L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan

Alkuperäinen teos: Anne's House of Dreams (1917)
WSOY, 1963, kovakantinen, sivumäärä 221



Jo ensi silmäys uuteen kotiin sai hänen mielensä ilahtumaan; se muistutti suurta kermanväristä simpukkaa, jonka laineet olvat heittäneet rannalle. Pyramidipoppelien rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran värittäminä. Matalan talon takana kohosi tiheä, tumma kuusikko. Se suojasi puutarhaa liian navakalta merituulelta, ja siellä tuulet voivat virittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä.
(s. 28)
Anna omassa kodissaan on sarjan viides osa. Olen aina pitänyt tästä osasta. Enimmäkseen sen takia, että on mielenkiintoista lukea Annan ja Gilbertin yhteisen elämäntaipaleen alusta, mutta myös loistavat sivuhahmot saavat tykästymään kirjaan.

Kirja jatkuu suoraan siitä, mihin Anna opettajana loppui, Anna ja Gilbert menevät naimisiin. He asettuvat omaan pieneen haavemajaansa Neljän tuulen niemelle kauas Vihervaarasta, koska Gilbert on saanut eläkkeelle jääneen setänsä lääkärinpaikan Glen St. Maryn satamakaupungista. Ikävää rakkaasta Avonleasta helpottaa onneksi iloinen yllätys uudesta kodista, joka on aivan kuin Annan unelmatalo: meren äärellä, lähellä on myös puita ja puutarhan läpi solisee puro. Lisäksi ikkunoista näkee majakan valon öiseen aikaan. Annan romanttista mieltä ilahduttaa majakkaa hoitavalta vanhalta merimieheltä kuultu tarina haavemajan ensimmäisestä nuoresta rouvasta, joka seurasi Vanhasta maailmasta saapunutta opettajasulhastaan Uuden mantereen puolelle.

Vihervaarassa ei kirjan aikana juurikaan olla, mutta Neljän tuulen niemellä riittää uusia tuttavuuksia ja nuoripari otetaan hyvin yhteisössä vastaan. Majakanvartija ja entinen merikarhu kapteeni Jim tuntuu jo melkein vanhalta tutulta heti tutustumisen jälkeen. Leppoisa kapteeni tulee toimeen melkein kenen tahansa kanssa ja nauttii kertoessaan hurjista seikkailuistaan. Noin keski-ikäisellä Cornelia-neidillä ei ole hyvää sanottavaa miehistä, jokaikisessä on vikansa, mutta välillä hänkin joutuu myöntämään, että löytyy niitä aivan kelpo miehiäkin. Uusista ystävistä rouva Leslie Moore on lähinnä Annan ja Gilbertin ikää, hän kaunis kuin kukka ja samaan aikaan tavattoman onneton. Vähitellen Annan pääsee Leslien tylyn kuoren alle ja saa tietää hänen karun kohtalonsa.

Kirja kattaa päähenkilön elämästä ikävuodet 25-27 vuotta. Haavemajassaan Anna saa kokea monia iloisia hetkiä, mutta myös surua. Ensimmäistä kertaa elämän synkkä puoli näyttäytyy aikuiselle Annalle ja vieläpä hyvin henkilökohtaisen menetyksen muodossa. Mutta Anna ei olisi oma itsensä, jollei hän osaisi myös koota itseään ja nauttia elämästään, vaikka ensin kaikki olisi näyttänyt siltä, ettei enää olisi mitään syytä olla iloinen. Yksi Annan viehätys onkin tämä, että hahmo säilyttää oman lapsellisuutensa, kuvitelmansa ja haaveilunsa, mutta samalla hän on kuitenkin aikuistunut ja kypsempi ihminen.

Tämän kirjan ehdoton valtti on mainiot sivuhahmot. Miesten vihaaja Cornelia-neiti on ensisilmäyksellä melkein avonlealaisen rouva Rachel Lynden toisinto, mutta sitten kuitenkin aivan omanlaisensa tapaus. Anna -kirjoissa on jokaisessa hauskoja keskustelunpätkiä, jotka jäävät välillä lukemisen jälkeen mieleen. Tällä kertaa näistä keskustelunpätkistä vastasi juuri Cornelia-neiti terävillä kommenteillaan. Leslie Moorelle kohtalo ei ollut suopea, mutta hänen tarinansa saa onneksi uuden käänteen ja sitä kautta Leslie saa mahdollisuuden onneen. Tietysti muitakin sivuhahmoja kirjassa riittää, mutta Cornelia, Leslie ja kapteeni Jim tulevat eniten lukijalle tutuksi. He ovat myös Annan ja Gilbertin lähimmät naapurit.

Kiinnitin tällä lukukerralla ensimmäistä kertaa kunnolla huomiota siihen, kuinka hienovaraista kerrontaa ja kieltä kirjailija käyttää tiettyjen onnen ja surun hetkien kohdalla. Tämä selittyy varmasti osaksi sillä, että kirja on kirjoitettu ja suomennoskin tehty kauan sitten. Tyyliä voisi sanoa jopa vihjailevaksi, mutta se sopii hyvin tarinaan. Tunnelma noissa kohdissa olisi aivan toinen, jos tapahtumat olisi kerrottu suoraan.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä

Alkuperäinen teos: The Short Second Life of Bree Tanner (2010)
WSOY, 2010, kovakantinen, sivumäärä 218



Käänsin aivot pois päältä. Oli metsästysaika. Hengitin syvään, vedin sisääni alapuolella olevien ihmisten veren tuoksua. He eivät olleet ainoat lähistöllä olevat ihmiset, mutta he olivat kaikkein lähimpänä. Päätös siitä ketä ryhtyi metsästämään oli tehtävä ennen kuin sai vainun saaliistaan. Silloin oli liian myöhäistä päättää mitään.
(s. 21)

Varsinaisen Houkutus -sarjan luettuani päätin vielä lukaista siihen tehdyt lisäosat eli Bree Tannerista kertovan kirjan ja jokaisen fanin unelman, kuvitetun oppaan sarjan maailmaan. Tässä esittely Bree-kirjasta, opasta ruodin heti, kun saan sen luettua.

Bree Tanner on vastasyntynyt (alle vuoden ikäinen) vampyyri, joka oli mukana sarjan kolmannessa osassa Epäilyksessä taistelun jälkeisessä kohtauksessa. Bree antautui, jotta Cullenit eivät tuhoaisi häntä. Carlisle oli valmis antamaan tytölle uuden mahdollisuuden ja ottamaan Breen laumansa jäseneksi, jotta hän oppisi, että oli mahdollista elää myös toisenlaista vampyyrielämää. Sellaista, jossa ei tarvitsisi vuodattaa ihmisten verta. Paikalle ilmestyivät kuitenkin Volturien kaartinjäsenet johtajanaan Jane, joka oli sitä mieltä, ettei ketään vastasyntynyttä tulisi säästää taistelusta. Bree sai siis surmansa.

Epäilyksessä Bree oli vain lyhyen aikaa mukana ollut sivuhahmo, joka kuvailtiin lukijalle sellaisena kuin Bella Swan näki hänet. Bree Tannerin lyhyt elämä tarjoaa vastauksen kysymykseen, miten Bree päätyi vastasyntyneiden vampyyrien armeijaan, jonka tehtävänä oli tuhota Cullenien perhe. Samalla kirjassa valotetaan vastasyntyneiden vampyyrien käytöstä, joka on usein arvaamatonta ja seurauksena on tuhoisaa jälkeä. Breen elämä vampyyrina erosi melkoisesti Cullenien kiltistä ja rauhallisesta elämäntavasta.

Kirjassa ei kerrota tarkkaan Breen taustoja. Sain sen käsityksen, että hän olisi syntynyt melko alaluokkaiseen perheeseen, ei kuitenkaan aivan yhteiskunnan alimmalle tasolle. Tytön äiti jätti perheen Breen ollessa vielä pieni tyttö. Isä oli väkivaltainen ja äidin lähdettyä siirtyi pahoinpitelemään Breetä. Lopulta Bree ei enää jaksanut vaan karkasi kotoaan ennen ehti täyttää kuuttatoista. Ollessaan nälissään kadulla hän kohtasi Rileyn, joka tarjosi hampurilaista. Maksuksi Riley vei hänet luojansa Victorian luokse, joka muutti Breen vampyyriksi.

Bree on hahmona sympaattinen ja häneen pystyi samaistumaan. Hän ei halunnut muuttua vampyyriksi toisin kuin Bella, joka suorastaan hinkui kuolematonta elämää. Rileyn kokoama vastasyntyneiden vampyyrien lauma on sekalainen joukko laitapuolen nuoria, eikä joukosta ole helppo löytää mukavaa seuraa. Breen elämä laumassa on paljolti sitä, että hän yrittää väistellä huomion kohdistumista itseensä ja yksinkertaisesti pysytellä elossa. Metsästysretkillä hän juo verta ihmisistä, koska se on hänen luontonsa, eikä hän voi vastustaa verenjanoa.

Kirja on kovin lyhyt, eikä oikeastaan tuo mitään uutta sarjaan. Oli tietysti mielenkiintoista lukea Breestä ja sitä kautta oikean nuoren vampyyrin elämästä. Oikealla tarkoitan sitä, että Aamunkoissa Bellan muututtua vampyyriksi kävi ilmi, että hän pystyy hillitsemään itsensä tavallista vastasyntynyttä paremmin. Hän ei siis ikinä tule olemaan samanlainen verenjanon sokaisema vastasyntynyt kuin Bree oli.

Joskus lukiessani jotakin kirjaa tulee sellainen tunne, että olikohan tätäkin kirjaa aivan pakko kirjoittaa? Mitä uutta kirja tuo esimerkiksi johonkin sarjaan? Tämän kirjan kohdalla tuli sama tunne. Vaikka Breen tarina olikin kiinnostava, oliko se niin tärkeä, ettei ilman sitä yksinkertaisesti olisi tultu toimeen? Minun mielestäni tämä oli Houkutus -sarjan paras osa vaihtuneen päähenkilön takia ja tarjoamalla toista näkökulmaa vampyyrien elämästä. Siitä huolimatta sarja olisi tullut toimeen ilman tätä kirjaa.

Houkutus-sarja
Houkutus (Twilight, 2005)
Uusikuu (New Moon, 2006)
Epäilys (Eclipse, 2007)
Aamunkoi (Breaking Dawn, 2008)
Bree Tannerin lyhyt elämä (The Short Second Life of Bree Tanner, 2010)
Houkutus: Kuvitettu opas vampyyrisaagaan (The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)

George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos

Alkuperäinen teos: A Clash of Kings (1999)
Tulen ja jään laulu osa 2, Kirjava, 2012, sivumäärä 820



Kääpiö laskeutui kuninkaan eteen toisen polvensa varaan. "Teidän armonne."
"Sinä", Joffrey sanoi.
"Minä", Peikko myönsi. "vaikka sydämellisempi tervehdys saattaisi olla paikallaan enollesi ja itseäsi vanhemmalle henkilölle."
"Sinun sanottiin olevan kuollut", Hurtta sanoi.
Pikkumies vilkaisi suurempaansa. Toinen kääpiön silmistä oli vihreä, toinen musta, ja molemmat olivat tyynet. "Minä puhuin kuninkaalle, en hänen piskilleen."
(s. 47)

Valkoinen korppi tuo viestin kesän päättymisestä. Talven varalle varustautuminen ei kuitenkaan ole Seitsemän kuningaskunnan asukkaiden suurin huolenaihe, sillä valtakunta on sisällissodan vallassa.

Valtaistuinpelin panokset kovenevat, ja häviäjiä on paljon. Aivan liian moni on kiinnostunut rautavaltaistuimesta, eikä ihmishenki ole paljonkaan arvoinen, kun kuninkaat ottavat toisistaan mittaa. "Ellet kykene suojelemaan itseäsi, kuole ja väisty niiden tieltä, jotka siihen pystyvät. Tätä maailmaa hallitsevat terävät miekat ja vahvat käsivarret."

Seurasin Game of Thronesin toista tuotantokautta, kun se tuli alkuvuodesta televisiosta. Olin jo silloin aloittanut tämän kirjan lukemista, mutta tällä kertaa en saanut luettua kirjaa yhtä nopeasti kuin ensimmäisen osan kanssa kävi. Henkilöitä oli tullut paljon lisää, ehkä olin vielä jossain määrin järkyttynyt ensimmäisen osan suuresta käänteestä eli lordi Eddardin kuolemasta ja tietysti myös se, että olin taas tv:stä nähnyt, miten kaikki lopulta päättyy, vaikuttivat lukemisen hitauteen.

Kuninkaiden koitos jatkuu siitä, mihin Valtaistuinpeli jäi. Vanha kuningas Robert on kuollut ja nyt rautavaltaistuimella hallitsee hänen poikansa Joffrey. Kuninkaan koura Ned Stark on kuollut. Starkin vanhin poika Robb on huudettu Pohjoisen kuninkaaksi ja hän haluaa alueen olevan taas oman kuninkaansa hallittavissa, eikä kaukaisen etelän kuninkaan. Kuningasehdokkaita riittää useampiakin. Robertin molemmat veljet Stannis ja Renly ovat julistautuneet kuninkaiksi kumpikin omalla tahollaan. Renly leikkii turnajaisia kokoamansa sateenkaarikaartin kanssa, kun taas Stannis turvautuu jumalallisempiin voimiin havitellessaan rautavaltaistuinta Valon Herran papittaren avustuksella.

Ensimmäisen osan tapaan kertojahahmot vaihtelevat tässä toisessakin osassa. Hahmoihin, joiden näkökulmista tapahtumia tarkastellaan, on liittynyt myös kaksi uutta hahmoa. Toinen on Rautasaarilta kotoisin oleva Theon Greyjoy, jonka Ned Stark otti mukaansa Talvivaaraan kukistettuaan Robertin kanssa Theonin isän järjestämän kapinan. Theon oli mukana jo ensimmäisessä osassa, mutta on nyt siis ensimmäistä kertaa kertojana. Toinen uusi kertojahahmo on entinen salakuljettaja Davos Merenverto, josta ei ensimmäisessä osassa puhuttu mitään. Davos on Stannisin palveluksessa samoin kuin hänen vanhimmat poikansa.

Toisen osan myötä ainakin omasta mielestäni pääsin paremmin sisälle kirjan maailmaan, mutta tämähän voi olla vain omaa kuvitteluani ja kirjailijalta taitavaa harhaanjohtamista. Martin todisti jo Valtaistuinpelissä, ettei kukaan sarjan hahmoista ole täysin yksiulotteinen ja sitä kautta automaattisesti hyvä tai paha. Kuninkaiden koitoksessa asia selvenee entisestään. Hahmoista paljastuu lisää uusia puolia, eikä ketään voi luokitella liian aikaisin tai jos sen tekee, niin joutuu yllättymään taas lisää.

Valtaistuinpelin arviossani totesin Sansa Starkin edustavan eniten sellaista perinteistä avuton neito -hahmotyyppiä, mutta hänkin sai uusia puolia itseensä, joten täytyypä lopettaa tuon nimityksen käyttäminen hänestä. Sansa sai tässä osassa sympatiani vahvasti puolelleen, sillä Joffrey laittoi hänet kärsimään veljensä Robbin sotamenestyksestä Lannistereita vastaan. Muista ennestään tutuista hahmoista olen kiintynyt Arya Starkiin, joka on kuin sisarensa vastakohta sekä Jon Nietokseen ja Daenerykseen. Uusista hahmoista ehdottomasti mielenkiintoisin on Melisandre, Valon Herran papitar, joka palvelee vähän arveluttavastikin Stannisia.

Tämä oli taas huikaiseva kirja. Meno ei ollut tällä kertaa aivan samalla tasolla kuin sarjan avausosassa, eikä mukana ollut muuten yhtä merkittävän hahmon kuolemaakaan. (Jokaisella on tietysti oma mielipiteensä tästä, oliko hahmo yhtä merkittävä kuin Ned Stark.) Kuninkaiden koitos oli lähinnä eri kuninkaiden sotaa toistensa välillä sekä muiden hahmojen selviytymistä vaikeissa oloissa. Kahden kirjan lukemisen jälkeen olen koukuttunut sarjaan ja todellakin jatkan sen lukemista.

Tulen ja jään laulu -sarja
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings)
Miekkamyrsky osat 1 ja 2 (A Storm of Swords)
Korppien kestit (A Feast for Crows)
Lohikäärmetanssi (A Dance with Dragons)
The Winds of Winter
A Dream of Spring

Stephenie Meyer: Aamunkoi

Alkuperäinen teos: Breaking Dawn (2008)
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 664



Nopeus väheni jyrkästi ja vene asettui täsmällisesti lyhyeen puulaituriin, jonka lankut kuutamo haalisti valkoisiksi. Moottori sammui, ja tuli syvä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin aaltojen kevyttä liplatusta venettä vasten ja tuulen kahinaa palmuissa. Ilma oli lämmintä, kosteaa ja tuoksuvaa - kuin kuumasta suihkusta jäänyttä höyryä.
"Esmensaariko?" Ääneni oli hiljainen mutta kuulosti silti liian kovalta rikkoessaan yön hiljaisuuden.
(s. 79)

Sain viimeinkin luetuksi Aamunkoin. Suhtautumiseni kirjasarjaan on vaihdellut radikaalisti sitä mukaa, kun olen saanut ikää lisää. Teininä ensimmäinen osa oli aluksi aivan ihana, mutta näin myöhemmin en ole ollut yhtä suopea. Aamunkoi menettelee paremmin kuin aiemmat osat, jos en suhtaudu liian vakavasti lukemisen aikana siihen, mitä olen lukemassa.

Bella on tehnyt lopullisen valintansa. Hän haluaa naimisiin Edwardin kanssa ja liittyä Cullenien kuolemattomaan vampyyriperheeseen. Ainoa varjo häiden alla on Jacobin katoaminen, tarkemmin sanottuna omille teilleen lähteminen. Häät koittavat, Jacob suvaitsee saapua paikalle ja nuoripari matkustaa auvoisalle häämatkalleen Edwardin vampyyriäidin Esmen mukaan nimetylle saarelle. Häämatka paratiisisaarella saa yllättävän nopean lopun, kun Bella huomaa olevansa raskaana. Edward ei aluksi missään nimessä halua lasta, joka syntyessään tappaisi äitinsä. Hänen selkänsä takana Bella hankkii itselleen liittolaisen Rosaliesta, sillä hän sen sijaan haluaa pitää lapsen.

Vampyyrin ja ihmisen sekoituksen, Renesmeen syntymä jakaa Jacobin susilauman kahtia. Osa susista haluaisi hyökätä Cullenien kimppuun tappaakseen "kammottavan mutanttilapsen". Jacob ei halua satuttaa Bellaa ja muodostaa uuden lauman Clearwaterin sisarusten Leahin ja Sethin kanssa. Kaiken huipuksi Jacob vielä leimaantuu Renesmeehen. Italiassa majailevat vampyyrien hallitsijat Volturit saavat myös kuulla lapsesta ja päättävät tuhota sen. He toki aluksi luulevat, että lapsi on kokonaan vallaton ja ei-kaitsittavissa oleva vampyyrilapsi. Mutta yhtä kaikki, taistelu Voltureita vastaan on tiedossa.

Bella saavuttaa Aamunkoissa sen, mitä on halunnut jo ensimmäisesta osasta Houkutuksesta lähtien: hänestä tulee viimeinkin vampyyri. Vastasyntyneenä vampyyrina hän on tietysti muita nopeampi ja vahvempi, mutta myös epätavallisen rauhallinen ja pystyy hillitsemään itsensä hyvin. Siis jo ennestään melkein täydellinen Bella on nyt sitten viimein aivan täydellinen, kun vampyyriksi muuttumisen myötä hänestä tuli vielä kauniimpikin! Bellalle on vieläpä siunaantunut yksi erikoiskyky. Hän on eräänlainen kilpi, joka osaa torjua muiden hyökkäykset. Bella tuntui saavan jonkin verran itseluottamusta muutoksestaan, joten ainakin hieman on hahmo myös kypsynyt viimeisessä osassa.

Tähän asti Houkutus-sarjassa on tarkasteltu maailmaa Bellan minä.kertojan silmin. Aamunkoi on edellisestä osista poiketen jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat Bellan osia, jotka edustavat samalla hahmon muutosta ihmisestä vampyyriksi. Ensimmäisessä osassa Bella on vielä ihminen, mutta viimeisessä osassa hän muuttuu vampyyriksi. Keskimmäinen osa Jacobin näkökulmasta, mikä on kaivattua ja virkistävää vaihtelua. Viimeinkin tapahtumia päästään seuraamaan myös jonkun toisen hahmon kuin Bellan kokemana.

Cullenit varautuvat Volturien tuloon kutsumalla luokseen vampyyriystäviään kaikkialta maailmasta ja pyytävät heitä todistamaan, että Renesmee on todella vampyyrin ja ihmisen risteytys, eikä vampyyriksi muutettu lapsi. Näiden vieraiden joukkoon mahtuu monenlaista hahmoa. Denalin lauma, joka on melkein kuin sukulaisia Culleneille, saapuu tietysti paikalle. Sen lisäksi tulee kiertolaisia, kuten Romanian Stefan ja Vladimir, jotka kantavat yhä kaunaa Voltureille siitä, että nämä aikoinaan tuhosivat heidän valta-asemansa. Saapuupa todistajiksi myös vampyyrilauma Amazonian sademetsästä.

Monissa arvioissa, joita olen Aamunkoista lukenut, on kirjoitettu siitä, miten Bellan raskaus on mahdotonta, koska vampyyrina Edwardin ei pitäisi pystyä tulemaan isäksi. Olen tästä samaa mieltä, mutta kuten jo aluksi totesin, jos ei lukemaansa suhtaudu liian vakavasti, niin tämä menettelee. Jacobin leimaantuminen Renesmeehen tuntuu sellaiselta ratkaisulta, että on haluttu kaikille hahmoille onnellinen loppu. Jacob ei saanut Bellaa, mutta voi saada korvauksena Bellan tyttären. Mikä on sitten kaikkein parasta Jacobin kannalta? No, vampyyrihybridilapsi kasvaa nopeammin kuin tavalliset lapset. Jacobin ei siis tarvitse odottaa kuin muutama vuosi, jotta saa täysikasvuisen tyttöystävän itselleen.

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa oli Jacobin osa, jossa tuli tervetullut kertojanäkökulman vaihdos edes niiden lukujen ajaksi, joita osaan kuului. Lisäksi Cullenien vieraikseen kutsumat vampyyrit vaikuttivat kiinnostavilta. Eniten viihdyin vierailevien vampyyrien erikoiskykyjen parissa. Siihen olen pettynyt, ettei mitään suurta taistelua Voltureita vastaan tullut, vaikka kaikki olettivat niin. Kaikki odotus, mikä taistelua kohtaan kasaantui oli aivan turhaa.

Houkutus-sarja
Houkutus (Twilight, 2005)
Uusikuu (New Moon, 2006)
Epäilys (Eclipse, 2007)
Aamunkoi (Breaking Dawn, 2008)
Bree Tannerin lyhyt elämä (The Short Second Life of Bree Tanner, 2010)
Houkutus: Kuvitettu opas vampyyrisaagaan (The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Gummerus, 2012, kovakantinen, sivumäärä 305


Kenties hän ei ollutkaan enkeli. Ehkä hän oli pudonnut Selenen vaunuista. Hän näytti niin elävältä. Kuu oli ilmestynyt esiin pilviverhon takaa ja valaisi himmeällä valollaan puutarhaa. Kenties Selene oli tullut etsimään pudottamaansa tai kenties jumalatar oli vain yhtä utelias kuin minä. En ollut koskaan nähnyt mitään hänen kaltaistaan.
(s. 50)

Olin etsimässä taas sopivaa luettavaa Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen, johon muuten tuntuu olevan vaikea keksiä luettavaa. Haasteeseen sopivat sellaisetkin kirjat, joiden nimessä on sana kukka, mutta halusin nostaa rimaa hieman korkeammalle ja lukea ainoastaan niitä kirjoja, joiden nimessä todella on jonkin kukan nimi. Aluksi kuvittelin, että kukannimisiä kirjoja on vaikka kuinka paljon, mutta kun tarkemmin ajattelin, niin äkkiseltään ei mieleeni tullut ainuttakaan. Onneksi kirjastosta löytyi tämä Sisilian ruusu, joka on kirjailijan esikoisteos.

Kirja kertoo 1200-luvun Sisiliasta. Päähenkilö Rosalia elää vaurasta porvarillisperheen elämää. Perheen isä on keisarin virkamies ja äiti on kuollut. Vanhimpana tyttärenä Rosalian odotetaan avioituvan, jotta myös nuoremmat sisaret saavat osakseen hyvät naimakaupat. Sulhanen on jo valittu valmiiksi Rosalialle. Omasta tahdostaan hän on avioitumassa vanhemman miehen, Salvatoren kanssa. Rosalia ei välitä niinkään avioliitosta, hänelle Salvatore on ainoastaan mahdollisuus päästä pois Sisilian saarelta ja nähdä maailmaa.

Sisilialaiset odottavat hartaasti keisarin paluuta takaisin synnyinsaarelleen, jotta hän nostaisi saaren taas siihen loistoon, joka sille kuuluu. Keisarin joukoissa matkaa myös Salvatore, jonka paluuta Rosalia ei odota mitenkään innokkaasti. Avioituminen Salvatoren kanssa on vain askel kohti pikaista leskeksi jäämistä. Odottaessaan sulhastaan Rosalia pestautuu töihin luostarin yrttitarhaan. Siellä hän kohtaa salaperäisen vaaleahiuksisen muukalaisen, jota hän alkaa tavata salaa öisin.

Kaksi edellistä lukemaani kirjaa (Verenjanoa Dallasissa ja Petetty) ovat sisältäneet toimintaa ja juonenkäänteitä siinä määrin, että oli vaihteeksi mukavaa lukea kirjaa, jossa ei oikein kunnolla tapahdu mitään. Toisaalta jos en juuri aikaisemmin olisi lukenut yhtä toiminnantäytteisiä kirjoja, olisi tämän lukeminen ollut paljon pitkäveteisempää. Saarella siis odotetaan keisaria saapuvaksi, mutta häntä ei vain kuulu takaisin. Rosalia saa tarpeekseen lörpöttelystä ja seurustelusta muiden kanssa huvimajoissa. Hän näkee enkelin luostarin puutarhassa ja pestautuu sen takia töihin yrttimaalle, jotta saisi olla lähellä enkeliä. Tässä on oikeastaan koko kirjan juoni.

Vaikka juoni ei kovin kummoinen olekaan, niin kirjan kieli on sitäkin onnistuneempaa. Kuvailu on kaunista ja erityisesti maisemakuvauksesta pidin. Valitettavasti vain itse Sisilian kuvaus jäi vähäiseksi, vaikka maisemia muuten olikin hienosti kuvattu. Jos missään kohdassa ei olisi mainintaa Sisiliasta, voisi tämä sopia melkein mihin tahansa paikkaan Välimeren alueella. Erilaiset aistihavainnot on kuvailtu elävästi. Kun oikein uppouduin kirjan pariin, niin tuntui siltä, että voisin itsekin tuntea ruusupensaan tai yrttien tuoksun luostarin puutarhassa sekä kaupustelijoiden mausteet torilla.

Rosalian hahmo oli kaksijakoinen. Hän osoitti taitavansa juonittelun hankkimalla töitä yrttitarhasta, käyttämällä sisartaan alibinaan ja valmistamalla isälleen yrttijuomia (joihin oli lisätty oopiumia), jotta pääsisi livahtamaan öisille retkilleen puutarhaan. Lisäksi hänen ajattelutapansa tulevasta sulhasesta ainoastaan poispääsyn mahdollistajana ja toiveet pikaisesta leskeydestä saivat hänet vaikuttamaan ilkeältä ja ainoastaan omaa etuaan ajavalta hahmolta. Toisaalta hänessä oli inhimillisyyttä ja myötätuntoa, jotka saivat hänet näkymään positiivisemmassa valossa. Rosalia on todennäköisesti elänyt hyvin suojattua elämää, joten kokemattoman nuoren tytön naiivin palvova suhtautuminen enkeliin oli jopa huvittavaa. Päähenkilön ei missään nimessä aina tarvitse olla täydellinen pyhimys, joten Rosalian luonteen epämukavat puolet ovat hyvää vaihtelua monien muiden kirjojen päähenkilöhahmoihin verrattuna.

Itse enkeli oli aluksi suuri kysymysmerkki. Hahmo kuvattiin vaaleahiuksiseksi, hipiältään vaaleammaksi kuin normanniylimykset ja mystisen kauniiksi olennoksi. Tämän perusteella ajattelin aluksi, että suojattua elämää viettänyt Rosalia voisi olla niin naiivi, että hän pitää jotakuta hyvännäköistä vaaleaa ihmismiestä enkelinä. Kun puheet enkelistä jatkuivat kirjan myötä, oli pakko tottua siihen, että kyseessä on ilmeisesti oikea enkeli, joka on syystä tai toisesta pudonnut luostarin puutarhaan. Enkeli jäi etäiseksi hahmoksi. Hän ei puhunut melkein mitään ja hahmosta oli vaikea saada selvää, mikä hän on miehiään tai enkeleitään. Lukemisen aikana hämmästelin sitä, miksi enkeli näki puutarhan aivan eri tavalla kuin Rosalia. Epilogin jälkeen kertasin vielä prologin. Kumpikin sisältää vihjeitä siitä, että ne ovat eri ajasta kuin Rosalian aikainen Sisilia. Tuliko enkeli siis tulevaisuudesta Rosalian aikaan?

Takakannen perusteella odotin kunnon historiallista romanssia, joka yleensä vetoaa minuun. Sisilian ruususta on todettava, ettei se sisältänyt romanssia, mikä oli pieni pettymys. Lähinnä Rosalia oli ihastunut enkeliinsä, mutta enkelin tunteet Rosaliaa kohtaan jäivät täysin pimentoon. Kirjan luvut olivat sopivan lyhyet. En pidä yhtään siitä, jos luvut paisuvat liian pitkiksi. Nyt pystyi helposti lukemaan nopeasti luvun tai kaksi kerrallaan, tekemään välillä jotain muuta ja palaamaan taas kirjan pariin. Jälkimaku jäi positiivisen puolelle. Sopii kaunista kuvailua ja rauhallista menoa kaipaavalle lukijalle.

P. C. Cast & Kristin Cast: Petetty

Alkuperäinen teos: Betrayed. A House of Night Novel (2007)
Yön talo osa 2, Otava, 2010, kovakantinen, sivumäärä 351



Minun johtajuuteni merkitsi isoa muutosta Pimeyden tyttärissä. Afrodite oli ollut johtajana viimeiset kaksi vuotta, ja sinä aikana ryhmästä oli tullut nurkkakuntainen, ylimielinen kerho, jossa sisäpiirin ulkopuolelle jääneitä tulokkaita käytettiin hyväksi ja pilkattiin.
No, tänä iltana asiat muuttuisivat.
(s. 220)

Sarjan avausosa oli positiivinen lukukokemus ja koska niin paljon siinä jäi asioita auki, päätin lukea myös toisen osan Petetyn. Tämän kanssa samaan aikaan lukemani Sookie Stackhouse -sarjan toinen osa Verenjanoa Dallasissa osoitti, että jos ensimmäinen osa jostakin sarjasta ei iske, niin toinen osa voi olla jo paljon mielenkiintoisempi. Havainnon myötä jatkan vielä Yön talon parissa.

Zoey Redbird päätyi ensimmäisessä osassa Merkityssä Yön taloon, joka on vampyyrien sisäoppilaitos. Hän on ainoa vampyyri, joka hallitsee kaikki viisi elementtiä ja tulokkaaksi hänen tatuointinsa on hyvin laaja. Hyvien ystäviensä ansiosta Zoey on vähitellen kotiutunut Yön taloon ja samalla hyväksynyt kutsumuksensa. Jonain päivänä hänestä tulee vampyyrijumalatar Nyksin ylipapitar. Zoeylla on edessään uusi tehtävä, sillä edellisen osan lopussa hänestä tuli Pimeyden tyttärien johtaja. Nyt hänen on valmistauduttava ensimmäiseen täysikuurituaaliinsa ja keksittävä uudet säännöt ja toimintatavat, jotta Pimeyden tyttäret eivät enää olisi samanlainen ulkopuolisia tulokkaita halventava kerho kuin mitä se oli aikaisemmin.

Juuri kun kaikki vaikuttaisi olevan hyvin, eräs paikallinen urheilijapoika löydetään kuolleena. Poliisit epäilevät tekijäksi vampyyriä pojasta löytyneiden haavojen takia. Niinpä Zoey joutuu kuulusteltavaksi, koska ollessaan vielä kokonaan ihminen, hän tunsi pojan. Pian tämän jälkeen jo toinenkin Zoyen tietämä poika katoaa. Pahinta kaikessa on se, ettei Zoey enää tunne voivansa kunnolla luottaa opastajaansa ylipapitar Neferetiin.

Minun makuuni Zoey on edelleen hieman ärsyttävä liiallisella täydellisyydellään. Tässä toisessa osassa tuo vain korostuu tytön poikaongelmien myötä. Hän sai vahingossa entisen ihmispoikaystävänsä Heathin leimaantumaan itseensä. Yön talosta löytyi Erik, jolla on Zoeyn tavoin edessään joko muutos vampyyriksi tai kuolema. Eivätkä nämä kaksi vielä riitä, ehei. Lisäksi on vielä ah, niin kiehtova ja salaperäinen Loren Blake, joka on vampyyrihovirunoilija ja vieläpä yksi opettajista!

Muut hahmot osoittivat kehitystä ensimmäiseen osaan verrattuna. Voi olla, että suhtauduin Merkittyä lukiessani liian kriittisesti Zoeyn ystäviin. Petetyn aikana huomasin selvemmin, kuinka oikeasti hyviä ystäviä he ovat. Avausosan ”noita-akka suoraan Helvetistä” eli Pimeyden tyttärien entisen johtajan Afroditen hahmo sai suhtautumaan aivan uudella tavalla itseensä. Voin jopa jollain tavalla ymmärtää hahmon aiempaa inhottavaa käytöstä tämän kirjan paljastusten myötä. Ylipapitar Neferetin kaksinaamaisuus ei kai olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta kyllä se silti vähän yllätti, että juuri Neferet paljastui petolliseksi.

Merkityssä esiintyi pienessä osassa Yön talossa kuolleita oppilaita, joiden piti olla kuolleita, mutta silti Zoey pystyi näkemään heidät. Petetyssä ”zombievampyyreiden” arvoituksessa päästään askel eteenpäin, heidän joukkoonsa joutuu nimittäin myös Zoeyn paras ystävä Stevie Rae! Ensimmäisen osan tapaan tässäkään ei vielä kokonaan paljastu, miten kuolleet oppilaat pystyvät yhä elämään ja olemaan muiden keskuudessa. Pieniä tiedonmurusia toki annetaan, mutta jos haluaa selvittää, mitä olennot ovat, täytyy jatkaa sarjan lukemista. Ovela ratkaisu kirjailijoilta, mutta malttamattoman lukijan kannalta todella ärsyttävää.

Nyt kun hahmot ja kirjan maailma olivat jo entuudestaan tuttuja, huomasin myös viihtyväni tämän osan parissa paremmin kuin ensimmäisen osan. Yön talo tuntuu silti edelleen enemmän teini-ikäisille sopivammalta luettavalta, mutta kyllä teini-iän ylittänytkin voi viihtyä sarjaa lukiessaan. Stevie Raen ja muiden jo kuolleiden, mutta silti elossa olevien hahmojen arvoitus kiehtoo, joten kyllähän tässä täytyy jatkaa lukemista ja selvittää, kuinka heille käy.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Alkuperäinen teos: Living Dead in Dallas (2002)
Sookie Stackhouse osa 2
Gummerus, 2010, kovakantinen, sivumäärä 292



”Anteeksi, mutta saisinko kysyä mikä sinä oikein olet?”
Nainen hymyili taas, ja minä värähdin. ”Saat toki: Olen mainadi.”
Se oli jotain kreikkalaista. En tiennyt tarkalleen mikä mainadi oli, mutta jonkinlainen villi, luonnossa elävä ja naispuolinen olento sen täytyi olla.
(s. 38–39)
Veren voiman jälkeen pääsin kunnolla vauhtiin tämän seuraavan osan parissa, toki olin jo valmiiksi hieman selaillut ja aloitellut kirjan lukemista. Veren voimasta en kirjana tykännyt, meno oli jollain tavalla liian tönkköä ja töksähtelevää minun makuuni ja True Bloodin versioon verrattuna. Verenjanoa Dallasissa sen sijaan yllätti kirjana positiivisesti!

Sookie seurustelee yhä onnellisesti vampyyri Billin kanssa, mutta eipä hänen elämänsä ole kokonaan mutkatonta. Ensin Bon Tempsin pikkukaupungin etsivän, Andy Bellefleurin, autosta löytyy Sookien työpaikan ravintola Merlotte’sin kokki Lafayette surmattuna. Sookie päättää auttaa Andyä puhdistamaan maineensa ja selvittämään, kuka murhasi Lafayetten. Seuraavaksi hänen kimppuunsa hyökkää kreikkalaisen mytologian yliluonnollinen olento, mainadi, joka haluaa lähettää viestin vampyyribaari Fangtasian omistajalle Ericille. Sookie pelastuu Ericin ja tämän vampyyriystävien ansiosta, mutta joutuu vastapalvelukseksi matkustamaan työtehtävissä Dallasiin.

Perillä Dallasissa Sookien täytyy hyödyntää telepaattisia kykyjään ja auttaa sikäläistä vampyyriryhmää selvittämään, minne yksi heidän vampyyripesänsä jäsen on kadonnut. Tehtävä vaatii soluttautumista Auringon seurakunta -nimiseen keskukseen, jonka johtajat eivät olekaan niin puhtaita pulmusia kuin aluksi vaikuttaa.

Sookien ja Billin suhde ei onneksi ole mikään Twilightin kaltainen rakkaustarina. Ongelmia syntyy, kun toinen osapuoli on ihminen ja toinen vampyyri. Lisäksi täysin eri aikakausilta peritty kasvatus ja käsitykset tuovat omat rosonsa heidän välilleen. Tästä minä tykkään. Kaiken ei aina tarvitse olla niin vaaleanpunaista ja tällä tavalla pääparin suhde on paljon uskottavampikin.

Verenjanoa Dallasissa on viihdekirjallisuutta ja sen myötä vähän hömppää, mutta kyllä tästä sai myös vakavia aiheita pohdittavaksi. Todella hyvä esimerkki on juuri uskonlahko Auringon seurakunta, jonka johtohahmoilla on suorastaan fanaattisen kiihkouskovainen suhtautuminen vampyyreihin ja siihen, että vampyyrit ovat ihmisten vihollisia. Seurakunta ei epäröi käyttää kyseenalaisia keinoja hyväkseen: jäsenille oltiin järjestämässä seremoniaa, jossa kirjaimellisesti olisi tuotu kaksi vampyyria kohtaamaan aurinko ja sitä myötä kuolemaan.

Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli oikein kelvollinen osa. Tapahtumia riitti ja juoni kulki sujuvasti eteenpäin, mutta tällä kertaa meno ei ollut niin tönkköä. Sivumääräkin oli pienempi kuin ensimmäisessä osassa ja silti tässä tuntui tapahtuvan aivan koko ajan. Minkälainen mahtaisi olla kirja, jossa Sookie saisi olla aivan rauhassa, eikä joutuisi keskelle yliluonnollisten otusten kiistoja? Luultavasti melko tylsä, vaikka välillä hänelle toivoisi hengähdyshetkiä. Olihan tämäkin kirja helppolukuinen ja tosiaan hömppää viihdettä, mutta ainakin kirjailija oli selvästi parantanut sarjan aloituksesta.

Olin kuullut, että True Blood olisi oikeasti todella uskollinen kirjoille ja seuraisi niitä yllättävän tarkasti verrattuna moniin muihin sarjoihin, jotka perustuvat kirjoihin. No, nyt tämän luettuani huomasin, ettei kuulemani pidäkään aivan paikkaansa. Lafayette saa surmansa tässä osassa ja tv-sarjassa hahmo oli yhä mukana sillä kaudella, joka tuli viimeksi Yleltä. (Taisi olla 5. kausi kyseessä?) Samoin Tara on tv:ssä Sookien paras ystävä ja paljon esillä, mutta tässä osassa hän vilahti mukana ensimmäisen kerran ja sekin oli vain lyhyt piipahdus. Että näin sitä sain aivan vääriä odotuksia, kun aluksi katsoin pitkään pelkkää tv-sarjaa, enkä lukenut kirjoja.

Veren voiman postauksessa totesin jo, että sarjan kohdalla täytyisi melkein valita, katsooko True Bloodia vai lukeeko kirjoja, koska tv-sarjan sähäkän menon jälkeen kirja tuntui pettymykseltä. Verenjanoa Dallasissa lukemisen jälkeen perun moisen puheen. Toisessa osassa kirja on täynnä vauhdikkaita juonikuvioita, mukaan on otettu sopivasti huumoria ja kerrontakin on sujuvampaa, joten tällä kertaa ei tarvinnut pettyä.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)