.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin ruotsiksi, ellei lasketa mukaan koulun oppikirjoja. Alku ruotsiksi lukemiseen oli ainakin pehmeä, kun aloitin helposti Muumien parissa. Kokemus kannusti lukemaan muitakin kirjoja ruotsiksi, mutta ehkä ainakin toistaiseksi voisin pitäytyä vielä Muumi-linjalla ennen kuin siirryn lukemaan muita kirjoja toisella kotimaisella. Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista ja vieläpä lukemaan sen alkuperäisellä kielellä.